Ivar Lyth'illä ei myöhemmin ollut paljon aihetta muistella äitiään. Oli
muuta, joka kahlitsi häntä elämässä.
Kuitenkin saattaa näyttää ikäänkuin ei hänen koskaan olisi tarvinnut
tuntea tätä kurjuutta sisässänsä, kun hän niin aikaisin tuli maalle ja
sai elää toista elämää kuin pääkaupungin lapset elävät, kun he jätetään
yksinään leikkimään syvän, umpeenrakennetun, likaisen talon perukoihin
tai löyhkävän katuojan syrjälle. Mutta näytti kuin olisi hänen
kohtalonsa jo silloin ollut toimessa. Sillä hänen kasvatusäitinsä
kuoli, kun hän oli vain yhdeksänvuotias, ja kunta, jonka silloin
tietysti tuli pitää huolta hänestä, muutti hänet takaisin kaupungin
aitojen sisäpuolelle.
Tämä on kertomus ihmisestä, joka oli sidottu kohtaloonsa, eikä kukaan
saata sanoa, minkävuoksi kävi niinkuin kävi. Hänen verensä täytyi ehkä
tulla samaan kiehuntaan kuin hänen esi-isiensä ennen häntä. Se oli ehkä
jonkinlaista ylpeyttä. Mutta hän ei laskenut kivenhakkaajaa eikä hänen
perhettänsä esi-isiksensä. Hän tuli äitinsä perheeseen, heidän
jälkiänsä tuli hänen kulkea, vaikka toisia vakoja.
Sillä päivä tuli, jolloin vanha torpparinvaimo makasi
kuolinvuoteellaan, ja hänhän oli ainoa, joka milloinkaan oli välittänyt
yksinäisestä lapsesta. Juuri ennenkuin hän kuoli, katseli hän poikaa ja
itki, ja Ivarin sydän kävi niin raskaaksi. Kasvatusäiti lepäsi
makuulavitsalla suoraan vastapäätä takkaa ja koivut siinsivät
akkunasta. Jos vanha vaimo olisi elänyt, silloin olisi ehkä paljon
käynyt toisin. Mutta hän kuoli, ehkä siksi että poika jäisi yksin, ja
tämä tunne valtasi pojan jo silloin kun hän astui ulos huoneesta ja
näki, että ei enään kukaan hänestä välittänyt. Ihmisiä tuli sisään ja
he katselivat ruumista. He tulivat sisään ja menivät ulos jälleen,
mutta kukaan ei puhutellut poikaa, joka nyt oli vieras. Hän istui
sisällä eikä osannut ajatella. Hän piti vaan, että oli tullut jo
vanhaksi ja sai ajatella itsensä elättämistä. Hetkeksi jäi poika yksin
sisälle kuolleen kanssa ja silloin vasta hän alkoi pelätä. Mutta kuinka
peloissaan hän olikin, ei hän saattanut olla astumatta kuolleen luo ja
tunnustelematta kädellään sen painunutta poskea. Hänen mielensä kävi
niin kummalliseksi, kun hän tunsi kylmyyden ja kun hän seisoi siellä ja
katseli ryppyisiä kasvoja suljettuine silmineen ja kutistuneine
suineen, silloin ajatteli hän selvästi ja selkeästi: "Kuinka voi
suurella ihmisellä olla lupa kuolla pieneltä lapselta?" Ja niin meni
hän ulos ja kyyristyi muutaman kiven viereen puuvajan taakse. Siellä
istui hän ja mietti sitä, ett'ei kukaan koko avarassa maailmassa
välittänyt hänestä. Linnut visertelivät auringonpaisteessa ja se
vihlasi hänen korviansa. Muurahaiset ryömivät hänen jalkojensa ohi, hän
istui ja tuijotti niitä, ja on mahdollista, että hän ajatteli
tahtovansa olla muurahainen, joka ryömi maan sisään ja jota ei
kenenkään tarvinnut nähdä. Oli sammalta maassa, harmaata ja kuivaa ja
keltaisia kukkia kasvoi kimpussa ympäri kiveä. Ivar Lyth ei koskaan
voinut unhoittaa tätä, joka tuntuu niin pieneltä, kun sitä kerrotaan.
Hänen sydämensä oli täynnä surua ja huolta, ja hän ajatteli vain sitä,
että oli yksin.
Ja niin hän olikin, sillä ei ollut ketään, joka olisi muistanut häntä.
Kuolleen mies kulki hänen ohitsensa huomaamatta, että hän istui siellä,
ja piika, joka tuli lypsyltä, kulki hänen ohitsensa. Hän istui
paikallaan kunnes aurinko oli laskenut ja hänen oli nälkä. Mutta hän ei
rohjennut ilmoittaa sitä. Sillä hän luuli, että toiset silloin
muistaisivat hänet ja ajaisivat hänet heti pois. Hän hiipi vuoteelleen
kun tuli pimeä eikä kukaan voinut nähdä häntä. Unta palvoen ajatteli
hän, miten ei kukaan nyt enään tullut sanomaan hänelle hyvääyötä. Kun
hän heräsi oli suuri, valkoinen päivä ja hän kuuli kukon kiekuvan.
Mutta ei edes silloinkaan hän itkenyt. Se tuli hänen oppia vasta
myöhemmin.