Tähän se asia jäi tällä kertaa. -- -- --

* * * * *

Tuo aika vuosina 1865, 1866 ja 1867, joilta tämä kertomus on, oli

kamalin aika, mitä tämä miespolvi on kokenut näillä raukoilla rajoilla.

Pitkät talvet, myöhästyneet ja kylmät kesät ja aikaiset syyshallat

tuottivat paikkakunnalle mitä suurinta kurjuutta. "Kova kaikkiin

koskee", sanoo suomalainen sananlasku ja tällöin se toteentui, jos

koskaan. Ihmiset alkoivat erottaa huonojen vuosien tähden palvelioita

palveluksistaan. Näiden taasen työn puutteessa täytyi seoittaa leipään

olkia ja pettua. Mutta sekään ei pitkälle auttanut.

Pian joutui perhe perheen perästä vaivaishoidon hartioille, joka niitä

alkoi järjestää "komppaniioihin", noin pari kolme kymmentä yhteen

joukkoon, mitkä sitten kiersivät ympäri kinkeriä, tahi asettaa niin

sanottuihin "meijereihin", missä neljä viisi kymmentä henkeä asui

yhdessä neli- tahi viisisylisessä pirtissä. Kaikkea sitä kurjuutta,

mikä näissä syntyi, ei nyt ole paikka ruveta kertomaan, koska se ei

kuulu aineesemme.

Pian täytyi talollisten itsensäki ruveta syömään olkia ja pettua.

Ainoastaan varakkaimmat talot, kuten meidänki talo, söi enään "selvää"

leipää. Mutta köyhemmissä taloissa ei vuoden niukka anti riittänyt edes

välttämättömimpiinkään tarpeisin. Verot ja ulosteot sekä velkojen korot

alkoivat yhdeltä ja toiselta jäädä maksamatta ja kun tätä pitkittyi

vuodesta vuoteen, niin tuli kruunu yhä kiinteämmäksi saatavistaan,

velkojat aina vaativammiksi ja kauppamiehet tyytymättömämmiksi, josta

taasen seurasi vararikko toisensa perästä.

Ihmiset ovat toisihinsa niin monenmoisilla siteillä kiinnitetyt ja

löyhimpiä eivät suinkaan ole rahalliset siteet. Kun ei velallisen

omaisuus riittänyt, kävivät ahnaat velkojat takausmiesten kimppuun.

Tällä tavoin joutui moni varallisempiki vararikkoon. Semmoisia oli

Leppiniemen isäntäki.

Niin kauvan kuin ihmiset muistivat ja kirkon kirjoista voitiin selkoa

saada, oli Leppiniemessä asunut tämä sama suku. Nykyinen isäntä, samoin

kuin kaikki hänen esi-isänsäki, niin pitkälle kuin muistaa jaksettiin,

oli ollut seudun hyväntekiä. Kuka ikänä hänen apuaan oli tarvinnut, oli

hän sitä aina tinkimättä saanut. Siitä syystä eliki Leppiniemen väki

kaikkien paikkakuntalaisten siunaamana.

Mutta tuon rajattoman auttavaisuuden tähden oli Leppiniemi joutunut

kymmeniin takauksiin, joita nyt alettiin häneltä vaatia. Useimmat

velalliset kokivat toki suorittaa ne velat, missä Leppiniemi oli

takuussa ennen kuin luovuttivat omaisuutensa velkojilleen, mutta kaikki

eivät sitä voineet ja ahtaat velkojat eivät näkyneet säälivän

Leppinientä enempi kuin muitakaan. Muuta neuvoa ei siis

Leppiniemelläkään ollut, kuin luovuttaa omaisuutensa velkojilleen.

Vuosi oli nyt kulunut siitä kuin Aaro oli ensi kerran ilmaissut

naimahankkeensa vanhemmille. Kukaan ei siitä ollut sen enempää puhunut.

Eräänä iltana olimme taasen isän ja äidin kamarissa tavanmukaisessa

perheneuvottelussa. Kun siis huomisen päivän tehtävistä oli sovittu,

sanoi Aaro ujosti:

"Olemme Marin kanssa arvelleet, että jos suostuttaisiin ostamaan meille

tuo Leppiniemen maa, -- -- Marin isä on luvannut hankkia meille pari

hevosta, kymmenkunta lehmää ja muuta maanpäällisen alkua, jos" -- -- --

enempää ei hän saanut sanoneeksi. -- Kukaan ei puhunut mitään

esitykseen. Kaikki katselivat toisiaaan silmiin, paitse Kölliskö, joka

ei näkynyt tietävän mistä oli kysymys.

"On niin ikävää tämmöinenkin elämä", sanoi kappaleen ajan perästä Aaro.

"Kuuletko sinä?" kysyi vihdoin isä Köllisköön päin kääntyen.

"Mitä?" sanoi Kölliskö hajamielisesti.

"Aaro esittelee että ostaisimme hänelle ja Marille Leppiniemen maan,

joka myödään pakkohuutokaupalla nousuviikolla".

"Marille".

Isä selitti likemmin asiaa Kölliskölle, joka näkyi rupeavan huomaamaan

mistä oli kysymys.

"Leppiniemi on hyvästi asuttu maa ja on ollut semmoinen ijänpäivän,

eikä luultavasti nouse kalliiksi", arveli Kölliskö ja vaipui taasen

omiin mietteisinsä.

"Mutta minä soisin", sanoi Simo omituisen kolealla äänellään, "että,

jos Leppiniemi kerran meille huudetaan, se annettaisiin minulle.

Minusta tuntuu, että olen tullut sopimattomaksi yhteiselämään, kun sitä

vastaan Aaro, joka on hiljainen ja nöyrä luonnostaan, sopisi tässä

paremmin olemaan ja saisihan sitten äitiki mieluisen avun Marista.

Muutoin ei ehkä kotiminiää äiti voine saadakaan. Tapanista ja minusta

ei taikaa ole ja Kyösti kai", -- hän kääntyi pilkallisesti minuun päin

-- "puuhaa kotivävyksi".

Pitkällinen äänettömyys syntyi taasenki. Simo oli totta puhunut, sen

lienee jokainen tunnossaan myöntänyt. Simo oli sen perästä, kun Aaro

oli liittonsa Marin kanssa ilmaissut, tullut kummallisen rauhattomaksi.

Hän halusi joka paikkaan, missä tiesi tanssia, huutokauppaa tahi muita

kokouspaikkoja olevan. Koti ei hänelle näyttänyt olevan koti, ei työ

työ, eikä ruoka ruoka. Kun hänelle tuollaisen elämän sopimattomuudesta

huomautettiin, tuli hän sangen tyytymättömäksi olemaan muitten

hallittavana. Siitäpä syystä sanoiki isä kappaleen ajan perästä:

"Saammepa sitten tarkemmin tuumia, jos kerran Leppiniemen sovimme

saamaan, kuka sinne muuttaa. Minä kumminki menen huutokauppaan ja

huudan, jos niin soveltuu". -- -- --

Niin tehty, kuin päätetty. Isä meni Leppiniemen huutokauppaan. Kun maa

tuli myötäväksi, huutelivat sitä suurimmat velkamiehet 4000:teen

markkaan. Sitten ei kukaan puhunut mitään. "Eikö tuu lisää; yks, kaks!

-- -- --!" -- "5000:tta", kuului vihdoin ovensuun puolelta. Kaikkein

silmät kääntyivät sinne päin.

"Kuka se oli? -- Kuka se oli?" kuului uteliaita kysymyksiä.

Vasaramieski jäi uteliaana seisomaan ja tirkistelemään oven puolella

olevaan väkijoukkoon.

Isäni nimeä mainittiin useita kertoja ja se vihdoin tuli vasaramiehen

ja uskottuin miestenki korville. Nämä nyökkäsivät tyytyväisesti ja

vasaramies alkoi uudella innolla huutaa: "5000:tta on tarjottu! --

Tuleeko lisää! -- -- Yks -- kaks -- -- ja -- kolme!" Naps, vasara

paukahti. --

Kaikki asianomaiset olivat nyt erinomaisen hyvällä tuulella, vieläpä

entinen Leppiniemen isäntäki, sillä kukaan ei noin luotettavaa maan

ostajaa ollut toivonut. -- Hinta tosin oli kovin mitätön, se kun ei

vastannut kolmatta osaa talon luonnollisesta arvosta, mutta muut siitä

eivät sitäkään olisi maksaneet, sen jokainen tiesi, sillä kullaki oli

tekemistä omista asioistaan.

Sitten mentiin saliin kirjoja tekemään.

"Käske Simoki saliin", sanoi minulle isä. -- Minä etsin Simon

väkijoukosta ja menin hänen kanssaan saliin.

Entinen Leppiniemi haki alakuloisen näköisenä talon kirjat esille ja

laski ne raskaasti huoaten pöydälle. Huutokaupan pitäjä alkoi niitä

järjestää, selitti lyhyesti itsekunki sisällön isälleni. Niissä oli

muun muassa erään talon ulkopalstalla olevan Haikola nimisen torpan

kontrahti, joka jo oli vanhentunut, mutta huoneet olivat vielä hyvässä

kunnossa, vaikka asukkaat olivat siitäki joutuneet vaivashoitoon.

Torpan tilukset, jotka olivat erittäin hyvät, olivat täten joutuneet

talolle ja huoneet vaivaishoidon haltuun.

Kun siis kirjat olivat läpi käydyt, rupesi huutokaupan toimittaja

tekemään kauppakirjoja.

"Eiköhän se sopisi jättää kirjain tekoa huomiseksi", sanoi isäni,

"haluaisin asiasta vähän keskustella perheeni kanssa".

"Sehän oikeen sopii". sanoi kirjuri, "meillä on kyllä täksi illaksi

muutaki tekemistä".

"Minun ajatukseni on", sanoi isä illalla perheen jäsenten kokoonnuttua,

"tehdä Leppiniemen kauppakirjat Simon nimiin, jos hän suostuu eroamaan

kaikista perintövaatimuksista tähän taloon, saa tavallisen

maanpäällisen Leppiniemeen ja sitoutuu antamaan Haikolan torpan

entiselle Leppiniemelle hänen elinkaudekseen 25 markan vuotuista

arentia vastaan. Minä aivon ostaa Haikolan huoneet, jotka eivät paljon

maksa, ja antaa ne entiselle Leppiniemelle. Hän saa ne aikaa myöten

maksaa minulle, jos jaksaa, tahi hänen kuoltuaan lankeavat huoneet

minun perilliselleni. Vai suostuuko Simo tähän?"

"Minä suostun", sanoi Simo kappaleen ajan päästä.

Vaikea on kuvailla sitä iloa, mikä entisessä Leppiniemen talon väessä

syntyi seuraavana päivänä isäni ehdot kuultuaan.

"Olen luullut saavani viettää viimeiset päiväni vaivaishuoneessa; olen

luullut, että ainoa tyttäreni Saara joutuu vierasten palvelukseen",

sanoi entinen Leppiniemi, "mutta nythän on Jumala meille valmistanut

oman asunnon".

"Minä annan vielä Haikolan uudelle isännälle sen lehmän, jonka eilen

täältä 30 markalla huusin", sanoi eräs Leppiniemen velkojista.

"Ja minä sen vanhan laukin, joka nousi vaan 50 markkaan", sanoi toinen.

"Ja minä annan yhden tynnyrin ohran siemeniä", sanoi kolmas; "voimmehan

nyt vähän kuki uhrata, kun olemme saaneet niin edullisen kaupan

Leppiniemen maalle".

Näytti melkein siltä, kuin tuo entisen Leppiniemen auttavaisuus olisi

tarttunut kaikkiin hänen velkojiinsa, sillä jokainen tahtoi jotain

hänelle antaa, ja pian oli Leppiniemellä maanpäällistä kaikesta

lajista, jolla hän voi Haikolassa uutta elämää alkaa.

"Miehissä mies autetaan, mutta miehissä se myös sorretaan", arveli uusi

Haikolan omistaja, "sitä ohjetta olen aina seurannut, mutta en koskaan

ole osannut aavistaa, että itse saisin sen noin elävästi kokea".

Mutta tuskin kukaan oli onnellisemman näköinen, kuin Leppiniemen

yhdeksäntoistavuotias Saara, joka niin ihmeen viehättävästi osasi

hymyillä vieraille kahvia tarjotessaan.

"No eihän toki kahvi niin pahalle uudessa kodissasi maistune", sanoi

hän, luoden suuret lemmelliset sinisilmänsä Simoon ja kumartaen pitkän

hoikan vartalonsa hänen puoleensa, "voithan nyt sentään toisenki kupin

juoda". -- Vitkastellen noudatti Simo kehoitusta.

Seuraavana kesänä tehtiin vielä kaikki työt sekä Leppiniemessä että

kotona yhteisesti. Syksyllä vasta muutti Simo Leppiniemeen asumaan.

Sinne annettiin hänelle 20 lehmää, 4 hevosta ja maan päällistä kaikesta

lajista, mitä isä oli vallan huokealla hinnalla pakkohuutokaupoista

hankkinut. Näin sai Simo täyteläisen velattoman talon sekä erinomaisen

hyvetuisen maan. -- Samaan aikaan toi myös Aaro nuoren miniän kotia ja

minä lähdin Koivikon maanviljelyskouluun. -- -- --

* * * * *

Mutta puolitoimetonna virui Kölliskö sängyssään tahi istui pöytänsä

edessä, seisoi akkunansa luona tahikka käveli hajamielisenä sinne

tänne. Uni, ruoka ja työ eivät hänelle maistuneet. Työn johto jäi

häneltä kokonaan toisiin käsiin. Kaikki asiat talossa rupesivat

menemään päin mäntyä, josta syystä isä päätti minut lähettää Koivikon

maanviljelyskouluun. Sanalla sanoen Kölliskö oli nyt joutunut tuohon

Pyhäkosken kamalimpaan paikkaan, jossa meikäläinenkin kerran luuli

"pussiih" menevänsä.

Tarina nimittäin kertoo olleen kaksi venäläistä, jotka ensikerran

laskivat Pyhäkoskea alas. Toinen piti perää kunnes tultiin kosken

äkkijyrkkää käännettä lähelle, missä vesi syöksyy hirvittävällä

vauhdilla kalliota vasten. Mitään veden kulkuväylää ei silmä keksi,

ennenkun tullaan lähelle perukkaa, joten etäämpää katsova luulee

auttamattomasti jouduttavan umpiperään. Niin varmaanki näytti perää

pitävälle venäläiselleki, koska hänen sanotaan kauhistuen heittäneen

melan kädestään ja kumppanilleen huudahtaneen: "Pussiih mennääh!"

Siihen kerrotaan hänen kumppaninsa rauhoittavasti vastanneen: "Ah

vellen, eih vesi pussiih meeh!" Kumppani oli oikeassa. Ennenkun perän

pitäjä oli aavistanutkaan, olivat jo kosken kuohut pyöräyttäneet

venneen keulan toisaalle, josta aukeni selvä väylä.

Todellaki oli Kölliskö tuon perääpitävän venäläisen asennossa. Tähän

asti oli hän jäntevällä kädellä itse johtanut elonsa purtta. Mutta nyt

hänen täytyi kauhulla heittää mela kädestään. Sivuillaan näki hän

kauheita epätoivon kivilouhoksia, ja edessään kadotuksen hirvittävän

kuilun, johon hän joka silmänräpäys luuli tulevansa viskatuksi. Koko

elämä oli ikäänkuin kauhistava unennäkö. Poispääsy-väylää ei näyttänyt

mistään löytyvän. Mutta viimeisellä silmän räpäyksellä pyörähti pursi

toiseen suuntaan ja avoin pelastuksen väylä aukeni eteen. Tapaus oli

aivan satunnainen. Eräänä aamuna oli Leena Kölliskön kamaria

korjatessaan löytänyt sängyn taakse pudonneen katkismuksen lehden ja

laskenut sen pöydälle. Kun Kölliskö taasen tapansa mukaan hajamielisenä

istui pöytänsä edessä, kiintyivät hänen silmänsä tuohon kuluneesen

kirjan lehteen. Hän otti sen käteensä ja luki seuraavaa:

"Herra, elä rankaise minua vihassas, ja elä kurita minua

hirmuisuudessas! Sillä sinun nuoles ovat minuun kiinnitetyt, ja sinun

kätes painaa minua. Ei ole terveys minun ruumiissani, sinun

uhkauksestasi: ja ei ole rauha minun luissani, minun synteini tähden

j.n.e." -- "Tämähän on aivan samanlaista kuin minunkin suhteeni". --

Hämärästi alkoi hän muistaa rippikoulu-opetuksia ja erittäin papin

kehoituksia saarnatuolista sunnuntaisin Jumalan sanan viljelemiseen.

Hän haki äidin kamarista Raamatun -- muut sitä meillä eivät koskaan

käyttäneet. --

Hän alkoi lukea sieltä enemmän Daavidin Psalmia. Mitä enemmän hän niitä

luki, sitä selvemmin hän huomasi sen syvän katumuksen, mikä niissä

puhui, Niin merkillisen yhtäläinen oli Daavidin sydämen tila hänen

kanssaan, erittäinkin oli ps. 38 ikäänkuin hänen sydämestään

lähtenyt. --

Mutta pian huomasi hän myöskin sen suuren eron, mikä oli hänen

toimettoman katumuksensa ja Daavidin syvän uskalluksen, luottamuksen ja

turvaantumisen välillä Herraan, elävään Jumalaan.

