Ivar Lyth heräsi tuntien, että jotain inhoittavaa oli tapahtunut, ja
hän lähti aikaisin ulos. Ensi kertaa moniin vuosiin meni hän tehtaalle
ja ilmoitti esimiehelle olevansa sairas ja menevänsä etsimään lääkäriä.
Ja kun tämä oli tehty, lähti hän yksin kaupungille ja harhaili kauan
ympäri katuja tietämättä, minne aikoi.
Silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, että perhe oli sanottu irti
asunnostaan ja muuttaisi huhtikuusta. Oli tuskin kuukautta jälellä
ennenkuin se tapahtuisi, ja hän kiitti onneaan että oli tullut
ajatelleeksi sitä. Ivar Lyth osti vuokra-luettelon ja kulki koko päivän
ympäri katuja katsomassa huoneita. Hän koetti montaa eri paikkaa, mutta
ei mistään voinut hän löytää, mitä etsi. Milloin oli asunto liian
kallis, milloin jo vuokrattu. Mutta useimmin vastattiin hänelle heti,
ett'ei hän voinut saada vuokrata sitä. Miksi ei? Kyllä, hänellä oli
kolme lasta eikä isäntä tahtonut lapsia taloon. Ivar Lyth sai tämän
vastauksen niin monta kertaa, että hän vihdoin vastasi omaan
kysymykseensä: "Ei, isäntä ei tahtonut saada lapsia taloon." Hänestä
tuntui kuin olisi hän tietämättään tehnyt jonkin rikoksen, joka asetti
hänet muiden ihmisten ja heidän oikeuksiensa ulkopuolelle, vain siksi
että oli noiden kolmen lapsen isä ja tahtoi hankkia heille katon pään
päälle. Hän alkoi ajatella olisiko hän mahdollisesti liian huonosti
puettu tai näkyikö hänen päältänsä, ett'ei hän ollut kuten muut
ihmiset. Hän kävi nöyräksi ja myöntyväksi käytökseltään, kiitteli asian
aiheetta niitä asuntoja, joita katseli ja sanoi hinnan olevan huokean.
Mutta yhä osoitettiin hänet takaisin ja kun hän oli käynyt kaikkialla,
missä tiesi huoneen olevan saatavissa, oli jo ilta ja mies oli kuoleman
väsynyt.
Ivar Lyth'illä oli pari kruunua taskussa ja hän poikkesi kehnoon
ravintolaan, jossa kuitenkin eivät ainoastaan työläiset vaan
hienommatkin herrat tapasivat syödä ateriansa. Suuren huoneen perässä
oli nimittäin toinen, hienommin kalustettu, jossa oli sanomalehtiä ja
kaukopuhelin. Kun työmies istuutui pöydän viereen, näki hän, että
sisällä istui eräs herra lukien sanomalehteä.
Ivar Lyth ei voinut nähdä toisen kasvoja, mutta sillä aikaa kun hän
odotti ruokaansa, ajatteli hän varmasti tuntevansa vieraan. Sitten
unhotti hän tämän ajatuksen jälleen juodessaan lasillisen olutta.
Työmies oli niin väsynyt, että alkohooli heti nousi hänen päähänsä. Se
lievitti kummallisella tavalla hänen ajatuskulkunsa raskautta,
haihdutti kiihkon, joka kiehui kaiken ahdistuksen alla. Ivar Lyth
tilasi uuden pullon ja juuri kun hän jälleen kaatoi lasiinsa, laski
herra sisemmässä huoneessa pois sanomalehden ja Ivar Lyth sai nähdä
hänen kasvonsa.
Se oli sama mies, joka kerran oli tuntenut mielenkiintoa tiedonhaluista
työmiestä kohtaan ja tahtonut hankkia hänelle kirjoja ja sanomalehtiä.
Hetkessä huomasi Ivar Lyth, että toinenkin oli tuntenut hänet ja
ennenkuin hän oli ehtinyt malttaa mieltänsä, seisoi tohtori työmiehen
pöydän luona ja molemmat miehet tervehtivät toisiaan. Tohtori istuutui
entisen tuttavansa luo ja alkoi keskustelun.
