XX.

Ivar Lyth'in esikoisen nimi oli Felix. Mutta itse ei hän ollut antanut

pojalle tätä nimeä. Hänen vaimonsa sitä tahtoi, koska, kuten hän sanoi,

niin köyhä kuin onkin, saattaa kuitenkin aina kustantaa lapsellensa

kauniin nimen. Ivar Lyth ei sitä tahtonut, koska hän oli lukenut yhtä

ja toista ja tiesi, että sana merkitsi onnellinen. Mutta myöskin tämän

väitteen ymmärsi hänen vaimonsa torjua sanomalla: "Sehän on vielä

sitäkin parempi. Miksi ei hän tulisi onnelliseksi?"

Niin kävi, että Ivar Lyth'in ensimäinen lapsi sai nimen Felix. Äiti

antoi pojalle nimen ja pappi kastoi hänet.

On jotain ihmeellistä kun ensi kerran kuulee tämän ohuen, hennon

kirkunan, joka kertoo, että maailmaan on saatettu uusi elämä. Luulisi

ehkä, että Ivar Lyth, jolla oli ollut niin monta ajatusta tulevaa

pienokaista vastaan, myöskin olisi saanut vastenmielisyyden häntä

kohtaan sitten, kun hän oli syntynyt. Mutta niin kummallinen on ihmisen

luonne, että usein tapahtuu sen selvä vastakohta, mitä olisi voinut

luulla. Ivar Lyth alkoi täydellisesti jumaloida esikoistansa ja lyhyen

ajan kuluessa näytti siltä kuin olisi tämä tunne syrjäyttänyt hyvän

osan niitä ajatuksia ja sielunliikutuksia, jotka ennen olivat sulkeneet

hänet pois muiden ihmisten elämästä. Ei ole hyvä sanoa, mikä tämän sai

aikaan. Mutta ensi hetkestä kun Felix avasi silmänsä isää kohti, oli

tällä katseella häneen harvinainen vaikutus, ja kun poika ei vielä

osannut puhua, saattoi isä istua pitkät hetket ja katsella näihin

silmiin, jotka näyttivät puhuvan hänelle uutta ja liikuttavaa kieltä.

Oli kuin olisi hän katsellut omaan itseensä kun hän istui yksin pojan

kanssa. Ja kun lapsi nojasi häntä vasten, kävi kaikki hiljaiseksi ja

tyyneksi isän rinnassa. Hän alkoi melkein itse luulla, että hän lopuksi

tulisi kuten muutkin ihmiset. Sillä olla kuten muutkin ihmiset -- eikö

se merkitse, että voi kiinnittää sydämensä johonkin elämässä? Ainakin

tuli Ivar Lyth uskoneeksi niin, kun hän istui hiljaa ja tunsi pojan

nukkuvan käsivarsillansa. Voisi ehkä luulla, että tämä rakkaus lapseen

olisi Ivar Lyth'ille tullut siksi sillaksi, joka vei itse elämään.

Mutta onnettomuudeksi oli tämä isänrakkaus sitä laatua, että se

puustavillisesti sulki pois kaiken muun. Ivar Lyth käsitti sen

nimittäin niin, että poika ja hän olivat ainoastaan toisiaan varten.

Poika isää ja isä lasta varten. Kaikki muu oli heille vain

pikkuseikkoja, joilla ei ollut mitään arvoa. Ja kun nuoremmat

sisarukset syntyivät, niin silloin oli kuin ei heitä olisi ollutkaan

tai kuin ei heitä ainakaan olisi ollut Ivar Lyth'ille. Hän saattoi

astua kotiin tullessaan läpi huoneen ja unohtaa tervehtiä kumpaakaan

noista toisista. Hän näki vain Felix'in. Ja hän kiirehti heti häntä

vastaan ikäänkuin vakuuttautuaksensa, että poika vielä eli. Kun hän oli

työssänsä, saattoi hän käydä ja ajatella lasta tunnittain ja minä

luulen, että ei yhdelläkään äidillä ole milloinkaan ollut suurempaa

tunnetta lasta kohtaan kuin Ivar Lyth'illä tätä poikaa kohtaan, jota

hän hiljaisuudessa oli kironnut ennenkuin pienokainen vielä oli nähnyt

päivänvalon. Nyt siunasi mies lasta ajatuksissansa ja kun hän seisoi

pojan vieressä saattoi hän laskea kätensä hänen päänsä päälle ja hiljaa

mumista sanoja, joita ei muut kuin hän itse saattanut kuulla.

