Ivar Lyth'in kohtalo alkoi toimia kentiesi nyt, viedäksensä hänet
sinne, minnekä hän ei tahtonut. Tähän aikaan lakkasi hän lainaamasta
kotiin useampia kirjoja ja oli kuin olisi hän unohtanut kerran
etsineensä tietoa. Huomaamatta sitoutui uusia rihmoja niihin, jotka
ennemmin olivat alkaneet kahlita häntä ja arpa oli heitetty, kun hän
eräänä päivänä huomasi, että Maria makasi väristen kylmästä vuoteellaan
oven vieressä. Muut olivat nukkuneet. Oli kuin sumu olisi levinnyt
nuoren miehen aistien ylitse.
Hän nousi ylös ja hiipi pimeässä ovea kohti. Hänen äänensä vapisi kun
hän puhui.
"Maxia", sanoi hän, "etkö tahdo vaihettaa vuodetta minun kanssani?
Minä olen terve ja voimakas, minua ei kylmyys vahingoita."
Tyttö esteli, mutta hän oli itsepäinen, ja vihdoin pyysi hän häntä.
Hän ei ajatellut muuta kuin että oli sääli tyttöä. Hän kumartui alas
ulko-ovea kohti ja piteli kättään ovenreiässä. Sieltä tuuli kylmästi
ja pitkin ovipieltä levisi kuurajuova.
"Sinä saat täällä kuoleman", jatkoi hän.
Ja hän pyysi tyttöä kiiruhtamaan, sillä hän itse seisoi ja paleli.
Silloin nousi tyttö vuoteelta, ja puolipimeässä -- muutamia hiiliä
hehkui vielä uunissa -- seisoivat nämä molemmat nuoret ihmiset milt'ei
alastomina toisiansa vastassa. Ennenkuin Ivar Lyth oli ennättänyt
ajatella, mitä teki, oli hän asettanut kätensä tytön vyötäisten ympäri
-- ja sitten -- seurasi hän häntä takaisin.
Niin yksinkertaisesti saattaa tapahtua, että rakkaus ottaa herruuden
kahden ihmisen elämässä. Tässä ympäristössä viettivät he kumpikin
rakkauden juhlaa. He tunsivat vetoa toisiinsa siksi, että he olivat
nuoria ja olivat tulleet ystäviksi. Päivä päivältä olivat he seuranneet
toisiansa, puhuneet toistensa kanssa, surkutelleet toisiansa, auttaneet
toisiansa sillä vähällä, millä saattoivat. Tänä hämäränä yönä tuli
heistä mies ja vaimo. Hiilet sammuivat takassa. Tuli pimeä heidän
ympärillensä eikä Maria koskaan nähnyt, kuinka se mies, jolle hän oli
antautunut, puristi käsiään epätoivoissaan siitä, mitä oli tapahtunut.
Kuin salama vihlaisi läpi hänen ajattelemattomuutensa tämä: nyt oli hän
sidottu, kenties ainaiseksi. Ja ajatukset kääntyivät takaisin vanhalle
ladullensa. Ivar Lyth ei saanut sitoa naista itseensä, hän ei tahtonut
sitä, hänelle ei nainen saanut synnyttää lasta. Oma koti ja oma pesä ei
ollut häntä varten. Kuin neulanpistos kulki läpi hänen sielunsa, hänen
ympärillänsä tuli tyhjää. Hän makasi lamautuneena tuskasta, aika seisoi
hiljaa hänen kammontunteensa kuohutessa ja hän unohti pitkäksi ajaksi,
ett'ei ollut yksin.
Hän tuli tuntoihinsa kuullessaan Marian itkevän. Hän itki niin hiljaa
ja hänen itkunsa ääni kuului niin heikosti. Eikä hän myöskään
nyyhkyttänyt. Mutta Ivar Lyth tunsi, miten kyynel toinen toisensa
perästä putosi hänen poskillensa. Ennenkuin hän arvasi sanaakaan, oli
hän unhoittanut oman tuskansa hänen vuoksensa ja ottaessaan hänet
käsivarsilleen lohduttaakseen häntä, sanoi hän hänelle kaikkea hyvää,
mitä taisi. Niin, hän sanoi olevansa onnellinen siitä, että rakasti
häntä.
"Mitä luulet sinä minusta", kuiskasi Mari vastaukseksi. "Mitä olet sinä
ajatteleva? Kuin kevytmielinen nainen seuraan minä sinua sinun
vuoteellesi ilman että sinä edes pyydät minua ja antaudun sinulle. --
Oi! Sinun täytyy luulla, että minä olen huono, kevytmielinen, ja että
minulla on ollut muita ennen sinua. Mutta sinun tulee uskoa minua nyt,
Ivar, kun minä sanon sinulle, että minä en koskaan ole pitänyt
kenestäkään ennen sinua, eikä koskaan ole kukaan saanut minulta mitään,
vaikka minä olen niin köyhä ja vaikka on ollut monta, jotka ovat
houkutelleet. Mutta ensi hetkestä kun minä näin sinut -- minä en voi
sanoa, miten se oli. Mutta oli joku minun sisässäni, joka sanoi
minulle, että sinua minä uskoisin. Oli edeltäkäsin määrätty, että sinä
tulisit minun tielleni ja jos minä olisin kieltänyt vaikka sata kertaa,
olisit sinä kuitenkin saanut minut viimeksi. Minä tiesin sen, kun
makasin tuolla ja tunsin, miten sinä katselit minua. Niin, minä tiesin
sen ensi kerralla kun sinä tulit sisään ja minä istuin siellä ja kun
riippui sinusta saisinko minä jäädä."
Hän sanoi tämän ja paljon muuta. Hän itki niin että hänen sydämensä oli
ratketa, että oli antanut Ivar Lyth'in saada tahtonsa perille ja että
hän nyt epäilisi häntä kevytmielisyydestä, ja että hän rakasti häntä ja
oli onnellinen. Ivar Lyth ymmärsi kaiken ja hän unhotti päätöksensä.
Hän unhotti mustat ajatuksensa, joiden hän kuitenkin yhä tiesi
sukeltavan esille. Hän unhotti tuskansa tulevaisuudesta ja elämästä ja
antoi toiselle kaikki lupaukset, joita nainen voi vastaanottaa
mieheltä.