Ivar Lyth tunsi itsensä alusta asti kiihoittuneeksi eikä hän tehnyt
muuta kuin torjui itseään toiselta. Hän ikäänkuin ponnisteli vastaan,
kun tämä tahtoi osoittaa hänelle ystävällisyyttä ja koetti uskotella
itselleen, että tohtori oli tungetteleva ja ylpeä käytöksessään ja että
hän vain osoitti alentuvaisuutta jotta hän, Ivar Lyth, tuntisi itsensä
nöyryytetyksi. Mutta hän ei voinut kauan pitää kiinni tästä
ajatuksenkulusta. Voimatta estää sitä, liukui Ivar Lyth vähitellen
jälleen sen vallan alaiseksi, joka tällä miehellä aina oli ollut
häneen. Hän ei voinut olla katsomatta tohtorin silmiin, jotka näyttivät
hänestä vakavammilta kuin ennen. Hän katsoi hänen pukuaan, joka tuntui
hänestä kuluneelta ja vähemmän herrasmaiselta ja vihdoin hiljeni
keskustelu kokonaan heidän välillään. Ivar Lyth'in kielellä pyöri kysyä
tohtorilta, minkävuoksi hän, joka oli niin hieno herra, kävi yksinään
syömässä niin kehnossa paikassa. Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi ja
kun molemmat olivat vaienneet hetkisen, nousi Ivar Lyth, meni pöydän
luo maksamaan ja sanoi menevänsä kotiin. Tohtori ei kuitenkaan
näyttänyt tahtovan laskea seuraansa niin helposti. Hän pyysi Ivar
Lyth'in istumaan vielä jonkun minuutin ja senjälkeen jatkoi hän:
"Minä tahtoisin mieluimmin pyytää teitä tulemaan minun kanssani kotiin.
Mutta ei ole nyt kuin oli ennen."
Ja kun Ivar Lyth ei mitään vastannut, jatkoi hän:
"Minä olen naimisissa ja vaimoni on juuri saanut lapsen. Muuten olisin
pyytänyt teitä seuraamaan minua kotiin kuten vanhaan aikaan."
Ivar Lyth ei ollut vielä vapautunut omista epäluuloistansa ja hän oli
puoliksi kahlehdittu niiden satunnaisuuksien ketjuun, jotka olivat
vallinneet häntä koko viimeisen vuorokauden.
"Se ei tule kuitenkaan samaksi kuin vanhaan aikaan."
Hän sanoi kuitenkin tämän enemmän itsellensä kuin vastaukseksi toisen
sanoihin. Mutta samassa hetkessä kuin sanat olivat sanotut, näki hän,
miten tohtorin piirteet synkistyivät ja hän vastasi:
"Ei", sanoi hän. "Teillä on oikein. Ei koskaan enään tule kuten vanhaan
aikaan."
Tässä silmänräpäyksessä tapahtui se omituisuus, että juuri tätä
sanottaessa tuli Ivar Lyth ajatelleeksi ratasta alhaalla tehtaassa. Hän
näki sen aivan selvästi surisevan silmiensä edessä. Se kulki ympäri
hampaissaan ja samaan aikaan kaikui koko koneiston jyminä työmiehen
korvissa. Hän istui hiljaa ja ikäänkuin näki ja kuuli kaiken tämän,
joka oli niin kaukana, ja sillä aikaa kun hän koko ajan kuuli melun ja
näki tuon pienen, pyörivän rattaan, kuuli hän myöskin toisen sanat ja
vastasi tohtorin puheeseen.
"Ei koskaan tule niinkuin on ollut", toisti tohtori. "Mutta on
kuitenkin lohdutus pettymyksissä ja suruissa omata koti ja lapsi."
"Niin", sanoi Ivar Lyth. "Niin kyllä."
"Se on totta", jatkoi tohtori hymyillen. "Teillä oli toinen mielipide
vanhaan aikaan. Mutta sellainen muuttuu vuosien kuluessa ja kun kerran
on koti -- vasta silloin tietää, minkä arvoinen se on."
Ivar Lyth arveli olevan hyvin kummallista, ett'ei toinen voinut nähdä
hänen läpitsensä mitä hän ajatteli. Hän arveli ajatusten polttavan
hänen päässänsä kuin hehkuva rauta, niin että tohtorin hyvällä tahdolla
olisi pitänyt nähdä hänen aivojensa läpi, mitä hän oikeastaan ajatteli.
Mutta tohtori ei tietysti nähnyt mitään eikä ymmärtänyt mitään.
Hän jatkoi puhettansa työmiehelle samalla ystävällisellä ja
hyväntahtoisella äänellä, jota hän koko ajan oli käyttänyt ja hänen
silmänsä olivat lempeät ja syvät niiden tarkastellessa Ivar Lyth'iä.
Ennen oli tohtorilla kuitenkin aina ollut tapana puhua asioista, jotka
koskivat työmiestä tai joiden erityisesti piti kiinnittämän hänen
mieltänsä. Tällä kertaa puhui hän sensijaan itsestänsä näyttäen tällöin
mieheltä, joka on niin onnellinen, ett'ei voi pidättää itseksensä omaa
onneansa. Hän ei katsonut arvollensa sopimattomaksi kertoa tästä
onnesta köyhälle työmiehelle, jota ei ollut nähnyt moniin vuosiin. Asia
oli niin, että tohtori oli kunnon mies ja tahtoi Ivar Lyth'ille hyvää.