Mikä ennenkaikkea kiinnitti meidän köyhää sankariamme lapseensa oli,

että hän jo alusta pitäen luuli pienokaisen ymmärtävän kaikki hänen

ajatuksensa jo ennenkuin poika edes osasi oikein puhua.

Tämän täytyy kuulua kummalliselta muiden korviin, mutta Ivar Lyth oli

varma asiastansa. Hän luuli nähneensä sen lapsen silmistä ja hänellä

oli tapana sanoa: keneenkään ei poika ole katsonut niinkuin minuun. Kun

äiti tuli ja tahtoi ottaa pojan isältä, kirkui lapsi ja jos Felix istui

äidin luona ja isä tuli sisään, ojensi pienokainen käsivartensa häntä

kohti. Jos Ivar Lyth osaisi kertoa meille, mitä hän tunsi sellaisina

silmänräpäyksinä tai vain kun lapsi tuli juosten häntä vastaan ja otti

pienellä kädellänsä hänen suuren kätensä ja käveli hänen kanssansa,

jolloin hänen pienet jalkansa astuivat useampia askelia silläaikaa kuin

isän astuivat yhden -- olisi hänellä varmaan oleva ihmeellisiä

tarinoita kerrottavana. Kun Felix oli niin suuri, että osasi, sai hän

joka aamu seurata isää tehtaaseen ja kun työmiehen tuli lähteä kotiin,

oli poika siellä häntä hakemassa. Toiset työmiehet pudistivat päätänsä

tälle suhteelle ja arvelivat, että pojasta tulisi pikkuvanha

alituisesta yhdessäolemisesta täysikasvuisen miehen kanssa. Eikä ole

epäiltävää heillä olleen oikein. Tämän lapsen elämä oli itse asiassa

toisenlainen kuin kaikkien muiden, eikä Felix koskaan leikkinyt kuten

muut lapset. Aivan pienenä istui hän mieluimmin hiljaa lattialla ja

näytti kuin olisi hän ajatellut jotain esinettä, jota piti kädessään,

ja sitten kun hän oli alkanut puhua ja käydä, löysi hän aina

askaroimista. Mutta hän ei leikkinyt. Hän kulki hiljaa ja katseli mitä

vanhemmat tekivät, kuin olisi hänellä jo ollut omat ajatuksensa

elämästä eikä isä voinut koskaan puhua hänelle kuten lapselle. Ei

koskaan hennonnut Ivar Lyth kurittaa häntä eikä koskaan sanonut hän

hänelle pahaa sanaa. Eikä lapsikaan antanut siihen aihetta, mutta Maria

antoi miehellensä monta pistosanaa hänen suhteestaan poikaan. Tämä

liukui hänen ohitsensa kuin ei hän olisi kuullut hänen sanojansa. Felix

ja toiset lapset! Kuinka olisi Ivar Lyth voinut verrata häntä

johonkuhun toiseen koko maailmassa?

Kun sunnuntai tuli, oli miehellä alussa aina tapana tehdä kävelymatkoja

vaimonsa ja poikansa keralla. Oliko kesä tai syys, tai oliko talvi, se

ei vaikuttanut mitään tähän seikkaan. Jos vain ilma oli jotakuinkin

sopiva, kulkivat he kauaksi tullien taakse. Eikä koskaan tuntenut Ivar

Lyth itseään niin vapaaksi kun silloin kun hän ei enään nähnyt

kaupunkia. Sitä mukaa kuin vuodet kuluivat, alkoi hän kuitenkin etsiä

tekosyitä, jotta Maria jäisi kotiin. Asia oli nimittäin niin, että hän

tunsi itsensä onnellisemmaksi saadessaan olla yksin pojan kanssa, ja

vähitellen tultiin siihen, että lapsi ja hän useimmiten lähtivät

kahden. Ei kumpikaan heistä kahdesta ollut koskaan sanonut, että niin

tuli olla. Se ei ollut mikään sopimus. Se kävi vain niin -- aivan

itsestänsä. Lauantai-iltana tuli Felix ja kuiskasi isän korvaan:

"huomenna lähdemme me ulos, isä." -- "Niin", kuiskasi tämä takaisin.

"Sinä ja minä." -- "Niin, sinä ja minä."