Vasta nyt alkoi hänelle selvitä elämänsä suurin erehdys, se nimittäin,

ettei hän koskaan ollut tuntenut eikä tunnustanut minkään korkeamman

voiman tarvetta elonsa purtta johtaessa. Että hän itse oli siihen

kykenemätön, sen hän oli jo kyllin kokenut, mutta että joku muu

löytyisi, jonka turvissa hän vapaana kaikista vaaroista voisi

kamalimpienki kohtauksien läpi päästä, sitä hän ei milloinkaan ollut

tullut ajatelluksi.

Mitä enemmän hän luki Jumalan sanaa, sitä enemmän hänelle selkeni se

vakuutus, ettei Jumala tahdo syntisen kuolemaa, vaan että jokainen

katuisi ja palaisi pois pahoilta teiltään. Hänelle selkeni, ettei

kutkaan muut voi eikä tahdo niin auttaa, kuin Jumala, joka on meidän

rakas isämme poikansa Jesuksen Kristuksen tähden.

Tietämättänsä, ajattelemattansa, omaa syntisyyttänsä muistamatta

heittäikse hän polvillensa ja rukoili. -- Hän rukoili niin hartaasti,

niin palavasti ja hänen suustansa vieri virtana sanoja. Nämä olivat

murtuneen sydämen katkeroita valituksia, mitkä lähtivät hyvän

katumuksen ja oman voimattomuuden, mutta myös nöyryyden sekä Jumalan

rakkauden ja armon tunnosta. "Olethan sanonut, että ne uhrit, jotka

sinulle kelpaavat, ovat murheellinen henki, ahdistettua ja särjettyä

sydäntä et sinä, Jumala, hylkää. Voi, rakas isä, sinä, joka luonnon

voimien kautta olet musertanut kivikovan sydämeni, ota nyt vastaan

tämän särjetyn sydämen uhrit! -- Tee minun kanssani niinkuin sinä

parhaiten tiedät ja tahdot! -- -- Johdata sydämeni sinun ja sinun

rakkaan poikasi Jesuksen Kristuksen elävään tuntemiseen. Sinun haltuusi

annan kokonaan itseni, sillä itsestäni en mitään voi, paitsi ainoastaan

sinua vastaan syntiä tehdä. Pyhi pois minun syntini sinun suuren

laupeutesi ja sinun poikasi Jesuksen Kristuksen ansion tähden!" --

Tähän suuntaan kävi hänen rukouksensa. Se tuntui niin keventävältä,

niin rauhoittavalta.

Mutta luonto vaatii myös osansa. Hän ei ollut vuosikausiin levollista

yötä nukkunut. -- Nyt vaipui hän syvään uneen ja nukkui melkein

kokonaisen vuorokauden.

Siitä herättyään oli Kölliskö niin virkeän, niin levollisen ja iloisen

näköinen. Tuo katumuksen, epätoivon ja murheen raskas taakka oli nyt

kokonaan hänen sydämeltään pudonnut. Itsekään ei hän voinut oikein

käsittää sitä äkkinäistä muutosta sydämensä tilassa.

Ylösnoustuansa otti hän Uuden-Testamentin ja luki tuhlaajapojasta,

sadanpäämiehestä, Jairuksesta, Kananean vaimosta y.m. Hänen sydämensä

vahvistui siinä vakuutuksessa, että samoin kuin laupias Vapahtajamme on

auttanut noita onnettomia, jotka mikä heikommalla, mikä lujemmalla

uskolla ovat häneen turvanneet, samoin on hän tehnyt ja tekee myös

hänelle.

Hän lankesi taasen polvilleen ja vuodatti sydämensä rukouksessa. Sitten

luki hän sokeasta Jerikon kohdalla ja kun hän oli tullut siihen

paikkaan, jossa Jesus sokealle sanoi: "sinun uskos autti sinua",

hyppäsi Kölliskön sydän ilosta.

Nyt vasta näiden sanain kautta sai hän elävän vakuutuksen siitä, että

Jumala oli häntäki auttanut hänen uskonsa tähden Jesuksen Kristuksen

ansioon.

Kölliskö oli ilosta höperönä. Hän kertoi jokaiselle, että Jesus Kristus

onki kärsinyt ja kuollut minun ja sinun synteisi edestä, eikä muuta

tarvitse, kuin ainoastaan uskoa, niin saamme syntimme anteeksi ja

tulemme Jumalan lapseksi. Muut epäilivät Kölliskön menettäneen

järkensä, mutta äiti, jolla oli enemmän uskonnollista kokemusta,

huomasi kohta Kölliskössä tapahtuneen sydämen muutoksen.

Oi ääretöintä onnellisuutta, että Jumalan vihan ja lain kirouksen

alainen sydän saa tuntea tulleensa otetuksi Jumalan armo-yhteyteen ja

suletuksi Isän rakkaasen syliin!

Kölliskö oli kuin paraneva sairas, Hän söi hyvällä ruokahalulla, makasi

levollisesti ja voimistui pian entiselleen. Hän nautti Herran

ehtoollista ensimäisenä messupyhänä. Se antoi hänelle uutta voimaa

kilvoittelemaan uskon kilvoitusta. Ja sitä hän pian tarvitsiki, sillä

Herran Henki ei anna lakkaamatta tuntea armon suloisuutta. Hän

kurittaa myös aikanansa ja sitä sai Köllisköki usein tuntea. Syvän

toivottomuuden hetkiä seurasi usein ja niissä harjaantui ja kasvoi

hänen uskonsa.

Vähitellen saavutti Kölliskö tavallisessa koti-elämässään hyvin

rauhallisen ja iloisen mielenlaadun. Ensi alussa ei hän tosin paljon

muusta perustanut kuin Raamatun ja Lutherin kirjojen lukemisesta.

Kumminki lienee hänelle vähitellen selvinnyt se Jumalan sanan opetus,

että joka ei tahdo työtä tehdä niin ei pidä syömänkään. Sen ainaki olen

kuullut, että hän jo viime talvena on entisellä innolla ottanut osaa

kaikenlaisiin talon toimiin.

* * * * *

Noihin rakkaisin muistelmiin kerran päästyäni, olisin kentiesi

kuinka kauan virunut tuossa Oulujoen törmällä, lähellä Koivikon

maanviljelyskoulun ala-opettajan huoneusta, ellei eräs oppikumppanini

olisi nimeäni huudahtamalla herättänyt minut.

"Täällä on kirje sinulle," sanoi hän, antoi sen minulle ja poistui.

Minä otin kirjeen, kääntelin sitä hetken, avasin sen ja luin m.m.

seuraavaa:

"P:ssä Kesäkuun 10 päivänä 1869.

"Rakkahin veljeni Kyösti!

"Armo, laupius ja rauha Isältä Jumalalta ja meidän Vapahtajaltamme

Herralta Jesukselta Kristukselta tulkoon runsaasti osaksesi! Kun

oma sydämeni on saanut tuntea runsaasti tämän armon ylönpaltisuutta,

niin en mitään hartaammin toivoisi, kuin että Jumala ennättävällä

armollansa aikaisin vetäisi sinutki rakkaan Poikansa Jesuksen

Kristuksen ansion turviin ja vihkisi sydämesi Jumalan Hengen

temppeliksi. -- Mainitsit syntyneen sielläki uskonnollista

erimielisyyttä, sittenkun muutamat Pohjasta päin tulevat saarnamiehet

ovat käyneet siellä ihmisiä kääntämässä. Niin näyttää käyvän

täälläki. Tiedäthän, että Kaurismaan Aappo on nyt kolmisen vuotta

ollut Pohjassa päin. Sieltä tuli hän keväällä tänne, mutta kokonaan

muuttuneena. Sen sijaan, että hänellä ennen oli joku rivo lause

joka paikkaan, on hänellä nyt joku tuomitseva Raamatun lause

jokaiselle valmiina. Hän pitää myös sanan selityksiä joka pyhä ja

usein viikollaki, joihin ihmisiä tulvaa hyvin runsaasti. Useat

menevät sinne vaan ilvehtimään ja elävää Jumalaa pilkkaamaan.

Voithan sen arvata, että niin peräti paatuneessa kansassa, kuin

täällä, missä vanha, arvossa pidetty kiertokouluuttajamme oli

joutua virattomaksi ainoastaan siitä syystä, että hän uskalsi

muutamia isäntiä kehoittaa parannukseen, niin arvaathan, että

tuo uusi liike on täällä kohdannut mitä raainta pilkkaa.

"Ensimältä, kun Kaurismaan Aappo tuli tänne, huomasin kyllä, että

siinä liikkeessä, josta hän minulle kertoi ja jonka muutoinki

tiesin Pohjasta päin olevan tänne tulossa, on voimakasta herätyksen

henkeä; sentähden annoin hänen pitää kotonani sanan selityksiä

toivossa, että Aappo antaisi Jumalan sanan valossa oikaista

itseänsä. Toivossani kumminki surkiasti petyin. Ensimältä hän

tosin tunnusti minut kristiveljekseen, vieläpä sanoi iloitsevansa

siitä, että oli tavannut edes yhden elävän kristityn P:ssä, eli

kuten sanansa kuuluivat, yhden, jolla on Jesus sydämessä. Mutta

kun rupesin vastustamaan sitä tapaa, jolla hän, etenki saarnansa

lopussa, kehoitti ihmisparkoja luettelemaan hänelle syntejään ja

ottamaan niistä häneltä synnin päästön, niin silloin syntyi

meillä riita. Hän tuomitsi minua, ei sanonut minun saaneen Pyhää

Henkeä, eikä siis ymmärtävän Jumalan valtakunnan asioissa mitään.

Huomautin, että hän itseki oli tunnustanut Jesuksen sydämessäni

olevan. Siitä raivostui hän kokonaan ja kaikki hänen lahkoonsa jo

menneet akat alkoivat puhua yhtä aikaa. Sain kuulla, että jokainen,

joka ei tällaisen ripin kautta tule lammashuoneesen, on varas ja

ryöväri ja koska en minäkään ole tuollaisen ripin kautta tunnustanut

itseäni seurakuntaan s.o. heidän joukkoonsa, olen semmoinen. -- Koko

seuraavan yön vietin rukouksessa ja Raamatun tutkistelemisessa. Minä

rukoilin Jumalaa oikaisemaan sekä heitä että itsiäni. Mutta kuta

enemmän rukoilin ja kuta enemmän tutkin Jumalan sanaa, niin sitä

enemmän vahvistui sydämeni siinä vakuutuksessa, 'ettei kuolema,

eikä elämä, eikä enkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä

nykyiset, eikä tulevat, eikä korkeus, eikä syvyys, eli joku muu

luontokappale taida minua Jumalan rakkaudesta eroittaa, joka on

Jesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme.'

"Mitä muutoin kylämme uutisiin tulee, lienee niistä tuorein

Järvimaan isännän kuolema. Hän sai äkkinäisen keuhkokuumeen ja

kuoli muutamia vuorokausia sairastettuaan.

"Huhutaan, että Elliä ja Järvelän Eskoa pian kuulutetaan. Miten

sitte lienee, se vaan on varma, että Esko on ollut talon

neuvonantajana ja emännän turvana isännän kuoltua, sekä oleskellut

Järvimaassa melkein yhtä paljo kuin kotonaanki. Luulinhan sinulla

olevan sielläpäin rakkaussuhteita, mutta se varmaankaan ei ole

ollut Jumalan tahto. Muutoin on julkinen salaisuus, että Elli on

viime talven aikana antanut useita 'vasikan nahkoja.'

"Muuta ei tällä kertaa, kotona ovat kaikki terveenä, ole ahkera

ja kuuliainen opettajille, parin viikon perästähän pääset kotona

käymään, Ennen kaikkea ahkeroitse elävään Jumalan tuntemiseen

tulla, siltä siinä on ijankaikkinen elämä! Herran Jesuksen

Kristuksen armo tulkoon osaksesi! Amen.

"Veljest Tapani.

"J. K. Terveisiä vanhemmilta ja veljiltä."

Tuo kirje teki minuun sangen kummallisen vaikutuksen. Olisiko

siis kumminki totta, että Esko, lapsuuteni ystävä, valtaa minulta

Ellin. -- -- --?

* * * * *

Kolmisen viikkoa on nyt kulunut siitä, kun viruessani tuolta Oulujoen

törmällä sain edellä kerrotun kirjeen. -- Olen vihdoinki saanut

rakkaimman toiveeni täytetyksi. Olen päässyt muutamaksi viikoksi

omaisten seuraan kotia. On taasenki sunnuntai jälkeen puolen päivän.

Tuonne ikkunain taakse on istutettu muutamia lehtipuita. On myös Leena

sirotellut keväällä sinne muutamia kukan siemeniä, jotka nyt ovat

parhaassa kukoistuksessaan.

Siellä istuvat nyt isä ja äiti pihlajain varjossa. Siellä on myös

Leena heidän keskellään lukien jotain kirjaa. Sinne täytyy minunki

mennä. -- -- --

Mutta tuon vähäisen ryytimaan aidan taakse kulkee Takakyläläisten

kirkkopolku. Juuri kun olin ehtinyt istahtaa pihlajan juurelle, lähelle

mainittuja henkilöitä, kuulin vilkasta keskustelua takaani polulta.

Silmäni kääntyivät sinne, siellä oli Kaurismaan Aappo muutamien naisien

kera nähtävästi kirkolle päin menossa. Silmämme kohtasivat toisiansa.

Hän oli mielestäni niin muuttunut.

"Hyvää päivää, Kyösti", sanoi hän minulle, "onko Jesus sydämessä?"

Tuo kysymys hölmistytti minua ensin, mutta kumminki riensin hänelle

noin vaan vanhan tutun vuoksi kättä pistämään:

"Terve miehelle, terveisiä Muhokselta".

"Kiitoksia", sanoi Aappo, "kuinkas siellä Jumalan pelto kasvaa."

"No kiitoksia," sanoin kartellen, "toivon sinne hyvän vuoden tulevan.

4- Kirkolleko on matka?"

"Yrttitarhasta Kolkatan mäelle, seuraten veristä Vanhinta, siinä on

Jumalan lasten kirkkotie. Mutta kuinka on siellä Muhoksella runsaasti

Herran työmiehiä kirkastamaan veristä lippua Herran lauman keskellä?"

"Minä en sitä varmaan tiedä."

"Niin -- oudothan ovat maailmassa elämän tien matkamiehet, samoin kuin

ylkämmeki on outo ollut, joka on edellämme meille tien raivannut. --

Mutta kuinka on sinun laitasi, jos nyt kuolema sattuisi tulemaan, niin

voisitko sanoa, mihin silloin joutuisit. -- -- -- Sano suoraan,

rohkeneisitko toivoa tuossa tilassa itsellesi elämää." -- -- --

"Minä en sitä ole tullut ajatelleeksi."

"No oletko edes koskaan ajatellut syytä tuohon sokeuteesi?"

"En."

"Etkö ole ajatellut, että teillä siellä Muhoksella, samoin kuin

meilläki täällä, ovat sokeat taluttajat; etkö ole ajatellut, että

uskottomat papit yleensä asettuvat avainkimppu kädessä taivaan ovelle

ja tarjoavat sillä päähän jokaista, ken siitä sisälle aikoo mennä."

"Muhoslaiset hyvin tykkäävät papeistaan," sanoin.

"Mahdollisesti ovat he yhtä viisaita, kuin meidänki pastorimme, että

asettuvat kauniisti syrjälle ja antavat ahtaasta portista meneväisten

mennä, vaan kumminki ovat he sokeat taluttajat, ja taitaako sokea

sokeata taluttaa, eivätkö he yhdessä kuoppaan lankea", arveli Aappo.

Minä en voinut mielessäni oikein päättää minkä verran Aappo oli

oikeassa, ja en siis hänelle mitään vastannut.

"Niin on tosiaanki käynyt täällä Pohjan perillä, että uskottomat papit

ovat julistaneet sotaa Jesuksen seuraajia vastaan osittain heidän

seurariemujensa tähden, osittain sen vuoksi, että se suuri Jumalan armo

on tapahtunut, että taivaan valtakunnan avaimet meidän kauttamme ovat

tulleet viljellyiksi ja sen kautta tuhannet synnin kuorman alla

raskaasti huokaavaiset sielut ovat tulleet ja aina tulevat vapauteen

saatetuiksi", jatkoi Aappo, "mutta etkö sinäki tule tänään kirkolle

seuroihin kuulemaan elävää Jumalan sanaa?"

"Lähdemmekö Leena tänään seuroihin?" kysyin Leenaan kääntyen.

"Saisihan tuolla kerran käydä", arveli Leena.

"Minua kummastuttaa saada kuulla puhuttavan elävästä Jumalan sanasta",

sanoi paikalle saapuen Kölliskö, joka avoimesta ikkunasta oli kuullut

koko keskustelun Aapon ja minun välillä, "vastaa minulle suoraan, onko

kuolluttaki Jumalan sanaa? -- --

"Vastaa!" sanoi hän Aappoon kääntyen.

"Puustavi kuollettaa, mutta henki tekee eläväksi".

"Mitä sinä tuolla puustavilla ymmärrät? -- -- Kirjoitettua sanaako?"

"Sekä nykyisten kristittyin että historian kokemus osoittaa, että

äänellisesti saarnattu sana vaikuttaa kirjoitettua sanaa enemmän sekä

herätykseksi että uskoon saattamiseksi".

