XVI.

On ihmisiä, jotka yksinäisyydessä saattavat kuulla ikäänkuin todellinen

höyrylaivan tai koneen kohina täyttäisi heidän aivonsa. Tämä jyske

tuntuu hyvin kummalliselta. Se on selvää eikä sitä voi järkeillä

tyhjäksi. Ja se tulee sisältäpäin. Se voi olla poissa ajoittain. Mutta

se tulee aina jälleen. Kun se tulee, voi alkaa ääneen puhua itseksensä

päästäkseen sitä kuulemasta, ja luulee hetkisen unohtaneensa sen tai

aivan sen vaienneen. Mutta niin pian kuin hän vaikenee, alkaa ääni

uudistetulla raivolla ja tätä ääntä ei voi verrata mihinkään muuhun

ääneen maailmassa. En voi löytää mitään muuta, johon sitä vertaisin,

kuin, jos voisi kuulla oman verensä kohisevan, kuten joki kohisee yli

kivien ja vuorien, niin kuuluisi se tällaiselta. Mutta siinä ohessa on

tämän äänen laita niin kummallisesti, että se tuntuu tahtovan

tukahuttaa kaiken muun, joka soi tai saattaa soida ihmisessä. Ymmärrys,

ajatus ja tahto näkyy vaikenevan, kun tämä kohina alkaa. Se kokoontuu

pyörteeksi, ja on kuin itse uppoisi pyörteeseen ja kuulisi sen laulavan

päänsä päällä.

Onko joku, joka tietää, mitä tämä ääni merkitsee? Ivar Lyth oli yksi

niistä, jotka ovat havainneet sen, ja hän oli kuullut äänen tulevan ja

menevän ja tulevan takaisin pitempien tai lyhempien väliaikojen

perästä. Hän arveli, että se ennusti hänessä voimaa, joka vihdoin

tulisi väkevämmäksi kuin hän itse.

Kukaan ei koskaan uskalla kertoa, että olisi kuullut jotain sellaista,

koska hän pelkää, että ihmiset joko nauraisivat hänelle tai pelosta

vetäytyisivät erilleen ja jättäisivät hänet yksin. Ivar Lyth ei ollut

poikkeus tässä suhteessa. Hän oli pelännyt saavansa kuulla tämän äänen

yksinäisyydessään, maannut valveilla pimeässä ja odottanut, että se

alkaisi kuulua hänen korvissansa ja hän oli nukkunut tämän pauhinan

täristäessä hänen korvakalvojansa kaksinkerroin kovemmin, kun uni teki

hänen jäsenensä raskaiksi kuin lyijyn. Mutta ei koskaan ollut tämä

kammo kiduttanut häntä niin kuin ensimäisinä päivinä hänen

naimisestansa.

Paetaksensa vaimonsa seuraa ja saadaksensa olla yksin, meni hän tällöin

ulos eräänä sunnuntaina. Ja silloin tapahtui, että hän kohtasi sen

miehen, jonka seuran hän tuskin puoli vuotta sitten niin äkkiä oli

jättänyt. Tohtori tuli häntä vastaan kadulla kuin ei mitään olisi

tapahtunut ja tervehti yhtä ystävällisesti kuin ainakin.

Ivar Lyth ei ollut koskaan puhunut tohtorille, missä hän asui, koska

hän tunsi eräänlaista ujoutta olla huoneosakkaana ja koska hän tahtoi,

ett'ei tämä mies, jonka kanssa hän oli vaihtanut ajatuksia, näkisi,

kuinka kurjalta hänen kotinsa näytti. Sentähden ei tohtori ollutkaan

voinut ottaa selvää entisestä ystävästänsä, jonka hän muuten varmaan

olisi tehnyt. Tämän sanoi myöskin tohtori ensimäiseksi ja kysyi sen

ohessa, oliko hän jollain tavoin loukannut toista.

