Porvoossa,
Werner Söderström, kustantaja.
Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1887.
Ne tämän kirjasen osat, jotka koskevat "villiläisyyteen" kuuluvien
henkilöiden opetuksia, saavat todistuksensa seuraavista lähteistä:
"Kristillinen Kuukauslehti" v. 1883-1886, muutamat piispan käräjillä
pidetyt pöytäkirjat, luotettavain henkilöiden kuin myös kirjoittajan
korvakuulo ja silmänäkö.
Kirjantekijä.
Minä olin nuorin isäni viidestä pojasta. Meitä oli siis viisi -- ei --
"meitä oli neljä poikaa ja Mikko riepu viidentenä", kuten oli tapamme
sanoa, Niin -- semmoinen oli tosiaanki tapa muilla, paitse Mikolla.
Häntäpä ei sitä olisi saatu sanomaan, ei vaikka hänelle olisi
kiehautettu pikkusen juuston heraaki, joka muutoin oli hänen
himoruokaansa.
Mikko parka, hän ei ollut oikein terve, ruumiinsa ei ollut niin
voimakas ja nuortea, kuin muiden, eipä tainneet henkiset lahjansakaan
olla juuri niin nokkelat, kuin veljiensä.
Olipahan miten olikaan, Mikko se kumminkin oli meidän veljeksistä se,
jota toiset irvihampaat aina pilkkasivat, jonka päälle oli, niinkuin
sanotaan, "kaikilla aita matalin", eli niinkuin hän itse sanoi: "vaikka
Venäjällä ruuna ammuttaisiin, niin se on minun syyni".
Kivuloinen hän oli tuo Mikko parka, en tiedä kuinka kivuloinen; usein
hän kumminkin aamusin, muiden työhön lähdettyä, jäi maata ja sanoi
äidille: "Kiehauttakaapas minulle pikkuisen juuston heraa, ehkäpä minä
tästä virkistyisin".
Mikkoko se oli joka niin sanoi? -- Niin -- Mikkopa tosiaankin
poikasena, vaan suuremmaksi tultuamme luulen, että se semmoisissa
tiloissa kaikui meidän kaikkien suusta yhtä aikaa, johon Mikko vaan
loukkautuneena lisäsi: "Voi kun te olette viisaita".
Voimakasta lääkettä se kumminki oli tuo juuston hera, koska Mikko jo
ennen puoltapäivää tavallisesti oli terveempi ja iloisempi kuin
muulloin, semminki, jos äiti oli sattunut hyvälle tuulelle ja
juoksuttanut siihen vähän runsaammin kokkareitaki.
"Ohoo! vielähän Mikkoki elää! -- Ethän vielä kuollutkaan! sairasta
parkaa!" pilkkailivat toiset veitikat Mikon työpaikkaan tultua.
"Voi kun te olette viisaita!" vastasi tähän Mikko omituisella
äänenpainollansa, otti työaseen ja ryhtyi työhön, vaikka tosin, --
siitä kumminki olivat kaikki yksimieliset, paitsi Mikko -- se oli sama
josko hän oli matkassa tahi ei.
Olkoonpa vaan niin, ettei Mikon työ suurin elättänyt, mutta työtä sitä
kumminki tehtiin ja tehtiin raittiisti. Meillähän olivat aina kylän
rotevimmat rengit ja sitte niittyjätkät, nehän piti olla parasta maata,
sillä Kölliskön tapa oli sanoa: "Tupakka se panna pitää, vaan lähtö
pitää olla raitis".
Aikomatta sitä lähdettiinki heinäaikana aina kello neljä. Niin,
heinäaika, se se oli kovin, mutta se oli iloisinkin aika.
Silloinhan oli meillä aina Kaurismaan Aappo jätkänä. Hän se kyllä sai
sekä työn että pilkan sujumaan.
"Soo, nuori isäntä! Pois edestä eli kintut poikki!" huusi hän
Kölliskölle, joka aina edellä niitti ja jota hän oli saanut kunnian
seurata.
"Soo rengit! soo jätkät! soo talon miehet! Heilukaapa pois, tahi
taidatte jäädä kovin pitkän pöydän päähän", huusi hän perästä
tulijoille.
"Noo, antakaapa raudan käydä!" huusivat rengit.
"Painakaapa kapulan päälle, niinhän se näyttää kun tästä olisi
pahahampainen lehmä jyrsinyt," muistuttivat jätkät.
"Ja Mikko riepuki siellä hanskaa. Katsokaahan! Hän lyö kuin poika ja
heinät ne 'pokkaavat', nousevat katsomaan ja kyselevät: kuka tästä on
kulkenut".
"Voi kun te olette viisaita", kuului vastaus.
"No Aappo!" huusi Kölliskö, "johan se rauta takaltaa. Eiköhän sitä
pitäisi terottaa".
Näin sanoen asetti hän kunnian sakaran maahan, tarttui toisella kädellä
vikatteen terään ja toisella kivitikkuun. Muut tekivät samoin ja tik
tik tik tik panivat terät.
"Sujuttakaapa selkää pojat", huusi Kölliskö, "kun päästään päähän, niin
syödään".
"Soo nuori isäntä! Antakaahan suuta saappahalle; koetetaan seurata",
vastasi Kaurismaan Aappo, ja niin sitä taasen niitettiin.
"Haravamiehet hoi!" karjasi taasen Aappo, jonka suu tuskin hetkeäkään
pysyi ummessa, "eikö mielenne ruokaa teekään".
"Kyllä pian saavutetaan", vastasivat piiat ja vetivät entistään
vinhemmin.
Pian oli kierros loppuun niitetty, pianpa heinätki luo'oksi singotettu
ja niin lähtivät miehet vikate ja vaimot harava olalla maja-aitalle
kymmenen aikuista syömään.
Kölliskö avasi kontin, lappoi leivät, lappoi kalarasiat aitan
permannolle sillä aikaa kuin piiat laskivat piimää leileistä
kaksikorvaisiin puutuoppeihin.
"Miten siellä niityllä syödään, kun ei ole pöytää eikä tuolia?" kyseli
Aappo.
"Kas näin", vastasi Aaro, heittäytyi permannolle istumaan, otti
hienoksi leivotun reikäleivän, alkoi sitä ympäriinsä jyrsiä ja muut
tekivät samoin.
Aappo avasi kalarasian, tarjosi sitä jokaiselle kenellekään antamatta
ja kyseli: "Syöpikö kukaan kalaa? -- Ei kukaan syö kalaa, pannaan
kalarasia kiinni".
"Elä sule sitä kalarasiaa", muistutti Mikko, "anna tänne se".
"Siinä on", sanoi Aappo ja antoi rasian Mikolle, joka alkoi veitsellä
kaloja käännellä ja koetti valita parasta.
"Eläpä ota sitä isoo kalaa, huonopa olit niittomies", sanoi Aappo
tavallisella pilkallisuudellaan.
"Voi kun te olette viisaita!" kuului vastaus.