"Siihenkö se puhe elävästä ja kuolleesta Jumalan sanasta nyt

supistuuki; mutta miksi et puhu minulle yhtä suoraan, kuin muilleki,

miksi et opeta minulleki, kuten muilleki, että Raamatun lukeminen on

turhaa puuhaa sille, joka uskoon ei vielä ole tullut".

"Milloin olen niin opettanut? -- Ne ovat valehdelleet, jotka niin ovat

sanoneet".

"Ohoh, jopa nyt kiveen iskit! Eikös Leenaki ollut tässä yhtenä iltana

siinä kun Aappo oli Järvimaan takalolla sitä meidän talon väen päähän

pannut?"

"Minua kummastuttaa, että Aappo viitsii sitä valheeksi väittääkään",

sanoi Leena kauhtuen.

"Niin, minä tarkoitin silloin sitä, ettei uskoton ihminen voi

lukiessaan eroittaa lakia evankeliumista, ennenkuin evankeliumi uskon

saarnassa hänelle laista eroitettuna annetaan ja sovitetaan. Selkeäähän

on, että niin kauvan kuin evankeliumin matkaan laki sekoitetaan, ei se

ikinä kenellekään uskoa tuo, koska laki et ole pantu eläväksi

tekemään".

"Se oppi, ettei luettu sana kenellekään uskoa tuo, on suoraa valhetta,

eikä perustu Raamattuun, sillä meidän laiskalle luonnollemme olisi

kyllä hauskaa saada kuulla opetusta, että meidän oma ahkeroimisemme

Jumalan sanan viljelemisessä on turhaa puuhaa, mutta valitettavasti vie

se kovin väärään suuntaan, sillä silloin on helppo sinun kaltaistesi

opettajain tunkeutua seurakuntiin, hävyttömällä tavalla vieroittaa

yksinkertaisten sydämet opettajistaan, tehdä Raamatun lukeminen

tarpeettomaksi ja neuvoa kokemattomia itsensä tykö, säikyttää niitä

hirmuisilla tuomioilla ja saarnata omia mielipiteitään, aivan niinkuin

sinä viimeksi tässä Kyöstin kanssa menettelit", sanoi Kölliskö ja

jatkoi: "Asia on semmoinen, että monet paikat Raamatussa todistavat,

että elävä usko syntyy myös kirjoitetusta sanasta, esim. Joh. 20: 31.

Mutta nämät ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jesus on Kristus

Jumalan poika, ja että te saisitte elävän uskon kautta hänen nimeensä.

Sama Henki, jonka kautta Raamatut kirjoitetut ovat, antaa meille voiman

ymmärtää sitä. Jos ei niin tapahdu, niin etsittäköön syy omasta

sydämestä eikä sanasta".

"Etkö siis usko meillä P. Henkeä olevan", kysyi eräs akka, nimeltä

Tuppi Maija.

"En, niin kauvan kun tiettenne vääristelette Raamattua; muutoin ei

Lutherilainen kirkko ole koskaan pitänyt itseään ainoana autuaaksi

tekevänä kirkkona", sanoi Kölliskö.

"Lutherilaisia meki olemme. -- Etkö uskalla todistaa meille syntiä

anteeksi", sanoi joku vaimoista.

"Jos Luther eläisi, ei hän teitä oppilaikseen tunnustaisi, koska Luther

ja hänen uskoon tulleet oppilaansa eivät muita todistuksia tarvitse,

kuin Jumalan Hengen todistuksen, joka meidän henkemme kanssa todistaa,

että olemme Jumalan lapset. Noin kevytmielisesti eivät he ainakaan

veljien todistuksia vaadi. Eikä olekaan semmoista ripityksen puuhaa,

kuin teillä, kristillisessä seurakunnassa koskaan tätä ennen nähty",

sanoi Kölliskö.

"Hih, hih, hih", pani Tuppi Maija, "eipä uskalla Tapani meille syntiä

anteeksi todistaa", ja alkoi hypellä.

"Hah, hah, hah, hah", panivat muut vaimot, yhtyen Tuppi Maijan hyppyyn.

"Hih, hih, hih, huh, huh, huh, hah, hah, hah; Jesus ole kiitetty; Jesus

ole kiitetty; eipä uskalla Tapani meille syntiä anteeksi todistaa", ja

näin hyppien ja huutaen meni joukko kirkolle päin.

"Menemmekö seuroihin?" kysyin Leenalta jälleen, puun alle istuttuani.

"Mennäänpä kerran", sanoi Leena.

"Mutta minä tulen myös", arveli Kölliskö.

Seurat olivat eräässä talossa kirkon luona. Virtana tulvaili sinne

väkeä kaikilta haaroilta. "Uskovaiset" menivät suoraan perälle pirttiä,

kun sitä vastaan "uskottomat" jäivät oven luo seisomaan. Me Kölliskön

ja Leenan kanssa istuimme ovi-ikkunan luo sivupenkille.

"Onko Jesus sydämessä", kysyi muudan tuttu vaimo minulta peremmä

mennessään.

"Niinkuin kerjäinukko", arveli eräs irvihammas poika vastaukseksi.

"Jumalan terveiks", sanoivat uskovaiset toisiaan halaten.

Veisuri Jussi alkoi virren.

Veisuun tauottua luki joku veljistä muutamia värsyjä Raamatusta, jonka

tehtyä Kaurismaan Aappo alkoi kovalla rämäkällä basso-äänellänsä

saarnansa. Hän syyti sanoja ikäänkuin uuninsuusta. Ympäri Raamattua hän

rämpi, pysähtymättä mihinkään määrättyyn tekstiin. Hän osasi niin

mestarillisesti sovittaa Raamatun paikkoja toisiinsa, niiden

keskinäisestä sisällön yhteydestä huolimatta, -- niin ainaki Kölliskö

minulle sanoi.

Erittäin näytti häntä miellyttävän puhua kristittyin vainoista, joita

hän ei suinkaan unhottanut sovittaa tähän aikaan.

Villiläisiä [siihen aikaan tavallinen nimitys Oulun tienoolla] alkoi

kerääntyä parvittain Kölliskön ympärille.

"Kuules, mitä sinä seurakunnalla ymmärrät?" kysyi Kölliskö.

"Seurakunnallako?"

"Niin, kutka siihen kuuluvat?"

"Ainoastaan uudesta syntyneet kuuluvat pyhäin ihmisten yhteyteen",

sanoi joku joukosta, "ja tämä yhteys on tosin näkyväinen meissä, mutta

maailmalle se on näkymätön".

"Ettekö usko uudesta syntyneitä meidän kylässä olevan ulkona teidän

joukon?"

"Se voi olla mahdollista", arveli joku joukosta, "mutta ne ovat

kumminki yksimieliset meidän kanssa, yhtyvät meihin ja ovat meidän

kanssa yhteen henkeen juotetut".

"Mikäli niitä on täällä ennestään ollut", arveli vielä toinen

villiläinen, "niin ne ovat jo kaikki meihin yhtyneet".

"Ettekö siis usko, että ilman teihin yhtymättä voi autuaaksi tulla?"

"Se voi olla mahdollista, että siellä, missä ei näin voimakasta

hengellistä liikettä ole, ihmiset voivat autuaaksi tulla ilman meittä,

mutta täällä se on meihin yhtymättä mahdotonta".

"Jos te hiukankaan Jumalan sanan itseänne oikaista antaisitte", sanoi

Kölliskö, "niin ei teidän tarvitsisi muuta, kuin lukea Augsburgin

tunnustuksesta 7:nen ja 8:nen kappaleen 'seurakunnasta' ja 'mikä

seurakunta on', niin huomaisitte vääräksi rajoittaa seurakuntaa

johonkuhun lahkoon, koska Jumalan armo ylettyy kaikkiin ja Hän on

sanonut, ettei hän ketään hyljää, joka hänen tykönsä tulee, olipa se

sitten kuka hyvänsä, vaikka hän olisi ja pysyisiki ulkona teidän

joukostanne".

"Huuih, huuih, huuih", kiljasi äkkiä eräs raivostunut vaimo, lähestyi

Köllisköä, käsillään huiskien häntä vasten silmiä, jotta Kölliskön

täytyi vetäytyä ovea kohden käsillään silmiään varoen. -- Samalla

syntyi hirmuinen kiljunta, hyppiminen ja käsien paukutus yleiseen

"uskovaisten" joukossa.

Kölliskö, joka nähtävästi ei voinut katsella tuonlaista Jumalan

palvelusta, vetäysi pirtistä ulos, mutta Leena ja minä emme vielä

malttaneet lähteä, sillä, totta puhuen, tuota elämäähän olimme

katsomaan lähteneetki.

Tuo vaimo, joka Köllisköä oli silmille hosunut, kaatui, nähdessään

Kölliskön ulos vetäytyvän, hengetönnä ovensuuhun lattialle.

Eräs "uskoton" poika ähäytti häntä äimältä kylkeen. Vaimo ei

hievahtanutkaan. Poika uudisti hetken päästä uudelleen kokeensa.

"Eeei käyny kipeästi, vaikka äimällä pistettiin; eeei käyny kipeästi

vaikka äimällä pistettiin; eeei käyny kipeästi vaikka äimällä

pistettiin!!!" alkoi vaimo hypätä ja huutaa viimeisen piston saatuaan.

Muutamat voimallisimmat vaimot ottivat itse Kaurismaan Aaponki pöydän

takaa ja toivat hänet keskilaattialle, ja sen ympärille kerääntyi koko

vimmattuin parvi hyppimään ja huutamaan ja sinne sekaantui myöski

ylimielisempiä "uskottomia" yhteen mylläkkään.

"On se sentään tuo Tapani sukkela vastustamaan niitä, eivätpä

villiläiset häntä hevillä pussiin pistä", arveli joku ovensuun

puolelta.

"Mutta siellä meijän puolesa on yksi Heetpäriläinen", arveli eräs

pohjanpuolen työmies, "se se aika jehu on niitä vastustamaan, kun hän

sitte kerran oli niitten kanssa inttäny ja sanonu, että vaikka pispalta

kysyttäisiin, niin niin se asia on kuin minä sanon, niin sitte olivat

villiläiset sanoneet: no kysyppä pispalta; mutta kun ei se osannu

kirjoittaa, oli se tahtonut pappia kysymään ja kirjoittamaan pispalle,

mutta pappi ei ollu viittiny sitä kysyvä. Sitte olivat villiläiset sitä

närsänneet sillä, että eipä kestänytkään pispalta kysyvä. No mitä

siitä, tämäpä rupesiki itte opettelemaan kirjoittamaan, vaik'jo oli yli

viijen kymmenen. Sitte se kaks viikkua opetteli kirjoittamaan ja

kirjoitti ja kysy pispalta kumpi on oikiasa. Ja pispa vastasi sille,

että se se oikiasa on ja villiläiset saivat pitkän nokan".

"Todistakaat hyvät, rakkaat kristityt, minulleki synnit anteeksi!"

rukoili itkusilmin eräs vaimo.

"Tässä on se mies, joka antaa synnit anteeksi", arveli Kaurismaan

Aappo, painoi kätensä vaimon päälle ja julisti synnit anteeksi Jesuksen

nimessä ja veressä.

"Oletko sinäki niitä loukkokristityitä?" arveli Tuppi Maija Leenalle

seuroista palatessa.

"Mitä loukkokristityitä?"

"Jotka koettavat yksinäisyydessä Jumalaa rukoilla".

"No eikö seki kelpaa Jumalalle, jos muutoin rukoilisin häntä tosi

tarpeesta".

"No et sinä sillä keinoin Jumalaa löydä".

"Minkäs sitten?"

"Mustan perkeleen".

"No eikös Jumala yksinäisen rukousta kuulekaan?"

"Kyllähän rukous yksinäisyydessäki meitä uskovaisia auttaa, vaan ei

muita".

"Parempi olisi, että nimittäisitte itsesi itseänne villiläisiksi, kuin

uskovaisiksi", sanoi Leena kauhtuen.

"Elä, rakas Leena, sano sillä tavalla, muista että raskas olet ollut

kannettava sinäkin taivaan Vanhimmalle ristinpuussa ja verinen on tie

Kolkatalle sinunki tähtesi, jos sen oikeen tuntisit, niin et

kristityitä noin soimaisi", sanoi Tuppi Maija.

"Kyllä tuo elämä tänäki päivänä siltä näytti, että kristityitä te

olette, tuskin pahimmassakaan kapakassa on senlaista elämää kuin teidän

Jumalan palveluksessanne", sanoi Leena yhä enemmän suuttuen.

Puheesen yhtyi muutamia muitaki villiläisiä, jotka yhä syvemmälle

kokivat tunkeutua Leenan tuntoon; josta Leena yhä enemmän tulistui niin

että hän vihasta punottaen saapui kotia ja kauhistuen kertoi mitä oli

nähnyt ja kuullut.

"Mutta sinä saat olla varoillasi niiden kanssa", sanoi Leenalle

Kölliskö, joka jo aikasemmin oli kotia saapunut, "valitutki voivat

tulla eksytetyiksi, saati sitte hengellisissä asioissa niin peräti

kokematon kuin sinä olet".

"Minäkö? -- En tässä maailmassa usko heitä".

"Sinä et arvaa niitä temppuja, joita lahkolaiset kaikkina aikoina ovat

käännytystoimessaan käyttäneet ja minä olen vakuutettu, että tuskin

viikkoakaan voisit puolustaa itseäsi heidän armoilleen antautumatta,

jos omin neuvoisi jäisit heitä vastaan taistelemaan, sillä taisteluun

heitä vastaan tarvitaan enemmän taitoa, kuin arvaatkaan, ja parasta

olisi sentähden, ettet siihen antautuisikaan".

Seuraavana aamuna lähtivät miehet viikkokuntiin Järvimaan takalon

uudismaalle. Minä jäin vanhusten ja vaimonpuolten kanssa kotia.

Miesten lähdettyä meni Leena tarhalle lehmiä lypsämään. Siellä oli jo

Tuppi Maija häntä vastaan ottamassa.

"Minua niin surettaa se paatumus ja sokeus", sanoi Tuppi Maija, "jonka

näin illalla sinussaki olevan..."

"No kaikki tässä nyt rupeavat paatumuksesta ja sokeudesta saarnaamaan",

sanoi Leena, "muistelepa vähän miten sinä herrain kanssa käräjillä

vielä muudan vuosi takaperin mässäsit".

"Niin -- semmoinenhan olen ollut, mutta sitä suuremman rakkauden on

Jumala minulle osoittanut ja minä soisin sydämestäni, että sinäki

tekisit parannuksen ja tulisit tyhmäksi armon ajassa, ettei sinun

tyhmänä neitseenä tarvitsisi olla yljän tullessa".

"Minulla on Raamattu ja muita kirjoja, joista voin oppia miten

autuaaksi tullaan, enkä siis tarvitse sinun saarnojasi", arveli Leena.

"Raamattu on paperia ja läkkiä vaan ja sen sana tulee eläväksi vasta

meidän suussamme..."

"Kyllä on parasta, että säästät saarnasi muille, minä niitä en usko",

sanoi Leena, otti maitopöntön ja lähti.

Sen perästä lähti Leena viemään lehmiä laitumelle, mutta kujalla,

kuinkahan lienee niin sattunut, tapausi Kustun Kaija hänen kanssaan

yhteen matkaan. Hänki oli illalla kiistellyt Leenan kanssa uskosta.

"Oi, rakas Leena", sanoi Kaija, "minua niin surettaa sinun sielusi

tila, ajattelepa, jos elävä Jumala juuri tällä hetkellä astuisi

kanssamme tuomiota pitämään, niin kuinka silloin kävisi?"

"Mutta minä en voi käsittää sitä julkeutta, jolla puhutte Jumalasta ja

Hänen tuomiostaan sellaisen elämän perästä, kuin illallaki piditte",

sanoi Leena.

"Niin -- luonnolliselle ihmiselle se onki käsittämätöntä, mutta ken on

uskonut kerran syntinsä anteeksi, niin häntä ei enään pelota Herran

tuomio, mutta ajattelepa itseäsi, jos tuomio tulisi, niin varmaankaan

et silloin joutaisi riitelemään Jumalan lasten kanssa, sillä silloin on

kysymys uskosta, eikä ole turvaa tiedosta, viisaudesta ja väkevistä

töistä".

"Mutta minä uskon voivani tulla autuaaksi ilman teidän avuttanneki".

"Kyllä se on mahdotonta, sillä jos ei uskovaisten seurakuntaa olisi

tänneki tullut, olisin minäki mennyt helvettiin kuin kekäle".

"Mutta Katkismushan sanoo Jumalan armoihinsa ottavan ihmisen, niin

usein kuin hän kääntää ja parantaa itsensä".

"Niin se Katekismon paikka koskee kastetta, mutta minulta on jo aikoja

sitten kasteen vesi kuivannut päästä".

"Etkö luule muuta tietä olevan Jumalan luo, kuin teidän kauttanne?"

"Ei reikääkään ei neulansilmän vertaakaan", vakuutti Kaija.

Kun Leena tuli lehmäin viennistä ja meni jälleen ulkokausteelle, oli

siellä Nissen Lovisa häntä vastaan ottamassa. Tämä hänelle puhui samaan

tapaan kuin edellisetki, tuomitsi häntä ja kehoitti häntä syntien

tunnustukseen. Anna lupasi ne todistaa hänelle anteeksi.

"Mutta minä en usko teidän todistuksianne", sanoi Leena.

"Tunnusta sentään leikilläsikään syntisi, niin minä uskon sinulle

avuksi".

