Kului useita päiviä, joina Ivar Lyth ei uskaltanut katsoa nuoreen
tyttöön eikä koskaan puhutellut häntä. Ainoa mitä hän ei voinut jättää
oli toivottaa hyvää yötä. Tyttö vastasi, kuten oli tehnyt ensi
kerralla, matalasti ja ilman minkäänlaista äänenpainoa. Mutta yhä
kuvitteli mies, että naisen katse oli tullut ystävällisemmäksi aina
sitä mukaa kun hän tottui siihen, että he molemmat vaihtoivat tämän
ainoan sanan.
Vähitellen tulivat he aina vaihtaneeksi tämän tervehdyksen, tai miksi
kutsuisin sitä, sitten kun toiset olivat nukkuneet. On ihmeellistä,
mitä kaikkea voi kuvitella itselleen niin pienestä asiasta. Mutta on
totta, että koko päivän kun Ivar Lyth seisoi työnsä ääressä, saattoi
hän kuulla nuoren tytön äänen korvissansa. Kun tuli aamu kaipasi hän
illan tuloa, jotta uudelleen saisi kuulla tämän ainoan sanan, ja kun
hän makasi vuoteellaan, oli hänen tapana valvoa hetkinen, että se
silmänräpäys, jota hän koko päivän oli kaivannut, ei äkin kuluisi
ohitse. Mutta kun sana oli sanottu ja hän oli saanut kuulla tytön
vastauksen, nukkui hän suloisen turvallisuuden tunteella, jota hän ei
ollut tuntenut sitten kuin vanha kasvatusäiti laitteli peitettä hänen
ympärillensä silloin kuin hän oli lapsi.
Varmaa oli, että Ivar Lyth ei koskaan elämässään tuntenut itseään niin
onnelliseksi kuin tähän aikaan. Tämä tunne oli hänelle sekä uusi että
omituinen. Hän saattoi nimenomaan käydä ja ihmetellä, mitä hänelle
oikeastaan oli tapahtunut, niin kummallinen tunne täytti hänet hänen
ollessaan mitä jokapäiväisimmissä askareissaan, kunnes hän yht'äkkiä
muisti tuota vaaleata, sinisilmäistä tyttöä ja että hän vielä samana
iltana kuulisi hänen sanovan hyvää yötä. Ajatus syöksähti hänen
sieluunsa kuin kirvelevä pistos pelkästä ilosta.
On luultavaa, että Ivar Lyth hyvinkin kauan olisi voinut olla
puhuttelematta tyttöä tai että hän ei edes olisi tullut ajatelleeksi
jotain sellaista yrittääkään, jos ei tyttö eräänä iltana olisi
tykkänään jäänyt pois asuinpaikastansa. Kun Lyth tuli kotiin, ei tyttöä
ollut siellä. Hän häpesi kysyä häntä. Mutta hän tunsi kangistuvansa
pelästyksestä, ja sanomatta mitään kenellekään kulki hän hänen
vuoteensa ohi ja katsoi oliko tytön nyytti jälellä. Se oli todellakin
siellä ja Ivar Lyth kääntyi hiljaa takaisin huonenurkkaansa.
Ihmeellistä kyllä ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt ajatusta, että
nuori tyttö aivan yksinkertaisesti syystä tai toisesta olisi ollut
myöhästynyt, vaan hän tunsi itsensä heti vakuutetuksi siitä, että hän
ei tänä iltana ollenkaan palaisikaan. Tästä huolimatta ei hän heti
voinut tottua siihen, että niin todella oli laita. Vaikka hän luuli
tietävänsä, että tyttö ei tule, meni hän siitä huolimatta ulos
katsellakseen häntä kadulla, koko ajan pitäen silmällä sen talon
porttia, jossa he asuivat. Välistä luuli hän hänen pienen vartalonsa
häämöittävän kaasulyhdyn valossa ja väristys kulki hänen läpitsensä,
kuin olisi tyttö tuntenut etäälle hänen ajatuksensa ja tullut
senvuoksi, että hän pyysi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
näki hän, että oli erehtynyt, ja katkeroittuneena jatkoi hän kulkuansa
yhä toivoen tytön vihdoinkin tulevan.
Kun hän lopuksi huomasi, että kaiken todennäköisyyden mukaan tämä toivo
raukeisi tyhjiin, valtasi hänet pettymys väsymyksen muodossa, kuin
olisi hänellä ollut ääretön rasitus kestettävänä. Hän kulki kuin
usvassa, jonka läpi hän vain vaivoin saattoi eroittaa ympärillensä, ja
kun hän lopuksi meni jälleen sisälle, luuli hän yht'äkkiä, että tyttö
oli tullut takaisin hänen huomaamattansa ja makasi nyt hyvässä rauhassa
vuoteellaan. Ivar Lyth oli niin varma siitä, että hän jo katui
tyhmyydessään lähteneensä ulos, jonka kautta hän oli kadottanut
tilaisuuden kuulla hänen ääntänsä hänen toivottaessaan hyvää yötä, ja
kuumeisessa kiireessä avasi hän oven. Ensimmäinen, minkä hän huomasi
oli, että tytön vuode oli tyhjä. Mutta nuorin lapsi oli valveilla ja
kirkui kuolemakseen sillä aikaa kun vanhemmat makasivat melun heitä
silmänräpäykseksikään häiritsemättä.
Nyt vaihtui väsymys vihaksi ja riisuutuessaan luuli hän tietävänsä,
että nuori nainen oli joutunut pahoille jälille. Kuinka saattoi tyttö
uskaltaa jotain sellaista? Kuinka voi hän menetellä niin? Ivar Lyth oli
vihainen kuin mies, jota nainen on pettänyt ja hän sääli itseään, joka
oli luotu kärsimään. Hän kirosi itseksensä, hän kirosi tyttöä ja
kaikkia naisia, joita oli kohdannut. Hän kirosi itsensä, kun oli ollut
kyllin heikko antaakseen parin pyöreitä olkapäitä ja hyväilevän äänen
hourata itseään. Hän luuli puhuvansa hänen kanssaan ja ajatuksissansa
syyti hän silmät suut täyteen hänelle mitä herjaavimpia sanoja. Hän
sanoi hänelle, miten hän oli tarrautunut hänen ajatuksiinsa makaamalla
niin hiljaa ja levollisesti ja antamalla hänen katsella itseään ja
sitten sanomalla hänelle hyvää yötä tuolla vilpillisellä, petollisella
äänellä, josta oli tullut hänen onnettomuutensa. Nyt käänsi hän hänelle
selkänsä, nyt kun hän tiesi, että hän ei ajatellut muuta kuin häntä.
Niin pian kuin joku houkutteli, oli hän valmis menemään hänen luotansa
ja kotoansa myyden itsensä juudaspenningeistä ensimäiselle, jonka
tapasi kadulla. "Sinä olet köyhä", sanoi Ivar Lyth. "Sinä saat kentiesi
mennä nälkäisenä vuoteellesi. Mitä teen minä sitten? Kuinka monta
kertaa luulet tapahtuvan minulle sen, että panen maata kylläisenä?
Mutta oletko sinä milloinkaan kuullut, että mies myy rakkautensa
ostaakseen itsellensä leipää? Sellaista teette vain sinä ja sinun
kaltaisesi, sillä sinä olet nainen ja täytät maailmaa onnettomilla
lapsilla."
Tähän mielentilaan nukkui tuiki kiihoittunut ja rakastunut mies.