XXI.

Ei ole niin kummallista, että Maria oli alkanut juoda. Hän alkoi sen

toisen raskautensa aikana. Hänen elämässään oli kylliksi sellaista,

mikä kiihoitti häntä etsimään huumausta. Ehkä oli hän yhtä hyvin

tarinan arvoinen ja ehkä oli hän kärsinyt myöskin, ennenkuin alennus

sitoi hänet ainaiseksi. Vierekkäin olivat nämä puolisot vaipuneet

kumpikin omaan alennukseensa, ilman että toinen oli aavistanut toisen

tuskia. Ja mikä nyt enin askarrutti Ivar Lyth'iä, oli, mitenkä oli

mahdollista, ett'ei hän mitään ollut nähnyt.

Hän oli kuin tämän ajatuksen maahan lyömä, ja hän väänteli itseään,

että oli pakoitettu tarttumaan asiaan käsiksi pelastaakseen ainakin

lapsensa.

"Että minulla ei ole ollut tästä aavistusta", ajatteli hän. "Että en

minä, saatuani sen tietää, voi tukahuttaa sitä, tai säästää poikaa sen

vaikutuksilta! Tiedänkö minä itse, mistä se tulee? Voinko selittää sitä

taikaa, jota koko elämä harjoittaa minun ylitseni, niin ett'en voi

koettaa taistella vastaan? Minä olen kuin sidottu pussiin, eikä ole

niin alhaista tekoa, että minä en voisi sitä tehdä vain päästäkseni

kohtaamasta hänen ilkeitä silmiään tai kuulemasta hänen pilkallisia

sanojaan. Voisinko minä suojella lasta, minä, joka en ole koskaan

voinut suojella itseäni? Ja jos voisinkin sen, eikö minun täydy päivät

päästään olla poissa kotoa? Voinko minä estää sitä, mikä tapahtuu minun

poissaollessani? Eikö kaikki tulisi pahemmaksi, jos minä sekaantuisin

siihen? Minä voin puhua hänelle, uhata häntä. Mutta kun minä olen

lähtenyt, ja hän jälleen on yksin...?"

Niin mietiskeli epätoivoinen mies, joka ei voinut muuta kuin miettiä,

ja monta kertaa tänä aikana ihmetteli hän, ett'ei ollut tullut

hulluksi. Hiljaa ja suljettuna oli hän kulkenut tietänsä läpi elämän,

mutta itsepäisemmin kuin ennen sulkeutui hän itseensä. Toverien seuraa

ei hän koskaan ollut etsinyt, mutta nyt vältti hän heitä kokonaan.

Tehtaaseen tuli hän kuten tavallisesti ja teki työnsä kuten ennenkin.

Mutta hän ei vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Hän teki, mitä

käskettiin. Mutta yli sen ei hän voinut ajatella ajatustakaan, ja jos

joku on ollut luotu orjaksi, oli se hän. Se oli häpeä, jonka ympäri

hänen mietteensä nyt kiertelivät, häpeä, joka tuli kuin kukkura

onnettomuuden maljaan, ja tämä häpeä teki hänet araksi koko maailmaa

kohtaan, aremmaksi kuin hän oli ollut ennen.

Hänen vaimonsa joi, sen tiesi koko talo. Niin oli Felix sanonut.

Niinmuodoin tiedettiin se myöskin tehtaassa. Kaikki tiesivät sen --

paitsi hän itse.

Meni niin pitkälle, että Ivar Lyth pelosta antaa itsensä ilmi tuskin

uskalsi enään puhua pojalle, eikä hän hyväillyt häntä mielellään

vaimonsa nähden. Ei hän myöskään uskaltanut kuten ennen, avoimesti

ottaa lasta ulos kanssansa. Hän ajatteli aina, että Felix saisi maksaa

sen jälkeenpäin, ja kun tuli sunnuntai, oli isän ja pojan tapana

määrätä kohtaus kodin ulkopuolelle. Ivar Lyth kuvitteli sellaisissa

tilaisuuksissa, että hänen vaimonsa silloin luulisi, ett'eivät he

tapaisi toisiaan, ja hän luuli olevansa hyvin viekas, kun menetteli

sillä tavoin.

Ennen ei hän koskaan ollut pitänyt tapana puhua lapsen kanssa äidistä.

