VII.

Minä kerron, kuten olen kuullut ja niinkuin muisto siitä opettaa minua

kertomaan. Ja senvuoksi menen minä nyt eteenpäin ajassa. Näen edessäni

Ivar Lyth'in nuorena miehenä. Hänen poikavuotensa olivat ohi jättämättä

hänelle paljon muistamista.

Siihen aikaan kun tästä on kysymys, kulki nuori mies tehtaasta

tehtaaseen löytämättä milloinkaan työtä, jonka luokse olisi saattanut

pysähtyä. Niin köyhä ja oppimaton kuin hän olikin, oli hänellä

kuitenkin aina, kuten ennen on sanottu, jälellä jonkinlainen vaatimus

parempaan. Tähän nähden ei hänellä ollut ainoastaan halu nauttia, joka

lienee yhteistä useimmille, vaan myöskin tietää, ja senvuoksi luki hän

parina vuonna ne ajat, jotka muut käyttivät huvituksiinsa. Kun köyhällä

työläisellä on halu lukea, on liikuttavaa ajatella, _kuinka_ hän lukee.

Voin kuvitella itselleni, että se käy aivan toisin kuin joku muu

ihminen, jolla aina on aikaa ja jolle kaikki kirjat ovat saatavissa,

ottaa kirjan käteensä vain päästäksensä sen läpi. Hän ei luule mitään

tietävänsä, kun hän alkaa, ja mitä enemmän hän lukee, sitä selvemmin

hän näkee ja tuntee, että hän perimmältäkään ei mitään tiedä. On

otaksuttavaa, että hän silloin lukee suuremmalla innolla kuin joku muu

voisi sen tehdä, juuri senvuoksi että hänen täytyy taistella joka

minuutti, jonka hän saattaa uhrata tälle tiedonetsinnällensä. Sillä

työaika tehtaissa on pitkä, vielä pitempi oli se ennen, ja jos on

raskasta työtä, ei ole aina niin hyvä säästää lepotunneistaan.

Ivar Lyth oli kuitenkin terve ja vahva eikä pariakymmentäparia vuotta

vanhempi ja senvuoksi kävi se. On helpompaa meidän aikanamme kuin ennen

oli, köyhän lainata kirjoja, kun arveltiin, että köyhän tuskin tarvitsi

lukeakaan. Ja te ihmettelisitte, jos minä kertoisin teille, kuinka

paljon Ivar Lyth luki ja mitä kirjoja hän luki. Mutta maksaa tuskin

vaivaa luetella nimiä. On kylliksi kun sanon, että hän luki likipitäen,

mitä muutkin sivistyneet ihmiset lukevat, se tahtoo sanoa, mitä

sanomalehtien kautta tyrkytettiin hänelle. Tämä lukeminen täytti

kuitenkin tyhjän paikan hänessä, ja että se jäi hedelmättömäksi,

riippui jälkeenpäin sattuvista tapauksista.

Oli kuitenkin ihmeellistä kyllä, että hän tänä aikana saattoi lukea.

Sillä Ivar Lyth oli, samoinkuin useimmat naimattomat työtoverinsa,

perheessä asumassa, ja kun hänen öisin piti lukea, tapahtui se

lattialla maaten kaasulampun valossa, joka oli varustettu verholla

siten, että valo antoi lukijaan, mutta varjo levisi muuhun osaan

huonetta.

On mahdollista, että itse se taistelun elementti, joka kätkeytyi

kaikkeen tähän tiedon hankkimiseen, oli apuna lisäämässä hänen

tarmoansa. Mutta hän ei olisi päässyt kauaksi, jos ei sattuma

erityisellä tavalla olisi suosinut hänen pyrkimyksiänsä. Ja sattuma

tuli hänelle avuksi ihmismuodossa, hienon ja sivistyneen miehen, joka

seurusteli parhaimmissa piireissä ja työskenteli köyhien hyväksi niin

puheessa kuin kirjoituksessakin. Jos minä mainitsisin hänen nimensä,

tuntisitte te hänet tai ainakin tietäisitte, kuka hän oli. Hän oli

useita vuosia vanhempi kuin tiedonhaluinen työmies ja hän asui yksin

yliskamarissa eteläpuolella kaupunkia, ei kaukana sieltä, missä tällä

silloin oli asuinpaikka huoneosakkaana.

