Minä tiedän, että tämä kuuluu kovalta monen korvaan. Se sorahtaa kuin
epäsointu siitä maailmasta, jonka me mieluimmin tahtoisimme unhoittaa.
Ja kuitenkaan ei minun mielestäni ole mitään epäluonnollista siinä,
että viha tähän äitiin saattoi sekaantua pojan ajatuksiin jo silloin
kun hän leikki koivumäellä ulkopuolella sitä torppaa, jossa
kasvatusvanhemmat asuivat. Ajatuksissaan saattoi hän kulkea hiljaa ja
nauttia, kuu hän kuvitteli, että oli kohdannut äitinsä ja tehnyt
hänelle jotain oikein pahaa. Hän ei tiennyt mitä pahaa tahtoisi tehdä
hänelle. Mutta hän uskoi, että kun hetki saapui hän löytäisi tavan. Hän
piti, että oli kylliksi, jos saisi nähdä tuon naisen itkevän. Ja on
itsestään selvää, että sellaisia ajatuksia ei poika kertonut
kenellekään.
Tulee myöskin kertoa, että tämä äiti ei ollut työläisluokan naisia.
Hänen isänsä oli varakas käsityöläinen Tukholmassa ja hänen miehensä
pankin kamreeri, joka oli nainut käsityöläisentyttären rahoista. Hän ei
myöskään ollut sen pojan isä, joka kasvoi koivumäen luona olevassa
torpassa. Naimisliitto ei nimittäin kestänyt kauempaa kuin että
molemmat puolisot olivat ehtineet hävittää omaisuuden, jonka vaimo oli
tuonut pesään. Ja kun heillä ei enään ollut varoja viettää sellaista
elämää, joka oli tullut heille tavaksi, varasti mies kassasta. Mies
pakeni Amerikaan. Ja kun vaimo oli yksin jälellä, jätti hän kaksi
lastansa vanhemmillensa ja muutti asumaan erään kivenhakkaajan luo,
jonka oli nähnyt kadulla ja johon oli rakastunut.
Eikö tämä kuulu kuin sadulta? Eikö tunnu kuin lukisi suurkaupungin
salaisuuksista tai Baabeli-portosta? Mutta se ei ole kuitenkaan
ihmeellisempää kuin että sellaista todella tapahtuu. Sillä tämä suuri
kaupunki, jossa on niin paljon pimeitä koloja, niin paljon rikkautta,
niin paljon kiihoittavaa iloa ja niin paljon vihlovaa hätää, se
ärsyttää lapsiansa turmelemaan itseänsä, ja on samantekevää,
muodostaako samppanja vai paloviina taustan tälle suurelle
irstaisuudelle, joka on miljoonain ihmiselämäin salaisuus. Ettekö
luule, että tämän voi ymmärtää, myöskin vaikka elämä-ikänsä olisi ollut
köyhä työläinen. Luuletteko, että sitä on niin vaikea ymmärtää? Tämä
nainen tuli rikkaasta kodista, joka ei koskaan ollut hieno. Hän oli
oppinut, että kun piti "olla hauskaa" merkitsi se, että istuttiin
savuisessa huoneessa, jossa kaikui hälinää ja naurua, jossa kaasu
liehahteli ja kasvot hehkuivat viinistä ja väkiviinasta. Tässä
huoneessa lauloivat huonot naiset säädyttömiä lauluja, ja sillä aikaa
kun kaikkein silmät olivat suunnattuina esittäjalavalle, oli silmiä,
jotka haastavina kiehäilivät nuoria tyttöjä nähdäkseen nauroivatko he
kaksimielisesti laulun aikana. Huumautuneena tästä ilosta, joka suhisi
hänen ympärillänsä, mutta jota hänen velvollisuutensa oli olla muka
näkemättä, istui tämä nainen jo nuorena tyttönä sellaisissa paikoissa
puolet iltoja, jolloin perheen tuli huvitella, ja kun sitten veri oli
ruvennut kuohumaan, puudutettiin itsensä lopuksi ruoalla ja viinillä.
Tätä teki hän nuorena tyttönä, ja sellaisessa paikassa näki hän ensi
kerran miehensä. Ensimmäinen vaikutus, minkä hän teki häneen oli kun
hän kuiskasi ujostelemattoman sanan hänen korvaansa muutaman
aistillisen tanssin aikana, sanan, joka sai hänen omat silmänsä harson
takana loistamaan. Ensimmäinen ilo, jota hän odotti avioliitolta oli
päästä oikein pohjalta tuohon riehuvaan pyörteeseen, jossa huvi ei
enään pysähtynyt pelkkiin sanoihin, ja jossa hän saisi maistaa
kaikkea, mitä hän oli tietänyt olevan ja kaivannut sitten kuin oli
kaksitoistavuotias lapsi.
Missä saattaisi tämä avioliitto viihtyä jos ei ulkoelämässä? Missä
viettäisi se juhlahetkiänsä, jos ei kultaisessa kapakassa? Ja kuinka
voisi olla päivää jona mies ei saattaisi tarjota hänelle silkkihametta
ja vuokravaunua, samppanjaa ja kiillotettuja kenkiä, sulkia hattuun ja
illallisia ensi luokan hotellissa, jalokiviä ja teatterilippuja? Kun
varat kuivuivat, täytyi miehen ottaa, mitä hän ei voinut olla vailla.
Sillä pyörre oli tarttunut häneen, kaunis nainen paljaine olkapäineen
oli pakoittanut hänet siihen. Ja kun hänen miehensä oli poissa, eikä
kukaan tahtonut maksaa hänen loistoansa, silloin otti hän yhden
toistaan huonomman, kunnes hän vihdoin pysähtyi kivenhakkaajan luo,
karkean työntekijän, saman, joka tuli hänen lapsensa isäksi. Tämä piti
häntä kaksi vuotta. Sillä hän löi häntä ja sanotaan että sellaisten
naisten rakkautta kuin hänen, lyönnit kiihoittavat.
Tämän naisen muisti lapsi nähneensä suuren pöydän edessä, jonka takana
vanhat herrat istuivat ja tämä nainen oli hänen äitinsä. Kaiken, mikä
koski häntä, sai hän vähitellen tietää ja mitä hän ei saanut tietää,
sen arvasi hän. On mahdollista, että hänen syntyperästään jäi jälelle
tuo jokin, joka teki, että hän aina tunsi nälkää ja janoa elää kuin
säätyläismies. Kun hän istui kapakassa ja sai ryypyn, puristui hänen
suunsa kokoon paremman juoman kaipuusta. Jos hän otti työläistyttöä
vyötäisiltä, saattoi hän toivoa kuulla silkin kahisevan sormissansa ja
tuntea kädet, jotka eivät ole olleet työssä, laskeutuvan kaulansa
ympärille. Jos hän kadulla kulkiessaan näki hienojen vaunujen ajavan
ohi, sai hän kuumeen ruumiiseensa, ja jos hän näki akkunarivien
loistavan juhlapaikoissa, vaikeroi hän niiden nautintojen himosta,
joita hän ei koskaan voinut saavuttaa. Ja kodissaan saattoi hän asettua
vuoteelle ja uinahtaa päästäksensä näkemästä sitä kurjuutta, johon
naisen kevytmielisyys oli hänet synnyttänyt.
Kenties tuli se himosta olla enempi kuin muut, kun hän itse otti
itselleen nimen kutsuen itseään Ivar Lyth'iksi. Mahdollisesti tuli se
myös siitä, että hän halusi päästä kaikesta mikä hänelle muistutti
hänen vanhempiansa.