Kun kaikki olivat saaneet leipänsä, kalansa ja asettuneet piimätuopin
suhteen niin mukavaan asentoon, että voivat sitä suuretta vaivatta
hyväkseen käyttää, syntyi hetkeksi semmoinen hiljaisuus, jota itse
Aappokaan ei joutanut häiritsemään.
"Elä reikää syö, nuori isäntä", sanoi vihdoin Aappo Kölliskölle, joka
jo oli ehtinyt leipänsä kanssa siihen määrään, ettei ollut kuin
pikkunen kehä jälellä reiän ympärillä; samalla otti hän piimätuopin ja
kuilasi sen tyhjäksi.
"Elä kaikkia ryyppää," muistutti hän Mikkoa, joka sen perästä kohta
tarttui tuopin korvaan ryypätäkseen.
"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko itsekseen ja tarjosi tuopin
Leenalle, joka tarttui leiliin ja kaasi siitä piimää tuoppiin.
"Jo näkyy!" huudahti Aappo Leenalle kun tuoppi oli täyttymäisillään ja
Leena heitti kohta kaatamisen.
"Parempi ruoka syömättä kuin painamatta", arveli Simo syömästä
päästyään ja heittäysi vatsalleen permannolle, johon oli vuoteeksi
heiniä levitetty. Muut tekivät samoin sitä myöten, kun olivat saaneet
itsensä ravituiksi. Sitte seurasi ainoastaan erilaisia hengähdyksiä,
vieläpä kuorsauksiaki.
Silmätkäämme hiukan ympärillemme ystävien levähtäessä. Lännessä näemme
aavan meren -- Pohjanlahden -- idässä sakean pajuvarvikon, pohjoisessa
ja etelässä sakeaa niittyä niin kauas kuin silmä kantaa. Olemme siis
keskisen Pohjanmaan heinävällä rannikolla.
Tahdotko nyt, lukiani, lähemmin tutustua veljieni sekä Kaurismaan Aapon
kanssa. Saanko kunnian esittää ne sinulle.
Tapani, tuo pitkä, täysijäntereinen ja pyöreämuotoinen mies tuolla
aitan nurkassa on vanhin veljeni. Huomaathan hänen kasvojensa
piirteistä, että hän jo aikoja sitten on heittänyt viehkeän
nuoruutensa. Hän onki kymmentä vuotta vanhempi ijässä seuraavaa
veljeänsä ja on siis jo lähellä neljää kymmentä. Tapani, samoin kuin
muutki veljekset, on naimaton; hän on oikein todellinen vanhapoika.
Koskaan ei tiedetä hänen laiminlyöneen velvollisuuksiansa, eikä
kahteenkymmeneen vuoteen -- niin ainaki Leena, tuo meillä ikänsä
palvellut vanhapiika on minulle vakuuttanut -- ole meidän väkeä nähty
tuntiakaan työssä ilman hänettä. Hänen voimiensa määrää, josta hän
koskaan ei salli kenenkään edes mainitakaan, ei ole koskaan nähty,
koska hän aina -- niin ainaki Kaurismaan Aappo on minulle sanonut -- on
osannut viisaudella välttää niiden näyttämisen. Kerran, noin 15 vuotta
sitte, oli kumminki Aappo, jota muutoin pidetään kylän väkevimpänä
miehenä, saanut hänen sylipainiin, vaan kohta, kun hän laski kätensä
Aapon selän taakse ristiin, oli hän painauttanut semmoisella voimalla,
jotta Aappo luuli silmänräpäyksessä selkäluunsa poikki menevän, päästi
aivan tahtomattaan semmoisen hätähuudon, jotta Tapanin oli asia
hellittää, ja siihen jäi se taistelu, jota sittemmin ei ole uudistettu.
-- Kirjojensa ääressä viettää hän kaikki lomahetkensä säännöllisesti.
Monta sanaa ei kuule hänen päivän pitkään lausuvan, mutta niissä on
kylläksi todistamaan hänen luihin ja ytimiin asti pistävää
pilkallisuuttansa. Hänen silmäyksensä, hänen kaikki kasvonpiirteensä --
todistavat päättäväisyyttä ja älyä. Mistään uudesta aatteesta ei hän
ota puhuakseen ennenkuin hän on sen perin pohjin ja kaikin puolin
harkinnut ja siten muodostanut käsitteensä, mistä ei hän koskaan ole
luopunut, ellei järkiperäisillä syillä ole sitä vääräksi näytetty.
Päätöstään, enempi kuin lupaustaankaan, ei hän milloinkaan ole
rikkonut. Pyhävaatteisinsa ei hän koskaan ole pukeutunut muulloin, kuin
kirkkoon mennäksensä, ei ainakaan viiteentoista vuoteen. Hän ei käy
koskaan kylässä; ei edes lähimmässä naapurissakaan, enempi kuin
pidoissakaan. Aina hän vaan köllistelee kotona, josta hänelle täydellä
syyllä olemme antaneet tuon kauniin lisänimen -- Kölliskö. Tämä nimi on
vaan meidän veljesten kesken, jota vastaan kaikki muut poikkeamatta
nimittävät häntä nuoreksi isännäksi, eikä syyttäkään. Isäni on tosin
isäntä ja sinä hän aikoo pysyäki "niin kauvan kuin peukalo liikkuu",
kuten sanansa kuuluvat; mutta Kölliskö on kumminki meidän talossa
kaikkivaltias herra. Milloinkaan ei hän tosin tee mitään isän ja meidän
neuvoa kysymättä, mutta neuvottelu käy poikkeamatta seuraavaan tapaan:
"Mihin huomenna lähdetään", kysyy Kölliskö iltasella perheen keräyttyä
isän ja äidin kamariin.
"En tiedä", vastaa isä.
"Olisi kaadettava se viimeinen heinikko takalolla", arvelee Aaro.
"Parasta olisi kumminki, jos ilma seisovaiselle näyttää, mennä huomenna
lahden taakse", virkkoo Kölliskö, "takalon heinikon ehtisi jonaki
sadepäivänä kaataa, kun ei käy etemmä meneminen".
"Sehän on viisainta", myöntää isä.
Kenelläkään ei tähän ole mitään muistuttamista, joten siis asia on
päätetty.
Tapani on siis sekä luonteensa että tapojensa suhteen semmoinen, kuin
vanhanpojan arvolle sopii. Mutta kerran on Köllisköki ollut nuori --
niin ainaki Leena on minulle kertonut. -- Silloin oli hän seudun
iloisimpia ja nuorukaisseuroissa kaivatuimpia jäseniä.
"Hänen miehekäs ryhtinsä, hänen pilkallinen, mutta samalla leikillinen
ja ystävällinen kohtelutapansa teki sen, että siltä tytöltä, jota nuori
isäntä" -- niin kertoi Leena -- "pyysi purppuriin, ei suinkaan
puuttunut iloisen naurun aihetta. Missä nuoriso oli ko'ossa, siellä oli
aina nuori isäntäki siihen sunnuntaihin asti kuin..."
"Kuin mitä?" kysyin häneltä.