Lyth tuli tuttavaksi tämän miehen kanssa sillä tavoin, että hän eräänä

päivänä seisoi hänen vieressänsä kirjastossa ja hieno herra kuuli

kuinka hän pyysi lainata kirjaa. Työmies näki, että vieras hätkähti ja

tarkasteli häntä, kun hän kuuli kirjan nimen, ja kun Lyth silloin sai

sen vastauksen, että kirjaa ei ollut, kääntyi hieno herra hänen

puoleensa ja sanoi nimensä. Hän esitteli itsensä työmiehelle kuin olisi

tämä ollut vertainen ja tämä tuli siitä niin hämmästyksiinsä, että hän

ei ensin tullut sanoneeksi ainoatakaan sanaa. Vieras sanoi aivan

tyynenä, että hänellä oli kirja ja halusta palvelisi häntä lainaamalla

sen, jos tämä vain tahtoisi seurata häntä kotiin sitä hakemaan.

Työmies oli epäluuloinen, hän kulki koko ajan ja ajatteli, miksi tuo

toinen oli kysynyt sellaista asiaa ja mikä hänen tarkoituksensa mahtoi

olla. Molemmat miehet kulkivat yhdessä -- ja vihdoin kysyi vieras

seuralaisensa nimeä. Lyth häpesi, koska oli ollut epäkohtelias eikä

heti ollut sitä ilmoittanut. Mutta toinen ei ollut mitään

huomaavinansa, ja niin seurasivat he edelleen työmiehen koko ajan

ihmetellessä, mitä toinen tahtoi häneltä. Lopuksi tulivat he erääseen

taloon, joka sijaitsi muutaman sivukadun varrella. Tohtori avasi oven

ja pyysi seuralaistansa astumaan sisään. Työmies huomasi tavanneensa

merkillisen miehen, ja merkillisyys oli siinä, että hän ei mitään muuta

tahtonut kuin auttaa häntä. Ensi iltana jäivät he istumaan tohtorin

huoneeseen ja keskustelivat yli pari tuntia.

Tämä ensimmäinen kohtaus johti useampiin ja kahden vuoden aikana luki

Lyth tohtorin kirjastosta kaikki kirjat, jotka olivat ruotsia ja joista

saattoi olla hänelle jotain hyötyä. Lyth kävi usein tervehtimässä uutta

ystäväänsä ja hänen kanssaan keskusteli hän kaikesta paitsi siitä, mikä

koski hänen omaa elämäänsä. Tohtorin oli tapana leikillisesti sanoa,

että Lyth'illä oli taipumusta tulla filosoofiksi, ja hän puhui yleensä

työmiehelle paljon taipumuksista, joita ei kehitetä. Varmaa on, että

onnellisempi kuin näinä kahtena vuotena ei Ivar Lyth koskaan ollut. Kun

hän istui tohtorin työhuoneessa, unohti hän kaikki, mitä hänen muulloin

oli tapana miettiä. Ja kun hän sitten seisoi työnsä ääressä saattoi

ajatus tuollaisesta illasta, joka odotti, tehdä hänet iloiseksi ja

tyytyväiseksi, silloinkin jos hän oli nälkäinen ja häneltä puuttui

rahoja.

On luonnollista, että tohtori pari kertaa kysyi uudelta tuttavaltansa,

miten tällä oli laita. Mutta joko vastasi hän vältellen tai suorastaan

katkaisi kysymyksen sanomalla, ett'ei tahtonut vastata, niin antoi Lyth

hänen kuitenkin ymmärtää, että hän ei toivonut mitään kysyttävän

itsestään. Niin, hän vastasi kysyjälle kerran niin kitkerästi, että hän

itse ihmetteli, ett'ei toinen suuttunut. Mutta tohtori näytti

päinvastoin katuvan, että oli ollut tungetteleva ja molemmat miehet

istuivat hiljaa hyvän aikaa tietämättä, mitä he tämän jälkeen

sanoisivat toisillensa.

