Niin oli maaelämä lopussa ja suuri kaupunki otti takaisin saaliinsa.
Ivar Lyth pääsi orpopoikien kotiin. Hän sai oppia kuriin ja
järjestykseen ja työhön, mutta myöskin tuntemaan, miten kaikki hänen
ympärillänsä oli tyhjää. Jouluna oli kodissa juhla, hienoa väkeä tuli
sinne näkemään, kuinka hyvin köyhillä pojilla oli kaikki. Köyhät lapset
olivat puetut parhaimpiin vaatteisiinsa, saivat kahvia ja puuroa ja
tanssivat suuren kuusen ja lahjojen ympärillä. Suuri, karkea
puusepänvaimo, joka oli ollut herrasväessä piikana ja hänen miehensä,
josta oli tullut lukija [Lukijat, muuan uskonnollinen lahko. Suom.
muistutus.] ja joka oli pitänyt esitelmiä rukouskokouksissa, olivat
kodin hoitajia.
Ei kenties ollut niinkään kummallista, jos useimmat pitivät tätä
laitosta vähemmän kotina kuin vankilana ja Ivarin joulu-ilo sai
leimansa siitä, että oli pakoitettu liian pienet kengät hänen
jalkaansa. Pienissä kengissään tanssi hän kuten muutkin lapset kuusen
ympärillä ja hieno herrasväki tanssi myöskin. Puuseppä oli kehoittanut
lapsia näyttämään iloisilta ja kertomaan noille hienoille ihmisille,
että heillä oli hyvä olla. Lapset tekivätkin niin, tuollaisella
pikkuvanhalla vilpillisyydellä, joka on ominaista pienokaisille, joita
on pidetty lujilla. Mutta Ivarin kengät likistivät hänen jalkojaan,
joita rupesi tanssi pakoittamaan niin että silmiä hämärsi. Hän seisoi
nurkassa ja itki ja eräs rouva huomasi hänet. Hän viekoitteli pojalta
tiedon, miksi hän itki ja rouva oli varmaankin kiltimpi ja
terävänäköisempi kuin muut, sillä hän istuutui ja veti kengät pojan
jalasta. Puuseppä huomasi sen ja pari lasta kuuli, että hieno rouva
sanoi hänelle jotain, joka kuului hyvin karvaalta. Illalla otti
puuseppä Ivarilta lahjat, jotka tämä oli saanut ja antoi hänelle
selkään opettaaksensa häntä paremmin pitämään arvossa yhteiskunnan
hyvyyttä. Ivar itki koko yön ja päivää jälkeenpäin karkasi hän
"kodista".
Kokonaisen viikon eli hän kadulla ja nukkui portailla ja ulkohuoneissa.
Oli ihmetyö, että hänet keksittiin ennenkuin hän ennätti kuolla nälkään
tai viluun. Mutta kotiin ei hän suureksi iloksensa saanut palata, sillä
sen ovi ei ollut avoin todistetusti pahantapaisille karkureille. Siksi
pantiin hänet täysihoitoon milloin yhden milloin toisen luo. Hän sai
käydä kansakoulua ja oppiminen oli pojalle helppoa. Mutta välillä näki
hän nälkää, eikä ollut mitään, mitä kadulla voi oppia, jota ei
pienokainen olisi oppinut. Kummallista oli kuitenkin, että kadun
opeilla ei ylimalkaan ollut mitään vaikutusta häneen. Kaikki, mikä
houkutteli hänen ikätovereitansa neljäntoista, viidentoista vuotiaista
tai aikaisemmin: tupakka, paloviina, tytöt, kaikki tämä oli hänestä
yhdentekevää. Hän kulki kuin toisessa maailmassa ja eli omissa
ajatuksissaan. Hän ei ollut parempi ikäisiänsä, eikä hän sitä itsekään
koskaan arvellut, mutta hän oli toisenlainen.