Nyt sen sijaan tuli hän heidän alituiseksi puheenaineekseen. Niin pian

kuin Ivar Lyth tapasi pojan eikä kukaan voinut heitä kuulla, oli

ainoastaan yksi kysymys, jonka hän suuntasi pojalle. Hän tahtoi tietää,

oliko äiti pidellyt häntä pahoin sitten viimeisen. Isä oli kuin

kuumeessa ennenkuin oli saanut lapsen vastauksen. Ja joka kerta kun

poika vastasi hänen kysymykseensä myöntäen, joutui hän raivoon, joka

peloitti lasta ehkä enemmän kuin itse pahoinpitely. Ivar Lyth kulki ja

mietti kostoa, ja hänellä oli suunnitelmia ottaa lapsi ja karata. Hän

ajatteli mennä papin luo koettamaan avioeroa. Hänellä oli tuhat

ajatusta, mutta kaikki jäi mietteisiin ja sanoihin. Hän ei voinut

toimia. Oli kuin hermot tahtomisen ja taitamisen välillä olisivat

olleet poikkileikatut tällä miehellä. Ja hän saattoi kärsiä tuskia

tästä ajatuksesta: "Minä en pääse tästä koskaan. En koskaan. En

koskaan. Ennenkuin kuolema osoittaa minulle armeliaisuutta."

"Jospa minä saisin kuolla", sanoi hän kerran pojalle. "Jospa saisin

kuolla kaikesta."

Lapsi katsoi isään suurin silmin ja vastasi:

"Mitenkä minun sitten kävisi?"

"Sinä kuolisit minun kanssani", oli vastaus.

Silloin vetäytyi lapsi erilleen ja Ivar Lyth kuuli hänen sanovan nämä

sanat:

"Minä en tahdo kuolla. Minä niin pelkään kuolemaa."

On mahdollista, että ajatus siitä, mitä tulisi tapahtumaan, juuri tässä

tilaisuudessa syntyi onnettomassa miehessä. Mutta vielä ei se ollut

valmis toteutettavaksi, ja Ivar Lyth ei voinut koskaan toimittaa

todellista tekoa pikaisuudessa. Kun hän oli kauan, hyvin kauan,

ajatellut jotain asiata, kun hän oli ajatellut niin kauan, että ajatus

vei hänet sinne, minne hän ei tahtonut, vasta silloin saattoi hän

toimia. Eikä ole varmaa, että mies on rikoksellisempi sentähden, että

hän kauan on miettinyt asiata. On ihmisiä, senlaatuisia että _itse

ajatus estää heitä vastustamasta kiusausta_, koska ajatus on ollut niin

kauan itämässä heidän mielessään, että se on syönyt kaikki tyhjäksi

ympärillänsä. Jos ei olisi niin, olisi elämä huomattavasti

yksinkertaisempaa.

Sensijaan ajatteli hän ainoastaan suojella Felix'iä. Ja Ivar Lyth sai

sen kummallisen kuvitelman, että jos hän itse voisi saada nähdä

vaimonsa juopuneena, niin ett'ei mikään väärinkäsitys voisi tulla

kysymykseen, jos hän voisi saada hänet kiinni itse teossa, astua esiin

ja sanoa: "mitä teet sinä? miltä näytät sinä?" silloin voisi hän

myöskin peloittaa hänet tottelemaan, saada hänestä voitto, joka

johtaisi heidän kaikkien pelastukseen. Hän kuvitteli, että hän vain

näyttämällä itsensä tietäisi peloittaa hänet paheesta, joka alensi

kotia ja jonka kautta hän varasti häneltä ja hänen lapsiltaan. Hän

tahtoi hiipiä hänen luoksensa, lyödä häntä, jos se oli tarpeellista...

Julmuus, joka on niin likellä tunteellisuutta, heräsi tästä ajatuksesta

hänessä ja sai hänet näkemään kauhunäkyjä, joissa hän itse näytteli

pääosaa.

Tätä mieletöntä aatetta oli vaikea toteuttaa tietysti senvuoksi, että

Ivar Lyth koko päivän työskenteli tehtaassa eikä koskaan voinut päästä

irti muuten kuin päivällislomalla. Hän koetteli sentähden kotoa

lähtiessään sanoa, ett'ei tulisi kotiin päivälliselle, jotta sitten

äkkiarvaamatta voisi astua huoneeseen. Hän oli mitä äärimmäisimmin

kiihtynyt koko tämän aamupuolen ja tuskin oli päivällishetki lyönyt,

kun hän nopein askelin kiiruhti kotiin. Vieläpä hän kulki

kiertotietäkin, jotta ei kukaan voisi nähdä häntä akkunasta, vaikka

tämä ei ollut pelättävissä asunnossa, joka oli neljännessä kerroksessa.