"Kuin ... vaan mitäpä siitä kertoisin, jos nuori isäntä sen saisi
tietää, hän varmaan minun keppiselässä ajaisi kaikkoon ja se olisi
minulle enemmän kuin kantaa voisin", sanoi Leena ääntään hiljentäen,
jotta viimeiset sanat tuskin kuulla voin.
"Hän teidät ajaisi", sanoin kiihkeästi, "hän sen rohkeaisi tehdä, se on
mahdotonta! Oi...!"
"Hän sen varmaan tekisi, jos sen tietää saisi", sanoi Leena
järkähtämättömästi.
"Mutta, -- mutta mistä hän sen saisi tietää?" kysyin.
"Sinä, Kyösti, olisit ehkä paikalla valmis häntä sillä närsäämään",
sanoi Leena.
"Minäkö? Olisinko hullu? Mitä te oikeastaan tarkoitatte? Oi kertokaa se
minulle!"
"Tarkoitan sitä, että kun sinä tietäisit jotain nuoresta isännästä,
niin olisit valmis jo kentiesi ensi ruoka-aikana maksamaan hänelle
saman vuolisilla, kun hän sinulle sattuisi mainitsemaan jotain
Järvimaan Ellistä, tuosta kasvavasta, koulun käymättömästä tyttö
hempukasta, jonka mustan tummien silmien säkenöimisen sanotaan sinulle
olevan auringonpaistetta. Mutta miksikä sinä punastut?" sanoi hän viime
sanat pilkallisesti.
"Enhän minä punastu", sanoin, ja lisäsin niin pilkallisesti kuin se
minulle Ellin nimen kuultuani oli mahdollista: "Ahaa, kyllä käsitän!
Sepä taitaaki olla vallan romantillista, joku onnettoman rakkauden
historia varmaanki. Kertokaahan se minulle! Minä lupaan, etten siitä
ikinä virka kenellekään. En Leena! Minä lupaan sen, minä
kunniasanallani vakuutan, ettei Kölliskö saa sitä tietää".
"Lupaatko?" kysyi hän, "ja pidät lupauksesi?"
"Olenko koskaan teitä pettänyt?" kysyin.
"Et ole, Kyösti!" sanoi Leena, "ja luotan siis nytki sinuun; olethan
nuoren isännän veli ja voinet siis pitää lupauksesi yhtä hyvin kuin
hänki. -- Niin -- hän, nuori isäntä, oli aina muiden mukana siihen asti
kuin Järvimaan Annaa, Ellin äitiä, ensikerran kuulutettiin, sittemmin
tuli hän kohta harvapuheiseksi ja jörömäiseksi, mutta entistäänki
pilkallisemmaksi, eikä ole sen kovemmin käynyt muualla kuin kirkossa".
"Oliko Kölliskö rakastunut Annaan, kumma ettei sitä kukaan ole minulle
sanonut", ihmettelin hämmästyneenä, "luullaanhan yleisesti, ettei hän
koskaan ole kenestäkään huolinut, vaikka häntä sanotaan hyväinki
käenneen".
"Niin luullaan", sanoi Leena, "ja niinpä minäki luulisin, jos en aivan
sattumalta olisi tullut salaisuuden perille. Olimme näet päivää jälkeen
Annan vihkimisen Järvimaan takalon uudismaalla muhoja hajottamassa.
Selvään olin huomannut sen levottomuuden, sen sisällisen taistelun,
mikä nuorta isäntääsi viime viikoilla oli vaivannut; eikä ihmekään" --
hän puhui tuskin kuultavasti -- "olinhan lapsena maannut samassa
kätkyessä hänen kanssaan; olinhan sittemmin haukannut samaa
leipäkannikkata; olinhan ryypännyt samasta särvinastiasta; olinhan
paimentanut samaa karjaa; olinhan yhtä aikaa uudistanut kasteeni liiton
ja vihdoin yhtä rintaa harjautunut kestämään työn kovimmat vaivat.
Minäki olin nuori ja sillä ijällä joutua jokapäiväiseen yhteyteen
moisen nuorukaisen kanssa kuin Tapani, se olisi liikanainen koetus, jos
kenelle kahdeksantoistavuotiselle neidolle. Tiesin kyliä, miten
mahdottomat haaveeni olivat, ja aina 24 vuoden ikään en niitä
uskaltanut itsellenikään tunnustaa. Mutta kuu Tapanin kuva aina
selvemmin sydämeeni kuvausi, ja kun vihdoin huomasin, mille uralle
hänen elämänsä kääntyi, päätin minäkin viettää loput päiviäni samoin ja
saman katon alla, kuin hänki. -- Mutta" -- sanoi hän säikähtäen --
"eihän minun sitä pitänyt kertoa. Muista, Kyösti, ettet virka näistä
enempi.
"Niin -- kun olimme Järvimaan takalolla, huomasin, miten vaikeasti kävi
nuoren isännän työn teko.
"Vihdoin paiskasi hän lapionsa ja käveli vallan ajatuksiinsa vaipuneena
järvelle päin. Hetken päästä menin samaan suuntaan. Kun lähestyin
järveä, kuului hiljaista puhetta sen rannikolta. Istahdin lähellä
olevan pensaan taa. Selvästi erotin Tapanin äänen ja tunsinpa pian
kumppalinki. Se oli Järvimaan Anna. Minä säpsähdin, kun kuulin Annan
epätoivoisen äänellä lausuvan: sinua ja yksin sinua. Minä siirryin
hiukkasen ja näin pensaan suojasta, miten Anna aikoi heittäytyä Tapanin
syliin. -- Muista, että sinä olet toisen vaimo! sanoi Tapani kauhistuen
ja torjui hänet ulomma.
"-- Minua onnetonta! virkkoi Anna epätoivosta vapisevana. Mitä olen
tehnyt? Miksi, oi rakas Tapani, miksi et ennen sanonut rakastavasi
minua?! Miksi annoit heidän kiduttaa minut miehelle, jota inhon?
Pitääkö minun ijäksi erota sinusta? Oi pitääkö, Tapani?
"-- Ehdottomasti, lausui Tapani ja aikoi lähteä, en tietänyt sinua
vastoin tahtoasi miehelään vaadittavan.
"Oi rakas Tapani! Älä heitä minua! huudahti Anna yrittäen tarttua
Tapanin käteen, vaan tämä kauhulla syöksi hänet luotansa.
"-- Mitä on minun tehtävä? vaikeroi Anna. Emmekö voisi paeta kauvas,
kauvas -- Amerikaan?
"-- Luulen, että isänmaani tarvitsee minut ja sinulla ei ole muuta
tehtävää, kuin salata ja kärsiä; salata rakkauttomuutesi mieheltäsi ja
kärsiä onnettomuutesi, virkkoi Tapani ja läksi.
"Maailma pimeni silmissäni, sillä tiesinhän, että minunki arpani oli
heitetty. Tuskin tajusin hiipiä Tapanin edellä pois; sen kumminki tein
enemmän vaiston kuin järjen vaatimuksesta.
"Tapani tuli työpaikalle vasta noin puolen tunnin perästä -- joka
minusta tuntui viittäki tuntia pitemmältä -- entistään levollisempana;
eikä hän tästä levollisuudestaan ole sittemmin luopunut".