Ivar Lyth'illä oli ihmeellinen lohdutus tästä suhteesta. Tämä

yksinäisyys lapsen keralla tuli hänen suurimmaksi iloksensa. Hän oppi

leikkimään lapsen kanssa ja lapsi oppi leikkimään isän kanssa. Tämä

tapahtui useimmiten, kun he olivat tulleet kaupungin aitojen

ulkopuolelle ja mieluimmin, kun ei mikään vieras silmä voinut nähdä

heidän leikkejänsä. Jos oli talvi, laskivat he mäkeä tai myöskin

rakensivat lumilinnoja. Jos oli kesä, poimivat he kukkia ja lehtiä ja

tekivät itselleen lehtimajoja lehväksistä. Viimeinen heidän yhdessä

rakentamansa lehtimaja on vielä jälellä metsässä erään tullin

ulkopuolella. Se on hyvin kätketty ja siellä on kenties myöskin yksi ja

toinen niistä leikkikaluista, joita isä oli opetellut valmistamaan

huvittaaksensa pienokaista.

Mutta muuten olivat he kummallinen pari, nämä kaksi, mies ja lapsi,

jotka seurasivat toisiansa vakavina pitkin tietä, puhuen toistensa

kanssa kuin kaksi täysikasvuista ihmistä, Ivar Lyth, joka aina vaikeni

muiden aikana, puhui tälle lapselle itsestänsä. Hän kertoi lapselle

tuskantunteistaan ja pelostaan elää, jutteli kuin kamalina aavesatuina

kaikki ne ihmeelliset, huumaantuneet mielikuvitelmat, joita oli

liikkunut hänen sisässään ja joita hän ei koskaan muuten olisi

virkannut kenellekään. Ihmettelevin silmin kuunteli poika kaikkea tätä,

ja kun hän tuli vanhemmaksi, alkoi hän ymmärtää. Hänen lapsellisessa

mielessään iti siemen mielentilaan, joka teki hänet vanhaksi. Ja mitä

enemmän isä kertoi sitä vahvemmaksi kävi side, joka kiinnitti nuo kaksi

toisiinsa.

"Mistä se tulee", sanoi Felix kerran, "että kun sinä olet minun

kanssani, olet sinä aina iloinen ja hyvä? Mutta kun sinä olet muiden

kanssa, olet sinä hiljaa ja surullinen. Mistä se tulee?"

"Se on senvuoksi, että sinä pidät niin paljon minusta", sanoi Ivar

Lyth.

"Eikö sitten kukaan muu tee sitä?" kysyi poika.

"Tiedätkö ketään muuta, joka pitää minusta?" oli vastaus.

"Kyllä, siskot", väitti lapsi.

"He ovat pieniä", vastasi isä vältellen.

Poika nyökkäsi eikä sanonut pitkään aikaan mitään. Hän vain piti

lujasti isän kättä ja välistä suuteli sitä pienillä huulillaan. Silloin

oli Ivar Lyth onnellinen tai melkein onnellinen. Hän unhotti kaiken

muun ja heidän ympärillänsä paistoi kevätaurinko. Isä ei myöskään

koskaan unhoittanut sitä paikkaa, jossa he silloin seisoivat Hagan

metsässä. Heidän edessään siinsi kappale Kaivosalmea kimeltävän

sinisenä ja heidän ympärillänsä putkahteli vihreä lehtiverho esiin

pensaista ja puista. Heidän jaloissaan maassa rapisivat mennäkesän

harmaanruskeat lehdet ja tammen paljaalla oksalla heidän päänsä päällä

vieserteli peipponen.

Ivar Lyth kulki ja ajatteli, mitä poika oli sanonut, ja koko ajan

mietiskeli hän syytä, miksi poika ei ollut maininnut sanaakaan äidistä,

vaan oli puhunut ainoastaan pikkusisaruksista. Hän mietti, että niin

pieni lapsi saattoi olla niin viisas ja ymmärtää niin paljon, ja hän

kulki koko ajan ja ikäänkuin odotti tai oli peloissaan, että poika

sanoisi jotain enemmän.

