Sillävälin saapui se päivä, jona Ivar Lyth'in lapsi syntyi. Hän oli
tehtaassa koko päivän, sillä työmiehellä ei ole varoja pyytää
vapaapäivää. Kun hän lähti kotoa oli synnytystyö alkanut.
Se oli kummallinen päivä, jonka Ivar Lyth vietti. Hänen ajatuksensa
olivat kerran lähteneet kulkemaan vinoon suuntaan, ja sentähden ei hän
kyennyt tuntemaan muuta kuin että oli inhoittavaa, että hän, joka oli
syntynyt niin hyvin kuin kadulla, joka ei ymmärtänyt itseään eikä
elämäänsä, joka oli yksinäisempi maan päällä kuin kukaan niistä jotka
harhailevat yksin ympäri, että hän todellakin saisi lapsen. Kun hän
seisoi siinä ajatuksessansa ja ilman että huomasi sitä, kuuli koneitten
surinan ympärillänsä, tuli esimies ja kulki ohitse.
"No, tänään paukahtaa kotona sinun luonasi?" sanoi hän.
Ivar Lyth katsoi ylös eikä ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.
"Seisotko sinä ja uneksit?" sanoi esimies.
Ivar Lyth koetti nauraa.
"Kyllä, se on totta", sanoi hän.
Toinen kävi äkkiä vakavaksi.
"Niin, ensi kerralla ollaan kyllä iloisia", sanoi hän. "Mutta odota
toiseen tai kolmanteen kertaan. Silloin se kirvelee."
Sillä lähti hän, ja Ivar Lyth seisoi ja ihmetteli, kuinka oli
mahdollista, että kukaan ihminen saattoi luulla, että hän oli iloinen.
Hän kulki koko aamupuolen ympäri tukahutetulla ahdistuksen tunteella ja
kun puolipäivä tuli ja hän oli menossa kotiin, kääntyi hän ympäri
puolitiestä. Omituinen tunne kylmää varmuutta versoi hänessä. Hän tunsi
itsensä hetkessä aivan vakuutetuksi siitä, että kaikki oli ohitse ja
loppunut onnettomasti. Ajatus tuli kuin nuoli ja löi alas hänen kuin
olisi hän saanut ilmestyksen. Hän oli niin varma siitä, että vaimonsa
oli kuollut ja lapsi hänen mukanansa, kuin olisi hän itse nähnyt sen.
Ja hänen sydämensä helleni äkkiä senvuoksi, että hän arveli vaimonsa
kuolleen hänen tähtensä, auttaakseen häntä suuresta surusta. Minä
ymmärrän, että tämä tuntuu kaikista ihmisistä kummalliselta, kenties
aivan mielettömältä. Mutta oli niin, että miehen täytyi hillitä itseään
voidakseen jälleen kääntyä ja palata kotiin.
Kun hän tuli huoneeseen, makasi hänen vaimonsa vuoteessa ja hymyili
hänelle. Hänen rinnallansa makasi lapsi. Vaimo nyökkäsi Ivar Lyth'ille
ja sanoi, että se oli poika.
Mies seisoi kuin kivettyneenä. Hän tunsi varmuuden väistyvän
todellisuuden edestä, mutta ei _tahtonut_ uskoa.
"Vai niin", sanoi hän vain. "Onko minulla poika?"
Useita naisia oli huoneessa. Kaikki tuijottivat onnelliseen isään, kun
hän oli sanonut nämä muutamat sanat, ja purskahtivat nauramaan. Yksi
heistä sanoi: "Tuollaisia ovat he kaikki. Ensimäisellä kerralla ei
kukaan mies ymmärrä, että se todellakin on hänen oma lapsensa, jonka
hän näkee."
Ivar Lyth seisoi ja ajatteli, oliko hänen laitansa kuten kaikkien
muidenkin, tai kaikkien muiden kuten hänen itsensä. Ja hän muisti
äkkiä, että hänellä olisi pitänyt olla jotain antamista vaimollensa.
"Etkö sinä tahtoisi mitään?" sanoi hän. Vaimo vastasi olevansa
janoissaan. Ja Ivar Lyth meni ulos hankkiaksensa hänelle jotain
virvoittavaa. Mutta tämän keksi hän vain siksi, ett'ei voinut viipyä
sisällä. Hän juoksi kuin mieletön katua ylöspäin. Se oli pieni,
yksinäinen katu, eikä kukaan voinut nähdä häntä. Juokseva mies väänteli
käsiään ja koko hänen kasvoillaan vaihtelivat mitä raivokkaimmat
vääristykset. Oli keskipäivä eikä hän uskaltanut senvuoksi huutaa
ääneen. Mutta kylmä hiki tihkui hänen koko ruumiistansa ja kun hän tuli
kauppapuotiin, täytyi hänen pysähtyä edustalla ennenkuin meni sisään,
ett'ei kukaan puotissa näkisi, kuinka kiihoittunut hän oli. Kun Ivar
Lyth tuli pöydän luo oli hän ulkoapäin tyyni. Niin, hänpä vielä
kertoikin, että vaimonsa juuri oli saanut lapsen ja hän kerskasi siitä.
Hän pyysi jotain hyvää sairaan juoda, asetti rahat esille ja sanoi,
että se halusta sai olla kallista. Senjälkeen maksoi hän mehupullon
viimeisillä lanteillansa ja iski lähtiessään leikillisesti silmää
puotiapulaiselle.
Kun hän jälleen oli ulkona kadulla, tunsi hän ruumiinsa olevan kuin
murskaksi lyödyn. Jalat horjahtelivat hänen aliansa ja tuskalla saattoi
hän laahata itsensä eräälle aukinaiselle portille. Hän tuli pieneen
pihaan, mutta siellä vaipui hän alas paljaaseen maahan ja pullo
käsissään purskahti mies mitä epätoivoisimpaan itkuun. Ivar Lyth makasi
pitkänään maassa ja arveli, että koko maailma oli murskaantunut, että
jotakin niinhyvin hänen sisässään kuin ulkopuolellaankin oli rikkunut,
että kaikki oli lopussa ja että hän itse jäi yhä ja yhä kauemmaksi,
katosi pisara pisaralta kyyneleihin, jotka valuivat pitkin hänen
poskiansa. Hän makasi siellä tietämättä maailmasta ympärillänsä kunnes
hän kuuli äänen, joka puhui. Hän kavahti ylös.
Eräs herra korkea hattu päässä ja turkit yllä seisoi hänen edessänsä.
"Oletteko te juovuksissa, mies, vai oletteko sairas?" sanoi hän.
"Minä en ole juovuksissa", vastasi mies.
Mutta hänen äänensä petti ja kun hän nousi ylös, eivät hänen jalkansa
tahtoneet häntä kantaa.
"Näkyy selvästi, että olette juovuksissa", sanoi turkeissa oleva herra.
"Ett'ette häpeä. Keskellä valkoista päivää."
Ivar Lyth'illä ei ollut voimia vihastua. Hän hoiperteli ulos portista
ja meni kotiin. Siellä ojensi hän mehupullon vaimollensa ja hyväili
ensi kerran lastansa ja hänen sydäntänsä kirveli kuin tulessa, kun yksi
naisista sanoi:
"Kokonainen mehupullo! Onpa toki hyvä, että on joku, joka on hyvä
vaimollensa."