Hän meni taloon takapihan yli. Kun hän astui sisään, ei siellä ollut

yhtään mitään näkemistä. Vaimo katsoi vain miestänsä ihmetellen ja Ivar

Lyth luuli hänen nauravan itseksensä, kun hän kuuli hänen selityksensä

tapahtumasta.

Ivar Lyth tunsi itsensä aivan hämmästyneeksi siitä, että tämä tuuma oli

epäonnistunut eikä hänen käynyt sen paremmin, kun hän jonkun aikaa

senjälkeen teki saman kokeen keksien syyksi, että oli saanut ylityötä

tehtaasta eikä siis tulisi kotiin ennenkuin pari tuntia tavallisen ajan

jälkeen. Myöskin silloin epäonnistui hän ja epäonnistumisesta hänen

levottomuutensa kasvoi. Meidän täytyy muistaa Ivar Lyth'in tulleen

siihen, että kaikki, mihin hänen piti ryhtyä, niin suuri kuin pienikin,

tuntui hänestä sisälliseltä tehtävältä. Hän oli kuin mies, joka polkee

paljain jaloin ohdakekenttää. Ei ole pistettäkään, mihin hän voisi

asettaa jalkansa niin ett'ei se lisäisi hänen tuskaansa. Sellaisessa

miehessä ei kehity tarmo eikä johdonmukainen ajatuskulku.

Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä, että sattuma tuli hänelle avuksi.

Kone meni rikki tehtaassa. Sellaisissa tilaisuuksissa tapahtuu, että

ne, joita ei tarvita auttamaan sitä jälleen kuntoon, aivan

yksinkertaisesti saavat mennä kotiin. Siinä silmänräpäyksessä kun Ivar

Lyth'ille kävi selväksi, että hän oli vapaa, kulki hänen läpitsensä

jotain, joka oli voitontunteen kaltainen. Hän arveli, että tässä

silmänräpäyksessä kaikki levottomuus jätti hänet. Hän tunsi itsensä

melkein riemastuneeksi eikä hän ensinkään kiiruhtanut. Tyynesti ja

kylmästi astui hän katua eteenpäin. Hän ei tehnyt mitään kiertoteitä,

vaan arveli itseksensä ei olevan todennäköistä, että joku näkisi alas

nelikerroksisen kivitalon ylimmistä ikkunoista. Ja hän kulki verkkaan

niiden monien ovien ohi, joista ruuankäry ja höyry virtasi ulos

epäsiisteihin porstuoihin, siirtyi eteenpäin lasten välitse, jotka

leikkivät likaisilla porraskäytävillä ja seisoi vihdoin oman ovensa

ulkopuolella. Ivar Lyth pidätti henkeä ja kuunteli. Kaikki oli

hiljaista, vain kaukaisen soittokellon ääni kuului alla-olevasta

kerroksesta. Hän odotti jännittyneenä ja mitä hämmentyneimmät ajatukset

risteilivät hänen aivojansa. Hänestä tuntui mahdottomalta, ett'ei

mitään tapahtuisi tämän suletun oven takana. Hän piti avainta

kädessään, mutta varoi pitkään aikaan koskettamasta lukkoa.

Niin seisoi hän kauan voimatta eroittaa pienintäkään. Mutta ihmeellistä

kyllä ei hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut, että hän tällä kertaa

olisi voinut tulla turhaan. Hänen tarkkaavaisuutensa oli teroittunut

äärimmäisyyteen asti ja vihdoin kuuli hän myöskin äänen. Se tuli

selvästi hänen omasta asunnostansa. Mutta se oli niin heikko, että hän

alussa ei voinut kuulla, mitä se oikeastaan oli. Yht'äkkiä säpsähti hän

arvellen tuntevansa Felix'in äänen. Se, mitä hän kuuli, ei ollut itkua,

vielä vähemmin parkua. Se oli hiljaista, tukahutettua uikutusta, mutta

se vihlasi kuuntelevan miehen korvia kuin mitä saatanallisin ääni, mitä

hän koskaan oli kuullut ja varmalla kädellä väänsi hän avainta lukossa.

Hän teki sen niin hiljaa, että ei ääntäkään hankauksesta tunkeutunut

edes hänen omiin korviinsa ja hän piti hetkisen ovea raollaan.