Sillä sitä myöten kuin vuodet kuluivat, ei puolisoiden ahtaassa kodissa

eletty enään rauhallisesti ja hyvästi. Osaksi tuli tämä ehkä siitä,

että ei ole helppoa köyhän miehen naida naista, joka ennen on nähnyt

parempia päiviä. Ajatellaan ehkä harvoin, mitä se merkitsee, että

työläisluokan nainen joutuu piiaksi herrasväkeen, saa syödä hyvää

ruokaa kolme kertaa päivässä, kulkea hienosti puettuna ja nukkua

yksinäisessä huoneessa. Sellainen oli se paikka ollut, joka Marialla

kerran oli ollut. Siinä oli hän ollut neljä vuotta ja tottunut

tapoihinsa. Kun hän sitten oli jättänyt sen, tapahtui se pikaisuudesta

ja väliaika tehtaassa oli hyvin lyhyt. Kun hän sitten sai oman kodin,

oli hän ensin onnellinen, että oli saanut sen. Hänhän oli kärsinyt

vaivoja jonkun aikaa ja miehensä luona oli hänellä aina parempi kuin

silloin. Mutta sitten tuli aika, jolloin hän alkoi muistaa, minkälaista

hänellä kerran oli ollut. Hän kärsi päivittäin miehensä omituisesta

luonteesta eikä kukaan saata moittia häntä, että hän ei voinut ymmärtää

häntä, tai että se elämä, jota puolisot viettivät, olisi voinut auttaa

häntä unhoittamaan. Ei ole vaikeata ajatella, kuinka kaksi ihmistä,

sellaista kuin nämä molemmat, sidottuina toisiinsa koko elämäkseen,

saattavat tehdä pahaa toisillensa. Maria halveksi miestänsä sentähden,

että tämä oli hempeä eikä voinut hankkia hänelle parempaa elämässä. Hän

sanoi miehelle, että tämä kulki ja uneksi ja että se oli senvuoksi kun

he eivät koskaan voineet saada niinkuin muilla ihmisillä oli. Muuten

hän puhui kyllä totta. Eikä Ivar Lyth kieltänytkään sitä koskaan. Mutta

kun vaimo puhui sellaista, saattoi hän istua ja uneksia ja elävästi

kuulla sen pienen tytön äänen, joka kerran oli tehnyt hänet niin

onnelliseksi sanomalla hänelle hyvää yötä.

Hän istui ja ajatteli, kuinka kummallisesti elämä voi muuttaa ihmisen.

Me muutumme varmaan kaikki, mutta on ihmisiä, jotka muuttuvat nopeammin

kuin toiset ja on ihmisiä, jotka muuttuvat kummallisella, kovalla ja

ratkaisevalla tavalla, joka lopettaa ottamalla pois kaiken sen, mikä

kerran oli heissä hyvää ja suloista. Maria oli pieni ja hento kun Ivar

Lyth ensin oppi hänet tuntemaan. Nyt oli hän karkeajäseninen ja vahva.

Hänen kasvonsa olivat ennen hienot ja pehmeät, nyt olivat ne karkeat ja

kovat. Hänen silmänsä olivat siniset ja lempeät, nyt olivat ne tulleet

teräviksi ja ilkeäsisuisiksi. Hänen suunsa oli muinoin punainen ja

kaunis, nyt se oli käynyt kuopalle ja muuttunut rumaksi. Hänen poskensa

olivat täynnä ryppyjä ja hänen ennen niin lempeä äänensä oli kimeä ja

kirkuva. Hän peloitti lapset, niin usein kuin hänen äänensä leikkasi

terävänä läpi hiljaisuuden heidän kodissaan.

Eivät yksin vuodet olleet vaikuttaneet tätä muutosta. Se oli kaikki se

paha, joka oli tullut hänen ja hänen miehensä väliin, kaikki se paha,

jonka vuodet olivat tuoneet mukanaan, kaikki se, jonka yli ei voi

päästä tai jota ei voi unhoittaa, kaikki, mitä hän oli kärsinyt,

kaikki, mitä toiset olivat tehneet pahaa hänelle ja kaikki, mitä hän

itse oli rikkonut. Usein saattoi hänen miehensä istua ja tarkastella

häntä ja ajatella tätä. Mieliharmi oli kaivanut vakoja hänen poskiinsa,

kieltäymykset rypistäneet kokoon hänen suunsa, laahustaminen ja

raahaaminen ja raskaudentilat muuttaneet hänen jäsenensä karkeiksi.

Hänen silmissään oli ilkeä ilme.

"Tämä", sanoi mies itseksensä, "on tullut siitä, että minä en

rakastanut häntä. Pahat sanat väijyvät hänen sisäänpainuneiden

huuliensa takana. Elämän pettymykset ovat ottaneet tänne tyyssijansa.