Leenan kertomus teki minuun vaikutuksen, jota ikinä en ole tuntenut.
Vaivuin hetkeksi unennäön kaltaiseen tilaan. Minä näin Annan
semmoisena, kuin olin hänet eilenki nähnyt, minä näin hänet semmoisena,
kuin olin hänen nähnyt mennä vuotena; hän kuvausi eteeni semmoisena
kuin hänet olin aina aikaisimmasta lapsuudestani muistanut. Minä näin
hänet kalpeana, näin hänet vapisevana seisovan vihillä ja näin vihdoin
sen kuvan miten hän mustan tummat epätoivosta säkenöivät silmänsä loi
Tapaniin ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä järven rannalla; mutta oi!
Se oliki -- Ellin kuva. -- -- Minä kuulin Annan ystävällisen äänen
kyselevän minulta samaa, mitä hän eilen, mitä hän menneellä viikolla,
mitä hän jo toista kymmentä vuotta sitte oli minulta joka päivä
kysellyt: "Miten Tapani voipi; eikö hän jo rupea naimaan?" ja johon hän
viime vuosina oli aina säännöllisesti lisännyt: "Olisi soma häntä vielä
kerran nähdä, eikö hän jo ole hyvin vanhannut?" Minä kuulin sen
epätoivosta vapisevan äänen, jolla hän järven rannalla huudahti: "Sinua
ja yksin sinua;" mutta oi! se oliki -- Ellin ääni.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki nuo erilaiset valhekuvat vaeltaneet
sieluni lävitse ja kohta olin jälleen selkeällä päällä.
"Nyt ymmärrän", sanoin Leenalle, "miksi Kölliskö aina unissaan
valittaa, miten vaikea on salata ja kärsiä; mutta onhan Anna keveästi
kantanut kuormansa, koska ei kukaan ole koskaan edes aavistanutkaan
hänen olevan onnettoman aviovaimon".
"Sinä et tunne naisen sydäntä", virkkoi Leena vakavasti, "näyttää
melkein siltä kuin meidät olisiki luotu vaan salaamista ja kärsimistä
varten, näyttää myöskin siltä, kuin Jumala olisi antanut jalolle
vaimolle sydämen, joka voi helpommin kohtalonsa kantaa, Tapanin tavoin
maailmasta luopumatta. Anna on myöski jalo nainen -- muutoin ei Tapanin
kaltainen mies olisi häneen niin lujaan kiintynyt -- ja hänellä on siis
myöski voimaa salata ja kärsiä".
Mutta -- lukiani -- pitihän minun esittää sinulle kaikki veljeni.
Tapani jo nostaa päätään ja katsoo kelloaan. Kohta on siis ruokatunti
mennyt. Simo, tuo lyhykäinen, paksu mies tuossa keskilaattialla on 29
vuoden vanha ja Aaro, tuo pitempi hoikkasempi mies Simon pään pohjussa,
on 24 vuoden vanha. He ovat kumpiki meidän kylän "polkkasia" poikia, he
ovat oikein niinkuin sanotaan "etukärryn väkeä". -- Olenpa usein
luullut näkeväni iloa ja tyytyväisyyttä hohtavan sen tytön kasvoista,
jota Simo tahi Aaro on tanssipirtissä kättään ojentaen lähestynyt,
sanoen: "Tulepa tyttö tanssiin". -- Samaa on Leenaki vakuuttanut
huomanneensa.
Viimeisinä aikoina on näiden veljesten, Simon ja Aaron, välille
pistäytynyt jotaki, en oikein tiedä mitä, joka on tehnyt heidän välinsä
kylmemmäksi, kuin suotava olisi. En tiedä, olisiko Toisten Mari siihen
syypää. Kauvan on jo kuiskailtu Simon likentelevän Maria; mutta Leena
sanoo huomanneensa, että Mari tähystelee Aaroa lempeämmin, kuin veljen
valvatille kentiesi olisi soveliasta.
Mikko riepu, tuo kalpea, rihanen nuorukainen tuolla oven pielessä,
hänen sinä tunnet jo liian hyvin. Hän on nyt 22 vuoden vanha ja minä
olen täyttänyt juuri 19 vuotta.
"Holoo", huudahtaa Kölliskö ja hyppää seisoalleen, "eikö jo pohjaa". --
Silmänräpäyksessä ovat kaikki seisapisteessä.
"Tupakka se panna pitää, vaan lähtö pitää olla raitis", arvelee Aappo,
ottaa tuohisen tuosan ja pistää sieltä yhden nopan suuhunsa, useat
miehistä tekevät samoin, toiset pistivät piippuun.
Kölliskö astui aitan ovelle, silmäsi merelle ja sanoi: "ohoo, jopa
merivesi on solahtanut, paras kai on että menemme ja kaadamme heti tuon
jalkaheinän, kun vesi on alhaalla. Simo, Aaro, Mikko ja Kyösti ottavat
hevoset ja vedättävät heinät samalla kuivausmaalle, kun siitä olette
ensin siirtäneet heinät perän ympärille, ne kai tämmöisellä poudalla jo
ovat eilen aamusta asti kuivanneet ja sinä Aappo otat hangon ja nakkaat
mennessäsi kuivausmaan heinät perälle".
Tuskin määräykset olivat annetut, kun jokainen oli jo niitä käytäntöön
panemassa, marssien rantaa kohden. "Siinä pitää olla uho mies, joka
viisikymmentä rukoa päivässä pielekseen pistää, vaan pitää olla
raut'hanko", arveli Aappo, paiskasi hangon olalleen ja alkoi kävellä.
Kölliskö käveli Aapon rinnalla nyt, kuten ainaki, ajatuksiinsa
vaipuneena. Aappo huomaa sen ja alkaa pilkkahymy huulilla laulaa:
"Ei saa antaa nuorella ijällä
Surulle suurta valtaa.
"Etpä osaa tuota uutta laulua", sanoo hän Kölliskölle. Ja huomattuaan
ettei hän sitä kuullut, sanoo hän uudelleen: "Kuuletko sinä, nuori
isäntä, etpä osaa tuota uutta laulua", ja laulaa edelleen:
"Vaan antaa ilon leimahtaa,
Kuin päivä pilven alta.
"Kuuletko sinä, nuori isäntä, etpä osaa tuota uutta laulua". Laulaa
edelleen:
"Siniset silmät ja sihkura hiukset
Ne on minun kullallani;
Ne on, ne on, ne on, ne on paremmat,
Kun rakkaat vanhempani.
"Kuuletko sinä, nuori isäntä!" sanoo Aappo kovemmin.
"Mitä?" sanoi Kölliskö vaistontapaisesti.
"Etpä osaa tuota uutta laulua". Laulaa edelleen:
"Maata oli vähän välimme
Ja virran käypä koski;
Taasenki muistui mieleheni
Toi neito punaposki.
"Kuulitko sinä; etpä osaa tuota uutta laulua".
"Osaanpahan", sanoi Kölliskö yhä hajamielisenä.
"No laulapas". -- Kölliskö ei kuule. "Kuuletko sinä", karjasi Aappo.
