Tässä tulee nyt vain muistaa, että tämä tapahtui talvisaikaan ja että
talvi on pitkä sille, joka aina tekee työtä ja usein menee nälkäisenä
sänkyyn. Se tapahtui heille kaikille nykyjään. Sillä vaimo osti
etusijassa paloviinaa eikä hänellä ollut enään mitään syytä salata
pahettansa.
Tänä talvena ei tapahtunut paljoa, joka olisi voinut kiintyä Ivar
Lyth'in mieleen. Enimmäkseen oli se pieni tehtaanpyörä, jota hänen oli
tapana ajatella, eikä hän koskaan itse ymmärtänyt, miten oli ensi
kerran tullut huomanneeksi tämän pyörän. Se ei ollut yksikään noista
suurista pyöristä, jotka heti pistävät silmään. Se kävi kahden
suuremman välillä eikä Ivar Lyth tiennyt milloinkaan oikein, miksi se
oli siinä. Pyörä kulki hyvin verkkaan, ja työmiehen sisässä tahtoi
halusta jäätää, kun hän seisoi ja katseli sitä.
Tämän pyörän edessä on hän seisonut ja ajatellut, vieläpä hän on
puhunut sen kanssa:
"Mitä teet sinä oikein siinä?" on hän kysynyt.
"Surr, surr", vastasi pyörä.
"Kuka on asettanut sinut sinne?"
"Surr, surr."
"Miksi kieput sinä ympäri?"
"Surr, surr."
"Mitä tarkoittaa sinun kieppumisesi?"
"Surr, surr."
"Etkö sinä koskaan kulu?"
"Surr, surr."
"Tuleeko uusi pyörä, kun sinä et enää kelpaa?"
Kuinka kaukana suuressa huoneessa Ivar Lyth olikin, saattoi hän
kuitenkin aina nähdä tuon pienen pyörän. Kun hän tuli sen läheisyyteen,
katsoi hän sitä ikäänkuin olisi tervehtinyt hyvää päivää ja työmiehestä
tuntui toisinaan, että häneen itseen teki pahaa, kun hän näki sen
pyörivän ja pyörivän eikä koskaan saavan rauhaa.
Mutta kului hyvin kauan ehkä useita vuosia, ennenkuin hän eräänä
päivänä seisoi pyörän edessä ja sanoi ääneen itseksensä: "Tämähän olen
minä."
Hän sanoi tämän niin lujaa, että kaikki olisivat kuulleet hänet, jos ei
koneiden kalke olisi voittanut hänen ääntänsä. Ajatus löi häneen,
painui kiinni ja hänen täytyi katsoa eivätkö hampaat olleet kuluneet.
Hän arveli, että jos hän voisi nähdä yhdenkin tämän rattaan hampaan
olevan epäkunnossa, ennustaisi se hänelle itselleen jotain, joka ehkä
jonain päivänä täyttyisi.
Ivar Lyth oli seisonut siinä hyvin kauan ennenkuin hän ymmärsi, että se
oli hän itse, joka kulki siellä sisällä ympyrässä. Mutta sitten kuin
hän oli ymmärtänyt tämän, arveli hän, että kaikki muu kävi hänelle
selvemmäksi. Hän ymmärsi, miksi hänen oli täytynyt muuttaa maalta,
missä hän nukkui rauhassa ja kuuli hiljaisuuden akkunan ulkopuolella,
kaupunkiin, jossa melu on niin ankara, että kukaan ei voi kuulla toisen
ääntä. Hän arveli kuuluvansa sinne, missä kaikki heikot menehtyvät ja
jossa ihmisiä on niin paljon, että heidän täytyy ahdistaa toisensa
kuoliaiksi. Hän ymmärsi saaneensa vaimon, joka oli synnyttänyt hänelle
lapsia ja että nämä tulisivat yhtä onnettomiksi kuin hän itse. Hän
ymmärsi, että hänen pienen Felix'insä täytyi kärsiä pienenä kestääkseen
suureksi tultuaan. Hän ymmärsi, että heidän kaikkein tulisi kärsiä
nälkää, palella, vihata toisiaan ja joutua perikatoon vain senvuoksi,
että suuri koneisto kävisi. Ympäri! Ympäri! Surr! Surr!
Että hän tarvitsisi niin monta aavistuksen ja ajatuksen kiertotietä,
niin monta pitkää vuotta ainoastaan oppiakseen ymmärtämään, että oli
koko elämänsä erehtynyt tiestä ja että hänelle ei ollut olemassa
oikeata tietä! Että elämä voi tarvita niin pitkiä ja niin mutkallisia
kiertoteitä!
Niin ajattelee hän ja jälleen näkee hän pienen pyörän edessänsä. Missä
hän kulkikin, saattoi hän nähdä sen itseksensä, ja hän saattoi nähdä
toverien ilmeet, kun he tarkastelivat häntä. He olivat näet viime
aikoina alkaneet huomata, että Ivar Lyth oli hiukan "omituinen", ja he
tiesivät, että tuon pyörän eteen oli hänellä tapana pysähtyä ja näyttää
kummalliselta. Siellä seisoi hän silloin ja tunsi itsensä yhdeksi
koneen keralla, jota hän oli asetettu hoitamaan ja jonka hän jätti
vasta sinä päivänä, kun ruuvit erisivät ja se ihmeellinen tapahtui.
Pieni pyörä käy vielä, vaikka Ivar Lyth on poissa. Jälleen ja jälleen
ajattelee hän sitä ja hänellä on halu kysyä siltä kuten muinoin:
"Etkö sinä koskaan väsy? Etkö sinä koskaan pysähdy?"