Näin piirittivät villiläiset Leenaa kaikilta puolilta. Niin pian kuin

hän päänsä ulos pisti oli siellä milloin yksi, milloin toinen ja

välistä kokonainen parvi akkoja, jotka milloin peloittivat ja

säikyttelivät häntä hirmuisilla tuomioilla, milloin taasen puhuivat

Jumalan armosta, milloin kehoittivat häntä synnintunnustukseen ja

milloin mitäki.

Leena parka oli kuin vimmattu. Hänen Jumalan sanan tietonsa pian

tyhjentyi, eikä hän oikein tietänyt mitä hänen noille kaikille olisi

pitänyt vastata. Sen hän kumminki selvään tunsi, ettei se oppi, jonka

mukaan Jumala vaikuttaa ainoastaan veljien ja sisarien kautta, ole

Jumalan sanan mukainen, mutta puolustaa itseänsä kaikkia noita

pyörityksiä vastaan, sitä ei hän voinut. Tästä seurasi, ettei hän

muillekaan päivän pitkään osannut muista puhua kuin villiläisistä. --

Niihin hän nousi ja laskeusi.

Mutta voimallisin kaikista saarnamiehistä oli kumminki raatarin Anna.

"Voi, rakas Leena", sanoi Anna, "ajattelepa sentään, jos vielä täytyy

kuullaksesi se hirmuinen tuomio: Menkäät pois minun tyköäni te väärin

tekiät siihen ijankaikkiseen vaivaan, joka valmistettu on perkeleille

ja hänen enkeleilleen, eikö se sentään ole hirveää?"

"Kyllä kait se on totta".

"Totta se on ja sentähden täytyy Vanhimman tänäki päivänä vuodattaa

rakkautensa ja kaipauksen kyyneleitä paatuneitten ja sinunki tähtesi".

"Niinhän se on", arveli Leena.

"Niin se on ja kaikkein aikain kokemus osottaa, että ihminen maailman

korvesta tullessaan tarvitsee vanhempain kristittyin apua vanhurskauden

pukua päälle pukiessa, kuten Tuhlaaja-pojasta näkyy. Niinhän Kristus

teki Saulukselleki, kuin hän hänen herättänyt oli, osotti hän hänen

apostolina luo, joka hänelle synnit anteeksi todisti".

Tähän et Leena mitään vastannut, vaan tämän perästä ei hän voinut

käsittää, kuinka tosiaanki Jumala voi sydämessä uskoa synnyttää ilman

kristittyin avutta.

Hän oli kuin pökiö. Hän tuli sisään, toi puusylin ja seisoi

neljännestuntia paikallaan, pani puut pesään, seisoi taasen, sytytti

puut palamaan ja seisoi taasen. Siitä meni sitten toiseen paikkaan ja

seisoi. Kaikki työnsä teki hän päällisin puolin, tahi nurin narin, ja

löi toisia tehtäviään kokonaan laimin.

Kun villiläis-akat tästä saivat vihiä, kävivät he kiinteämmin Leena

paran kimppuun.

"Minä en enään ymmärrä en yhtään mitään, mitä olen ennen lukenut

Jumalan sanasta", sanoi hän äidilleni, "ja minua pelottaa, että jos nyt

heti kuolisin..."

Äiti koetti häntä lohduttaa Jumalan sanalla, vaan kun ei siitä

näyttänyt apua olevan, sanoi hän:

"Sinun on paras ottaa Raamattu matkaasi ja mennä aivan heti Järvimaan

takalolle Tapanin luo, muutoin jo kentiesi huomenna joudut villiläisten

saaliiksi".

"Minä tulen matkaan", sanoin Leenalle, sillä mieleni paloi edes

vilaukselta nähdä Elliä.

Järvimaan talon luo päästyämme, sattui Anna olemaan pihalla. Sitä olin

toivonutki ja siitä syystä olin tämän tien valinnut, vaikka Järvimaan

takalolle tavallisesti kulettiin toista lyhempää tietä.

"Minnekkä nyt?" kysyi Anna minulta häntä tervehdittyäni.

"Käymme täällä uudismaalla".

"Mutta hyvänen aika", sanoi Anna, "sinä olet ollut täällä kohta viikon,

lähdet pian uudelleen Koivistoon, etkä laisinkaan ole käynyt meillä. Se

ei käy päinsä, sinä tulet nyt sisään juomaan kupin kahvia. Eihän

Ellikään voisi olla pahastumatta, jos hänelle noin silmää näyttämättä

menisit".

Tätä olin salaa toivonutkin, ja menimme siis sisälle.

Anna kertoi Ellille, että olin mennä uudelleen Muhokselle ilman

Järvimaassa käymättä. Elli ei tuosta näyttänyt mitään piittaavan.

Entinen avomielisyys oli hänestä kokonaan kadonnut ja hän oli

mielestäni niin peräti muuttunut. Sydäntäni kirventeli katkerasti.

Kauvan en sentähden Järvimaassa viihtynyt, vaan menin miesten luo

uudismaalle.

Siellä istuivat Leena ja Kölliskö Raamattu keskellä ojan reunalla.

Kölliskö käänteli Raamatun lehtiä ja luki hänelle lupauksen toisensa

perästä ja selitti hänelle Jumalan armon mittaamattomuutta. Hän

kehoitti Leenaa uskaltamaan ja turvaamaan ainoastaan näihin Jumalan

lupauksiin, osottaen, että ne paikat lupasivat pelastusta juuri hänen

kaltaisilleen syntisille, ja että ei yksikään piirto hänen sanastaan

pidä hukkuman. Puoli päivää he näin Raamattua tutkivat.

"Nyt on minulla selvillä", sanoi Leena paluumatkalla, "miten autuaaksi

tullaan ihmisiin turvautumatta ja yksin Jumalan armoon luottaen. Mikä

ääretön ero on sentähden villiläisten ja nuoren isännän opetuksella. He

eivät osanneet muuta kuin tuomita minua, sekä osottaa ripissä

kääntymään heidän luoksensa tahi ainaki ottamaan heiltä synnin päästön

ja kun ei minun tuntoni voinut tuonlaista ihmisiin turvaantumista

hyväksyä, tuomitsivat he vaan minua sitä hirmuisemmin, kuta suuremmaksi

näkivät sisällisen hätäni paisuvan.

"Aivan päin vastoin teki nuori isäntä. Kun hän huomasi hengellisen

hätäni, ei hän laisinkaan minua tuominnut, ei myöskään sulkenut Jumalaa

ihmisiin, vaan osotti yksinkertaisesti, että Jumala ei ole hetkeksikään

minua unhottanut, vaan ikävällä ja kaiholla odottanut minun

palajamistani Hänen rakkaasen syliinsä. Hän näytti niin suloisilla

Raamatun kohdilla minulle, kuinka rakas sentään on taivaallinen Isä,

Poikansa Jesuksen tähden, ja että minä juuri tämmöisenä syntisenäki

olen Hänelle yhtä rakas kuin Tuhlaaja-poika isällensä. Mikä ääretön

lohdutus verrattuna siihen kamalaan tuomioon, jolla villiläiset minua

ahdistelivat".

Kun ennen mainitut villiläis-akat saivat tietää Leenan käyneen vasiten

Köllisköltä neuvoa saamassa, niin siitäkös he vasta villiin tulivat. He

keräysivät oikein joukolla häntä tuomitsemaan.

"Näithän nyt, että ihmisiin sinulla oli turva takanaki, ethän omin

neuvoisi syntiäsi anteeksi uskoa jaksanut", he sanoivat.

"Niin, mutta nuori isäntäpä ei neuvonutkaan minua ihmisten, vaan

Jumalan luo", sanoi Leena.

"No oletko nyt varma autuudestasi. -- Sano, sano, voisitko nyt kuolla

varmasti vakuutettuna autuudestasi, sillä niinhän on kirjoitettu, että

meidän tulee aina valmiit olla."

"Minä niin toivon," sanoi Leena.

"Niin toivot, mutta Jumalan lasten tulee olla asioissaan varmat, sanopa

nyt tässä oikeen Jumalan ja ihmisten edessä, voisitko turvattuna kuolla

tuossa tilassa."

"Minä uskon, ettei Jumala minua hyljäisi?"

"Voi rakas Leena, elä luule, että tuollainen luulousko Jumalalle

kelpaa, elä luota sellaisiin omavanhurskaisin opettajiin, kuin Tapani,

joka toisella silmällään katsoo maailmaan ja toisella taivaasen.

Kenelle semmoiset kelpaavat opettamaan vanhurskautta? Muista se, että

vielä kerran saat kärsiä pilkkaa ja vaivaa helvetissä."

Tähän suuntaan sitä Leena parkaa suolattiin viikon loppuun asti, kunnes

hän joutui yhä syvemmälle epätoivon kuiluun, sillä sen vähäisen

lohdutuksen, minkä hän Köllisköltä oli ehtinyt saada, täytyi pian

haihtua villiläisten lakkaamattomasta tuomiosta.

Leenan tavallinen lauvantai-illan työ oli pihan lakaseminen ja kun hän

sen oli tehnyt, meni hän edellä mainittua pientä ryytimaata

lakaisemaan. Hetken päästä saapui kirkkopolkua myöten Kaurismaan Aappo

paikalle.

"Onko Jesus sydämessä?" kysyi Aappo Leenalle.

-- Tämä ei vastannut mitään.

"No Leena", sanoi Aappo pilkallisesti, "olenhan kuullut nyt sinunki

olevan kristittynä, etkö siis uskalla tunnustaa itseäsi siksi?"

"Mutta vastaa sinä minulle", sanoi Kölliskö, joka vähää ennen oli kotia

saapunut, nähnyt akkunasta Aapon lähestyvän Leenaa ja arvannut hänen

rupeavan häntä ahdistelemaan, josta syystä Kölliskö jo varalta lähti

myös paikalle, kädessään 'Ponttopidanin Uskon-Peili', "vastaa minulle,

pitääkö äskein kristityn olla ehdottomasti niin luja uskossaan, että

hän on valmis joka hetki sitä jokaiselle tunnustamaan?"

"Joka kerran on saanut todistuksen synteinsä anteeksi saamisesta ja

niin uskonut, hän kyllä voi milloin ja kenelle hyvänsä tunnustaa

itsensä Jumalan lapseksi".

"Vaan jos ei hän vielä olisi todistusta tunnolleen saanutkaan?"

"Silloin on hän uskoton".

"Siis sinä luulet, että armon tunto kuuluu ehdottomasti uskon luontoon

ja siis seuraa yhtämatkaa uskon kanssa?"

"Ehdottomasti?"

"Se on erehdys," lausui Kölliskö, avasi edellä mainitun kirjan, luki

sen 6 lu'un ja osoitti sen avulla, että Herra sallii muutamain sieluin

pysyä niinkuin he olisivat vielä sairaina, vaikka he ovat jo

täydellisesti paratut ja että tämä tämmöinen Jumalan kuletus saattaa

olla näille terveellinen, koska tällainen tieto parantumisestaan voisi

heidät jälleen saada välinpitämättömyyteen ja mielistymään itseensä ja

maailmaan. Uskon ihana tunteminen ei siis Raamatun mukaan kuulu

vanhurskaaksi tekevän uskon luontoon. "Uskotko sinä tätä Raamatun

kanssa yhtäpitävää totuutta?"

"En".

"Millä sinä sen vääräksi näytät?"

"Sinä olet ruvennut uskottomain pappien ja maailman Herrain kanssa

raatelemaan Herran seurakuntaa, mutta tiedä se, että raskas on vielä

tili sinullaki tehtävänä", sanoi Aappo.

"Minä en raatele ketään, minä Jumalan avulla koetan vaan pitää Jumalan

sanan jalkaini kynttilänä ja vaadin, että jokainen antaa sen oikaista

itseään, mutta te ette anna tämän sanan itseänne oikaista ja siitä on

meillä riita, eikä muusta".

"Me opetamme Jumalan sanan mukaan".

"Se on valhe, tässä nyt on yksi paikka, jossa et anna sanan sinua

opettaa, vaan sinä tahdot mestaroida sanaa, sitten te opetatte kaiken

muun hyvän lisäksi, että kaste auttaa ihmistä niinkauvan kun sen vesi

päästä kuivaa ja että Raamattu on paperia ja läkkiä vaan y.m.m.

hullutusta."

"Se on valhe, me emme niin opeta".

"Onhan sitä Leenanki päähän koitettu saada".

"Se on piikain juttuja, perkeleellisesti siveä maailma panee meidän

päähämme mitä sylki suuhun tuopi".

"Niin, te ette usko totuutta olevan muissa kun itsessänne..."

"No, mutta kaikkea minun pitää nähdä ja kuulla", sai vihdoinki Leena

sanoneeksi, sillä niin hän oli hämmästynyt siitä julkeudesta, jolla

Aappo oli häntä valehteliaksi ajanut, "minä olen kuullut tuonlaisia

lauseita tässä keväällä sinun omasta suustasiki".

"Minä olen jo ennenki huomannut sen julkeuden", sanoi Kölliskö, "jota

te käännytystoimessanne yksinkertaisia kohtaan käytätte, ja jolla te

sitten törkeimpiä opetuksianne valheeksi ajatte, kun senlaisten käsiin

joudutte, joilla syvempi sanan tieto on. Ja sen tähden täytyy minun

kokonaan kieltää sinun ja sinun lahkolaistesi opetus Leenalle, koska

vakuutukseni on, ett'ei tuonlaisessa valheen hengessä Jumalan

valtakuntaa rakenneta".

"Niinkuin Esau vihasi Jaakoppia, niin vihaat sinäki, joka lihan jälkeen

syntynyt olet, meitä, jotka hengen jälkeen syntyneet olemme. Sinun oma

tuntosi ei pane pahaksi, jos näet lähitupain omaistesi helvettiin

menevän, kun vaan saat karkoitetuksi talostasi Jumalan sanan

saarnaajat. Mutta malta sinä, suden penikka, vielä tulee sinunki

tuomiosi ja täysi syy on sinulla pelätä työsi seurauksia", arveli Aappo

ja jatkoi matkaansa.

Sen perästä antoi Kölliskö Leenalle hengellisiä kirjoja, joiden ääressä

hän vietti kaikki lomahetkensä...

* * * * *

Toista vuotta on jälleen kulunut siitä, kun viimeksi olin kotona. Nyt

olen vihdoinki saanut oppimääräni suorittaneeksi Koivikossa ja siis

päässyt uudelleen kotiin.

Paljon on sillä välin asiat muuttuneet ja paljon on Leenalla ollut

minulle niistä kertomista.

"Viime sunnuntaina tiesivät kirkkomiehet kertoa sen kummallisen

uutisen, että Järvelän Eskoa ja Jaakolan Kaisua ensi kerran

kuulutettiin", niin kertoi Leena minulle niin pian kuin oli ehtinyt

saada tilaa päästä kahden kesken kanssani pakinoimaan.

"Eskoa kuulutettu Kaisun kanssa!" huudahdin kummastuneena.

"Niin -- vaikka yleisesti luultiin Eskosta ja Järvimaan Ellistä tulevan

parin", sanoi Leena.

"Sitä paitsi on Järvimaan Anna mennyt villiuskoon", lisäsi Leena hetken

päästä.

"No, johan nyt on maailma nurin!" huudahdin, "sitäpä ei olisi luullut".

"Niin -- sitähän ne kaikki kummastelevat. Itse Köllisköki puisti

päätään sen kuultuaan", sanoi Leena, "mutta minusta tuo asia näyttää

aivan luonnolliselta. Mutta muutpa eivät tiedäkään mitä minä tiedän.

Minä nimittäin tiedän, että koko Annan elämä on ollut pelkkää

salaamista ja kärsimistä. Ainoa, jota hän elämässään on saanut vapaasti

rakastaa on ollut Elli, hänen ainoa tyttärensä. Tätä hän onkin

rakastanut koko puhtaan naisellisen sydämensä voimalla.

"Ihmishenki on osa Jumalan hengestä. Jumalan taasen kerrotaan luoneen

ihmisen sen tähden, että hänellä olisi ketä hän rakastaisi ja kuka

häntä rakastaisi. Siis Jumala himoitsi rakkautta. Mutta jos nyt kerran

ihmishenki on osa Jumalan hengestä, niin täytyy sillä olla myös

yhtäläisyyksiä Jumalan hengen kanssa. Sen siis täytyy himoita

rakkautta. Ja tuonlaista rakkauden himoitsemista on epäilemättä ollut

Annan koko elämä. Johonki määrään on hän sen voinut tyydyttää äidin

rakkaudessa Elliä kohtaan. Mutta nyt on Elli muuttunut umpimieliseksi

ja salaperäiseksi äitiäänki kohtaan. Ei siis Annalla ole ollut mitään

takeita siitä nauttiiko hän edes ainoan lapsensa rakkautta.

"Tämä rakkauden puute on varmaanki tehnyt hänen sydämensä autioksi

erämaaksi, vaikka Anna parka ei ole voinut eroittaa omaa sydäntänsä

maailmasta. Hän on luullut maailmaa poltetun erämaan kaltaiseksi, eikä

ole huomannut, että ei maailma, vaan juuri hänen oma sydämensä on

semmoinen.