Kaikki tämä syyttää ja peloittaa minua samalla kertaa. Onko se tullut

verkalleen vai nopeasti, sitä en tiedä. Minä en ole nähnyt, koska se

tuli. Minä tiedän vain, että se on tullut. Ja minä näen hänen

katseestaan, että hän huomaa saman muutoksen minussa."

Mutta juuri siksi, että kaikki tämä oli tullut niin ilkeäksi, niin

kamalaksi, niin alhaiseksi, juuri siksi ei poika voinut täysin

vilpittömästi puhua isänsä kanssa, kun hän piteli hänen kättänsä

auringonpaisteessa ja sanoi hänelle kaikki, mitä hän muuten ajatteli.

Vaieten kulkivat he kuin kaksi suurta ihmistä toinen toisensa rinnalla,

ja lapsi ja täysikasvuinen ajattelivat samoja ajatuksia, vaikka eri

tavoin. Ja kuitenkin tiesi lapsi tällä kertaa enemmän kuin

kypsyysvuosiin ennättänyt, ja tapahtui se kumma, että poika vaikeni,

koska hän piti onnettomuutena, että isä saisi tietää pahimman.

Niin oman ajatusmaailmansa vangitsema oli Ivar Lyth kuitenkin, että hän

ei pitkään aikaan aavistanut, mitä tapahtui hänen omassa kodissaan.

Tapahtui kerran, että hän eräänä lauantai-iltana tuli kotiin saatuaan

jostain syystä kaksi kruunua vähemmän viikkopalkkaa kuin hänellä oli

tapana saada. Antaessaan rahoja vaimollensa, näki hän, että oli jotain,

jota vaimonsa tahtoi sanoa, mutta kuitenkin salasi.

"Oliko jotain?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Ei", vastasi Maria. "Ei mitään."

Ivar Lyth kävi miettiväksi, sillä hän huomasi, että vaimolla oli itku

kurkussa eikä hän voinut ymmärtää syytä. Hän tuli samalla kertaa

katkeroittuneeksi. Sillä hän tunsi vaimonsa lausumattomat sanat kuin

nuhteen onnettomuudesta, joka kuten ainainen riidanaihe oli heidän

välillänsä: rahan puute. Ajatus kaikista niistä kerroista, joina he

olivat sanoneet toisillensa kovia sanoja, kun puute oli kiihoittanut

heitä raivoon toisiansa ja kohtaloansa vastaan, kulki hänen läpitsensä

luodin voimalla, joka polttaa lihan ja samalla musertaa.

"Mitä se on?" melkein huusi hän.

Vaimo peräytyi miehen tulisuutta ja Ivar Lyth sai sen äkillisen

epäluulon, että vaimo tahtoi jotain salata. Vaimo puhui kiireisesti ja

kuumeentapaisesti ja sanoi, että hän halusi parin käsineitä. Hän

lisäsi, että sitä ei mies voinut ymmärtää, sentähden, että oli mies.

Nainen haluaa olla hieno, mutta sitä ei tee mies. Vaimo väitti nyt,

että hän oli kulkenut ja ajatellut näitä uusia käsineitä kokonaisen

kuukauden eikä ollut sanonut mitään.

Marian koko olento oli kiihkossa, kun hän sanoi tämän ja Ivar Lyth

seisoi koko ajan ja kuunteli hänen sanojansa ja kuuli, että vaimo

valhetteli. Mutta miksi valhetteli hän? Miksi teeskenteli hän?

Käsineet? Hän, joka ei koskaan mennyt ulos. Hän, joka ei koskaan

huolehtinut, mitä ryysyjä puki yllensä. Hän ei osannut edes käsittää

sen epäluulon laatua, joka iti hänessä ja ajatuksissansa toisti hän

vaimonsa sanat ja etsi yhteyttä siitä.

"Olisi parempi, jos ostaisit Felix'ille parin kenkiä", sanoi hän. Ja

hänen silmissänsä oli epäluuloisesti tutkiva katse, kun hän kääntyi

vaimoonsa.

Maria näytti tulevan suunniltaan niinpian kuin kuuli pojan nimen.

"Felix", kirkui hän ja hänen äänensä kävi teräväksi, kuin silloin kun

hän tahtoi tehdä pahaa sanoillansa. "Felix ja Felix. Minä en kuule

muuta. Hän on totisesti saanut enemmän kuin kukaan muu. Etkö sinä luule

minun tietävän, että sinä salassa ostelet hänelle kaikkea mahdollista?