"Mitä?" sanoi Kölliskö heräten.
"Laulapas, niinkuin minä laulan".
"Laulapas, sinä, niinkuin minä laulan".
"No miten?"
Kölliskö alkaa ilvehymy huulilla laulaa ja muut yhtyvät häneen:
"Semmonen talo, kun meidän talo,
Joss'on kuusi renkii,
Meill'on myllyt, meill'on sorvit,
Jauhin saunan penkit".
Mutta nyt oli jo ehditty rantaperän luo, joka oli noin syltää leveä ja
paria kymmentä syltää pitkä, sekä parin kyynärän korkuisten patsasten
päälle aidaksista sekä pajun ja koivun risuista tehty lava. Syys- ja
kevät-tulvain tähden täytyy näet perän olla noin korkealla maasta.
Aappo paiskasi hangon perän viereen pystyyn ja arveli:
"Vain kuin mie olin ennen nuorra miesnä, niin kolmell' neljäll'
hevosell' vejätettihin, viisill' kuusill' sapiloill' kannettihin; kolme
syltää pitk' oli hangon varsi ja mie vielä kolme syltää perässä
hyppäsin ja sentään huusin myötäänsä: tuokaat rukoja! tuokaat rukoja!"
Leikkiä lyöden, lauleskellen ja naureskellen kului päivä työn
ankarimmassa kilvassa. Elokuun aurinko paahtoi kaiken päivää
pilvettömältä taivaalta ja kun neljänaikusen jälkeen mentiin niskaan
heiniä kokoamaan, mihin viileä tuulen henki taajan pensikon lävitse ei
päässyt laisinkaan, niin teki se työskentelemisen sitäki tukalammaksi.
Hikikarpalot vierivät jokaisen hiuksenki nenästä räykeässä
päiväpaisteessa. Mutta tukalammaksi tekivät olon nuo lukemattomat
pienet itikat, joita ilma oli puuronaan ja jotka tunkeusivat joka
paikkaan saaden ihon semmoiseen poltteesen, jotta hammasta purren oli
sitä kestettävä.
"Lähdetään jo pois täältä, en minä jaksa noita kärsiä; sokeaksihan
tässä tulee", vaikeroi Mikko silmiään hieroen.
"Syövätkö hyttyset miehen verrakseen", sanoi Kölliskö pistävästi.
Mikko nakkasi haravan olalleen ja sanaa virkkamatta alkoi kävellä
majapaikalle, johon Leena oli jo kappaletta ennen mennyt vellin
keittoon; oltiin näet yökunnissa.
"No Mikko", huusi Aappo hänelle perään, "miestä päiväksi koiraa
viikoksi".
"Voi kun te olette viisaita", jupisi Mikko mennessään.
"Siirräppä hevoset", huusi Kölliskö Mikolle. Ne näet olivat sidotut
aitan läheisyyteen pitkillä köysillä pensaisin ja saivat jyrsiä niin
kauas kuin köyden pituus myönsi, vaan olivat luonnollisesti uutta
ruokamaata saadakseen aina siirrettävät.
"Joko sieltä muut tulevat?" kysyi Leena Mikon aitalle tultua.
"En tiedä", vastasi Mikko vihaisen äänellä.
"Miksi sinä ennen muita pois tulit?"
"Olen jo tarpeeksi tämän talon työtä tehnyt".
"Mihinkä sitte aiot?"
"Meni mihin hyvänsä, kun en tässä ole kaikkein hassuna."
"Mitä ne taasen ovat sinulle tehneet?" kysyi Leena lempeästi.
"En ole nytkään koko pitkään päivään saanut yhtään ystävällistä sanaa",
vaikeroi Mikko, "pilkka- ja pisto-sanoja saan kärsiä kaikilta, paitsi
sinulta, omat veljeni hassuttavat minua edellä, muut perässä ja mistä
syystä? Yksinkertaisesti siitä, ettei minulla ole luontoa heitä
vastustaa s.o. maksaa pahaa pahalla".
"Eihän nuori isäntäkään sinua kiusaa".
"Ei! Hänen pistonsa käy kaikkein syvimmälle; vaan kyllä minusta
pääsevät".
"Suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei kuulukaan, koe kärsiä, pahoja ne
kyllä ovat, vaan ehkä ne heittävät".
"Sitä olen jo tarpeeksi odottanut, enkä enempi odota, menen huomenna
kaupunkiin ja näytän heille, ett'en heitä tarvitse".
Samalla alkoi kuulua miesten laulu pensikon takaa niskasta. He ovat
siis tulossa. Leena nosti sukkelaan kypseksi kiehuneen vellipadan
tulelta. Laulu kuului selvemmin ja he erottivat seuraavat sanat:
"Jos onneas kohtaisi vastanen sää,
Jos toivosi turhalle näyttää;
Sä riemuitse kuitenki, aikasi tääll'
On vaikea murheella viettää.
Vielä on onnea elossasi;
Miksikä murhetta kannat?
Nuoruuden ruusut on poskillasi;
Miksi ne kuihtua annat.
Toivossa taivahan Jumala loi
Ihmisen, asetti muinoin
Tyytyyn; siis tyytyväisyydessä on
Ainoa onni maan päällä.
Se tuottaapi rauhan sun sielullesi,
Se poistaapi murheet ja vaivat;
Se virkistää ruusut sun poskillesi,
Se antaapi elolles' voiman".
Mikko kuunteli pää kallellaan tuota voimakkailla äänillä sointuvasti
laulettua laulua ja huokasi syvään sen tauottua.
"Se mies, joka ennen aitalla; koetaampa jalkatemppuja", huudahti Aappo
ja kohta oli joka mies valmis kilpajuoksuun.
"Hiuh! Minä olen jo täällä!" kiljasi Aappo ja otti aika hypyn aitan
lähelle päästyään.
"Täällä minäki olen! ja minä! ja minä! ja minä!" kiljuivat toiset.
"Mutta hitto vieköön! Velli on jo kupissa! Onko sitä syödä asti, vai
loppuuko se aina kesken?" kysyi Aappo Leenalta pistävästi.
"Kyllä velliä on vaikka paljonki söisit," sanoi Leena.
"Onko sitä juodaki asti?"
"Juo päälle! Kyllä velli piisaa".
"Hyvä! Koetaanpa pojat kuinka velliä riittää", kehotti Aappo ja alkoi
syödä.
Muut tekivät samoin.
"Saapa nähdä eikö pala tuo niskalato, kun pantiin niin märkinä heinät
läjään", arveli Aaro.
"Mikä sen märjän polttaa", pisti Kölliskö.
Samalla kuului etäistä ukkosen jyrinää.
"Sada ny' hyvä Jumala, pane ukko kans", arveli Aappo.
"Velliä!" -- "Velliä!" -- "Velliä!" kuului sieltä täältä aitassa.
Leena otti tyhjentyneet kupit toisen toisensa perästä ja toi ne jälleen
täytettynä paikallensa.
"Eikö se velli jo lopu", sanoi Simo tuskallisesti, "minä jo rupean
väsymään".