"Tuo rakkauden himo ja tuo sydämen tyhjyys on tehnyt Annan elämän niin

katkeraksi, rauhattomaksi ja raskaaksi, että hänen on lopulta ollut

sitä mahdoton kantaa. Ei siis ihme, että hän tutustuttuaan siihen

palavaan lahkolaisrakkauteen, millä villioppiset toisiaan hellivät,

etsi janoavalle, tyhjälle ja rauhattomalle sydämelleen tyydytystä

tuossa lahkossa. Ei siis ihme, että hän heitti tuon mielestään autioksi

palaneen maailman, missä kaikki sydämet olivat hänelle kylmistyneet, ja

etsi rakkautta sieltä, missä lämpöisiä sydämiä löysi.

"Ei siis ihme, että hän etsi rakkautta oikeasta lähteestä --

Jumalasta".

"Mutta hyvänen aika -- tehän puhutte kuin enkeli! Kuka teitä on tuolla

tavalla opettanut saarnaamaan?" kysyin häneltä leikillisesti.

"Pitkällinen kokemus sydämen tyhjyydestä ja sittemmin saatu tunto

Jumalan rakkauden suloisuudesta", vastasi Leena.

* * * * *

Tällä välin oli Simo parka vaipunut mitä surkuteltavimmaksi viinan

uhriksi. Julkisissa tiloissaki oli hän usein tietämättömäksi

juopuneena. Kotona puhuttiin hänestä vähän, mutta sen sijaan syvästi

suri jokainen sydämessään hänen surullista kohtaloaan, vaikka ei kukaan

uskaltanut murhettaan muille sanoa, peläten sillä vaan lisäävänsä

toisten murhetta.

Leena kertoi minulle, että Simo on kaikkialla, missä vain kokouksia

pidetään, valmis tekemään jokaiselle seuraa, kestikievareissa,

huutokaupoissa y.m. Kölliskö oli muutamia kertoja koettanut hellyydellä

häntä saada luopumaan kirotusta nesteestä, mutta turhaan, Simo oli sen

sijaan ruvennut Köllisköä karttelemaan ja käviki vaan ani harvoin

kotona.

Leena kertoi myöskin, että Simo on viime aikoina ruvennut yhä

ahkerammin käymään entisen Leppiniemen torpassa ja likentelemään

Saaraa, jonka hän kumminkaan ei luullut uskaltavan Simoon -- hänen

kurjan elämänsä tähden -- suostua; kumminkin piti hän sitä

ilahduttavana asiana, sillä Saaran avulla toivoi hän Simostaki vielä

miestä...

Järvelän Eskon hääpäivän aamuna Kölliskö meni jälleen Simon luo

Leppiniemeen.

Simo venyi vielä levottomassa unessaan ja hänen sänkynsä päässä oli

puolilleen juotu viinapullo. Kölliskö otti sen. Simo aukasi vaisusti

silmänsä, koetti nostaa raskasta päätänsä ja sopersi muutamia sanoja,

joista Kölliskö huomasi, ettei Simon kieli ollut hänen omassa

vallassaan. Hänen päänsä painui uudelleen vuoteesen ja hän nukkui

jälleen. Kölliskö seisoi kuin kivettynyt hänen vuoteensa vieressä.

Simon posket punoittivat, rinta nouseskeli säännöttömästi ja hänen

ruumiinsa hypähteli vuoteesta ikäänkuin pyssyn pamahduksista

säikähtyneenä.

Kölliskö vaipui vuoteen viereen polvilleen ja vuodatti synnin kauheista

seurauksista kauhistuneen sydämensä hartaasen esirukoukseen. Sitten

meni hän ulos ja viskasi syvällä inholla pullon kappaleiksi pihalla

oleviin kiviin. -- Kello oli jo kuusi, mutta palvelusväki nukkui vielä

hievahtamatta. Kölliskö ajoi emännöitsiän ylös ja pian olivat muutkin

palkolliset työpuuhissaan. Köllisköllä oli nyt aikaa tarkastella vähän

ympärilleen. Kaikki näytti olevan talossa nurin narin. Kölliskön

järjestykseen harjaantunut silmä huomasi kaikkialla epäjärjestystä. Hän

ryhtyi toimiin saadakseen edes päällisin puolin jonkinlaiseen

järjestykseen talon asioita. Hän määräsi kullekin palkolliselle

osansa ja antoi heidän toimekseen eri tehtävien huolestamisen.

Luotettavimmalle rengille määräsi hän isäntärengin velvollisuudet.

Noin kello 11 aikaan meni Kölliskö jälleen Simon makuuhuoneesen. Simo

katseli veltosti ympärilleen ja hänen kätensä hapuili jotain

päänpohjasta.

"Rakkahin veljeni", sanoi Kölliskö, "luovu jo tuosta kirotusta

nesteestä".

"Viinaa!" sai Simo sopertaneeksi, "missä on pulloni?"

"Sitä ei enään ole", sanoi Kölliskö, "eikö sinulla ole haluakaan päästä

tuosta kamalasta sairaudesta?"

"Minulla ei ole voimia siihen", sanoi Simo värisevällä äänellä.

"Sen kyllä tiedän, mutta kyllä Jumala niitä antaa, jos sinulla tosihalu

on päästä viheliäisestä tilastasi".

"Haluako? Kuka ei tästä polttavasta janosta irtaantua tahdo! Minä olen

viheliäisin ihminen maailmassa!" -- -- --

Köllisköllä oli varalta monta liikuttavaa lohdutuksen ja kehoituksen

sanaa, mutta ennen kuin hän ehti suutansa avata, hyppäsi Simo kuin

ammuttu sängystään, kiiruhti kaapin luo, tempasi täyden pullon sieltä

ja huomattuaan, että Kölliskö aikoi lyödä hänen kynsistään sen

kappaleiksi, kääntyi kaapin ja seinän välillä olevaa loukkoa kohden ja

joi ahnaasti pullon puolilleen. Sitten kääntyi hän Köllisköön päin,

päästi luita ja ytimiä karsivan kamalan naurun, puisti pulloaan ja

sanoi:

"Tässä on minun ainoa lohdutukseni ja apuni ja täällä" -- hän aukasi

kaapin oven, josta näkyi useita täysiä pulloja -- "täällä on enemmän

tätä lohdutuksen lientä".

"Simo parka", sanoi Kölliskö, "sinulla ei ole parantumisen toivoa niin

kauan, kuin sinä rakastat tuota kirottua nestettä. Koko sinun

katumuksesi ja murheesi ei tule todellisesta synnin surusta, vaan tuo

syvä oman kelvottomuutesi tunto on vaan hirmuisien synnin seurauksien

kauhistumista. -- Välittömästi ei tätä surkuteltavaa sairautta voida

parantaa, yhtä vähän kuin muitakaan ruumiin kipuja. -- Hellä ja

huolellinen hoito, sekä tarkka eroittaminen sinut viinan yhteydestä on

ainoa parannuskeino.

"Suostu, rakas veljeni, muuttamaan muutamaksi vuodeksi kotia. Omaistesi

hellä huoli voi polttavat tuskasi viihdyttää. Jumalan avulla koetamme

jokainen puolestamme uhrata parhaat voimamme ja ymmärryksemme sinun

pelastamiseksi. Viinatilkkaa ei taloon tuoda, ennenkuin olet parantunut

ja Jumalan sanan avulla..."

"Hah, hah, hah! -- Eikö viinaa!" -- -- Hän puisti pulloansa ja otti

hyvän kulauksen. Runsaita kyyneleitä valui hänen poskilleen.

"Sinun tilasi on Kainin ja Judan kaltainen", sanoi Kölliskö, raskas

huokaus nousi hänen rinnastaan ja hän lähti Simon luota.

* * * * *

Kaurismaan Aapon seuroihin ei Kölliskö usein mennyt, mutta sen sijaan

tuli hän Kaurismaan Aapon ja hänen lahkolaistensa kanssa yhteyteen

hautajaisissa, häissä ja muissa pitopaikoissa, sillä Köllisköki oli

niissä viime aikoina ruvennut käymään. Niinpä meni hän Järvelän Eskon

ja Jaakolan Kaisunki häihin. Siellä oli myös Kaurismaan Aappo ja useita

hänen lahkolaisiaan, sillä Kaisun vanhemmat kuuluivat myös hänen

lahkoonsa.

Kun vihkimistoimi oli päättynyt, lähti pastori muiden virkatoimiensa

tähden pois. Silloin alkoi myöskin Kaurismaan Aappo käännytystoimensa.

Hän kävi yhden ja toisen kimppuun, koettaen repiä päivän valoon heidän

salaisia tunnonasioitaan. Kaikilla keinoin hän koetti saada ihmisten

omattunnot käsiinsä voidakseen heidän kanssaan menetellä sitten

mielensä mukaan. Itsekuki koetti häntä vastustella ymmärryksensä

mukaan.

"Laase ensin oma portaasi", sanoi yksi.

"Kaikellaiset hylyt tässä nyt muita rupeavat solvaamaan", sanoi toinen.

"On melkein kummallista tungettelemista toisen omaantuntoon, eikö

sinulla sen verta ole ymmärrystä, että omantunnon asioista puhutaan

ainoastaan ystävien kanssa ja niille, joihin on luottamusta, eikä sinun

kaltaistesi maailman kiertäjäin kanssa", arveli kolmas.

Mutta Aappo koki löytää kuhunki vastauksen. Tässä häntä auttoivat myös

hänen mielisensä vaimot.

"Minua ei hävetä tunnustaa, vaikka kenelle olleeni maailman suurin

hylky, roisto, tahi miksi te minua suvaitsette sanoa. Semmoinen olen

ollut, mutta nyt en pelkää myöskään tunnustaa olevani Jumalan lapsi.

Ettekö huomaa, että entinen juoppo, tappelia ja roisto on nyt muuttunut

raittiiksi ja siveäksi ihmiseksi ja maailman suolaksi. Ettekö huomaa

tässä Jumalan työtä? Samanlaisiksi on muuttunut satoja samanlaisia

roistoja. Vai mitenkä on asia, mitä arvelette te maailman hurskaat?"

sanoi hän, kääntyen Köllisköön päin.

"Minua ilettää tuommoinen kerskaus".

"Vai niin, vai ilettävät sinua hyvän puun hedelmät. Etkö uskalla

tunnustaa itseäsi Jumalan lapseksi".

"Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Eikö Herra ole käskenyt olla meidän aina valmiit?"

"Kyllä, mutta en sen valmiimpi olisi, jos sitä kuin huutaisin, sillä

Jumala katsoo sydämeen eikä suuhun".

"Sydämen uskolla ja suun tunnustuksella me autuaaksi tulemme".

"Ei jokainen, joka sanoo Herra Herra, autuaaksi tule".

"Etkö voi nähdä elävää seurakuntaa, pyhäin ihmisten yhteyttä?"

"En".

"Mutta Raamattu käskee Jumalan lapsia rakastamaan toinen toistansa,

joka on Jesuksen uusi käsky ja varmin elämän uskon tuntomerkki. Vaan

kuinka voi kukaan rakastaa sitä, jota ei näe?"

"Vapahtaja itse sanoo, ettei Jumalan valtakunta tule niin, että se

taidettaisiin silmillä nähdä. Ei myös kenenkään pidä sanoman katso

tässä, katso siellä, vaan Jumalan valtakunta on teidän keskellänne".

"No, missä ovat siis sinun uskonveljesi?"

"Kristuksessa, sillä Hän on pää ja me olemme jäsenet hänessä, siksi

emme sanokaan kolmannessa uskonkappaleessa: minä näen, vaan minä uskon

pyhäin ihmisten yhteyden".

"Elä vedä sinun saastaisille huulillesi Kristuksen nimeä; niin kauan

kuin vedät ijestä maailman kanssa, on paras, että suoraan tunnustat

sinun uskonveljesi olevan maailman suuressa joukossa", sanoi Aappo

kauhtuen.

"Soisin, että kerran sanoisit suoraan, mikä on se ijes minun ja

maailman välillä, josta sinä aina salakähmään soimaat minua", sanoi

Kölliskö.

"Et ole ottanut julki eroa maailmasta ja elät sen kanssa samoissa

himoissa".

"Tiedän kyllä mitä tarkoitat erolla maailmasta, se on yhtyminen sinun

joukkoosi, mutta kun sanot minun elävän maailman himoissa, joka varmaan

merkitsee sitä, että en yritäkään himojani Jumalan avulla hillitsemään,

sitä en ymmärrä, sano siis suoraan millä tavalla tyydytän himojani?

-- -- -- sano, sano!" kehoitti Kölliskö, kun ei Aappo ensin mitään

vastannut.

"Sinä juot viinaa", sanoi Aappo.

"Milloin olet nähnyt minun juomaseuroissa, sillä jos muutoin miten

minua soimaisit, niin se voisi olla enemmän paikallaan, koska useimmat

himot ovat perittyjä, mutta viinan himo tulee pääasiallisesti vasta

tottumuksen kautta ja semmoista tottumusta ei minulla ole, eikä

himoakaan, joten siis voin tarpeessa käyttää viinaa yhtä viattomasti

kuin maitoa, sillä ei Raamattu tee eroa aineiden välillä, se vaan

kieltää himot. Ero viinan ja maidon välillä on se, että toista

tarvitsemme ravinnoksi toista lääkkeeksi. Tiedän kyllä mitä tarkoitat.

Sinä olet viime syksynä nähnyt minun pudottuani heikkoon jäähän ja

vilustuttuani juovan ennen saunaan menoani viinan sekaista kahvia ja

sitä nyt käytät aseenasi. En olekaan sitte viinaa maistanut enkä sitä

ennen vuosiin, josta näkyy, että viinaa tarpeen vuoksi tarvitsee niin

harvoin, ettei mitään tottumustakaan siitä voi tulla", sanoi Kölliskö.

Siihen ei Aappo enää virkannut mitään, vaan sen sijaan muutamat akat

alkoivat soimata Köllisköä, kuinka hän esimerkillään antaa puolta

juomareille ja vielä julkisesti puoltaa viinaa, niinkuin maitoa.

"Kestääkö teidän tuntonne sanoa, että olette yhdenkään juopon kuulleet

puoltavan viheliäistä tilaansa minun esimerkilläni tahi opetuksillani?

Sanokaa kerranki suoraan. Oletteko sitä kuulleet?" kysyi Kölliskö

useammat kerrat, kun kukaan et tähän tahtonut vastata. "Minun täytyy se

sanoa", sanoi vihdoin Järvimaan Anna ja hänen äänensä värähteli

kummallisesti, Kölliskön vaaletessa kalman kalpeaksi kuultuaan tuon

äänen, jota hän pariinkymmeneen vuoteen ei ollut kuullut. "Minun täytyy

se sanoa, etten tähän päivään asti ole kuullut niin julkeaa ihmistä,

joka olisi rohjennut Tapania asettaa juoppojen esimerkiksi, mutta tähän

hyvään aikaan näkyy käyvän päinsä vaikka mikä. Päin vastoin olen aina

kuullut jokaisen isän ja jokaisen äidin asettavan pojalleen esimerkiksi

Tapanin, mutta ei pahassa, vaan hyvässä. Katso Tapania, katso hänen

ahkeruuttaan, katso hänen hyviä tapojaan, katso hänen kotonaan

pysyväisyyttä ja katso vihdoin hänen jumalista mieltään! Näin olen

hartaimmanki vanhimman kuullut pojalleen sanovan, enkä siis laisinkaan

voi hyväksyä niitä soimauksia, mitä olen jo joskus muuallaki, eikä

ainoastaan tässä, näiltä samoilta henkilöiltä kuullut".

Oli ikäänkuin ampiaispesä olisi karhastu. Kaikki alkoivat yhteen ääneen

tuomita Köllisköä ja tuomita Annaa, joka maailman lasten kanssa yhtyy

ylistelemään heidän omiansa. Tässä ei ollut enään sananvuoroa

Köllisköllä eikä Annalla.

"Mutta kuinka Jumalan tähden olet joutunut tuohon joukkoon?" sanoi

Kölliskö, vapisevin askelin lähestyen Annaa.

Tämä purskahti katkeraan itkuun, eikä voinut mitään vastata.

"Kas sillä lailla, se käy laatuun. Elköön lankea kohta tuon jumalasi

eteen polvillesi? Paras kai on saada häneltä synninpäästö, sillä meiltä

se onki jo lujemmassa", arveli eräs vaimo.

"Syliin minusta parempi olisi langeta, sillä se kai käy yhtä hyvin

päinsä siveältä leskeltä kuin kunnialliselta aviovaimoltaki", sanoi

Tuppi Maija.

Nuo kamalat soimaukset koskivat Annaan niin kipeästi, että hän rupesi

voimaan pahoin, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä häistä. -- Köllisköki

vetäysi toiseen huoneesen, mutta vielä ovessaki lähettelivät muutamat

akat hänelle soimaavia sanoja. -- -- --

"Tulehan tänne porstuakamariin", sanoi Esko minulle, "siellä puuhaamme

saada jotain leikkiä toimeen".

Minä seurasin häntä.

"Se on kummallista", arveli Esko, "että nuo villiläiset sopivat

paremmin yhteen supi suruttomainki kanssa, kuin esim. Kölliskön".

Kamarissa olivat jo nuoret ehtineet ruveta hyväsille.

"Hyvä", sanoi Esko, silmättyään ympärilleen, "muilla ovat jo parit

paitse Ellillä. Olehan sinä, Kyösti, Ellin kumppanina; minä otan

patukan".

"Oletteko hyvät? -- Oletteko hyvät?" kyseli Esko jokaiselta parilta

erikseen ja käveli ympäri kamaria.

Muutamat sanoivat olevansa hyvät ja toiset tahtoivat vaihtaa jonkun

muun kanssa tyttöjä, jolloin Esko ajoi patukka kädessä tytöt

vaadituille paikoilleen.

