Naiminen on rikasta varten, on joku ollut kylliksi julma sanoakseen,
köyhän ei koskaan pitäisi rakastaa. Siitä asti kun Ivar Lyth oli niin
suuri, että osasi ajatella omin neuvoin, oli hän ihmetellyt, mistä se
tuli, että ei ollut voimaa, joka voisi estää virrottain likaisia lapsia
tulvimasta köyhien korttelin kaikkien äyräitten yli. Onko sitten ilo
saada rakastaa naisesta niin suuri, että se voittaa koko elämän
kurjuuden, ja onko riemu saada pitää lasta käsivarsillansa niin
ääretön, että kaikki miettiminen, punnitseminen ja kaikki järki sammuu
tuoksi lyhyeksi silmänräpäykseksi, joka ainakin Ivar Lyth'illä oli niin
kamalasti sekoittunut kammolla?
Ivar Lyth sanoi kuitenkin itsellensä olevan luonnollista, että Maria
kuten jokainen muukin nainen tahtoi saada häpeänsä vaihdetuksi
kunniaksi tulemalla niin pian kuin mahdollista kutsutuksi naiduksi
vaimoksi. Ja hän piti yhtä itsestäänselvänä, että hän itse kuten moni
muu mies katsoisi kunniansa vaativan suojella hänen, Marian, kunniaa.
Mistä tuli, että he saattoivat mennä naimisiin? Niin, kuinka on
sellainen kaikkein useimmissa tapauksissa mahdollista? Ivar Lyth
ansaitsi siihen aikaan neljätoista kruunua viikossa ja Maria seitsemän.
He arvelivat omistavansa enemmän kuin kylliksi -- ei ollut ketään, joka
ei olisi sanonut sitä heille, ja Ivar Lyth säilytti itsellänsä, mitä
tiesi, nimittäin että Marian ansio ei olisi pitkäaikainen. Se ajatus
oli hänestä muuten samantekevä. Sillä kärsiä, sovittautua siihen, joka
kuitenkin on välttämätöntä, raahustaa ja vetää eikä koskaan saada lepoa
-- mitä olisi hän välittänyt siitä! Se, mikä täytti hänet tuskalla oli
esitunne, jota ei koskaan kokonaan voisi saada vaikenemaan, että _juuri
senkautta, että hän joutui naimisiin_, tulisi hän kärsimään, mitä ei
kukaan ennen häntä ollut kärsinyt. Hän tulisi kärsimään, mitä kaikki
muut kärsivät ja omansa lisäksi. Tuli aika, jolloin tämä mies ei voinut
käsittää, että milloinkaan oli seurannut vaimoansa papin luo.
Mutta sitten kuin he kerran olivat alkaneet siitä puhua, oli kuin
päätös jo edeltäkäsin olisi tehty. Oli kuin olisi joku kiiruhtanut
hänen tekojansa, ruoskinut niitä eteenpäin. He menisivät naimisiin, se
oli luonnollista, ja kun he kerran olivat päässeet niin pitkälle, kävi
heille yht'äkkiä selväksi, että naimisen tuli tapahtua niin pian kuin
mahdollista. He alkoivat jälleen laskea, mitä heillä oli, ja se näytti
heistä olevan kylliksi ja mahdollista. Huonekaluja otettiin
vähittäismaksulla, huone vuokrattiin ja he seurasivat toisiansa
kuulutuksia ottamaan. Ivar Lyth tuskin tiesikään, ennenkuin eräänä
päivänä seurue oli kokoontunut pieneen huoneeseen, josta oli tuleva
hänen ja Marian koti ja silläaikaa kun vieraat istuivat ja odottivat
heitä, menivät hän ja Maria todistajinensa papin luo.
Se oli kummallinen hetki, jona he seisoivat siellä hänen huoneessaan ja
odottivat. Ivar Lyth sai yhden kohtauksistansa, kun hän näki selvästi
kaikki eikä hän saattanut ymmärtää, mikä voima oli hänet laahannut
sinne. Ja kuitenkin -- eikö se ole kummallista? -- kuitenkin oli
hänelle epämääräinen tunne, että jotain onnellista oli tapahtunut
hänelle. Oli lauantai-ilta ja päivä senjälkeen saisivat he olla työstä
vapaina. Heillä olisi oma huone asuttavana. Kukaan ei häiritsisi heitä,
kukaan ei keskeyttäisi heidän keskusteluansa, kukaan ei katselisi, kun
he hiljaa keskustelisivat toistensa kanssa. He kohtaisivat toisensa
ruoka-aikoina ja heillä olisi rauhallinen nurkka, johon he voisivat
tulla ja jota he saattaisivat kutsua omaksensa.
Se kiihko, jota tämä mies tunsi, oli niin harvinaista, että se ei
voinut purkautua eikä saada ilmaa, ja keskellä kaikkea hämmentynyttä,
joka raastoi häntä kappaleiksi, kävi hän juhlalliseksi kun pappi alkoi
lukea vihkimäkaavaa. Kun hän asetti sormuksen vaimonsa sormeen, ei hän
ajatellut, että se oli väärää metallia ja hän tunsi kuin olisi
rauhallinen, kaunis unhoitus levinnyt sen ylle, mitä hän juuri oli
tuntenut. Kun pappi sitten toivotti heille onnea, palasi rauhattomuus
silmänräpäykseksi. Mutta se katosi taas ja kun he olivat kestinneet
vieraansa ja olivat yksin pienessä yliskamarissaan, silloin asettautui
Ivar Lyth akkunan viereen ja katseli kadulle. Ja niin ihmeellisesti
ovat vastakohdat yhdistetyt ihmissydämessä, että hän tässä
silmänräpäyksessä ajatteli saavuttaneensa, mihin kaikki ihmiset
pyrkivät.
Samassa tunsi hän käden, joka kosketti hänen olkapäätänsä ja muisti,
ett'ei ollut yksin. Ivar Lyth asetti käsivartensa vaimonsa vyötäisten
ympäri ja suuteli häntä kauan. Hän vapisi sisäisesti ja se saattoi yhtä
hyvin purkautua nauruun kuin itkuunkin. Mutta oli hämärä, ja hänen oli
helppo kätkeä kasvonsa.