Sanotusta luulee lukija varmaan, että mies, josta tässä puhutaan,
menetti järkensä. Mutta niin ei ollut kuitenkaan laita. Hänen
ymmärryksensä oli tavallisessa merkityksessä yhtä hyvä kuin jonkun
muunkin, ja hänen ainoa puutteensa oli, ett'ei hän voinut ymmärtää
itseään. Mutta tämä heikkous oli hänellä yhteinen koko maailman
viisaiden miesten kanssa, ja hän erosi useimmista ehkä enimmän siinä,
että kun hän vihdoin oppi tuntemaan itsensä, huomasi hän, että sen
vähän, mitä hän tiesi, oli hän saanut maksaa elämällänsä.
Nyt tahdon minä kuitenkin kertoa, kuinka hänen elämänsä kului ja
millaista hänellä on ollut. Ja alku on sellainen, että hän ei koskaan
ollut tuntenut isäänsä. Hän tuli pääkaupungista ja muuan torpparin
vaimo maalta tuli hänen äidiksensä. Oikeata äitiänsä ei hän koskaan
nähnyt enempää kuin yhden kerran, ja se tapahtui silloin kun hänen
kasvatusäitinsä oli lähtenyt hänen kanssansa tuon pitkän matkan
Tukholmaan ilmoittaakseen köyhäinhoidolle, että hänen oikea äitinsä ei
tahtonut maksaa lapsestaan. Hän ei ollut silloin enempää kuin
viisivuotias ja hän ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä kaikki oikeastaan
koski. Mutta hän kuuli, mitä sanottiin. Mitä tapahtui, näki hän. Ja hän
muisti kaiken kun oli kyllin vanha voidakseen ymmärtää. Siellä
kohtasivat sillä välin toisensa hänen kasvatusäitinsä ja hän, jonka
piti olla hänen oikea äitinsä, ja heidän piti antaa selvitystä toinen
toiselleen. Ei pidä nyt kuvitella, että tämä niin kutsuttu äiti, joka
oli käsketty sisään vastaamaan teoistaan, kuului niihin onnettomiin,
jotka ovat tulleet huonojen miesten viettelemiksi ja sitten jätetyt
pulaan. Hän kuului jo syntymästä niihin, jotka lopettavat
kehruutuvassa, ja poika oli hänen kolmas lapsensa, jotka kaikki olivat
eri miehistä.
Kaikkea tätä ei lapsi, kuten sanottu, voinut ymmärtää. Mutta poika
saattoi nähdä, että hän seisoi suuren pöydän edessä ja että hänen
kasvatusäitinsä oikeutetussa vihassa asetti hänet pöydälle
näyttääkseen, että hän ei ollut kärsinyt puutetta, ja pyytääkseen
toisia nyt auttamaan häntä pitämään huolta pienokaisesta. Pöydän
ympärillä istui muutamia vanhoja herroja, ja he puhuivat vakavia sanoja
vihastuneen kasvatusäidin kanssa. Niin tuli tuo toinen nainen sisään,
jota poika ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja muuan vanha herra ärjyi
hänelle ja löi nyrkkiä pöytään. Poika tiesi, että tämä toinen oli hänen
äitinsä. Sillä se oli sanottu hänelle, ennenkuin hän tuli sisään. Ja
pienokainen vapisi kuin haavanlehti, kun hän ajatteli, että tämä nainen
kenties tulisi ja ottaisi hänet luoksensa kotiin. Hän katsoi ja katsoi
häntä, tuijotti lihavahkoon, inhoittavaan naiseen, joka otti vastaan
jokaisen nuhteen niin tyynesti kuin olisivat luonnon äänet hänessä
tykkänään sammuneet. Eikä poika koskaan unohtanut, että ilkein näky,
mikä oli kohdannut hänen lapsensilmiään, oli tavata tämä äiti, jota hän
ei koskaan enään tulisi näkemään.
Niin pieni kuin hän olikin, muisti hän myös jotain muuta: hän, joka oli
hänen äitinsä, ei kertaakaan katsonut sille taholle, jossa poika
seisoi. Ei kertaakaan saanut hän nähdä hänen silmiään. Kun poika lähti
huoneesta, oli hän väsynyt koko ruumiiltaan pelkästä säikähdyksestä ja
hän itki vuolaita kyyneliä sekä kauhusta että ilosta, kun hän sitten
kasvatusäidin taluttamana kulki katua pitkin ja ymmärsi, että hän saisi
jäädä hänen luoksensa.
Tämä on lapsuusmuisto, jota ei koskaan voi unhoittaa ja kukaan ei
tiedä, mitä ajatuksia itää siinä, jonka huolettomasti potkaisee
maailmalle nainen, jota hän olisi sylkenyt, jos olisi tavannut hänet
vieraiden joukossa. Oliko ihmeellistä, jos hän ajatuksissansa vihasi
tätä naista, jonka häpeämättömän himon hän näki olevan ainoan syyn
syntymiseensä ja kaikkiin kärsimiinsä onnettomuuksiin? Oliko
ihmeellistä, jos hän vihasi häntä siitä hetkestä asti, kun hän oppi,
mitä tuo siunattu nimi äiti merkitsee, vihasi häntä niin syvästi, että
hän saattoi toivoa voineensa antaa hänelle kuolemaan syntymällään.