Elli istui syrinkarein minun rinnallani, mutta kiusallaki sanoin

sentään olevani "hyvä", josta syystä jäimme kappaleeksi aikaa pariksi

kun ei kukaan muukaan sattunut tahtomaan "Ellistä parempaa".

"Tuleeko tukalaksi istua rinnallani", kysyin vihdoin jotenkin

pistävällä ivalla.

"Miksi?"

"Ethän muutoinkaan enään kärsi minua".

"Se on erehdys".

"No, miksi pelkäät minua?"

"Itsehän pelkäät minua".

Oli kuin suomukset olisivat silmistäni pudonneet. -- Se onki siis oma

syyni, mutta viisi niistä; se vika pian korjataan ja siitä lähtien

olivat välimme yhtä hyvät kuin ennenki ... ei -- hyvä lukija --

hellemmät; monin kerroin hellemmät.

* * * * *

Aika kaikki muuttaa, sanotaan, mutta niin toisenlaiseksi on elämä

kodissani muuttunut niiden kahden vuoden ajalla, että on vaikea tuntea

sitä enään samaksi kodiksikaan. Joka ainoa ilta, kun perhe on

puhdetöitä tekemään pirtille kerääntynyt, lukee Kölliskö jonkun luvun

Raamatusta, jonka johdosta sitten syntyy useinki vilkas keskustelu

äidin, Kölliskön ja Leenan kesken. Kokonaan erilaiselta tuntuu tämä

levollinen ja rauhallinen koti, jossa jokainen tarkkaavalla hartaudella

näyttää kuuntelevan Jumalan sanaa, puhdetöitä tehdessään, verrattuna

siihen kotiin, jossa kasvanut olin ja jossa näin iltasilla perheen

pirtille keräännyttyä olivat vaan pilkka- ja ivasanat ja usein

rivolaulutki jokaisen huulilla. -- Se oli tosin hupaista sekin, mutta

ei voinut poistaa tyhjyyttä sydämissä...

Maria näkyi tulleen koko perheen lemmikiksi ja kodin sieluksi. Isä ja

äiti kohtelivat häntä vanhemman rakkaudella ja Kölliskö osoitti Marille

nähtävää kunnioitusta. Aaro ja Mari rakastivat toisiaan todellisella

rakkaudella.

Kölliskö oli nähtävästi anastanut talossa entisen asemansa. Mitään ei

tapahtunut ilman hänen tahdottaan, vaikka tuo entinen käskeväisyys oli

muuttunut palvelevaksi nöyryydeksi...

Sunnuntaisin kävi Kölliskö säännöllisesti kirkossa, sillä sen hän sanoi

tuntuvasti virkistävän hänen salattua elämäänsä Kristuksessa.

Pyhäilloin kerääntyi hänen luokseen muutamia muitaki hänen kanssaan

hengellisissä asioissa samanmielisiä henkilöitä. Niistä mainittakoon

ainoastaan vanha kiertokoulunopettaja, joka lapsuudesta asti oli

viettänyt puhdasta kristillistä elämää ja oli sentähden Köllisköäki

paljon etevämpi hengellisen elämän kokemuksissa. Hän oli myöskin aina

viljellyt ahkerasti Jumalan sanaa ja kuulunut tuohon aikoinaan niin

voimakkaasen Paavo Ruotsalaisen liikkeesen.

Usein saapui näihin Kölliskön kotihartaushetkiin senlaisiaki

kyläläisiä, joille oli heidän autuutensa asia kallis, mutta jotka eivät

vielä olleet mielessään vakaantuneet siitä, josko tuo paikkakunnalla

rohkeasti levenevä uskon liike oli Jumalasta tahi ei. Muutamain silmät

tulivatki näitä Jumalan sanan tutkistelemuksia kuullessaan avatuiksi,

vaan toisia ei näkynyt voivan estää mikään eksymästä.

Niinpä tuli seuraavana sunnuntai-iltana Järvelän Eskon häiden jälkeen

itse Järvimaan Annaki yhtyäkseen tähän hartaushetkeen.

Sen riidan johdosta, mikä häissä oli syntynyt hänen ja muiden

lahkolaistensa kesken, olivat muutamat villiläis-akat tuominneet häntä

synkeimmällä tavalla sekä vaatineet häntä ripille siitä, että hän oli

rikkonut Herran seurakuntaa vastaan ja puollustanut sen vastustajia.

Siihen ei Anna kuitenkaan suostunut, kuin ei tiennyt mitään sanoneensa,

mikä ei totta ollut, ja siitä syystä eivät hänen ystävänsä heittäneet

häntä rauhaan, vaan koettivat tuomita häntä miten osasivat, josta

syystä hän oli kokonaan riitaantunut lahkolaistensa kanssa.

Omatuntonsa oli kumminki sairas, sillä todellista vakuutusta ei hänellä

asiansa oikeudesta ollut, eikä hän Jumalan sanastakaan sitä etsiä

osannut. Sentähden pakoitti hänen tuntonsa etsimään neuvoa näiltä

hengellisesti kokeneilta ihmisiltä.

Kun siis talon perhe ja nuo harvat ystävät olivat kerääntyneet

tavalliselle paikalleen, pirtin pöydän ympärille, istahti Kölliskö

pöydän päähän, otti Lutherin Kirkko-Postillan ja alkoi lukea siitä

päivän saarnaa. Usein keskeytti häntä yksi tahi toinen kuulia tehden

jonkun kysymyksen asiasta, jota hän ei oikein käsittänyt, ja silloin

etsittiin selitystä jostain toisesta Jumalan sanan kohdasta.

Erittäinki oli kiertokoulunopettaja tarkka siitä, ettei kukaan mitään

valmista mielipidettä muodostaisi itselleen ja lähtisi sille etsimään

puollustusta Jumalan sanasta, ettei siis kukaan asettuisi mestariksi,

vaan että Jumalan sanan annettaisiin olla opettajana, jonka mukaan

jokaisen tulisi muodostaa käsitteensä ja pyrkiä yhä täydellisempään

Jumalan tahdon tuntemiseen.

Erittäinkin niissä paikoin, missä he olivat huomanneet villiläisillä

erehdyksiä, tutkivat he tarkkaan Raamattua ja Lutherin kirjoja.

Kun siis näin oli lukeminen keskeytynyt ja keskustelut alkaneet, kysyi

Järvimaan Annaki ujosti ripistä ynnä kuinka langennut ihminen voi

jälleen uskoon tulla.

Kiertokoulunopettaja haki useita kohtia Lutherin kirjoista, missä

puhutaan ripistä, ja selitti niiden johdolla tämän kalliin kappaleen

käytännöstä ja kuinka rippi uskonveljen edessä pitää olla kokonaan

omantunnon määräämä, eikä pakollinen. Sitten hän luki useista paikoin

Jumalan sanaa, miten usko syntyy ja kasvaa.

"Mutta kuinka jouduit sinä tuohon villiuskoon?" kysyi Kölliskö.

"Tunsin suurta sisällistä tyhjyyttä, rauhattomuutta ja kaipausta, koko

maailma tuntui minusta autiolta erämaalta", selitti Anna. "Valitin sitä

muutamille Kaurismaan Aapon lahkoon kuuluville vaimoille, jotka

selittivät sen haluksi päästä yhteyteen elävän Jumalan kanssa, ja

kehottivat minua seuroihinsa...?"

"No, tunsitteko mitään sisällistä vaivaa siitä, että olitte rikkoneet

Jumalaa vastaan", kysyi opettaja.

"En koskaan", sanoi Anna jyrkästi.

Tuon muutoin totisen kiertokoulunopettajan suu meni hiukan hymyyn ja

hän sanoi sitten leikillisesti: "Se rauhattomuus ei olisi tarvinnut

muuta lääkettä kuin jos emäntä olisi ottanut pulskan miehen, jota olisi

voinut rakastaa", ja jatkoi sitten totisemmin, "olen nähnyt usein

tapahtuvan, että ulkona avioliitosta ja onnettomissa avioliitoissa

elävät henkilöt ja varsinki naiset rupeavat etsimään lohdutusta

itselleen Jumalassa aviollista rakkautta kaipaavalle sielulleen, ilman

synnin tuntoa, joka on erehdys sekin".

Anna punastui korvia myöten, eikä virkannut mitään.

"No, kerrohan nyt, kuinka sitten kävi!" sanoi Kölliskö.

"Vähäpä kerron, koska te noin hullusti minua käsitätte".

"No, en tahdo enään puhua siitä", sanoi opettaja vakavasti.

Hetken mietittyään alkoi Anna uudelleen ensin ujosti ja sitten yhä

enemmän kiihtyen.

"Noiden ystäväin kehotuksesta siis menin seuroihin. Siellä liikutti

minua Kaurismaan Aapon saarna siihen määrään, että hellyin itkemään ja

itkin niin sydämellisen katkerasti, että se liikutti kaikkia saapuvilla

olevia. Ensin koetti eräs noista ystävistä, jotka minua olivat

seuroihin kehottaneet, lohduttaa minua, mutta se kiihotti vaan itkuani.

Minä itkin melkein huutamalla.

"'Onko syntiä?' kysyi minulta eräs vaimo.

"Mutta itkulta en mitään vastata voinut.

"'On syntiä, mutta Kristuksen nimessä ne kaikki anteeksi annetaan',

sanoi silloin eräs toinen nainen, joka puoli hurmiossa juosta leuhkasi

luokseni ja tarttui minun kaulaani. Useita käsiä tunsin sitten

laskeutuvan päähäni; minulle julistettiin synninpäästö.

"Mahdotonta on minun kertoa silloista tilaani. -- Äärettömän suloiselta

tuntui saada kerralla puoli maailmaa helliä, palvelevia ja alttiiksi

antautuvia ystäviä; ystäviä, jotka pyysivät ikäänkuin käsissään kantaa

minua. Näytti melkein kuin taivaan ovi olisi minulle auvennut. Tuo

autio ja jylhä maailman erämaa, jossa ei enään minulle sykkinyt yhtään

rakastavaa sydäntä, muuttui silmissäni tuhat kertaa autiommaksi. Sen

sijaan tuo hellä ystäväjoukko, joka minulle kaikkialta ojensi

palvelevaa kättä, tuntui kerrassaan enkelienparvelta.

"Jos vaan olisin tuon yhden äänen saanut sydämessäni vaikenemaan, niin

olisin ollut onnellisin ihminen maailmassa. Mutta tuo kysymys, eikö

tämä ole Jumalan pilkkaamista, palasi yhä uudelleen mieleeni. Onko

Jumala voinut minulle antaa syntiä anteeksi, kun en niitä ole

pyytänytkään, tuskin liioin tuntenutkaan? -- Enhän koskaan ole tullut

ajatelleeksi omaa syntisyyttäni. Aina vaan olen katsellut tämän

maailman tyhjyyttä ja nureksinut omaa rauhattomuuttani. Tässä on

varmaankin joku erehdys, jota minun täytyy kysyä kristiveljiltä ja

sisaritta.

"Valitin siis heille tilaani. He kysyivät minulta, että enkö tunne

itseäni syntiseksi. Myönsin sen, mutta sanoin epäileväni, ettei tämä

tunto ole totinen. 'Tahdotko siis Jumalalle panna määrän, kuinka suuri

synnintunto sinulla pitää olla? -- Tähän en voinut, kokematon kuu olin,

mitään vastata. -- No, huomaathan siis, että koko epäilykesi on vaan

perkeleen vehkeitä, joilla hän tahtoo sinua peloittaa. -- Senlaiset

ajatukset on sinun Jumalan avulla pois vieroitettava ja vahvasti

uskottava, että sinun syntisi ovat anteeksi annetut. Usko vaan lujasti

syntisi anteeksi ja minä vielä vakuudeksi julistan sinulle Jesuksen

nimessä ja veressä syntisi anteeksi'.

"Koetin siis riidellä tuntoni kanssa minkä jaksoin. Koetin myös uskoa

syntini olevan anteeksi annetut, mutta en tahtonut sitä jaksaa. Useita

kertoja uudistin 'kristiveljilleni ja sisarilleni' edellä kerrotun

valitukseni, ja melkein samanlaisen aina uudestaan synnit anteeksi.

"Omatuntoni alkoiki jo vaieta, sillä siksi paljo olin sitä vastaan

riidellyt ja minä rupesin jo luulemaan syntini olevan anteeksi annetut,

mutta nyt olen saanut silmäni avauneeksi. -- Jumalalle olkoon kiitos,

sillä hänen tahtonsa se oli etten tuohon väärään rauhaan nukkumaan

päässyt".

Köllisköä näytti syvästi liikuttavan tämä Annan kertomus...

"Mutta mistä syystä sallii Jumala tuonlaisen eksytyksen niin rohkeasti

levitä?" kysyi Leena.

"Oletko ajatellut, mimmoinen hengellinen sokeus ja välinpitämättömyys

vallitsi seuduillamme ennenkuin Kaurismaan Aapo tuli tänne 'elävää

Jumalan sanaa saarnaamaan', kuten hän itse sanoi", arveli Kölliskö.

"Ihmiset kävivät kirkossa", jatkoi hän, "nauttivat Herran ehtoollista,

maksoivat papin palkan ja tekivät mielestään kaikki mitä Jumalan sana

hyvältä kristityltä vaatii; mutta tämä ei estänyt ihmisparkoja

juomasta, tappelemasta y.m. törkeistä synneistä. Kukaan ei heitä

tuonlaisen elämän sopimattomuudesta koskaan nuhdellut paitsi tämä vanha

kiertokoulunopettaja, mutta hänkin oli vaikenemaan saatava, jos ei

muutoin, niin viran menettämisen uhalla..."

"Mutta saarnasihan vanha, hyvä pastorimme joka pyhä elämän

parannuksesta", kiiruhti opettaja sanomaan.

"Niin kyllä teki, mutta hänkin on noita vanhoja, hyviä rauhan miehiä,

joka kantaa kappansa, saarnaa saarnansa ja antaa laumansa vaeltaa

mielensä mukaan..."

"Niin, mutta kyllähän pastori aina kehotti etsimään Jumalan sanasta

lohdutusta", keskeytti taasen Leena.

"Niin kyllä kehottikin, mutta ihmiset ummistivat korvansa tälle

kehotukselle, eikä hänellä ollut voimaa heitä herättää..."

"Sitä voimaa ei ole kenelläkään ihmisellä", sanoi kiertokoulunopettaja.

"Eipä olekaan", sanoi Kölliskö, "mutta ihmiset eivät kumminkaan ajan

pitkään voineet tyytyä tuonlaiseen tyhjyyteen..."

"Itsehän olivat ummistaneet silmänsä ja korvansa totuudelle", sanoi

opettaja.

"No, siihenhän juuri tahdoin minäkin tulla", sanoi Kölliskö, "he eivät

huolineet totuudesta eivätkä tyytyneet tuonlaiseen tyhjyyteen, ja

siksipä ovatki he nyt niin alttiit villitykselle".

"Se on kyllä Jumalan sanan mukaan totta", sanoi kiertokoulunopettaja,

"että kun ihmiset kerran ummistavat silmänsä ja korvansa Jumalan

varoittavalle äänelle, niin lähettää Hän heidän sekaansa väkevän

eksytyksen hengen..."

Vihdoin sai Kölliskö loppuun päivän saarnan, lopuksi veisattiin muudan

virsi, Kölliskö luki jonkun rukouksen, seurue hajosi...

Kun menin muutaman päivän perästä käymään Järvimaassa, oli siellä

suureksi kummastuksekseni Köllisköki. Hän istui pöydän luona Annan

kanssa vastakkain, Raamattu keskellä.

Kölliskö näytti vähäsen hämmästyvän minun tulostani. Me vetäysimme

Ellin kanssa toiseen huoneesen, mutta minua pahasti aavistutti, ettei

tuo Raamatun tutkiminen hyvään loppuisi.

* * * * *

Mutta Simo parka! Hän vaipui yhä viheliäisempään tilaan. Yhtä mittaa

hän joi kuukauden, joi toisen, joi kolmannenki. Hänen ruumiinsa

heikontui ja hermostonsa turmeltui siinä määrässä, että hän näki ja

kuuli olemattomia. Kylmä hiki nousi hänen ruumiisensa, hän säikkyi

kaikkea ja ruumiinsa vapisi kuin kahila.

Koko talon palvelusväki kauhistui isäntäänsä, eikä kukaan rengistä

ruvennut häntä hoitamaan. Joka silmänräpäys pelättiin hänen itsensä

menettävän. Kotoa tuli renki neuvoa kysymään. Mutta miehiä ei ollut

kotona kuin isä.

"Me olemme jo viikon päivät pitäneet neuvoa hänen pelastamisekseen",

sanoi isä, "ja olemme päättäneet noutaa hänet tänä iltana kotia. Nyt ei

täällä ole ketään kotona, palkatkaa luotettava mies häntä vartioimaan;

Tapani tulee häntä illalla noutamaan kotia..."

Kölliskö valjasti illalla hevoisen ja ajoi Leppiniemeen. Hän säpsähti

nähdessään Kaurismaan Aapon siellä. Renki oli päivällä kotoa

palatessaan tavannut Aapon, ja kertonut hänelle Simon viheliäisestä

tilasta sekä maininnut isännän käskeneen hänelle hankkia luotettavan

vartian. Sen kuultuaan sanoi Aappo:

"Olen aina rakastanut sen talon väkeä ja erittäin Simoa, he eivät

pahaksi panne, jos tulen Simoa vartioimaan, vaikka tiedän, että Tapani

minua vainoaa kun en voi hemmotella hänen ulkokullaisuuttaan. Olen itse

kerran ollut viheliäinen viinan uhri eikä sentähden ole minulle

rakkaampaa tehtävää, kuin pelastaa Jumalalle yhdenkään sielun

viinapirun kauheista kahleista."