Heidän istuessaan siinä yhdessä kertoi hän koko elämästään kuluneina
vuosina ja hän puhui työmiehelle aivan luonnollisesti kuin olisivat he
olleet tasa-arvoisia.
Mutta siinä mielentilassa kun Ivar Lyth silloin oli, ei hän voinut
mitään nähdä eikä mitään ymmärtää muuta kuin sen, mikä paloi ja hehkui
hänen sisässänsä. Tohtorin sanoista käsitti hän tuskin muuta
kuin sen, että hän oli nainut ja että hänellä oli lapsi, sekä
että tämä huolimatta monista suurista vaikeuksista, teki hänet
onnelliseksi. Ivar Lyth koetti turhaan taistella sitä liiallista
kiihoitusta vastaan, jonka hän tunsi olevan valloittamaisillaan hänet.
Häntä jääti sisäisesti ja käyttäen hyväkseen silmänräpäyksen
vaikenemista keskustelussa, nojautui hän eteenpäin ja kysyi aivan
perustelemattomasti:
"Pilkkaatteko te minua?"
Tohtori ei näyttänyt vihastuneelta, vain äärimmäisen ihmettelevältä ja
hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi hän:
"Miksikä minä teitä pilkkaisin?" Ivar Lyth ei tiennyt enään, mitä
sanoi. Hän tunsi, miten veri syöksyi hänen päähänsä, hänen
hengityksensä oli vähältä tukehtua ja hän joutui kuvaamattomaan
raivoon.
"Miksikä?" puhui hän matalasti, jotta se ei kuuluisi myymäpöydän luo.
Niin kiihoittunut kuin hän olikin, oli hänellä toki jälellä ajatus,
ett'ei tahtoisi saada aikaan julkista häväistystä.
"Miksikä? Ja sitä kysytte te minulta. Te olette toista luokkaa kuin
minä, toista rotua, toista kansaa. Te olette kulkeneet hienoissa
vaatteissa, saanut hyvän kasvatuksen, syönyt hyvää ruokaa."
Tohtori keskeytti raivoavan miehen hymyilyllä, jonka tyyni ylemmyys
mitä kiivaimmin lisäsi työmiehen katkeruutta.
"Tehän tiedätte siitä, mitä äsken sanoin, kuinka ankaraa minulla on
ollut elämässä", sanoi hän. "Ehkä paljon vaikeampaa kuin teillä."
"Niinkö?"
Ivar Lyth puristi esiin jonkinlaista naurua, jonka luonnoton sointu
sorahteli hänen omissa korvissansa.
Ja hän jatkoi:
"Te tiedätte aivan hyvin, mitä minä tarkoitan. Se, joka on kylläinen,
ei ymmärrä nälkäistä. Ja minuun nähden olette te kylläinen. Te
teeskentelette koettaessanne olla minun vertaiseni. Te tiedätte itse
kaikkein parhaiten, että ette ole sitä. Te ja minä, herra tohtori -- me
olemme luonnosta tai kulttuurista, tai mikä perkeleen voima meidän
kehityksessämme työskentelee, määrätyt olemaan kuolemanvihollisia. Me
ja meidän lapsemme ja lapsenlapsemme. Me olemme perineet vihollisuuden
isiltämme, herra tohtori. Teidän isänne panivat valtansa alle minun
isäni. Teidän isänne kiepauttivat itsensä rikkauteen, arvoon ja
valtaan. He ottivat itselleen vaimot, sulostuttivat elämän etsimällä
sivistystä ja hankkimalla itselleen nautintoja. Minun isäni, herra
tohtori -- he saivat elää sillä, mikä jäi tähteiksi siitä, mitä teidän
isänne olivat anastaneet. Sentähden olemme me molemmat huonompia kuin
isämme kerran olivat. Sillä te ja minä -- me emme ole mitään tehneet.
Me olemme vain ottaneet vastaan, mitä muut ovat meille lahjoittaneet:
toinen on kiittänyt Jumalaa siitä siunauksesta, minkä on saanut periä,
toinen on kironnut kohtaloansa sentähden, että kirous on tullut hänen
osaksensa. Yksi on määrätty kunniaan, herra tohtori, toinen häpeään.
Niin kohtaavat nyt nämä jo ammoin kaukaisten isien pojat toisensa ja he
koettavat kuvitella toisillensa tahtovansa toinen toisillensa hyvää.