Ivar Lyth vastasi kieltävästi, sillä aikaa kun hän sisässään toivoi

toisen monen penikulman päähän. Niin paljon arveli hän tänä aikana

eläneensä, että oli unhoittanut sen ajan, jolloin he molemmat tunsivat

toisensa. Ei kertaakaan ollut hän ajatellut, että tohtori oli olemassa

tai muistanut, että hänellä oli ollut tapana istua hänen luonansa

saamassa ravintoa sille elämälle, joka nyt joutuisi perikatoon. Ivar

Lyth tuijotti edessään olevaan mieheen kuin kummittelijaan kuolleitten

valtakunnasta, ja hän ymmärsi heti, että hän ei koskaan voisi selittää

toiselle, että se ei ollut epäkiitollisuus, joka oli pidättänyt häntä

poissa.

"Minkätähden en ole nähnyt teitä nyt puoleen vuoteen?" kysyi sillävälin

tohtori.

Minkätähden? Kuinka osaisi Ivar Lyth vastata siihen kysymykseen?

Tiesikö hän sen sitten itse?

"Minä olen mennyt naimisiin", vastasi työmies tylysti.

Tohtori säpsähti ja silmänräpäyksen luuli Ivar Lyth hänen muistavan

heidän viimeistä keskusteluansa. Vilauksessa näki hän edessään ne

hirvittävät sanat, jotka hän itse oli lausunut, näki ne kuin olisivat

ne olleet kirjoitetut ijäti unohtumattomasti. Jälleen tunsi hän tuon

selittämättömän katkeruuden siitä, että joku näki hänet läpitse, joku,

joka ehkä näki terävämmin kuin hän itse, ymmärsi häntä ja tuomitsi

hänet. Mutta tohtori näytti siltä kuin ei olisi mitään huomannut ja

samalla ystävällisellä hymyilyllä kuin aina, sanoi hän:

"Ei, oletteko te mennyt naimisiin? Ja siitä ette ole puhunut sanaakaan

minulle?"

"En ajatellut sitä silloin", vastasi mies.

"Ettekö?" jatkoi toinen. Ja hänen äänensä kuului leikilliseltä.

"En, en ollut koskaan nähnyt häntä kun tapasimme."

Tohtori kävi äkkiä vakavaksi, ja jälleen tuntui työmiehestä kuin olisi

toinen koko ajan käynyt ja ajatellut niitä sanoja, jotka kerran olivat

päässeet häneltä itseltään. Molemmat miehet jatkoivat kulkuaan

eteenpäin toistensa rinnalla eikä kumpikaan heistä sanonut mitään. Joka

askeleella, jonka he astuivat, kasvoi Ivar Lyth'issä eräänlainen

tukahuttava katkeruus ja hän olisi toivonut saavansa jotain syytä

purkaa sitä ja näyttää toiselle vihaansa. Äkkiä kääntyi tohtori hänen

puoleensa ja ojensi hänelle kätensä:

"Naimisiin meno on hyvin vakava asia", sanoi hän. "Ja minä toivotan

teille sydämestäni kaikkea onnea, mitä voi saavuttaa tässä surullisessa

maailmassa."

Tohtori nauroi lyhyesti sanoessaan viimeiset sanat ja Ivar Lyth ymmärsi

hänen tehneen sen, ei, että hän tänä silmänräpäyksenä olisi ollut

leikkisällä tuulella, vaan koska hän ei tahtonut näyttää liian

juhlalliselta eikä tunkeilevan ystävälliseltä. Hetkiseksi yllätti

työmiehen häpeän tunne pahojen ajatuksiensa vuoksi. Hän kiitti toista,

niin hyvin kuin voi. Mutta hän vältti samalla katsoa tohtoria silmiin.

Niin, hän arveli omien silmäluomiensa läpi voivansa tuntea, kuinka

toisen katse etsi hänen omaansa.

Niin kulkivat he hiljaa vielä hetkisen ja tohtori kysyi, saisiko hän

käydä tervehtimässä vastanaineita. Työmies ei kieltänyt eikä käskenyt.

Hän ei ajatellut muuta kuin niitä onnettomia sanoja lapsensa

tappamisesta, jotka hän kerran oli lausunut ja ennenkuin hän itse

tiesi, mitä teki, tai minkävuoksi hän teki sen, oli hän keskeyttänyt

keskustelun ja pakoittanut tohtorin pysähtymään.

"Tohtori muistaa kyllä, kun me viimeksi tapasimme?" sanoi hän.

