Kun hän heräsi, oli hänen mielentilansa muuttunut. Hän oli hellempi ja
hän ajatteli useita kertoja, että hän hyvin mahdollisesti oli saattanut
erehtyä. Mutta ei! Se ei ollut mahdollista. On vain yksi selitys, kun
tyttö jää tulematta yöksi kotiin. Pois kaikki ajatukset, pois kaikki
heikkous. Ivar Lyth oli tullut kadulle ja hän kulki tuimasti kylmässä
tullaksensa työhönsä.
Oli kylmä aamu ja viileys huokui kuin höyry katujen ja talojen
ympärillä. Työmies kulki ripeästi erästä kaupungin eteläpuolen katua,
kun hän yht'äkkiä -- juuri kun hänen piti kääntyä muutamasta
kadunkulmasta -- seisoi kasvot vastatusten nuoren tytön kanssa. Hän
tunsi, miten kaikki veri virtasi hänen sydämeensä ja he pysähtyivät
molemmat. Hän ojensi kätensä hänelle ja tervehti.
Tyttö otti hänen kätensä ja vastasi tervehdykseen. Silloin muisti Ivar
Lyth äkkiä, ett'ei hän tiennyt tytön nimeä ja ainoastaan jotakin
sanoakseen kysyi hän sitä häneltä.
"Maria Jansson", vastasi tyttö. Kun tyttö sanoi sen, hymyili hän ja
lisäsi, että hän aivan hyvin tiesi, että hänen nimensä oli Ivar Lyth.
Sen oli hän saanut tietää tehtaassa.
Nuorella miehellä ei ollut mitään vastaamista tähän muistutukseen. Hän
kulki vain ja ajatteli, että hän itse ei mistään hinnasta maailmassa
olisi voinut kysyä keneltäkään tytön nimeä ja sillä aikaa alkoivat he
kulkea eteenpäin toistensa rinnalla. Ivar Lyth'iä hämmästytti, että
nuoren tytön ääni nyt aamusarastuksessa kuului niin erilaiselta kuin
sillä oli tapana hänen illalla sanoessaan hyvää yötä. Se kuului nyt
kirkkaalta ja kylmältä. Hänen silmänsä olivat myöskin kylmät. Ivar Lyth
piti, että tytöstä yht'äkkiä oli tullut kuin toinen ihminen. Kaikki
mitä hän oli ajatellut ja tuntenut ja uneksinut -- se oli vain jotain,
mitä hän oli kuvitellut. Mihin oli joutunut yhteys niiden kummankin
välillä? Oliko tyttö tosiaankin niin yksinäinen ja onneton, kuin hän
oli ajatellut? Hän ei osannut saada selvää tunteistaan, mutta hän
toivoi itsensä kauaksi pois. Nuori tyttö oli hänelle vieras, joka ei
sopinut hänen elämäänsä, ja jonka kanssa hänellä ei ollut vähintäkään
tekemistä.
Kaiken tämän tunsi hän niin selvästi ja kirkkaasti kuin minä sanon sen
nyt; hän ei vain voinut pysyä kiinni siinä ajatuksessa. Luultavasti oli
niin, että kaikki, mitä hän oli ajatellut näinä viime päivinä, piti
häntä vielä kahleissaan, niin että hänen täytyi puhua sellaista, mitä
hän ennen oli ajatellut, mutta nyt ei enään tuntenut. Tai myöskin oli
hän vihastunut itseensä sentähden, että hän oli ajatellut niin
paljon kaunista tytöstä, jota hän lähemmin ajateltuaan piti niin
vähäpätöisenä. Varmaa on, että hän aivan äkkiä kysyi:
"Missä on Mari ollut yön?"
Samassa kuin hän oli sanonut ne sanat, katui hän. Mutta oli myöhäistä
tehdä uudestaan, mitä oli tapahtunut ja tyttö jatkoi kulkuansa hänen
rinnallansa katsomatta ylös.
"Minkätähden kysytte te sitä?" kysyi hän.
Mitä hän vastaisi? Mitä voisi hän vastata? Silmänräpäyksessä muisti hän
kaikki, mitä oli ajatellut ja tuntenut useina päivinä, kaikki, mitä oli
tuntenut viimeisenä yönä. Hän tuskin tiesi enään, että puhui toiselle.
Oli kuin olisi hän ainoastaan jatkanut puhelua itseksensä. Tuokiossa
oli hän sanonut hänelle, kuinka kaunista hänen mielestänsä oli ollut,
kun hän oli sanonut hänelle hyvää yötä, ja kuinka hänellä oli tapana
maata ja katsella häntä kunnes kaasulamppu sammutettiin. Kun hän puhui,
kulki tyttö ja hymyili kuin olisi kuullut jonkun kertovan kaunista
satua. Ivar Lyth piti hymyilyn kohdistettuna itseensä ja kenenkään
pyytämättä kertoi hän Marialle, että hän ei koskaan ollut epäillyt
häntä mistään pahasta, mutta että häntä surettaisi, jos hän olisi
joutunut huonoille teille. Hän sanoi hänelle, että hän näytti liian
hyvältä siihen ja kun he nyt lähestyivät tehdasta, kysyi hän, eikö
tyttö tahtoisi odottaa häntä illalla, koska heillä oli sama matka
kotiin.
Maria lupasi tämän estelemättä, eikä hän ottanut pahakseen, että Ivar
Lyth oli ajatellut hänen voivan joutua harhapoluille. Sellainen
epäluulo tuntui hänestä aivan luonnolliselta ja hän lupasi tyynesti,
että hän illan tultua kertoisi hänelle, missä oli ollut.