"Ei ole enään paljo, juokaa pois pojat, kohta loppuu", sanoi Aappo,
joka oli hypännyt padan luo nähdäkseen, miten paljo velliä oli jälellä.
"Ei paljo! puoli pataa", sanoi Mikko.
"No niin! Eiköhän sille sairaalle pitäisi olla pikkusen juuston heraa,
paha vaan, ettei äiti ole täällä", sanoi Aappo.
"Voi kuin te olette viisaita", jupisi Mikko tuskin kuuluvasti ja
huokasi syvään.
"Juokaa pojat velliä! Kupillinen mieheen, kyllä se pian loppuu",
kehotti Aappo, otti puolen kannun vetosen vellikupin leu'oilleen, eikä
hellittänyt ennenkun se oli pohjaan juotu.
Muutamat miehistä tekivät samoin, toiset empeilivät.
"Mitä sitä turhaa hätäilee", kehoitti Aappo, "eihän mies koskaan ole
niin täynnä, ettei syönnin päälle voi kappaa perunoita syödä. --
Velliä!"
"Nyt ne sen näköset halkasevat itsensä tuolla vellillä", tuittuili
Leena.
"Velliä! -- Velliä! -- Velliä!" kuului taasen kaikkialta ja tyhjiä
kuppia tarjoutui Leenalle useampia.
Leena otti yhden ja täytti sen, mutta nyt oli jo pata tyhjä.
Kenelläkään ei näyttänyt olevan halua käydä täytetyn kupin kimppuun.
"Ei, mutta tuo velli täytyy juoda kaikki", sanoi Aappo, töysäsi vyötään
ja tarttui kuppiin.
"Elä hitossa kaikkia juo!" sanoi Aaro ja tarttui kupin laitaan.
Aappo ei hellittänyt, joi vaan.
"Anna minulleki! Anna minulleki!" ja useita käsiä tarttui yhtähaavaa
kupin laitaan.
Aapon täytyi hellittää ja kilvan ryypättiin velli viimeiseen pisaraan.
"Velliä! -- Velliä! -- Velliä! -- Leena, Velliä! -- Leena! piisaako
velli?! --
"Velliä! -- Velliä! Velliä! -- -- --"
"Kyllä te olette aika eläimiä", tiuskui Leena.
Ukkonen jyrähti kovemmin ja koko itäinen taivas oli harmaan vaipan taa
kätkeytynyt.
"Mutta se on tuo Leena vielä vanhoillaanki oikein laatu tyttö ja pulska
kuin riikin ruhtinatar. -- Eiköhän se sopisi, että lyötäisiin ryysyt
yhteen. Kumma etten 20 vuotta ennen tuota huomannut; mutta 'kan
tenkka', loihan Jumala aikaa, eikä puhunut kiireestä mitään. Komean
morsiamen sinusta vieläkin saan", arveli Aappo.
"Elähän ennen nuolase ennenkun tipahtaa", sanoi Leena ärtyisesti.
"So, so! Kyhnyttelemällähän se isoki sika kaadetaan", sanoi Aappo,
"kyllähän meistä pulska pari tulee". -- samalla iski valkeaa ja
rätisevää ääntä kuului vähän päästä.
"Sinusta en huolisi, vaikka kahden maailmassa olisimme", sanoi Leena,
käänti ylönkatseellisen näköisesti selkänsä Aapolle ja alkoi korjata
ruokaa.
Aappo tarttui nenäänsä, puristi sitä ja alkoi nenäänsä honisten laulaa:
"Jos minun kultani kuolisi,
Niin kuppari-ämmän naisin;
Sarvista kampoja tekisin,
Ja pussista pöksyt saisin".
Samalla välähti kirkas salama, jota seurasi ankaran kova ukkosen
jymäys. Kaikki siunasivat yhtä haavaa, vieläpä itse Aappoki.
Tuulenpuuska toisensa perästä alkoi kierrellä ympäriinsä pelmuuttaen
läheisiä pensaita ja tohisten ränstyneen maja-aitan nurkissa. -- Nuori
Raudikko laukata vihkasi köysi perässä maja-aitan oven editse.
"Siirritkö hevoset?" kysyi Aaro Mikolta.
"Siirrin", vastasi Mikko.
"Ota nyt kiinni Raudikko, jos luulet saapasi", sanoi Aaro äreästi.
"Minun syynihän se kaikki on", sanoi Mikko.
"Paras on, että menet kotoa sitä noutamaan, niin saat samalla äidiltä
pikkusen juuston heraa", sanoi Kölliskö pistävästi.
"Pianhan tuonne päästään ja etemmäksiki", sanoi Mikko tuikeasti, ja
alkoi keräillä tavaroitaan kainaloonsa. "Ethän toki tuommoiseen ilmaan
lähde, Mikko", lausui Leena leppyisästi.
"Minun aikani on tullut", virkkoi Mikko jäykästi. "Hyvästi, ehk'ei heti
tavata", lausui hän kynnyksellä mennessään.
"Oletko mieletön!" huudahtivat kaikki yhteen suuhun.
"Ainaki teidän mielestänne", mutisi Mikko ja alkoi astua, minkä ehti.
Tuuli kiihtyi kiihtymistänsä, pilvet kasvoivat aina synkemmiksi
peittäen maan kaamittavaan hämärään. Salama leimahti taas ja kohta
kuului hirveää jyminää.
"Isä mene sinne!" huudahti Tapani Mikon perään.
"Itsehän käskit", oli kuiva vastaus. Salaman iskut tihenivät ja taivas
kävi yhä synkemmäksi.
"Palaa Jumalan nimessä takaisin! En tahdo vastata hengestäsi!" huudahti
Kölliskö käskevällä äänellä.
Samalla kiiti puntarin muotoinen äärettömän kirkas nuoli aitan lävitse,
hirmuinen tärähdys seurasi sitä; maailma pimentyi, vikatteet tärisivät
seinillä, koko maan perustus vapisi. Mikko kaatui paikalle ja kaikki
tyrmistyivät. Hirveä, pitkällinen rätinä seurasi sitte. Tuntuipa
ikäänkun taivaan kansi olisi kahtia revennyt ja hirmuinen rankkasade
lankesi maahan.
En voi sanoa miten kauvan olimme tiedotoinna viruneet aitan
permannolla, kun vihdoin Kölliskö hyppäsi ylös, huudahti kolkosti:
"Missä on Mikko", ja kiiruhti paikalle, mihin oli nähnyt hänen
kaatuvan. Muut kiiruhtivat perässä ankaraan sateesen sitä myöten kuin
olivat ehtineet jälleen tietoisuuteensa.
Mikko makasi suullansa, jalat, kädet levällänsä ja tavaramyttynsä oli
muutaman kyynärän päässä. Tapani tarttui hänen olkapäähänsä ja kohotti
häntä, mutta ruumis oli kankea ja kylmä, ei karvanjuurikaan värähtänyt.
Kaikki olivat äärettömän liikutuksen vallassa. Kölliskön huulet
värähtelivät ja kauhistuksen leima näkyi hetkisen hänen kasvoillansa,
mutta kohta oli hän jälleen tavallisessa tyyneydessänsä.
