Ivar Lyth kuljeskeli koko päivän ympäri tuntien että jotain ihmeellistä
oli tapahtunut ja samalla peloissaan kuin uhkaavasta vaarasta. Hän ei
voinut ymmärtää syytä tähän kummalliseen tunteeseen. Mutta se kasvoi ja
kasvoi päivän kuluessa ja oli kuin olisi kaikki, mitä hän teki,
ajatteli tai tunsi saanut suuremmat mitta-suhteet. Hänen
levottomuutensa oli niin väkevä, että hän illalla kulki kiertotietä
vain päästäkseen tulemasta liian aikaisin kotiin.
Hänestä näytti niin äärettömän tärkeältä saisiko hän nähdä jälleen tuon
vaalean tukan ja nämä suuret silmät vai ei, melkein kuin vaikuttaisi se
ratkaisevasti koko hänen elämäänsä. Hän ei tahtonut sitä. Koko
voimallaan koetti hän upottautua siihen tunteeseen, että se oli hänestä
mitä vastenmielisintä. Ja viha kiehui hänessä jo edeltäkäsin, kun hän
vain ajattelikin, että hänen emäntänsä voisi rikkoa sanansa ja
todellakin antaisi tytön jäädä.
Kun Ivar Lyth tuli takaisin, istui nuori tyttö kuitenkin jo paikallaan
eikä mikään niistä tunteista, joita nuori mies edeltäkäsin oli
koettanut loihtia esiin, tahtonut häntä nähdessä ilmaantua. Hän tunsi
vain tukahutettua ahdistusta, aivan kuin ei olisi jaksanut asettautua
vastarintaan vääryyttä vastaan. Ja tervehtimättä hiipi hän
vuoteellensa.
Kukaan ei ollut kysynyt hänen mieltänsä ja Ivar Lyth koetti ensin
nostattaa itsessään oikeutettua vihaa tätä loukkausta kohtaan.
Ajatuksissaan kiihoitti hän itseään ja mietti koota kapineensa ja
lähteä tiehensä. Hän heitti silmäyksen huoneeseen ja istui vuoteellaan
hautoen ajatuksiaan.
Ei ole vaikeata ajatella, miltä sellainen huone näyttää maatapanoajan
saapuessa. Koko huone on täysi likaisia vuoteita. Kukaan ei voi
liikkua siellä sisällä. Jokainen istuu paikallaan väsyneenä,
kokoonkyyristyneenä, jotta ei olisi tiellä. Takassa palaa kaasulamppu.
Paikan isäntä kuorsaa jo ja vaimo on kenties juuri riisuutumassa
mennäkseen sänkyyn. Kukaan ei välitä toisesta, eikä kukaan ujostele.
Sellaisesta sisustasta voisi kertoa paljon, joka ehkä useimmista
lukijoista olisi vähemmän mieluista kuulla. Ivar Lyth istui tässä
ympäristössä ja koetti kiihoittaa itseään vihaan senvuoksi, että
isäntäväkensä oli rikkonut lupauksensa. Mutta keskellä näitä ajatuksia
ei hän saattanut olla katsomatta sille taholle, missä nuori tyttö oli.
Tyttö hommaili asettaen tavaroitaan järjestykseen ja kun hän oli sen
tehnyt, otti hän esiin neulan ja lankaa ja asettautui korjaamaan
hamettaan. Hän ei sanonut mitään, oli kuin olisi hän istunut yksin
huoneessa. On luultavaa, että hän kuitenkin huomasi, miten nuori mies
häntä katseli. Itse ei hän kuitenkaan voinut päästä siitä asiasta
selville. Mutta kun hän istui siellä, tuntui hänestä äkkiä kuin he
molemmat, nuori tyttö ja hän, koko ajan keskustelisivat toistensa
kanssa. Hän pani merkille, että tytön hame oli kulunut ja hän veti
siitä sen johtopäätöksen, että hän eli kunniallisesti. Hänellä oli
paksu, vaalea tukka ja siniset silmät, hänen ihonsa oli heleämpi kuin
työläisnaisilla on tavallista ja hänen suunsa oli punainen ja kaunis.
Hän oli hauskan näköinen, mutta se seikka ei etusijassa viehättänyt
nuorta työmiestä. Hänen ajatuksensa kulkivat toiselle suunnalle. Koko
tytön käytös ja ulkomuoto panivat hänet jälleen ajattelemaan, että hän
varmaankin lienee onneton ja yksinäinen. Aivan kuin ensimmäisenä iltana
ahdisti häntä uudelleen se ajatus ja hän alkoi ihmetellä, mitä nuori
tyttö ajatteli hänestä. Sillä aikaa oli emäntä ryöminyt vuoteeseensa ja
nukkunut, ja koko ajan istui Ivar Lyth samassa asennossa ja hänen
ajatuksensa työskentelivät lakkaamatta. Hän tunsi melkein kuin olisivat
he, tyttö ja hän, istuneet valveilla pitääkseen toisilleen seuraa ja
hän olisi ollut iloinen, jos tyttö olisi sanonut jotain. Mutta samalla
kertaa miellytti häntä se, ett'ei hän mitään puhunut. Hän tunsi
sydämensä oudosti heltyneen ja kun hän viimein meni vuoteeseensa, ei
hän saattanut olla kääntymättä ja sanomatta hyvää yötä nuorelle
naiselle ennenkuin nukkui.
Tämä oli ensimmäinen sana, jonka he kumpainenkaan siihen asti olivat
lausuneet toisillensa. "Hyvää yötä", vastasi tyttö.
Ja Lyth'istä tuntui, että hänen suuret silmänsä kävivät ystävällisiksi,
kun ne kääntyivät häntä kohti.
Tätä keksintöä seurasi tunne, että onni odotti häntä. Mutta samalla
kertaa kirveli pelko hänen rintaansa. Mitä voimakkaimman
vastenmielisyyden tunne levisi koko hänen ruumiiseensa, ja hän kärsi
kuin olisi osannut katsoa sisäänsä ja kuin olisi ymmärtänyt koko
elämän. Häneen tarttui merkillinen tuska, kuin olisi hän syöksynyt
vaaraan sanomalla tuon pienen sanan "hyvää yötä", ja hän piti, ett'ei
hänen koskaan olisi pitänyt lausua tytölle tuota pientä sanaa. Hän
makasi kauan valveilla mietiskellen miksi oli tehnyt sen. Oli kuin
olisi hän tässä sanassa huomannut alun koko elämäänsä, ja se sitoi
häntä tyttöön ja tyttöä häneen, ennenkuin kumpainenkaan heistä edes
tiesi toisen nimeä.