Etkö luule minun tietävän, mitä hän saa? Mutta se sinun tulee kerran

tietää, että se, mitä sinä annat hänelle, sen varastat sinä meiltä."

Ivar Lyth ei vastannut. Hänen ajatuksensa askaroivat ainoastaan

koettaen tutkia, mitä oli tämän kohtauksen takana. Hän kääntyi ympäri

ja lähti ulos. Ja yht'äkkiä löi häneen ajatus: Felix ymmärsi tästä

kohtauksesta ehkä enemmän kuin hän itse. Poika oli seisonut akkunan

luona ja ollut katselevinansa ulos. Mutta Ivar Lyth muisti panneensa

huomioonsa lapsen ilmeen. Poika näytti äärimmäisen pelästyneeltä ja

samalla kertaa tuntui hänestä olevan tärkeätä olla olevinansa mitään

näkemättä. Ivar Lyth ei ymmärtänyt, mistä hän oli saanut tämän

ajatuksen. Mutta se täytti hänet levottomuudella, kuin olisi se

merkinnyt onnettomuutta hänen lapsellensa. Hän ajatteli sitä koko

illan, ja kun pojan piti mennä makuulle, piti hän tarkasti vaarilla

hänen jokaista liikettänsä. Mutta poika nyökäytti isälle kuin ei mitään

olisi tapahtunut. Hetkeä myöhemmin saattoi isä hänen hengityksestänsä

kuulla, että hän nukkui.

Lähimpinä päivinä ei Ivar Lyth saanut mitään ratkaisua arvoitukseen ja

Felix ei sanallakaan ilmoittanut panneensa huomiota isän ja äidin

väliseen kohtaukseen. Mutta kuinka olikin ei Ivar Lyth voinut unhoittaa

tätä tapahtumaa. Tämä ei riippunut siitä, että kohtaukset kodissa

olisivat olleet harvinaisia. Päinvastoin. Tarvittiin ainoastaan mitä

pienin seikka, jotta eripuraisuus molempien puolisoiden välillä

leimahtaisi täyteen liekkiin. Mutta ei koskaan ennen ollut Maria

sekoittanut poikaa heidän riitaisuuksiinsa ja kun se nyt tapahtui,

luuli Ivar Lyth huomaavansa, että hän piti poikaa kohtaan jonkinlaista

selittämätöntä vihaa. Siksi ei mies voinut unhoittaa tapahtunutta ja

hän kulki useita päiviä tuntien itsensä mieleltään kuin odottaisi hän

vain jotain, joka tapahtuisi ja joka tavalla tai toisella koski

Felix'iä ja häntä itseä. -- --

On kummallisesti aavistusten laita, koska ei voi kieltää, ett'ei niitä

olisi ja että ne toisinaan johtavat meidät oikeille jälille. Ehkä

tekisivät ne sen useimmin, jos me vain olisimme tarkkaavaisempia

itseemme nähden. Ja ehkä sellainen huomaavaisuus opettaisi meille yhtä

ja toista. Ivar Lyth'in tarvitsi odottaa ainoastaan seuraavaan

sunnuntaihin saadakseen vahvistuksen aavistuksilleen.

Oli kaunis syyspäivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi ja valoisasti

kuin tahtoisi se jättää hyvästit koko pitkäksi talveksi. Kuten

tavallisesti otti Ivar Lyth tänäänkin pojan mukaansa ja he lähtivät

ulos tietä, joka vie metsään kuningatar Kristiinan tien kumpaakin

puolta. Ivar Lyth oli kiihoittuneessa mielentilassa ja hän arveli

huomaavansa, että vaimo tuli levottomaksi heidän aikoessaan lähteä

ulos. Se suututti miestä ja hän mainitsi jotain, että he eivät aikoneet

tuhlata rahoja kävelyllä. Ivar Lyth huomasi myöskin, että Felix nämä

sanat kuullessaan säpsähti ja hiipi lähemmäksi isää. Kun he tulivat

ulos, oli miehellä tämä muistissa ja hän oli sentähden tavallista

hiljaisempi. Hän tarkasteli varkain pojan kasvoja, kun tämä ei

huomannut sitä, ja hän luuli pojan näyttävän tavallista kalpeammalta.