"Kantakaa ruumis aittaan", lausui hän käskemään tottuneella tavallansa,
mikä vaatimus olikin pian täytetty.
* * * * *
Siirrymme nyt noin kahdeksan kuukautta ajassa eteenpäin. Kaikki on nyt
muuttunut. Viheriöitsevät Pohjolan lakeudet ovat saaneet tavallista
vahvemman lumivaippansa, joka jo keväimen suoja-ilmoista on melkoisesti
alennut. Lainehtivaa Pohjanlahtea sitovat vielä vahvat jääkahleet,
mitkä viime pakkasista ovat saaneet sileän, lasikirkkaan pinnan. On
eräs kevätaamu. Vinha tuuli vinkuu nurkissa. Talvi on vielä luonnossa.
Mutta talvi näyttää olevan ihmissydämissäki. Kaikki on nyt muuttunut.
Tuo rattoisa iloisuus, tuo pistävä iva ja tuo joskus liikanaisuuksiin
asti menevä pilkallisuus on kokonaan meidän talosta hävinnyt. Sen
lähteet näyttävät edellä kerrotun tapauksen perästä kerrassaan
kuivuneen.
Kaurismaan Aappo, joka meillä nyt muutaman viikon on ollut heinän
vedossa, kokee tosin vielä ylläpitää entistä rattoisuutta, mutta
turhaan. Kun Kölliskön huulilta kerran on ilvehymy kadonnut, näyttää
aivan mahdottomalta meillä enään minkään viehkeämmän elämän syntyminen.
Minun ei tarvitse tässä ruveta kertomaan sitä kauhistusta, minkä Mikon
tapaturmainen kuolema koko talon väessä vaikutti. Tarpeetonta on kuvata
isän surua, äidin lohduttomuutta, ja veljien katkeraa katumusta ja
murhetta. Mutta aika kaikki parantaa ja niinpä olisi epäilemättä
meilläki käynyt, ellei Tapanin lohduttomuus olisi tehnyt sen
mahdottomaksi. Kun isä itki, kun äiti puolitiedotonna virui sängyssä ja
kun muut veljet eivät näyttäneet katkeran surun ja katumuksen takia
voivan mihinkään ryhtyä, silloin hääri Kölliskö levollisena kaikkialla.
Niityllä johti hän työn kulkua kuten ennenki ja antoi kotona määräykset
mihin toimiin oli Mikon hautajaisten suhteen ryhdyttävä.
Hautajaisissa surkuttelivat kaikki Mikon onnetonta loppua,
lohduttelivat vanhempia ja ihmettelivät Tapanin tyyneyttä. Useampi
vieras loi epäilevän silmäyksen häneen, kuten sydämettömään olentoon,
jonka sydän ei nimeksikään ole murtunut tuosta kauheasta tapauksesta.
Kukaan ei aavistanut, että tuon kylmän, tyynen ja kivikovan kuoren
sisällä piili pahoin haavoitettu ja vertavuotava sydän. Kukaan ei
käsittänyt sitä luonteen jäykkyyttä, jota ankarimmatkaan iskut eivät
voi kohta murtaa. Mutta kun muutamia viikkoja kului, kun isä, äiti ja
muut veljet olivat ensimäisestä lohduttomuudestaan tointuneet ja
ryhtyneet jälleen tavallisiin toimiinsa, silloin alettiin Kölliskössä
huomata yhä enenevää levottomuutta.
Usein seisoi hän akkunan edessä huulet suljettuina ja hautuumaalle päin
katsellen tuntikaudet. Ruoka ei hänelle näyttänyt maistuvan ja hänen
silmiinsä ilmaantui outo kiilto, jonka Leena selitti tulevan vähästä
nukkumisesta, "sillä" -- niin vakuutti hän -- "nuoren isännän kamarista
kuuluu liikettä usein kaiken yötä". Entisen ivan ja pilkallisuuden
sijaan alkoi ilmaantua yhä karttuvaa ärtyisyyttä ja kiukkua. Ja nyt
alkoi myöskin tapahtua sitä, mitä tähän asti ei vietä koskaan ollut
tapahtunut, että muiden työhön lähdettyä jäi Kölliskö toimettomaksi
kotia kaikeksi päivää.
Illallisessa perheneuvottelussa oli tullut päätökseksi, jotta heinät
ovat nyt kierän jään aikana Lahdentakaa kotia vedettävät. Sen johdosta
olisi jo ennen kello 4:jää koko talonväki liikkeessä, jotta
ehdittäisiin käydä kahdesti päivässä tuon kolmineljänneksisen matkan
päästä heinässä.
Sillä aikaa kuin miehet menivät hevoisia juottamaan ja häkkiä reelle
köyttämään, laittoi vaimoväki kiireenkautta miehille ruokaa pöydälle.
Pian olivat miehet toinen toisensa perästä vetäytyneet pirttiin. Simo
viipyi vielä ulkona, mutta kun ei häntä alkanut kuulua, istahti
Kölliskö pöydän päähän, painoi kätensä ristiin ja ryhtyi sen perästä
ruokaan käsiksi. Muut miehet tekivät samoin. Pian tuli Simoki, asettui
paikallensa pöydän ääreen ja arveli, että olisi parasta heittää
Lahdentaka lähtö toiseen kertaan.
"Miksikä?" kysyi Tapani huolettomasti.
"Siksi että tuuli yltyy yhä ankarammaksi ja päällimmäinen jää on sileä
kuin peili", vastasi Simo.
"Ei haittaa, onhan siellä ennenki kulettu tuulella, jos tuiskullaki",
sanoi Kölliskö tavallisella päättäväisyydellään.
"Se on merkillistä, että sinun tahtosi se aina pitää tapahtua, olkoon
se kuinka mieletön tahansa", sanoi Simo äkäisesti.
Tämä oli enempi kuin luvallista. Ei kukaan koskaan, eipä edes isäkään,
ollut rohjennut noin julkeaa vastarintaa tehdä Kölliskölle. Sen tähden
kavahti hän yht'äkkiä seisoalleen, hänen huulensa vapisivat ja silmänsä
säihkyivät vihasta. Kaikki kammahtivat säikähdyksestä.
"Simo", huudahti äiti, "kuinka rohkenet Tapania noin vastustaa".
"Luuletko sinä olevasi kaikkivaltias herra tässä talossa", sanoi Simo,
nousten hänki äkkiä seisoalleen, "luuletko, että minä ikäni sinua
rupean palvelemaan".
"Suus' kinni poika!" kiljasi Tapani ja löi raskaan nyrkkinsä pöytään
sillä vauhdilla, että sirpaleet sinkoilivat pöydän laidasta ja ruuat
lentelivät sinne tänne. Kaikki väistyivät pöydän luota, paitsi Simo,
joka vihasta punottavin poskin potkasi lattiaa, ojensi jäntevän nyrkin
Köllisköä kohden ja kiljasi: "lyö miestä, elä värkkejä;" mutta samalla
tunsi hän kaksi vahvaa kouraa tarttuvan täyteläisiin vyötäisiinsä,
jotka hänet äkki arvaamatta paiskasivat pöydän luota keskilaattialle ja
hän kuuli Kaurismaan Aapon karjasevan:
"Minä en anna teidän tapella. -- Ja sinä, nuori isäntä, kuinka kehtaat
pitää tuommosta elämää ja häväistä hyvän nimesi ja maineesi".
