Kun minä nyt kirjoitan tämän miehen kohtalosta, näyttää kaikki minusta
niin selvältä ja niin yksinkertaiselta kuin kaikki hänen elämässään
oikeastaan alkoi. Ennen oli hän nukkunut tai vain heilunut elämässä.
Kaikki oli käynyt niin hiljaa ja verkallensa eteenpäin, lapsesta
nuorukaiseksi, nuorukaisesta mieheksi. Ivar Lyth'illä oli ollut keveätä
ja hänellä oli ollut kovaa. Pahaa ja hyvää oli hän tehnyt vuorotellen,
mutta ei koskaan mitään, joka sitoi häntä ja ajoi häntä itse elämän
pyörteeseen. Tiedättekö, mikä se on? Oletteko katsoneet pyörteeseen. Se
kiehuu teidän silmienne edessä ja te näette, että putoatte siihen. Te
tiedätte, että kun se tapahtuu, on teidän elämänne lopussa, ettekä te
pääse milloinkaan sieltä. Mutta kuitenkaan ette te voi auttaa itseänne
puristuksesta. Kuitenkin täytyy teidän liukua aivan alas kuolemaan ja
kadotukseen eikä teissä ole voimaa, jonka asettaisitte vastarintaan.
Niin täydellisesti ilman mahdollisuuksia kääntyä takaisin oli Ivar Lyth
nyt, ja näyttäneekö se käsittämättömältä -- hän oli onnellinen
huolimatta siitä, että hän tunsi onnettomuuden tarttuvan itseensä
limaisine sormineen. Hän työnsi ajatuksen onnettomuudesta takaisin ja
hänellä oli voimia siihen. Yö yöltä hiipivät molemmat nuoret toistensa
luo, päivä päivältä jakoivat he suuret ja pienet. Kaikki oli kuin unta,
josta Ivar Lyth heräsi sinä yönä, kun Maria kertoi hänelle, että
hänestä tulisi isä.
Minä tiedän, että mitä minä nyt kerron, kuuluu hyvin jokapäiväiseltä,
ja minä ymmärrän, että tuskin voin selittää, kuinka tämä jokapäiväinen
tälle miehelle jo alusta näytti olevan jotain aivan toista ja enemmän.
Minun täytyy pyytää teitä uskomaan minua, kun minä sanon, että mitä
tapahtui, tuli hänen yllensä hillitsemättömän mahdin voimalla, kietoi
hänet ja pakoitti hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea. Hän sanoi
itsellensä jo alussa, että hänen täytyi kulkea sitä. Niitä
vastaväitteitä, joita hän teki sisässänsä, ei hän ilmaissut
kenellekään. Ja kuten Maria sanoi ensi hetkestä tunteneensa itsensä
sidotuksi häneen, niin tiesi hän myöskin olevansa sidottu Mariaan.
Eroitus oli vain se, että tyttö oli iloinen ja tyytyväinen siitä, kun
hän taas kirosi hetkeä, joka oli sitonut heidät. Mutta ei sanallakaan
antanut hän tytön ymmärtää tätä sisäistä riitaisuuttansa, joka jo
alusta alkaen laski perustan hänen vihallensa tätä naista kohtaan, joka
oli tuleva hänen vaimoksensa ja joka jo oli se. Ei tavullakaan
viitannut hän, että hänen sisässänsä asui jotain kaikesta siitä, jota
minä nyt heikoin sanoin koetan tuoda esille. Kun hän kuuli Marian
sanovan, että hänestä tulisi äiti, kulki kuin veitsiä hänen lihansa
läpi. Mutta hän puri hampaansa tuskasta yhteen ja kun hän kuuli Marian
sanovan: "Ethän sinä vain menne luotani!" tiesi hän, ett'ei koskaan,
koskaan se olisi hänelle mahdollista. Hän sanoi olevansa iloinen, että
oli käynyt kuten oli käynyt ja että he tulisivat toimeen, kuten niin
monet muut.
Mutta hänen sisässänsä kalvoi jo se mato, joka lopettaisi kalvamalla
hänen sekä sydämensä että aivonsa.