Toinen pelkää, ett'ei saisi pitää rauhassa hyvää perintöänsä. Toinen on
niin kurja, että toivoo myöntyväisyydellä voivansa tulla nauttimaan
joitakuita muruja rikkaan perijän pöydältä. Niin kulkevat he jonkun
aikaa rinnan, sanovat toisillensa kohteliaisuuksia, käyvät
hempeämielisiksi ja koettavat kuvitella itsellensä ja muille, että
sovinnon päivä on tullut ja että rikas ja köyhä kauan sitten ovat
ojentaneet toinen toisellensa kätensä sovintoon ja rauhaan. Mutta se ei
tapahdu, herra tohtori, ei meidän eläissämme. Sillä viha elää, suuri
kaunis viha, joka ei koskaan kuole, niin kauan kuin maa synnyttää
onnettomuutta ja onnettomuus rikosta. Niin kauan kuin olen tuntenut
teidät, olette te osoittaneet minulle niin kutsuttua hyvyyttä. Mutta se
ei mahda sopia meidän kahden välillämme. Sillä minä olen aina tietänyt
ja tuntenut pohjimmaltani vihaavani teitä. Niin kurja, huono ja
kadotettu olen minä ollut elämässäni, että en ole voinut muuta kuin
vaipua pohjaan ja lisätä niiden lukua, jotka ovat tuomitut kuolemaan,
jotta muutamat saisivat elää. Mutta teidän ei pidä luulla minun koskaan
olleen teidän ystävänne. Ei, kirous olkoon, ei koskaan. Minä sanon sen
teille, niin herra ja tohtori kuin olettekin."
Tohtori istui hiljaa voimatta ymmärtää sanaakaan koko tästä
kohtauksesta. Hän aavisti hämärästi näiden sanojen ja tämän kiivauden
alla piilevän salaisen syyn. Mutta hän pysähtyi toisen ajatusjuoksuun,
istui hetkisen hiljaa ja näytti miettivän jotain, jonka Ivar Lyth'in
sanat olivat herättäneet hänessä eloon. Vihdoin sanoi hän äänellä,
jonka tuskaa työmies ei voinut ymmärtää:
"Olisiko siis koko minun elämäni ollut kuvittelua?"
Tohtori oli nimittäin työväenystävä ja hän oli innostunut asiastaan.
Ivar Lyth ymmärsi tehneensä vääryyttä. Mutta hän ei voinut kauempaa
hillitä itseään.
"Teillähän on koti", sanoi hän pilkallisesti. "Teillä on poika. Menkää
kotiin ja olkaa iloinen, että hän on täyttävä, mitä te niin kauniisti
olette alkanut."
Vastaamatta sanaakaan nousi tohtori ja meni. Kun hän sulki oven luuli
Ivar Lyth varjon katoavan.
Jäätyään yksin, istui työmies yhä ja joi. Viimeisellä lantillansa
tilasi hän paloviinaa. Hän otti sanomalehden käteensä, piti sitä kauan
edessään kirjaimien tanssiessa hänen silmissänsä. Vihdoin alkoi se
puutuminen, joka ensin oli vallannut hänet, väistyä ja hän saattoi
eroittaa päällekirjoitukset muusta luvusta. Hänen silmänsä kävivät yhä
kirkkaammiksi ja ilmoitusten joukosta luki Ivar Lyth takanaan olevan
akkunan puolihämärässä seuraavaa:
_Elämään väsynyt_. Myöhään keskiviikkona tavattiin muuan mieshenkilö
riippumassa kuolleena puussa Rosendahl'in metsässä Eläintarhassa.
Kuollut tunnettiin muurarintyöntekijäksi, joka oli asunut Frejkadulla.
Syyn itsemurhaan arvellaan olevan taloudelliset huolet.
Erääseen kirjaan oli elämäänsä kyllästynyt kirjoittanut:
"Olen ollut yli viidestäkymmenestä paikasta etsimässä huonetta
perheelleni voimatta saada mitään. Minua surettaa, ett'en voi hankkia
asuntoa perheelleni. Itse en minä sitä tarvitse, sillä hetken perästä
olen hankkinut sen itselleni."
Ja eräälle paperilapulle:
"Sanon hyvästi vihollisilleni, sillä ystäviä ei minulla ole
ainoatakaan."
Hitaasti luki Ivar Lyth viimeiset sanat yhä uudestaan ja uudestaan. Hän
luki uudestaan koko ilmoituksen kunnes osasi sen ulkoa ja hän kertasi
itseksensä sanat: ystäviä ei minulla ole ainoatakaan.
Ne seurasivat häntä vielä, kun hän väsyneenä ja mietiskellen astui ylös
sen suuren kasarmin portaita, jossa asui. Hän arveli aina tietäneensä
tämän: