Minä pyydän lukijan ajattelemaan, mitä se tahtoo sanoa, jos sieluntila
sellainen, jota tässä kuvataan, kestäisi viikon. Jo se näyttäisi olevan
kylliksi tuhoaman ihmisen. Ivar Lyth'illä kesti tätä tilaa _kymmenen
vuotta_. Hän ei ollut tänä aikana koskaan sairas eikä koskaan terve.
Hän ei ennättänyt koskaan toipua eikä hän ennättänyt koskaan tulla
toisenlaiseksi. Välistä saattoi hänestä tuntua kuin jokin selkenisi
hänen sielussaan. Mutta hän ei saanut koskaan aikaa ottaa siitä selvää.
Ja olisiko hän voinut tulla toisenlaiseksi kuin kysymys, johon ei
kukaan voi vastata.
Kukaan ei myöskään voisi kertoa kaikkea, mitä todella tapahtui hänelle
näinä vuosina. Ja kuitenkin itse asiassa tapahtui todella ainoastaan
yksi seikka. Hänen tuli pitää elossa niitä ihmisiä, jotka riippuivat
hänestä. Hänen tuli hankkia heille katto pään päälle ja leipää ja
kaiken tämän ohessa tuli hänen sitäpaitsi huolehtia itsestänsä, ett'ei
kukaan saisi nähdä, minkälainen hänen mielentilansa oli ja mitä hän
todella tunsi. Hänen tuli valvoa villipetoa sisässänsä ja pitää sitä
ohjaksissa, sillä välin kun koko ajan tunsi sen kynsien repivän
lihaansa. Viisi kertaa eli hän saman tarinan, jonka juuri kerroimme ja
kaksi kertaa vei hän kuolleenasyntyneen lapsen kirkkomaahan. Vain kolme
pienokaista jäi eloon. Toiset kuolivat ennenkuin olivat nähneet päivän
valoa ja hänen vaimonsa vanheni ja kului. Hän vanheni ennenaikojaan ja
kuihtui, kuten köyhän väen vaimot tekevät ja jos joku nyt näki hänet,
ei ollut helppoa ajatella hänellä kerran olleen kauniit, siniset silmät
ja runsaan vaalean tukan. Ei kukaan, joka tiesi, mitä Ivar Lyth sanoi,
olisi myöskään nuhdellut hänen vaimoaan siitä, ett'ei hän koskaan
palannut takaisin tehtaaseen työhön. Ivar Lyth sen sijaan teki sen. Hän
kirosi häntä ajatuksissansa senvuoksi, että vaimo vieritti kaiken
kuorman hänen niskoillensa. Ja hän teki sen, vaikka sisimmässään
ymmärsi, että kaikesta, mitä tapahtui, ei vaimonsa olisi voinut estää
vähäpätöisintäkään seikkaa, ja hänellä oli kuormansa myöskin, hänellä.
Hän oli vain onnellisempi siinä, että ei tuntenut kuormaa niin
raskaaksi.
Oikeastaan riippui kaikki ehkä siitä, että heillä oli kolme lasta ja
että Maria ei koskaan tullut oikein terveeksi aina siitä asti kun
ensimäinen lapsi syntyi. Tiedättekö, miten käy köyhässä kodissa, kun
vaimo on sairas eikä mies koskaan ansaitse enempää kuin että hän nipin
napin jaksaa pitää kaikki käynnissä. Voitteko ajatella sitä? Olen
nähnyt sen läheltä ja on paljon, jotka ovat nähneet sen. Mutta minä
väitän, että ei edes voi uneksia, kuinka tämä elämä todellisuudessa
muodostuu. Olette kenties käyneet ympäri köyhissä kodeissa ja voitte
kukaties antaa tietoja sekä miltä siellä näyttää että kuinka ihmiset
elävät. Mutta te ette voisi kuitenkaan koskaan sanoa tai edes ajatella
murto-osaa siitä painosta, joka laskeutuu mieleen, kun vuodet vain
kuluvat ja kuluvat ja koko elämä näyttää menevän alaspäin. Sillä kun ei
tule parempaa, tulee huonompaa. Kun ei kulje ylöspäin, kulkee alaspäin.
Ja vihdoin tullaan siihen, että kaikki, mitä omistetaan, on vain
lainana, koska huonekalut vaeltavat edestakaisin kodin ja
panttilainaston välillä. Ei ole sanoja, joilla saattaisi kaikkea tätä
kuvailla.
Ivar Lyth'illä oli seinäkello. Se oli ensimmäinen kapine, minkä hän
osti vaimollensa kun he olivat menneet naimisiin ja hän maksoi sen
kuparikolikoilla, joita hän useina kuukausina oli pannut erikseen
laatikkoon. Se oli hieno ja uusi kun hän osti sen. Ja siinä oli jokin
kodikkaisuuden ääni, kun puolisot ensi kerran kuulivat sen käyvän
kodissa. Jos te nyt saisitte nähdä sen, tuskin uskoisitte, että se vain
kymmenen vuotta sitten oli uusi ja löi kauniisti ja kevyesti. Se ontuu
käydessään ja tuntuu kuin ei se koskaan olisi ollut muuta kuin
rääsyinen.
Vanha kello on kulkenut edestakaisin tuota tavallista köyhänmiehentietä
ja Ivar Lyth on aina ihmetellyt, milloin se jäisi viimeisen kerran niin
ett'ei hän koskaan näkisi sitä jälleen. Mutta kun hän välistä kuuli sen
käyvän, luuli hän saattavansa ymmärtää mikä hänet itsensä oli
turmellut. Aika oli kuluttanut häntä, se oli kuluttanut hänet niin
nopeasti senvuoksi, että teos jo alkuaan ehkä oli halpa, mutta myöskin
siksi, että se ei koskaan ollut saanut käydä rauhassa samalla paikalla.
Hän itse oli heitetty elämän äärimmäisyyksien väliin, hänen elämässänsä
ei ollut lepopaikkaa Ja minä pelkään, että teosta ei koskaan oltu
säännöllisesti vedetty. Tämä saattaa kuulua sukkeluudelta, mutta te
ette naura, eikä myöskään mikään nauru sopisi tässä.
Vanhaa kelloa ei enään ollut Ivar Lyth'in kodissa. Hän kantoi sen
panttilainaajalle pari viikkoa ennen kuin viimeinen onnettomuus
tapahtui. Mutta hän saattaa vielä kuulla näpähdykset, kun se kävi ja
hän voi nähdä vian kellotaulussa, josta kappale lohkeni, kun hänen piti
laittaa isoa osoittajaa, joka oli pudonnut. Toisinaan saattaa hän vielä
toivoa, että saisi nähdä sen vielä kerran. Sillä se kello oli paras,
mitä hänen vanhin poikansa tiesi elämässä.