Ivar Lyth ei, merkillistä kyllä, tullut onnelliseksi tästä lupauksesta.
Hän päinvastoin kulki ja ajatteli, että hänen tulisi keksiä joku
tekosyy pitääksensä itsensä loitolla. Koko päivän humisi ja jyskyi
hänen aivoissansa kuin olisivat vieraat äänet varoittaneet häntä ja
tahtoneet pidättää häntä. Mutta hän vastasi äänille ei voivansa rikkoa
lupaustansa ja että jos hän löytäisikin tekosyyn siihen, ei tyttö
uskoisi häntä. Hän vastasi edelleen, että hänen välttämättömästi täytyi
saada vastaus kysymykseensä, ja jos hän ei tapaisi tyttöä, ei hän
koskaan saisi tietää, missä hän oli ollut yötä. Tämä vastaus kielellään
jätti hän työnsä samalla minuutilla kuin suuri kello löi ja meni ulos
tapaamaan Mariaa.
Ivar Lyth sai odottaa kauan ja olisi moneen kertaan voinut lähteä
tiehensä ilman että tytöllä olisi ollut syytä valittaa hänen puuttuvaa
sanansapitäväisyyttä. Mutta Ivar Lyth odotti kuitenkin. Hän odotti kuin
olisi hän ollut lumottu. Ja kun tyttö tuli, oli kuin sydän olisi
seisahtunut hänen rinnassaan, ei ilosta, eikä rakkaudestakaan, vaan
kummallisesta pelosta, joka seurasi häntä elämässä ja lamautti hänen
koko tunnemaailmansa.
Maria tuli myöhempään sen vuoksi, että hän oli siistinyt itseään.
Vieläpä oli hän kähertänyt hiuksensakin. Ivar Lyth näki sen heti ja
lämmin veriaalto läikähti läpi hänen ruumiinsa. Hän kysyi näön vuoksi,
aikoiko hän mennä kotiin, vaikka hän hyvin tiesi, että tyttö oli
ajatellut hänen valmistavan hänelle hiukan huvia. Ja vähäisen
keskustelun jälkeen sinne ja tänne lähtivät he pieneen kahvilaan.
Ivar Lyth istui ja kuunteli, kuinka Maria kertoi itsestään eikä hän
osannut ollenkaan uskoa, että kaikki oli todellista. Sanat liukuivat
hänen ohitsensa ja hän kuuli ne kuin unessa.
Maria kertoi sisarestaan, joka palveli hienossa talossa ja äidistään,
joka oli tullut maalta heitä tervehtimään. Hän kertoi hyvästä paikasta,
jonka hän itse oli jättänyt pikaisuudessaan sillä ajatuksella, että
saisi jonkin paremman. Hän kertoi miten oli kulkenut palveluksesta
palvelukseen ja joutunut yhä pahempaan ja miten hän viimein oli pitänyt
itsensä onnellisena, että oli saanut paikan tehtaassa. Hän istui siellä
ja kuunteli kaikkea ja katsoi hänen pieniin, kirkassilmäisiin
kasvoihinsa, joita vaalea tukka ympäröi. Ja mitä kauemman tyttö kertoi,
sitä enemmän sai hän takaisin ensimmäistä tunnettansa. Oliko se nyt
siksi, että ilta oli tulossa, tai siksi, että hän kuuli tytöllä
todellakin olleen vaikeata, kylliksi -- kummallinen sääli heräsi nuoren
työmiehen povessa. Hän olisi tahtonut ottaa tytön pään käsiensä väliin,
suudella häntä ja sanoa jotain sellaista kuin "ihmisparat kaikki."
Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Hän istui vain ja kuuli hänen
puhuvan, itkun kirvellessä hänen kurkkuansa kun hän ajatteli, kuinka
vaikealta oli mahtanut tuntua tytölle, jolla oli ollut koti, joutua
tehtaaseen. Oli kuin olisi tytöstä virtaillut taikaa hänen vereensä.
Hänen kohtalonsa oli, että hänen tuli auttaa tätä naista oikealle
tolalle elämässä. Hän oli tuskin rakastunut häneen silloin. Hänellä ei
ollut mitään himoa hänen ruumiiseensa. Mutta ajatus, että se oli hän,
jonka tuli auttaa tyttöä elämään parempaa elämää, syventyi hänessä joka
sanalta, minkä tyttö sanoi. Kaikki, mitä hän kertoi, lisäsi hänessä
sitä vaikutusta, että ihmiset olivat tehneet hänelle pahaa. Äiti oli
herraskartanonkuskin leski ja hän sai eläkkeen herraskartanosta, joka
sijaitsi muutamia penikulmia Tukholman ulkopuolella. Sisar palveli
Östermalmen kaupunginosassa, muuatta perhettä jossa hänellä oli korkea
palkka ja salaa sai lahjoja talonherralta. Mutta kukaan heistä ei
kysynyt häntä, joka istui tässä ja kertoi kohtaloitansa ja
vaikeuksiansa vieraalle miehelle. Hän oli yksin kuin eksyksiin joutunut
lapsi ja Ivar Lyth arveli tahtovansa kantaa häntä väkevillä
käsivarsillansa läpi elämän.
Itse istui tyttö ja hymyili hänelle kertoessaan. Hän ei näyttänyt
ollenkaan ajattelevan, että oli onneton. Mutta tunne siitä valloitti
miehen ja täytti koko hänen sielunsa.
Ja tämä tunne tuli kahta suuremmaksi tytön kertoellessa kaikesta niin
iloisesti ja kevyesti hänen ollenkaan nähtävästi osaamatta käsittää,
että hänellä olisi mitään pelättävää elämässä.