Ivar Lyth koetti muistutella mielessään. Ehkä oli Felix näyttänyt

kalpealta jo kauan? Ehkä vain hän, Ivar Lyth, ei ollut mitään

huomannut. Hän tuli yhä ja yhä levottomammaksi, ja hänen sydämensä löi

kovaa. Se löi niin kovaa, että hänen täytyi pysähtyä vetääkseen

henkeään. Ja silloin -- kun he olivat keskellä metsää -- silloin

kääntyi lapsi isään ja sanoi:

"Minä saan luvan puhua jotain sinulle, isä."

Ivar Lyth'istä tuntui, kuin tietäisi hän jo edeltäkäsin, mitä poika

tahtoi sanoa, ja hän oli lähellä huutaa ääneen kammosta, mutta sen

sijaan tarttui hän pojan käteen ja sanoi yksikantaan:

"Mitä se on?"

Poika katsoi häneen ja koko hänen pienet kasvonsa värisivät. Jos olette

nähneet lapsen, joka on kärsinyt keskenkypsyneen tuskia, hiipivän

vapisten vanhemman henkilön turviin, silloin tiedätte, miltä nämä

harvinaiset lapsenkasvot näyttivät. Hän katsoi isää suoraan silmiin ja

sanoi juhlallisesti:

"Sinun täytyy luvata minulle, että et milloinkaan sano sitä

kenellekään, et äidillekään."

"Äidille?" huudahti hän. "Miksi ei äidille?"

Ivar Lyth luuli ymmärtävänsä kaikki, vaikka hän ei jaksanut sitä vielä

nähdä. Hän istuutui alas maahan ja veti pojan luoksensa.

"Mitä se on?" kysyi hän. "Sano se minulle! Lyökö hän sinua?"

Felix irroitti itsensä isän pitelystä ja katsoi häntä jälleen silmiin.

Jälleen oli hänen kasvoillaan tuo pelästynyt, tiedoton ilme, joka

tahtoi saada sydämen musertumaan yksinäisen miehen rinnassa.

"Jos sinä katsot minuun, kuten nyt teet, en minä uskalla sanoa sitä

sinulle", sanoi lapsi.

"Mutta miksi niin?" kysyi isä jälleen.

"Siksi, että hän tekee meidät molemmat onnettomiksi."

He vaikenivat kumpikin hetkisen ja lopuksi täytyi isän luvata hänelle

kaiken kautta, mikä oli pyhää ja rakkautensa kautta häneen itseensä,

että hän olisi olevinansa kuin ei mitään tietäisi. Ja silloin vihdoin

alkoi poika kertoa.

"Kotona on jotain, jota sinä et tiedä. Äiti juo. Hän juo paloviinaa.

Hän ei tee sitä joka päivä, mutta hän tekee sen usein. On kummallista,

että sinä et ole nähnyt mitään. Sillä mitä minä nyt sanon, tietää koko

talo. Mutta se on varmaan siksi, että sinä ajattelet niin paljon. Se

oli se, jota minä tahdoin sanoa sinulle."

Hän vaikeni ja kun hän sai nähdä isän kasvojenilmeen, huusi hän:

"Sinä et saa olla sitä tietävinäsi. Sinä et saa. Muista että olet

luvannut sen minulle."

Isä puristi pojan käsivarsillensa ja sanomaton häpeäntunne valtasi

hänet. Niin kelvoton oli hän siis, niin kehno ja kurja, ett'ei edes

voinut nähdä, koska oma vaimonsa oli juovuksissa. Hän ei edes voinut

suojella lapsiansa, ei olla miksikään hyödyksi.

"Lyökö hän sinua silloin?" sanoi hän vihdoin ja hänen kasvonsa

vääntyivät inhosta.

"Lyö", vastasi lapsi. "Mutta se ei merkitse paljoa. On vain niin

ilkeätä nähdä, kun hän... on... täynnä."

Vaivalla sai hän sanotuksi tuon sanan, ja uudelleen sulki isä lapsen

voimattomille käsivarsilleen. Ja he istuivat molemmat siinä, kunnes

tuli iltapuoli ja nälkä pakoitti heidät palaamaan kotiin. Kun he

tulivat kotiin, huomasi Ivar Lyth jälleen, miten vaimonsa tarkasteli

heitä. Mutta hän tervehti häntä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja hän

näki, miten lapsi ymmärsi häntä ja kiitti häntä sydämessään.