Niin meni talvi ohi ja tuli kevät. Sattumalta tuli kevät tänä vuonna
aikaisemmin kuin tavallista. Ivar Lyth ei ollut odottanut sitä, tuskin
edes ajatellut, että se tulisi. Kaikki oli käynyt hänestä niin
yhdentekeväksi ja hän oli melkein onnellisin ollessaan tehtaassa.
Rattaiden ja koneiden kalina esti häntä kuulemasta ääntä siitä
maailmasta, joka eli paksujen tiilimuurien ulkopuolella. Hän kulki
siellä ja hengitti pumpulinöhtää, jota lenteli ilmassa eikä hän
odottanut mitään muuta.
Tähän aikaan ei hänelle tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa
hänen asemaansa tai jollain tavoin tarttua hänen silloiseen elämäänsä.
Hän näki vain, miten aurinko paistoi yhä lämpöisemmin voimatta herättää
häneen itseen mielenkiintoa tai elämää. Kaikki meni kulkuaan ilman että
hän näytti olevan mukana, ja samalla näytti hänestä kuin johdettaisiin
häntä vasten tahtoaan jotain kohti, joka tapahtuisi ennemmin tai
myöhemmin, jotain, jota hän ei itse jaksanut pidättää takaisin.
Ivar Lyth'in ja hänen vaimonsa välisen kohtauksen jälkeen olivat
puolisot ensin lakanneet puhumasta keskenänsä. Mutta jo kun pari päivää
oli kulunut, oli kaikki palannut vanhaan latuunsa. Ainoa eroitus oli,
että Ivar Lyth nyt näki kaikki kodissa ja ymmärsi sen. Hänen ja vaimon
välillä oli ainoastaan tukahutettu alakuloisuus, jonka pienimmätkin
lapset tunsivat. Kun Ivar Lyth tuli kerran kotiin, kuuli hän portaissa
nuorimman pienokaisensa -- tytön -- sanovan veljille:
"Isä on paha. Sillä hän lyö äitiä."
Hän pysähtyi, jotta ei näyttäisi kuulleen, mistä he puhuivat. Silloin
kuuli hän Felix'in vastaavan:
"Isä ei tahdo ketään lyödä. Hän ei voinut sille mitään."
Ivar Lyth kulki ja ajatteli oliko hän voinut vai ei, vielä kun meni
levolle, ja hän makasi kauan valveilla pimeässä ja kuuli, miten vaimo
ja lapset nukkuivat hänen ympärillänsä. Harvoin on varmaan ihminen
tuntenut syvempää epätoivoa kuin työmies tunsi kuullessaan nämä raskaat
hengenvedot pimeässä. Ne täyttivät ilman ja hänestä tuntui että ne
ryöstivät häneltä itseltä jotain, jota hän olisi tarvinnut
hengittääkseen. Hän alkoi laskea toisten hengenvetoja. Hän laski
kymmeneen tai kahteentoista, hämmentyi ja alkoi uudelleen. Vihdoin
väsyi hän tähän ja alkoi sensijaan ajatella kaikkea muuta mahdollista.
Se, mitä nyt tapahtui, tuntui hänestä itsestä selittämättömältä, ilman
että se kuitenkaan ihmetytti häntä. Hetkessä näki hän edessään torpan
tuvan, jossa hän oli lapsena asunut ja hänestä tuntui kuin olisi hän
nähnyt jälleen vanhan vaimon, kasvattiäitinsä. Vanhus tuli vuoteen luo
ja vaikka Ivar Lyth koko ajan ymmärsi, että se oli mielikuvitusta,
tunsi hän kuitenkin hänen taputtavan itseään päähän ja käskevän häntä
nukkumaan.
"En voi", kuiskasi hän.
Vanhus nyökkäsi väsyneelle miehelle ja sanoi:
"Koeta, niin se kyllä käy."
"Ei", vastasi Ivar Lyth. "Se ei käy. Minä en voi koskaan enään nukkua."
"Miks'et?" sanoi vanhus.
"En tiedä", vastasi Ivar Lyth.
Samassa tuntui hänestä, kuin nojautuisi vanhus alas ja kuiskaisi
hänelle, että hän lakkaisi ajattelemasta kaikkea mahdollista. Muutoin
ei koskaan kävisi hyvin.
"Minä en voi", kähisi hän hänelle epätoivoissaan. "Minä en voi."
Ivar Lyth tunsi pimeässä kasvojensa vääntyvän tuskasta ja samassa
tuntui hänestä, että vanhuksen kasvot kävivät niin sanomattoman
surullisiksi ja synkiksi. Ne alkoivat kadota eikä Ivar Lyth voinut
pidättää niitä. Häneen tarttui sanomaton tuska, että ne menisivät
häneltä ja hän jälleen makaisi yksin pimeässä. Hän arveli tarvitsevansa
nähdä niiden loistavan vastaansa yhtä ystävällisesti kuin äsken ja että
jos ei niin kävisi, tapahtuisi hänelle onnettomuus, pahempi kuin
kaikki, mitä hän oli tähän asti elänyt. Hän ei uskaltanut nousta ylös,
hän ojensi vain kätensä, mutta näköhäiriö haihtui hänen silmistänsä ja
pimeän läpi kuuli hän vaimon ja lasten nukkuvan.
Silloin tarttui häneen harvinainen tuska ja istuen ylhäällä sängyssä,
vapisi hän koko ruumiiltaan itkusta, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet
virtasivat hänen silmistänsä ja hän tunsi kuin jotain raskasta olisi
nostettu ja se olisi kadonnut. Mutta vielä oli se häntä niin likellä,
että hän ikäänkuin makasi hiljaa ja pelkäsi sen jälleen tulevan
takaisin. Silloin huomasi hän liikettä vierellänsä vuoteessa ja kuuli
äänen, joka kysyi:
"Mitä teet sinä?"
Ensin ei hän voinut vastata, ja ääni toisti kysymyksensä.
"En mitään", sanoi Ivar Lyth hiljaa.
"Oletko sinä kipeä?" kysyi vaimo uudelleen.
"En tiedä", mumisi mies vastaukseksi.
Vaimo kohottautui sytyttääksensä tulen.
Mutta Ivar Lyth pidätti häntä. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli tai mitä
tahtoi. Hän piteli vaimoa käsivarresta ja puhui matalalla äänellä,
jott'ei herättäisi lapsia.
"Anna minun nojata päätäni sinuun ja kierrä käsivartesi minun
ympärilleni", sanoi hän vapisten.
Mitä vaimo ajatteli, ei ole helppo tietää. Mutta sanomatta sanaakaan
vastaukseksi, teki hän niinkuin mies pyysi. Ja mies, joka vihasi ja
halveksi vaimoansa sekä julkisesti että salaisimmissa ajatuksissansa,
mies, joka ei voinut katsoa vaimoaan silmiin, ilman että hänen
ruumistansa jääti, hän nojasi nyt päätänsä häneen ja vaimon käsivarret
ympärillänsä nukahti hän kuin lapsi. Kun hän heräsi, makasi hän vielä
pää vaimon olkapäätä vasten.