Toinen näytti kummastuneelta enemmän puhujan äänen kuin itse sanojen

vuoksi. Mutta Ivar Lyth ei antanut hänelle aikaa puhua. Hengenvedossa

tuntui puhevirta suhisevan hänen huuliltansa. Hänestä itsestä tuntui

kuin olisi hän seisonut vieressä ja kuullut jonkun muun puhuvan ja

sanat tulivat selvästi ja tarkasti, kuin olisi hän lukenut ne

paperilta.

"Te muistatte sen", sanoi hän. "Minä näen, että te muistatte sen. Minä

istuin keinutuolissa teidän huoneessanne. Siellä ylhäällä oli aina niin

lämpöistä ja hyvää. Minulla ei ole milloinkaan ollut niin lämmintä ja

hyvää. Silloin puhuimme me jostakin, mitä se nyt oli, en muista. Mutta

minä muistan sanoneeni teille, ett'en koskaan tahtoisi saada lasta, ja

jos saisin, murhaisin minä sen. Jotain sellaista minä sanoin. Mutta

minä olen usein ajatellut täytyväni tulla ja sanoa teille, ett'en

tarkoittanut sitä. Tohtorihan voi ajatella, että kunniallinen mies ei

tarkoita mitään sellaista. Minä sanoin niin vain siksi, että en koskaan

ole koettanut sitä itse ja ett'en siksi myöskään tiennyt, mitä

sellaisissa tilaisuuksissa tunnetaan. Tohtori ei varmaankaan koskaan

ole luullut, että minä tarkoitin täyttä totta?"

Suunniltaan hämmästyksestä vakuutti tohtori, että mitään muuta ei

hänelle milloinkaan ollut juolahtanut päähän ja että hän ainoastaan

ensi silmänräpäyksessä oli hiukan kummastunut. Ja hän lisäsi, että oli

pitänyt noita lausuttuja sanoja niiden katkerien tunteiden ilmauksena,

joita Ivar Lyth oli osoittanut omaa äitiään kohtaan.

Työmies ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi sellaisen yhteyden

mahdollisuutta, mutta samana hetkenä kuin toinen sanoi sen, tuntui

hänestä kuin olisi hän aina itse tarkoittanut samaa.

"Juuri niin", vastasi hän innokkaasti. "Juuri niin. Tohtori on hyvä

ihminen, ja te ymmärrätte minua. Se olin minä, jonka olisi pitänyt

tulla tapetuksi. Ei kukaan muu kuin minä. Jos minä olisin kuollut, kun

synnyin, tai ennenkuin synnyin, ei kukaan olisi sanonut näitä

inhoittavia sanoja."

Ivar Lyth ei voinut käsittää, että hän oli voinut lausua nuo

mielettömät sanat, tuntea, että ne olivat mielettömyyttä eikä

kuitenkaan estää sanojen menemästä huuliensa yli. Ei ole mitään

kamalampaa kuin että sellaista tapahtuu ja raivoissaan ymmärsi hän

samalla kertaa, että hän kaikella, mitä oli sanonut, oli tehnyt asiansa

vain pahemmaksi.

Hän seurasi tohtoria pitkälle eteenpäin ainoastaan, että tämä saisi

tilaisuuden sanoa jotain, joka rauhoittaisi hänen levottomuuttansa.

Koko ajan kasvoi hänen raivonsa, se oli niin vahva, että se tuntui

sairaudelta, joka uhkasi puhjeta ja varastaa häneltä voimat ja

terveyden. Hän tunsi itsensä silmänräpäyksessä niin väsyneeksi, että

hän tuskin uskoi jaksavansa kulkea eteenpäin. Mutta kummallisella

itsensähillitsemisellä onnistui työmiehen -- samalla kun hän aivoissaan

kuuli kuin äänen tuhansista hyrräävistä pyöristä -- ottaa tohtoria

kädestä ja sanoa:

"Älkää välittäkö siitä, mitä minä sanon. Minä en voi oikein hyvin

tänään. On parempi, että minä menen kotiin lepäämään hetkiseksi."

Ivar Lyth kääntyi ympäri ja lähti tuntien tässä hetkessä kuin olisi hän

likellä mielisairautta. Varmaa on, että hän silloin olisi ollut

onnellisempi.