Kun hän tuli kotiin heittäytyi hän vaatteet päällä vuoteelle ja sulki
silmänsä. Hänen vaimonsa ei ollut kotona, ja Ivar Lyth'istä tuntui
hyvältä saada raueta ilman että kukaan saattoi nähdä häntä.
Hän makasi hiljaa ja ihmetteli, kuinka oli mahdollista, että se
todellakin oli hän, Ivar Lyth, joka oli tässä huoneessa, joka eli ja
liikkui ihmisten ja olojen keskuudessa, joita hän ei saattanut ymmärtää
eikä arvostella. Samassa kuuli hän askeleita portailta ja joku tarttui
oveen. Kuin pistos kulki hänen läpitsensä ja hän avasi silmänsä, jotta
ei sisääntulija näkisi, että hän uinahti ja luulisi, että hän nukkui.
Se oli Maria, joka tuli ja hän vihastui siitä, että se oli hän. Hän
vihastui kuin olisi hänen vaimonsa häirinnyt häntä tärkeässä tehtävässä
ja hän makasi ja mittaili hänen vartaloansa silmillään, kun Maria otti
päällystakkia yltänsä. Hänellä oli kiinteä hameenliivi yllänsä ja mies
näki heti, kuinka suureksi vaimo oli paisunut. Vaimo käsitti hänen
katseensa ja huokasi:
"Minä en kyllä voi jäädä työhön kauemmaksi", sanoi hän.
"Ei, minä voin hyvin uskoa sen", mumisi mies.
"Pari viikkoa vielä", jatkoi vaimo. "Mutta kauemmin ei se käy päinsä."
"Ei", vastasi hän lyhyesti. "Sitten saan minä ruveta tekemään työtä
yksin."
Hän katui sanojansa sitten kuin oli sanonut ne. Sillä Maria astui
vastaamatta akkunan luo. Täällä istuutui hän ja mies kuuli, että hän
itki.
"Sinä toivot varmaan pääseväsi minusta", sanoi hän.
Ja kuin pahat henget olisivat asettaneet sanat hänen kielellensä,
kääntyi hän ympäri, katsoi vaimoonsa ja vastasi:
"Niin, sitä minä toivon."
Hän sanoi sen kitkerästi ja lyhyesti, äänellä, joka vapisi inhosta. Hän
kuuli oman äänensä kummallisen selvästi ja se leikkasi hänen korviansa.
Ja kun sanat sitten olivat lausutut, makasi hän hiljaa eikä voinut
katsoa vaimoonsa. Hän kuuli Marian lakkaavan itkemästä ja hän ymmärsi
peloittaneensa hänet niin ankarasti, että hän unohti ensi
alakuloisuudentunteensa ja istui nyt hiljaa odottaen miehen sanovan
jotain.
Mutta miehellä ei ollut enään mitään sanottavaa. Hän makasi hiljaa eikä
ymmärtänyt, että todellakin oli sanonut niin pahoja sanoja. Hän kysyi
itseltään, eikö se ollut totta. Eikö hän sitten toivonut pääsevänsä
hänestä? Kyllä, kyllä. Jo silloin oli hän toivonut ett'ei koskaan olisi
nähnyt häntä. Se tuntui hänestä vain niin hirvittävältä, että oli
antanut hänen tietää sen. Se oli melkein samaa kuin uhallansa pistää
veitsi hänen sydämeensä. Hän ei voinut kestää ajatusta että oli tehnyt
jotain niin pahaa ja tehdäksensä kaikki hyväksi jälleen, sanoi hän
hänelle olleensa joitakuita päiviä alakuloinen, vaimon ei pitäisi
välittämän, mitä hän oli sanonut, hän usein, ollessaan surullinen,
tapasi sanoa sellaista, mitä ei tarkoittanut. Sitä pyysi hän hänen
muistamaan tulevaisuuden varalle eikä rasittamaan sellaisella
mieltänsä. Oikein vakuuttaakseen hänelle tarkoittavansa hänelle hyvää,
sanoi hän edelleen, ett'ei Marian enään tarvitse työskennellä
tehtaassa. Hän oli sairas ja tarvitsi jäädä kotiin hoitamaan itseään.
Hän jäisi kotiin nyt heti. Hän, Ivar Lyth, tekisi työtä heidän
kummankin puolesta ja ottaisi kaikki hartioillensa. Hän tahtoi tehdä
sen, että Maria näkisi ett'ei hän ollut tarkoittanut mitään pahaa.
Tuskin tarvinnee huomauttaa, että tämä oli juuri se, mitä Ivar Lyth'in
ei olisi pitänyt tehdä. Hän otti kaiken taakan hartioillensa ja kun hän
teki sen, on mahdollista, että hän tarkoitti hyvää. Mutta itse asiassa
otti hän vastuullensa enemmän kuin jaksoi kantaa ja kun tie silloin käy
pitkäksi ja kuorma tuntuu yhä raskaammalta, silloin herää myöskin
vastenmielisyys yhä voimakkaampana. Ivar Lyth itse otti heti alusta
kuorman kantaaksensa. Mutta kun hän sitten tunsi, että se oli raskas,
luuli hän, että vaimo oli käyttänyt hyväkseen hänen lempeyttään
vierittämällä taakan omilta hartioiltansa. Siitä kasvoi hänen inhonsa
häneen. Se järsi hänen sielunsa pohjalla ja se nakersi onttoa paikkaa
ympärillensä. Se kalvoi rikki kaiken, mitä ihmiset kutsuvat
omaksitunnoksi ja itsensähillitsemiseksi ja oli päiviä, joina ei mikään
rikos olisi ollut mahdoton hänen tehdä. Riippui kenties vain
puuttuvasta tilaisuudesta, ett'ei hän sitä tehnyt.