Tähän aikaan oli hän kaikenlaisen armeliaisuuden esineenä. Nykyaikaan
on niin paljon armeliaisuutta köyhiä kohtaan, että asianomaiset tuskin
voivat välttää sitä. Mutta on mahdollista, että jos rikkaat
tietäisivät, kuinka vähän köyhät kiittävät heitä heidän antimistaan,
niin antaisivat he vähemmän. Köyhät eivät kiitä sellaisesta, he
nauravat sitä. Mutta on luonnollista, että useimmat joka tapauksessa
nauttivat lahjoista, vaikkakin ilman kiitollisuutta, koska jotakin on
parempi kuin ei mitään.
Lukijata kentiesi kummastuttaa, jos minä kerron, että tämä poika ei
koskaan, ei ainakaan lapsena, tuntenut niin voimakasta vihaa kuin
kerran erästä pappia kohtaan. Oli keskitalvi ja paukkuva pakkanen. Noin
neljä-, viisikymmentä lasta olivat kutsutut kaupungin eteläpuoliselle
lähetystalolle, jossa he saivat ruoka-aterian ja jossa selitettiin
raamattua. He astuivat sisään paleltuneina ja nälkäisinä ja heistä
kaikista oli tuskin pari kolme syönyt kunnon ateriaa viime viikkoina.
He olivat ehkä silloin tällöin pureskelleet palan leipää tai juoneet
kupin kahvia, juuri niin paljon kuin tarvitsi pysyäkseen hengissä.
Tämän tiesivät kaikki lapset, eikähän sellainen olekaan helppoa
unohtaa. Kun he nyt tulivat sisään ja haistoivat ruoantuoksun, nousi se
heidän päähänsä kuin humala. Ivariin vaikutti tämä ateria niin, että
kun hän oli syönyt, istui hän ja pelkäsi vaipuvansa uneen. Niin
voimakkaasti vaikutti se, että kerrankin oli saanut syödä kylliksensä.
Silloin nousi pappi ylös ja alkoi puhua köyhille lapsille. Hän tuli
hienosta kodista mattoineen ja kauniine huonekaluineen, eikä hän ollut
koskaan muuten kuin ehkä huvin vuoksi koettanut, mitä tahtoi sanoa,
ett'ei saanut syödä kylliksensä. Hän katsoi tuohon suureen
lapsilaumaan, hymyili äitelästi ja puhui kiitollisuudesta Jumalaa
kohtaan, joka on kaiken hyvän lahjan antaja ja sitä lähinnä
kiitollisuudesta kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, jotka tekevät hyvää
maailmassa ja ovat maan suola. Hän puhui tästä niin, että ruoka nousi
pojalle kurkkuun, ikäänkuin olisi se tahtonut tukahuttaa hänet. Hän
häpesi, että oli köyhä, häntä ujostutti niin, että itku tyrehtyi hänen
kurkkuunsa. Hän oli loukkaantunut kuin olisi häntä verisesti solvaistu,
häntä ja kaikkia, jotka olivat köyhiä maan päällä. Ja hän arveli, että
tahtoisi saada nousta ja vastata papille. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän
vaikeni, kuin olisi jokin pakoittanut ajatukset turruksiin kaikkein
noiden katseiden edessä, jotka kääntyivät häneen, ja kun pappi viimeksi
kääntyi juuri Ivarin puoleen ja alkoi häneltä kysellä, kuten hän ennen
oli tehnyt muutamille muille lapsille tutkiakseen olivatko he
ymmärtäneet -- silloin oli kuin olisi näkymätön voima ehkäissyt poikaa
puhumasta, niinkuin hän tahtoi. Eikä siinä kylliksi. Viha sydämessään
vastasi lapsi juuri niin kuin hän tiesi, että pappi halusi hänen
vastaavan. Ja Ivar teki sen niin hyvin, että pappi kiitti häntä ja
taputti hänen päätänsä. Ja poika istuutui punastuen häpeästä ja
hypisteli lakkia kädessään.
Tämä keskenkypsyys osoittaa, mitä tottuminen saa aikaan. Sillä kun tämä
tapahtui, oli Ivar kolmetoista vuotias.