Näin sanoen seurasi hän renkiä Leppiniemeen. Simon tila oli mitä

viheliäisin. Hän käyttäytyi kuten ainaki mielipuoli. Sormellansa

napsautteli hän milloin nuttunsa hijaan, milloin polveensa, milloin

sängynlaitaan, milloin seinään, milloin oveen, milloin avaimeen ja

milloin mihinkin, karkoittaen näin luotaan noita pieniä näkymättömiä

olentoja, joita hänen silmissään oli niin paljon. Hän puhutteli muille

näkymättömiä olentoja ja mainitsi silloin usein kuolleitten tuttavainsa

nimiä. Sillä välin hypähti hän säikähdyksestä kohoksi. Toisinaan osotti

sairas erikoista arkamielisyyttä ja levottomuutta, joka saattoi kasvaa

tärisyttäväksi peloksi. Silloin koetti hän paeta huoneesta, mutta kun

hän siitä estettiin, haki hän piilopaikkoja.

Sellaisessa pelvon tilassa oli Simo Kaurismaan Aapon tullessa

Leppiniemeen, mutta Aapon nähtyään tyyntyi hän kohta ja osotti

mieltymystä ja luottamusta Aappoon.

Hän tarttui Aapon käteen ja otti toiseen käteensä hiilihangon. Aappo

kammahti ja rupesi vääntämään hänen kädestään hiilihankoa. Simo

kuiskasi jotain hänen korvaansa, josta Aappo huomasi etteivät Simon

aikomukset olleet vaarallisia. Hän antoi siis Simon puuhata mielensä

mukaan. Simo talutti hänet oven luo, pani sen auki, vei hänet

peränurkkaan ja alkoi järjestään hiilihangolla hosua ovea kohden,

sanoen: "ajetaan pois nuo pikku olennot". Hän siilaili seinien

varauksia, huonekalujen sivuja, sorkki hiilihangolla niiden alle ja

puhdisti noin huonetta perästä ovea kohden. Välistä hän palasi

uudelleen perään päin huonetta, arvellen: "On niitä tuonneki jäänyt",

ja alkoi sieltä häädellä niitä uudelleen ovea kohden... Aappo ei

laisinkaan estänyt Simon toimia, eikä Simo hetkeksikään heittänyt hänen

kädestään irti.

Niin kului päivä illalle. Kun Simo oli kylläytynyt huoneen

puhdistukseen, meni hän maata ja teki siinä kaikenlaisia liikkeitä

päästäkseen noista näkymättömistä olennoista. Aapon kädestä piti hän

aina kiinni.

Kun Kölliskö astui sisään, oli Simo hyvin tyyntyneenä vuoteellaan, vaan

nähtyään Kölliskön, hyppäsi hän ikäänkuin ammuttu seisoalleen, tarttui

hiilihankoon, tarjosi sillä Köllisköä päähän ja karjasi: "Mikä sovinto

on Kristuksella Beliaalin kanssa?" -- Aappo tarttui Simon käteen ja se

vaipui alas. Ääretön pelko ja vapistus valloitti taasen sairaan. Hän

pakeni peiton alle ja kätki kasvonsa tyynyihin, piti lujasti Aapon

kädestä kiinni ja rukoili:

"Oi, rakas Aappo, aja pois hänet täältä! Hänen kasvonsa loistavat kuin

aurinko ja hänen suussaan on häikäisevä kirkkaus. Mitä on Kristuksella

täällä tekemistä?"

"Sehän on veljesi! Etkö tunne Tapania?" kysyi Aappo.

"Simo, etkö tunne minua, enhän minä sinulle pahaa tee, olen vaan tullut

noutamaan sinua kotia", sanoi Kölliskö.

Simo vapisi hirveästi ja sanoi: "Mitä eroa on Tapanin ja Kristuksen,

minun ja Beliaalin välillä; kotona on taivas, täällä helvetti, oi

pakene täältä, oi pakene pian!" -- Hän vapisi, että koko sänky tytisi.

Kölliskö seisoi neuvotonna.

"Sinä luotit minuun vaikeimmissaki asioissa silloin, kun minäki vielä

istuin Baabelin porttoin seurassa ja join päihdyttäviä juomia, etkö

siis voi nyt uskoa minulle tämän veljesi vartioimista, joka on juonut

sisäänsä osallisuuden Baabelin porttoin synneistä tässä perkeleitten

kalkissa?" kysyi Kaurismaan Aappo Köllisköltä, "hän viihtyy hyvin

minuun".

"Sinä vihaat todella viinaa?"

"Minä kiroon sitä".

"Ja et salli kenenkään tuoda tänne viinaa?"

"Se kirottu neste ei pääse tänne muutoin, kuin minun kuolleen ruumiini

yli".

"Oi, pakene täältä, oi pakene!" rukoili Simo.

"No, minä luotan sinuun, että hoidat sairaan parhaan ymmärryksesi

mukaan", sanoi Kölliskö Aapolle.

"Minä sen teen, enkä ikinä saastuta itseäni kuninkaan, se on

uskottomain ihmisten viinillä", sanoi Aappo.

"Katso myös talon hoidon perään", sanoi Kölliskö ovessa mennessään.

"Minä sen teen", sanoi Aappo.

Kölliskön lähdettyä tyyntyi Simo jälleen. Päivä kului toisensa perästä

eikä Simo osottanut juuri mitään parantumisen merkkiä. Yksi määräsi

häntä kupattavaksi, toinen hierottavaksi, kolmas suonta avattavaksi

j.n.e. Mutta Aappo ei sallinut Simolle mitään tehdä, sillä, hän sanoi:

"Minä en ole tohtorin kirjaa lukenut, en siis ymmärrä tätä tautia, enkä

salli kenenkään häneen kajota."

Niin jäi Simon paraneminen omaan varaansa. Aappo ei estänyt Simoa

mistään. Katsoi vaan, että hän ei saanut mitään vahinkoa tehdä

itselleen eikä muille. Niin sai Simo vapaasti liikkua ulos ja sisälle

ja tehdä mitä milloinki päähän pisti. Näin rakastui Simo Aappoon niin,

ettei Aappo saanut hetkeäkään olla Simon näkyviltä poissa. Se vapaus,

jota Simo näin sai nauttia, teki nähtävästi häneen hyvän vaikutuksen,

koska hän kumminki vähittäin alkoi tointua. Selviä hetkiäki oli hänellä

jo usein ja niillä hän osotti suurta viinan inhoa. Ei siis ollut mitään

pelkoa hänen nyt tahtovan viinaa taloon tuottaa, joten Aappo sai

semmoisina hetkinä ryhtyä talon työhön asiain järjestelemiseen.

Tämä hänelle onnistuiki hyvin. Aappo oli aina ollut tunnettu hyväksi

työmieheksi, ja hän oli myös harjaantunut työn johtoon...

Kun Simo oli jälleen kokonaan parantunut, huomasi hän kaikki asiat

olevan tyydyttävässä kunnossa. Tämän kaiken hän luki, eikä syyttä,

Aapon ansioksi. Rakkaus ja kiitollisuus näin sai tilaa Simon sydämessä

Aappoa kohtaan.

Mutta Simon sisällinen tila oli sangen surkea. Kauheat omantunnon

vaivat, oman voimattomuuden tunto ja inho tuota kirottua viinaa

vastaan, joka hänet oli alentanut alhaisintaki luontokappaletta

alemmaksi, särki hänen sydäntään ja pusersi hänen silmistään katkeria

kyyneliä. Tieto siitä, että hän oli kaikkien muiden ihmisten inhon ja

kammon esineenä, lisäsi hänen tuskiaan. Ainoastaan jaloimmat ihmiset

voivat hänelle osottaa jonkimmoista sääliä, mutta mitään ihmisarvoa ei

hän voinut nauttia kenenkään muiden ihmisten, enempi kuin omissakaan

silmissään. Sen hän voi mielestään selvään lukea kaikkein ihmisten

omituisista salaperäisistä katseista. Siitä syystä hän ei liikkunutkaan

kotiportista ulos, vaan pysyi kotisalla, toimitellen kaikenlaisia

pieniä kotiaskareita ja sydämessään itkien viheliäistä tilaansa. Paljon

mitään ei hän kenellekään puhunut, hyräili vaan itsekseen ja kun oikein

raskaaksi kävi mieli, meni hän erikseen muista ja vuodatti katkeria

kyyneliä.

Kaurismaan Aappo, joka nyt kulki säännöllisesti työväen mukana, huomasi

kyllä Simon surkean tunnon hädän, mutta hän ei pitänyt sen parantumista

niin kiireellisenä, koska oli vakuutettu siitä, että kuta

auttamattomammaksi Simo tilansa näkee, sitä helpompi hänen on saada

hänet valtaansa.

Kölliskö koetti pari kertaa saada Simoa käsiinsä, mutta tämä osasi

kummaltaki kerralla välttää Kölliskön puheille joutumasta. Köllisköä ei

hän vihannut, päinvastoin kunnioitti hänen nuhteetonta käytöstään

siihen määrään, että häpesi näyttäytyä hänelle tuonlaisena

viheliäisyyden alimmille asteille vajonneena raukkana. Hän ei voinut

uskoa, että Kölliskö, jonka elämä aina oli ollut niin nuhteeton, voisi

muuta kuin ainoastaan tuomita siihen määrään asti alennettua ihmistä

kuin hän.

"Toista olisi toki Kaurismaan Aapon laita. Hän on itse kerran ollut

melkein samanlainen kurja viinan uhri kuin minäki. Hän se kyllä voisi

minuaki neuvoa, lohduttaa ja auttaa, jos vaan kehtaisin häneltä sitä

pyytää. Mutta merkillistä vaan on hänen laitansa. Ennen, kun en hänen

apuaan tarvinnut, oli hän aina valmis minua tuomitsemaan ja tarjoamaan

autuutta, mutta nyt, kun hänen apuaan tarvitsisin, nyt kun itseki

tuomitsen itseäni, nyt ei hän ole viheliäisyyttäni huomaavinaankaan".

Näin arvellen meni Simo jälleen kamariinsa ja itki.

Ovi aukeni ja Simo säpsähti. Hän koetti pyyhkiä vetisiä silmiään, mutta

ei ehtinyt ennen kuin Aappo oli jo sisällä.

"Turhaa on sinun salata minulta sisällistä hätääsi. Minä sen kyllä

tiedän, vaikka en sitä ole ollut huomaavinani, olen vaan antanut Pyhän

Hengen jatkaa alkavaa työtänsä, sillä Hän se on, joka sinussa työtä

tekee".

"Minä olen viheliäisin ihminen maailmassa".

"Tee siis pikainen parannus, jos et tahdo tulla mauttomana suolana

tallatuksi ihmisten jaloilla", sanoi Aappo.

"Kuinka voisin tulla paremmaksi?" kysyi Simo.

"Uskon kautta, usko ainoastaan syntisi anteeksi, niin tulet elävään

seurakuntaan jäseneksi".

"Kuinka voin uskoa?" kysyi Simo.

"Elävä usko sytytetään sydämeen Herran Jesuksen veren omistamisessa

evankeliumin saarnan kautta, kun tämä Pyhän Hengen voima seurakunnassa

korvaan ja sydämeen kuuluu: syntisi ovat anteeksi annetut, Tässä

tulevat Jumalan lapset portista kaupunkiin sisälle ja saavat tuntea

armoa Karitsan ja Siionin suloisuudesta", sanoi Aappo.

Simo heittäysi Aapon kaulaan ja sanoi: "Oi, rakas veli, johda minutkin

tästä portista sisään; anna minulle minun syntini anteeksi, minun ei

tarvitse sinulle mitään tunnustaa; sinä tiedät mikä viheliäinen synnin

orja olen". -- Suuret ja viljavat vedet vierivät hänen poskiansa alas

ja hän katsoi Aappoa niin rukoilevasti.

"Jesuksen nimessä ja veressä annan minä sinulle sinun syntisi

anteeksi", sanoi Aappo.

"Voinko olla nyt turvattu?" kysyi Simo tyyntyen.

"Usko vaan vahvasti syntisi anteeksi ja sinä voit olla turvattu, mutta

sinun täytyy tulla Herran seurakuntaan ja tunnustaa siellä syntisi,

sillä siellä Pyhän Hengen voimalla kaadetaan ja ammennetaan sydämeesi

taivaan tulta Jesuksen veren voimalla ja kaikkein syntein anteeksi

antamisella, että lamppusi aina kirkkaammin palamaan syttyisi", sanoi

Aappo.

Nämä sanat rauhoittivat Simoa suuresti ja hän meniki seuraavana pyhänä

"kristittyin seuroihin", tunnusti syntinsä ja anoi "kristityiltä"

synnin päästöä. Se palava rakkaus, jolla nuo villiläisiksi nimitetyt

henkilöt ottivat hänet seurakuntaansa julistamalla hänelle synnin

päästön, virvoitti hänen kovin lannistunutta mieltään niin, ettei hän

voinut olla ilosta itkemättä. Hän, joka oli ollut kaikkein huonoin,

kaikkein alhaisin, alhaisinta luontokappalettaki viheliäisempi,

kaikkien ylön katsoma, kaikkien inho ja kammo, ja omissa silmissäänki

aivan auttamattomasti langennut; hän tapasi nyt satoja, jotka kerran

olivat olleet samanlaisia ja kumminki saaneet rauhan sieluunsa ja

tulleet totuuden tunnustajiksi.

Nämä samat onnettomat olivat nyt kunnon ihmisiä ja vielä parempiaki,

sillä olivathan he oikein ymmärtäneet mikä rakkaus on, sen huomasi hän

selvään siitä hellyydestä ja palvelevaisuudesta, jota nämä hänelle

osottivat. Nyt ymmärsi hänki, että Kristus on lain loppu jokaiselle

uskovaiselle autuudeksi. Hän ymmärsi tästä selvään, ettei Mooseksen

laki enään kuulu hänelle, vaan Kristuksen laki, joka on rakkaus.

Tämä Kristuksen laki vaatii uskomaan Kristuksen täydelliseen armoon,

antamaan katuvaisille syntiä anteeksi ja rakastamaan toinen toistaan,

joka on nimenomaan uusi käsky Kristuksen laissa ja varmin tuntomerkki

elävästä uskosta. Mutta hänelle selveni myöskin, että tämä Kristuksen

laki vaatii fariseuksille sanomaan: te olette isästä perkeleestä,

viekkaasta kuningas Herodeksesta, se vaatii sanomaan ketuksi,

lihallista Pietaria saatanaksi, kamalaa Juudasta perkeleeksi j.n.e.

[Katso esim. Kristillinen Kuukauslehti N:o 4, 1883.]

Tätä Kristuksen lakia noudattaen vaati Simon tunto häntä suolaamaan

niitä, jotka vielä ulkona ovat. Ennen kaikkea tunsi hän sisällisen

vaatimuksen ilmaista omaisilleen Jumalan tahdon ja niin puhdistaa

kätensä heidän kadotuksestaan. Seuraavana päivänä tuliki hän jo kotia

ja sanoi iloitsevansa, että hän nyt on löytänyt sen rauhan, jota hän

niin kauan on etsinyt.

"Minä tiedän", sanoi hän, "että perkeleellisesti kunniallinen maailma

meitä villiuskoisina syvästi ylönkatsoo ja inhoo. Pankoot he vaan meitä

viisi tuhatta kertaa päivässä pannaan ja kanteesen, niin kuitenki

Kristuksen nimi, kuolema ja veri meidät kymmentuhatta kertaa samana

päivänä siitä päästää ja avaa meille ovet taivaasen. -- Ah, jospa teki

yhtyisitte Herran laumaan ja yksinkertaisesti uskoisitte syntinne

anteeksi, sillä ei ole muuta kuin yksi lammashuone ja yksi verinen ovi,

josta kaikkien on sisälle mentävä. Tulkaa siis ja ottakaa synnin päästö

seurakunnalta ja yhtykää Herran laumaan".

"Jumala on minun antanut tuntea armonsa suloisuutta", sanoi Kölliskö,

"mutta myöskin Henkensä kuritusta ja soisin, että sinäki saisit

tuntea näitä molempia; mutta minun täytyy sinua varoittaa lihasi

turmeluksesta, sillä se sairaus, joka ruumiisi on perin turmellut, ei

ole niin vähällä parattu ja ennen kuin arvaatkaan, olet jälleen

himojesi vallassa. Viinan himo, joka on osittain ruumiin sairautta,

pettää pian alkaman kristityn, jos uskon alku todellistaki on, mitä

minä sinun suhteesi epäilen. Päästäksesi tuosta kirotusta himosta on

sinun joko muutamaksi vuodeksi kotia muutettava tahi rohki valittava

kunniallinen vaimo, jonka kanssa voitte yksissä neuvoin sotia sairautta

vastaan".

