Oli asia, joka tässä miehessä ennen muuta tuntuu lukijasta
kummalliselta. Ulkonaisessa elämässään ja käytöksessään oli hän aina
kuten kansa on useimmiten. Hän teki muistutuksitta työnsä tehtaassa ja
niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli naimisissa ei hän koskaan
muuttanut paikkaa. Hän ei käyttänyt väkijuomia enempää kuin muutkaan,
eikä ollut ketään, jonka kanssa hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen.
Jos joku teki hänelle jotain pahaa, ei hän koskaan saattanut kostaa, ja
jos joku oli kova ja ilkeä häntä kohtaan, oli se aina hän, joka
väistyi. Tätä hän ei tehnyt siitä syystä, että olisi ollut
sovinnollisempi tai parempi kuin toisetkaan, vaan senvuoksi, että hän
ei voinut muuta. Viha ja kiukku olivat päinvastoin väijyksissä tämän
harvinaisen miehen sisällä. Mutta hänen vihansa oli omituista laatua.
Se ei leimahtanut liekkeihin, mutta se oli niin väkivaltaista että se
syttyessään teki miehen sairaaksi. Hän on nähnyt punaisten pilkkujen
hyppivän ympäri toinen toistansa pimeässä ja hän on usein pelännyt
itseään. Muuten kuului hän niihin, joille elämä on ollut lujaa, eikä
hän oikeastaan koskaan voinut ymmärtää, olivatko kaikki ne kummalliset
ajatukset, jotka hallitsivat häntä, tulleet siitä, että hänellä oli
ollut vaikeata, tai oliko hänellä ollut niin ankaraa senvuoksi, että
hänen pahat ajatuksensa pitivät häntä vallassaan. Kaikki oli aina
käynyt hänelle ylös ja alas ja eteen ja taaksepäin. Ei koskaan voinut
hän sanoa saavuttaneensa päämaalia, johon oli pyrkinyt tai tulleensa
lepoon ja rauhaan. Hän tunsi sen, kuin olisi joku estänyt häntä
elämästä muiden ihmisten elämää, ja tämä joku tunsi onnettoman miehen
itsessään aina siihen asti kuin tämä kummallinen, sisäinen
kaksintaistelu oli lopussa, se tahtoo sanoa siihen päivään asti kuin
tämä toinen päätti työnsä lyömällä hänet maahan.
Niin tunsi onneton koko elämänsä ajan ja oli kenties totta kun hän
sanoi, että aina joku muu kuin hän itse oli johtanut hänen tekojansa ja
että tämä toinen väijyi hänen sisällään. Tämä toinen ei myöskään
koskaan päästänyt saalistansa. Kun hän oli onneton, kuiskasi ääni hänen
sisässään: "tee se ja se." Ja se kehoitti häntä aina pahaan. Se lakkasi
kuiskaamasta ja rupesi puhumaan. Se lopetti puhumisen ja huusi ääneen.
Se huusi niin lujaa, että kidutettu mies toisinaan arveli, että
ihmisten pitäisi kääntyä ympäri kadulla, kun hän kulki ohi. Se huusi
hänen korvissansa kun tehtaan kangaspuut kalskuttivat hänen
ympärillänsä. Se kirkui hänessä kun hän seisoi siinä elämänsä kohdassa,
jolloin jokainen ihminen etsii onnea, ja se huusi kovempaa kuin
koskaan, kun onnettomuus tuli ja painoi hänet maahan. Se oli aina
saapuvilla tuo hirvittävä joku puhuvine äänineen, ja mies, joka kantoi
sitä sisässään, tiesi kauan, että toinen viimein olisi väkevämpi.
Niin tapahtuikin ja sen vuoksi on hirvittävää ajatella, että kun hänen
kohtalonsa mitta oli täysi, sanoi mies itse, että hän oli saanut
rauhan. Hän tiesi myöskin, että silloin ei toisesta koskaan enään
kuuluisi mitään. Mutta mitä hän kenties ei tiennyt oli, että tämä
riippui siitä, että tuo toinen oli nyt muuttunut häneksi itseksi ja
että se, mitä hän ennen oli kutsunut omaksi minäksensä, oli poissa.