Se oli Felix, joka valitti. Hän kuuli sen nyt selvästi. Tässä

silmänräpäyksessä näki hän vain yhden seikan. Hänen poikaansa oli

kidutettu, kiusattu, ehkä lyötykin. Lapsi tarvitsi apua, ja tämä apu

voisi kenties tulla niin täydelliseksi, että he molemmat sitten

voisivat elää rauhassa. On itsestään selvää, että mies ei ajatellut

mitään tästä kaikesta. Eräänlainen tiedoton tarmo hallitsi häntä ja hän

kävi kuin unissakulkija suoraan huoneeseen, säilytyskammioon, josta

valitus kuului.

Siellä sisällä istui Felix, kokoonkyyristyneenä pimeässä.

"Tule ulos", sanoi Ivar Lyth. "Tule ulos!"

Felix tuli ulos. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltansa pelästyksestä.

"Minkätähden istut sinä täällä?" sanoi isä.

Poika katsoi isää kasvoihin ja hän _ymmärsi_, että vaara oli tulossa.

"Minä rikoin lautasen", sanoi hän. "Ja äiti salpasi minut sisään

rangaistukseksi."

Ivar Lyth kääntyi ympäri ja katsoi vaimoonsa. Ensi kerran näki hän

vaimonsa juovuksissa ja käheä ähkynä pääsi häneltä.

"Onko se totta?" melkein huusi hän.

"Ei", vastasi Maria julkeasti. "Hän valhettelee myöskin."

"Miksi salpasit sinä hänet sisään?"

"Hän suututtaa minua, eikä se kuulu sinuun, miten minä kasvatan

lapsiani."

Maailma musteni miehen silmissä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin

Felix'in äänen, joka huusi:

"Älä lyö häntä, älä lyö, minä pyydän sinua, isä." Mutta raivous

vimmastutti häntä ja hän löi naista puristetulla kädellä päin kasvoja.

Hän näki veren vuotavan hänen nenästänsä. Hän kävi rohkeammaksi

nähdessään verta. Hän tarttui vaimoa molemmin käsin olkapäistä ja

lennätti hänet kumoon lattialle. Vaimo kirkui ääneen ja huusi apua.

Mutta mikään ei voinut nyt pidättää raivoavaa miestä. Kuin olisi hän

tyhjentänyt kaiken hätänsä ja surunsa, koko elämän tuskan ja häpeän

noihin koviin lyönteihin, kuritti hän häntä nyrkillään katsomatta,

mihin lyönti sattui. Toiset lapset syöksivät ulos. Mutta Felix seisoi

jälellä ja kerjäsi ja pyysi hänen lakkaamaan.

Kun Ivar Lyth väsyi, kohosi vaimo jälleen ylös ja vihasta leiskuvin

silmin tarkastelivat he toisiansa. Vaimo oli äkkiä tullut raittiiksi,

nousi ylös ja osoitti ovelle.

"Sinä olet lyönyt minua", sanoi hän. "Minä otan teidät todistajiksi,

että hän on lyönyt minua niin että verestymiä on noussut."

Silloin kääntyi Ivar Lyth ja näki, että oli unohtanut sulkea oven.

Kynnyksellä seisoi kolme naapurinvaimoa tarkastellen häntä inholla.

"Kyllä", huusivat he. "Me voimme todistaa, ja teemmekin sen."

Miehen voima oli tässä silmänräpäyksessä masentunut ja hän oli vaaraton

kuin lapsi. Mitä naiset sitten sanoivat, ei hän kuullut. Hän istuutui

vain ja käänsi heille selkänsä. Hän tunsi vain, ett'ei koskaan saisi

oikeutta ja että kaikilla oli valta häneen. Hän olisi tahtonut mennä

ulos, mutta ei voinut liikuttaa itseään.

Hän istui hiljaa ja kuuli naisten kauan seisovan ovella ja

keskustelevan, mutta mitä he sanoivat, ei hän kuullut. Hän ymmärsi vain

yhden seikan, nimittäin että nyt voisi hän vähemmän kuin koskaan

suojella Felix'iä. Nyt oli hän joutunut huonon miehen huutoon, eikä hän

voisi koskaan puolustaa ei itseään eikä muita.

Vaimo tiesi sen myöskin. Sillä hän teki asiasta pikaisen lopun

ovensuussa seisovien naisten kanssa.

"Niin, nyt te olette nähneet, mitä täällä tapahtuu", sanoi hän. "Menkää

nyt ja puhukaa se koko talolle."

Sillä sulki hän oven ja meni jälleen toimiinsa. Ivar Lyth'ille ei hän

sanonut sanaakaan mutta minne mies sitten menikin, näki hän vaimonsa

silmät tuijottavan vastaansa.