"Sinä olet raateleva ahma", sanoi Simo, "Kristuksen laki vaatii minua

siksi sinua nimittämään, sillä ahma raatelee ja tappaa lampaita

huvikseen, mutta Raamattu sanoo, että sen käpälistä vaatii Jumala

lammasten veren. Tee parannus sinun farisealaisuudestasi, eläkä paaduta

sydäntäsi, minä puhdistan tomun tähän jaloistani, mutta huokeampi on

Sodomalle ja Gomorralle tuomiopäivänä, kuin teille, jos ette ota

vastaan tätä evankeliumia"... Hän läksi kotoa.

* * * * *

Mutta Järvimaassa oli käynyt elämä sillä välin yhä viehkeämmäksi ja

rattosammaksi.

Anna oli muuttunut niin iloiseksi ja leikilliseksi, että koko hänen

ympäristöllään oli ikäänkuin lakkaamatonta päiväpaistetta. Tuosta

pimeästä ja kolkosta maailman erämaasta ei näyttänyt enään jälkeäkään

jälellä olevan; ja tietäähän tuon! --

Tuo entinen umpimielisyys oli Ellistäki kokonaan hävinnyt. Iloisen ja

onnellisen näköisenä hääri hän navetassa, kyökissä, pirtissä ja

kaikkialla missä tiesi apua tarvittavan. Veitikkamainen nauru ja

leikillinen laulu se helähteli usein sieltä missä Elli oli; ja

tietäähän tuon! --

Kölliskö näytti muuttuneen muudanta vuosikymmentä nuoremmaksi. Useammin

kuin ennen pisti hän pyhävaatteet päälleen, järjesteli hiuksensa paljoa

huolellisemmin kuin milloinkaan ennen ja meni -- Järvimaahan. Kenenkään

mielestä ei tässä mitään merkillistä ollut, sillä viime käräjissähän

oli Kölliskö Annan pyynnöstä määrätty Järvimaan pesuuden holhojaksi ja

täytyihän sen Kölliskö paran aina silloin tällöin pistäytyä katsomassa

mitenkä ne talon asiat kunnossa pysyvät. Ja olihan siellä aina yhdestä

ja toisesta talon asiasta keskustelemista ettei Kölliskö sieltä aina

niin pian kotiakaan palaamaan päässyt; ja sielun asioissakihan se Anna

tarvitsi usein Kölliskön neuvoa. Silloin etsittiin Raamattu ja sen

ääressähän se sitten luiskahti aika joutusasti...

Mutta minä ... niin minä itse ... minä olin semmoisessa tilassa, kuin

nuoret miehet silloin tavallisesti ovat -- tietäähän tuon.

Muutamia päiviä myöhemmin, kuin Simo oli tehnyt lähetysretkensä kotiin,

ilmaisi Elli äidillensä, että me aiomme ... niin ... että me ahkerasti

aiomme avioliittoon.

Mutta vallan pyöreiksi kävivät hänen silmänsä ja suuki jäi häneltä auki

eikä hän hämmästyksissään muistanut edes sitä sulkea, kuin näet Anna

ilmoitti, että hänki puuhaa miehelään ja että Kölliskö on hänen aiottu

sulhasensa.

Elli ei ollenkaan ensinnä ymmärtänyt noin omituisia

sukulaisuussuhteita. Hän uhkasi antaa minulle vasikannahan, mennä

Amerikaan tahi juosta järveen. Kun Anna kuuli, ettei hänen tyttärensä

hänelle sulhasta sallinut, lupasi hän luopua Köllisköstä, elää aina

naimatta ja asua elatusmuorina porstuakamarissa.

Mutta Elli ei siihenkään suostunut, itki vaan, itki tunnin, itki toisen

ja itki kolmannenki.

Vihdoin hän sopi äitinsä kanssa niin, ettei hän antaisi vasikannahkaa

minulle, ei menisi Amerikaan, ei juoksisi järveen, eikä Annankaan

tarvitsisi Köllisköstä luopua, vaan että molemmat eläisivät kultansa

kanssa onnellisina.

Samana iltana, kun tuo kohtaus Annan ja Ellin välillä oli Järvimaassa,

menin minäki tavallista juhlallisemmalla mielellä perheen koolla

ollessa isän ja äidin kamariin.

Mutta kuinka osata ilmaista noin perinpohjin tärkeä asia omaisilleen.

Minä mietin siinä tunnin, mietin toisenki, miten puheen alottaisin.

"Mikäs Kyöstiä vaivaa? On niin totinen kuin pottu vellissä", sanoi

vihdoin Mari.

"Minä olen ajatellut ... niin minä olen tuota ... aikonut..."

"Naimaan!" huudahti Mari veitikkamaisesti.

Kaikki vetivät suunsa hymyyn, nähtyään minun juhlallisen totisuuteni,

mutta kumminkin olin pulasta päässyt ja tärkeän asian ajetuksi saanut.

Minun asiassani ei mitään kummaa ollut, mutta kovin venyivät kaikkien

kasvot pitkiksi kun Köllisköki ilmaisi hänellä samallaiset hankkeet

olevan. Nyt oli minun vuoroni naurahtaa muiden hämmästykselle.

* * * * *

Seuraavana aamuna antoi Leena minulle merkin, josta huomasin hänen

haluavan tavata kahden kesken minua ja meni ulos. Minä seurasin häntä

alakyökkiin.

"Jumalan tähden oletko ollut uskoton ystävä?" kysyi hän hätäisesti.

"Missä nyt on tuuli?" kysyin.

"Oletko kenellekään kertonut tuosta Järvimaan Annan ja nuoren isännän

kohtauksesta järven rannalla, josta vuosia sitten sinulle puhuin?"

"Se on mahdotonta. -- Miten sitä epäilette."

"Nyt sen tietää koko kylä; Tuppi Maija on asian tehden kulkenut talosta

taloon sitä saarnaamassa; mutta ei sillä hyvä, hän on pannut tuohon

viattomaan asiaan siivet ja sarvet sivulle, jotta siitä on syntynyt

sarja Annan ja nuoren isännän siveyttä loukkaavia juttuja. Nyt

kerrotaan yleensä, kuinka Anna ja Tapani ovat pari vuosikymmentä

käyttäneet luvattomia yhtymisiä Järvimaan takalolla ja nyt kun Anna on

leskenä, kulkee Tapani mitä inhoittavimpia tarkoituksia varten Annan

kotona..."

"Kirotut konnat, varmaanki on Anna ripissä tunnustanut noille

villiläisille tuon tapauksen järven rannalla..."

"Nyt sanot sanan, jota en laisinkaan ole tullut ajatelluksi. Sen kautta

onki asia julkisuuteen päässyt ja nuo rakkaat kristisisaret nyt

palkitsevat sillä tavoin Annan luopumisen heistä."

"Heittiöt! Siinäkö on heidän Pyhä Henkensä, että polkevat

vastustajiensa kunnian maan alle."

"Tätä emme saa kovin oudoksua, kun muistamme, että Kaurismaan Aappo on

julkisesti kumonnut kahdeksannen käskyn selityksen sanat: 'vaan hyvin

lähimmäisestämme ajattelemme, puhumme ja kaikki asiat parhaan päin

käännämme', sanoen niiden olevan vastoin Raamattua. Uskottomalla

ihmisellä muka ei ole koirankaan kunniaa, jonka tähden tuo katekismon

oppi on sulaa valhetta". [Katso esim. Kristillinen Kuukauslehti N:o 1

v:lta 1885.]

"Ja sen nojallako he saavat sitten kunniallisista ihmisistä levittää

mimmoista roskaa ja valhetta hyvänsä."

"Se ei kumminkaan ole tarkoituksena, että kenestäkään saa valhetta

puhua, mutta kun tuollaiset Tuppi Maijat saavat kuulla sellaista

opetusta, eivät he voi kenestäkään ajatella parempaa kuin itsestään ja

kun heille tunnustetaan nuoren miehen ja nuoren aviovaimon kohtaus

metsässä, on aivan luonnollista mihin suuntaan he sen kääntävät. Muut

kunniallisemmat villiläiset eivät varmaankaan rupea tuollaisia valheita

levittämään, vaan kun ei heilläkään ole puolustamisen ja hyvän

puhumisen velvollisuutta muista, kuin omasta joukostaan, niin on

luonnollista, että he vaitiolollaan vahvistavat noita juttuja".

"Rehelliset ihmiset eivät tuollaisia juttuja uskone, mutta kun tietävät

tunnetuiksi Annan ja Tapanin naimapuuhat, niin saavat ne jonkinlaista

vahvistusta..."

"Annan ja Tapanin naimapuuhat?" kysyi Leena hämmästyneenä. -- -- --

"Niin, en huomannutkaan, ettette sitä vielä tiedä. Anna ja Tapani

aikovat vielä tänä syksynä viettää häänsä. Samoin minä ja Elli. Anna ja

Elli muuttavat tänne ja Mari sekä Aaro Järvimaahan."

Mutta nyt huomasin, ettei Leena enää tietänyt mitä sanoin. Ikäänkuin

salama pilvettömältä taivaalta olisi iskenyt, niin odottamaton oli

hänelle Annan ja Kölliskön naimishanke. Näytti melkein kuin kaikki veri

hänen käsistään ja kasvoistaan olisi sydämeen paennut.

Minä huomasin sen ja kiiruhdin Leenalle kertomaan kuulleeni Marin

illalla sanovan Aarolle, että hänestä olisi niin turvallista alkaa

omanoksaista elämää, jos te lähtisitte heidän kanssaan Järvimaahan. --

"Mitä arvelette siihen?" kysyin sitten häneltä.

"Jumalalle olkoon kiitos", sanoi Leena, "sillä Hän se on, joka minulle

noin mieleisen turvapaikan on valmistanut. Minä olen aina rakastanut

Aaroa ja Maria niinkuin omia lapsiani ja he ovat myös minulle

lapsuudestaan osoittaneet vanhemman kunnioitusta. Heidän luonaan siis

olen juuri kuin omien lapsieni turvissa".

* * * * *

Tähän aikaan oli jo P:ssäki ruvennut kulkemaan pohjosesta päin

Kaurismaan Aapon kaltaisia saarnamiehiä eli puhuvia veljiä. Silloin oli

aina koko juhlat, kun senlaisia maallikkosaarnaajia useita tuli yhteen.

Niin tapahtui seuraavana sunnuntaina, että kolme puhuvaa miestä tuli

P:hen. Ääretön kansan paljous virtaili seuroihin ja niiden matkassa

Simoki. Hän enemmän ahmi kun kuunteli niitä taivaallisia opetuksia,

joita täällä annettiin. Yksi ja toinen veljistä ja sisarista alkoi

kiljahdella ja hypellä, kun eräs puhuva veli saarnasi karitsan häistä

ja kristittyin riemusta.

Tuonlaisten saarnojen perästä oli useita tilassa, jotka lankesivat

kristittyin eteen polvilleen, luettelivat heille syntiään ja pyysivät

anteeksi saamista. "Kristityt", Kaurismaan Aappo etupäässä, halasivat

heitä, panivat kätensä heidän päähänsä ja antoivat heille synnit

anteeksi.

Näin kasvoi "kristillinen seurakunta" huimaavaa vauhtia.

Tosin oli joitakin siihen määrään paatuneita ihmisiä, jotka vaan pilkan

vuoksi menivät ja tunnustivat syntinsä sekä ottivat synnin päästön.

Kaurismaan Aappo, joka opetti, että Pyhän Hengen saanut kristitty näkee

kohta kuka on tosi katuvainen ja kuka elävä kristitty, joutui tässä

ensin pulaan, mutta pian hän siitäki pelastui.

Sattui kerran niin, että eräs mies viinapalkalla teki jokseenki törkeän

synnin tunnustuksen, mutta joutui siitä niin kovin omantunnon

vaivoihin, että hänen täytyi mennä "kristityiltä" anteeksi anomaan

tuota raakaa pilkkaansa.

Siitä alkoi Aappo opettaa, että me kyllä näemme heti pilkkaajan, joka

meiltä anteeksi syntiään anoo, mutta annamme hänelle kumminki

synninpäästön, näin herättääksemme häntä.

Ääretöin oli väen tungos seuroissa, jotka kestivät myöhäiseen iltaan...

Simo tuli väsyneenä seuroista. Hän oli nyt runsaasti kolme viikkoa

ollut aivan selvänä ja tuntematta muuta kuin inhoa viinaa vastaan.

Mutta tuo kirottu himo karkasi jälleen hänen päällensä äärettömän

jättiläisen voimalla.

Hän koetti rukoilla, mutta sitä ei hän voinut, niin valtava oli kuivuus

hänen kurkussansa. Koko hänen ruumiinsa läpi kulki yksi ainoa väre,

joka etsi -- viinaa.

Hän muisti Kölliskön neuvon, ettei hän omin voimin voisi tuota

hirmuista tuskaa kestää, ja Kaurismaan Aapon varotuksen, että

kaikkialla piirittää häntä perkele. Sen tähden päätti hän etsiä noiden

puhuvain veljien apua. Hän valjasti hevoisen ja katosi yön pimeyteen.

Mutta tuossa tien vieressä oli salakapakka, jossa hän niin monta kertaa

oli mellastanut. -- "Jumala auttakoon minua sen sivu!" Mutta sieltä

kuului ääniä. Hän seisautti hevoista ja kuunteli... Ankara sisällinen

taistelu... Sieltä kuuluu tuttuja ääniä. Hän tarttuu ohjaksiin ja ...

oi ... hän kääntää -- kapakkaan!

"Jumalan tähden, isäntä, elä mene sinne; siellä on perkele!" kuuli hän

sointuvan naisäänen kuiskaavan hänelle, hellä naisen käsi tarttui

häneen ja kaksi lempeää sinisilmää tähysti kirkkaassa kuun valossa

häneen.

"Saara!" huudahti Simo, "sinäkö se olet minun hyvä enkelini?" ja hän

vaipui vavisten jälleen rekeensä.

"Johda minut puhuvain veljien luo, oi rakas Saara, jos sinulla on

vähänki sääliä minua kohtaan, niin vie minut puhuvien veljien luo".

Saara näytti olevan kahden vaiheilla, josko hänen olisi sopivaa ruveta

tuonlaisen sairaan kuskiksi. Mutta Simon harras rukous sai hänen

kumminki taipumaan.

Sanaa virkkamatta tarttui siis entinen Leppiniemen Saara suitsiin,

käänsi hevosen jälleen matkan mukaan ja istui rekeen. Nuolen nopeudella

kiidätti huima hevoinen heitä eteenpäin.

"Rakas Saara", sanoi Simo, kun hänen polttava sairautensa hetkeksi

tyyntyi, "vastaa minulle suoraan, mikä tunne on saattanut sinut aina

niin osaa ottavaksi minun surulliseen kohtalooni?"

"Me olemme niin paljon saaneet nauttia sinun ja omaistesi hyvyyttä,

että sydämeni on vaatinut jollain tavalla osottamaan kiitollisuutta

teille. Sitä paitsi koskee minun sydämeeni ikäänkuin puukon pistos

sinun surkuteltava tilasi". Näitä sanoessaan loi Saara suuret,

lemmekkäät silmänsä Simoon ja heidän katseensa kohtasivat toisiaan.

Tuo silmäys loi Simon sydämeen omituisen tunteen ja hän alkoi selvemmin

kuin koskaan ennen huomata, ettei hänen sydämensä ollut vielä siihen

määrään turmeltunut, ettei se voisi rakastaa.

"Oi rakas Saara, vastaa minulle suoraan, että sydämessäsi asuu kolmas

ja voimallisempi tunne, kuin sääli ja kiitollisuus, vastaa että se

on -- rakkaus".

Näin sanoen yritti hän vetää Saaraa lähemmä sydäntänsä, jota Saara ei

kumminkaan sallinut, eikä vastannut Simolle mitään.

"Minä hyvin käsitän sen syyn, mikä sinua estää minulle vastausta

antamasta", sanoi Simo, "minä käsitän, että viheliäinen tilani on

senlainen, etten voi ketään siveää tyttöä itselleni pyytää ennenkuin

olen osottanut voivani vapautua tästä kirotusta himosta. Sinä voit

vaatia minulta muutaman vuoden parantumisen aikaa ja jos minun onnistuu

tulla jälleen oikeaksi ihmiseksi, niin silloin... Oi vastaa, hyvä

Saara, voitko silloin tulla Leppiniemeen, vanhaan kotiisi, emännäksi?"

"Minä tulen", sanoi Saara tuskin kuultavasti, "jos sinä vaan parantua

voit".

Näin puhellen tulivat Simo ja Saara puhuvien veljien luo. Nämä olivat

juuri päässeet sikeimpään uneensa, sillä Simon seuroista lähdettyä

olivat he vielä useita tuntia neuvotelleet tärkeistä "Jumalan

valtakunnan" asioista.

Saara oli myös vasta paluumatkalla seuroista, sillä hän oli viipynyt

jonkun ystävänsä luona ja sattui juuri tuon salakapakan luo, kun Simo

yritti sinne mennä. Simo meni ja herätti Kaurismaan Aapon ja kertoi

sille vaarallisen tilansa. -- Aapolle ei tämä odottamatonta ollut.

Mutta koskaan ei hän ollut nähnyt niin raivoisaa viinan himoa, kuin

Simolla.

Aappo tarjosi Simolle raitista vettä. Se kevensi hetkeksi hänen

tuskaansa.

"Parasta on, että yhdessä lähdemme Leppiniemeen, minä en heitä sinua

ennenkuin olet päässyt tuosta kirotusta himosta", sanoi Aappo, "toiset

puhuvat veljet voit, jos tahdot, haettaa huomenna sinne, niin voimme

pitää siellä huomenillalla sananselitystä".