Oli nimittäin niin, että tohtori pelkästä hyvänsuonnista oli tullut

kysyneeksi Ivar Lyth'in äitiä ja silloin nousi veri aina sankarimme

päähän. Hän puri hampaitaan yhteen, jotta ei tulisi sanoneeksi mitään,

joka haavoittaisi kysyjää enemmän kuin tarpeellista oli, ja kun he

istuivat siinä, tuli Ivar Lyth kiinnittäneeksi huomiota nuoren tytön

valokuvaan, joka oli oppineen pöydällä. Työmies tuli siinä ajatelleeksi

rakkautta, naimista ja lapsia. Silmänräpäyksessä tuntui hänestä, kuin

olisi koko hänen nuoruutensa ja lapsuutensa suru repinyt ja raadellut

häntä ja hän sanoi yht'äkkiä ja odottamatta:

"Minä en koskaan tahtoisi mennä naimisiin."

Hän huomasi, että toinen hämmästyi, kun hänen sanansa tulivat niin

jyrkästi. Mutta tohtorilla oli itsensähillitsemisen levollisuus, joka

harvoin väisti häneltä ja senvuoksi vastasi hän vain:

"Ettekö?"

Hänen äänensä tuntui välinpitämättömämmältä kuin Ivar Lyth halusi, ja

hän jatkoi senvuoksi:

"Jos minä menisin naimisiin ja saisin lapsen, olisi se pahinta, mitä

osaisin itselleni ajatella. Minä luulen, että minä tappaisin lapsen,

jos minulla sellainen olisi."

Tohtori kohottautui puoleksi keinutuolista ja katseli häntä.

"Sitä te ette tarkoita," sanoi hän.

Tästä tuli toinen vielä innokkaammaksi ja jatkoi senvuoksi:

"Kyllä, minä tiedän, että tekisin sen. Ehkä en heti, ehkä en moniin

vuosiin. Mutta vihdoin tekisin minä sen kuitenkin."

"Ettekö te rakastaisi lasta, jos sellainen teillä olisi?" huudahti

tohtori.

"Juuri senvuoksi tappaisin minä sen," vastasi Ivar Lyth.

Kun hän virkkoi nämä sanat, ei Ivar Lyth varmaankaan tarkoittanut

niillä mitään. Tai hänen päähänsä ei ainakaan pälkähtänyt, että ne

voisivat saada jonkin tarkoituksen. Ne tunkivat esiin hänen

huuliltansa, kuin olisi joku toinen puhunut hänen suullansa. Hän ei

ollut koskaan ajatellut mitään sellaista ja tuli kentiesi vastanneeksi

siten vain senvuoksi, että toinen mitään tarkoittamatta oli herättänyt

hänessä eloon ajatuksen hänen äidistänsä. Mutta hänen äänessään, hänen

katseessaan, koko hänen olennossaan oli jotain samalla kertaa niin

vihamielistä ja kamalaa, että tohtorin ehdottomasti täytyi kysyä

itseltään, oliko tämä sama mies, joka vaatimattomana ja umpimielisenä

tapasi tulla hänen luoksensa tyydyttämään tiedonhaluaan.

Molemmat miehet vaikenivat, ja Ivar Lyth sitaisi kädellä otsaansa kuin

olisi hän tuntenut huimausta. Hänen silmiään todellakin hämärsi ja

samalla hetkellä kuin sanat olivat sanotut, laskeutui hänen yllensä

kammottava raskaus. Oli kuin olisi hänessä herännyt muisto, että

juuri niin oli hän kerran ennen istunut. Juuri niin oli toinen

puhunut ja hän oli juuri niin vastannut. Sanat soivat vielä hänen

sisässään sellaisella voimalla, kuin olisivat ne vanginneet hänen

tulevaisuuttansa ja sitoneet hänet väkevillä kahleilla johonkin, jota

ei vielä ollut. Ne eivät kuuluneet hänen korviinsa varoituksena vaan

lupauksena. Eikö se ole kummallista? Ja sillä aikaa kun hänen katseensa

liukui yli kirjahyllyrivien, jotka olivat hänen edessänsä, vapisi hän

tuskasta, joka silloin tuntui hänestä aivan tarkoituksettomalta.