Tämän kuultuansa kavahti Kölliskö paikalleen pöydän päähän istumaan.
Tämmöistä ei ollut hänelle koskaan ennen tapahtunut. Hän oli
kymmenvuotiaaksi asti kasvanut suopean isän ja äidin ainoana poikana
varakkaassa kodissa, jossa häntä kaikki olivat jumaloineet tavattoman
aikaisin kehkeentyneiden luonnonlahjojensa tähden. Kukaan ei
milloinkaan yrittänyt hänen tahtoaan vastaan tehdä, koska kaikki, mitä
hän näki hyväksi vaatia, oli jokaisen mielestä niin sanomattoman
viisasta. Vähän suuremmaksi tultuansa, kun hän alkoi talon töihin
ryhtyä, kävi häneltä kaikki työ ikäänkuin itsestään, jotta hän jo
kuuden seitsemän toista vanhana kysyi parrahimpia miehiä rinnalleen.
Sitä paitsi harjaantui hän jo aikaiseen tarkaksi työnjohtajaksi, sillä
olihan hän sekä luonteensa että kasvatuksensa suhteen ikäänkuin
käskemään luotu. Sen lisäksi oli hän jo nuoruudestaan hankkinut
itselleen melkoiset maanviljelystä koskevat kirjalliset tiedot.
Tällä luonteen etevyydellä oli hän jo aikaisin anastanut talossa
ensimmäisen sijan, joten jokainen, vieläpä isäki, totteli häntä aivan
huomaamattaan. Myöskin nuoremmat veljet tottelivat ikäänkuin itsestään
Köllisköä, sillä olihan hän jokaisen mielestä melkein erehtymätön. Se
tapahtui siis tänä päivänä ensi kerran että joku ihminen rohkeni sanoa
hänen päätöksessään ei ainoastaan erehtyneen, vaan vieläpä siinä olevan
aivan mieletöntäki. Ei siis ihmettä, että se hänen muutoinki kovin
ärtyneesen mieleensä vaikutti noin hurmaavasti.
Mutta tässä tapahtui vielä muutaki Kölliskölle kovin odottamatointa.
Kuka olisi voinut aavistaa, että häntä, joka käytöksessään oli aina
ollut kylän nuhteettomin mies, häntä, jolle mielen tyvenyydessä ei
vertoja tietty, että häntä nyt tuommoinen juopporenttu, kylän suurin
tappelia ja irvihammas, kuin Kaurismaan Aappo, kutsuu tavalliseen
järjestykseen hänen omassa kodissaan, nuhtelee häntä, muistuttaa häntä
hyvästä nimestään ja maineestaan ja vielä päälliseksi tekee tätä -- sen
kyllä Kölliskön tunto selvästi sanoo -- täydestä syystä ja pakosta.
Tämä kaikki yhteen laskettuna teki sen, että hän lamahti hermotonna
ikäänkuin lankavyhti tuohon paikalleen istumaan; että hän vihasta,
hävystä ja harmista ei edes silmiäänkään uskaltanut kohottaa.
Mutta hallitsemaan tottunut mies ei niin vähällä lannistu, Ainoastaan
muutamia silmänräpäyksiä tarvitsi Kölliskö tyynnyttääkseen kiihtyneen
mielensä.
"Menemme sitteki Lahdentaakse", sanoi hän muutaman minutin kuluttua,
otti hevoskalut pirtin naulasta ja katosi ovesta. --
Simonkaan ei näyttänyt enään tekevän mieli uudistaa alettua
vastarintaa, sillä edellisestä oli hän jo kyltin nähnyt, ettei Tapania
ollut niinkään helppo kukistaa, ja kuka tietää, mitenkä olisi hänelle
tässä taistelussa käynyt, jos ei Kaurismaan Aapon odottamaton tuuppaus
olisi häntä noin selittämättömällä tavalla viskannut Kölliskön
kynsistä, sillä vaikka oliki hän kylän väkevimpiä miehiä, ei hän
kumminkaan olisi Kölliskön kynsissä paljon painanut. Kaikissa
tapauksissa näki hän parhaaksi seurata Köllisköä ja muut miehet tekivät
samoin.
Pian olivat hevoset aisoissa. Kölliskö hyppäsi häkkiin ja nuolen
nopeudella kiiti hevonen pihasta. Muutamien kymmenien syltien päässä
pihasta sai kuitenki Kölliskö asettaneeksi raivostunen hevosen ja
seisotti sen.
Ankara vihuri kiepotti irtisaatua lunta sinne tänne. Kölliskö tähysteli
taivasta kaikilta kulmilta ja näytti miettivän. Epäilemättä joku pieni
olento kuiskasi hänen korvaansa, että Simo oli sittenki oikeassa. Mutta
tunnustaako se, antaako perään, että hän olisi mielettömiä päättänyt?
-- Ei sittekään.
"Pois alta!" huusi Kaurismaan Aappo.
"Aja yli!" huusi joku hänen edellään olevista rengistä.
"Palaapa Kyösti ja ota joku niistä vasta terotetuista rautakangista ja
köysiä matkaan", huusi Kölliskö minulle.
Pian oli hänen käskynsä täytetty ja matkaa jatkettiin. Tuuli näytti yhä
yltyvän. Tuskin olimme päässeet lahden rannalle ja Kölliskö, joka
edellä ajoi, jäälle ehtinyt, kun virraa -- -- -- reki alkoi kierällä
jäällä huilata tuulen matkassa ja pyöräytti hevoisen pään tuulta
vasten.
"Tuule nyt, hyvä isä, revi kattoja ja kaada myllyjä, siispähän nuo
köyhät työmies paratki työtä saavat", arveli Kaurismaan Aappo.
"Tuo tänne, Kyösti, se rautakanki", sanoi Kölliskö. Kangin saatuaan
pisti hän sen tuulta vastassa olevaan torrakkovitsaan, tarttui toisella
kädellään suitsiin, käänti hevoisen matkan mukaan, painoi toisella
kädellään rautakankia jäätä vasten, jotta kangen kärki piirti jäätä.
Näin ollen ei tyhjän häkin parraspuihin, rekeen ja mieheen vastaava
tuuli saanut sitä voimaa, jolla olisi saanut rekeä virraamaan. Sitte
käski hän ajaa kaikki hevoset rinnakkaa tuulen puolelle itseään ja niin
sitä aika vauhdilla huilattiin tuon kolmea neljännestä leveän lahden
yli.
"Konsti se on, joka pelaa", arveli Kaurismaan Aappo Kölliskön konstit
nähtyänsä.
Ennen mainitun rantasauran luo päästyämme sitoi Kölliskö hevosensa
sauran tukeen ja sanoi Kaurismaan Aapolle:
"Käännä hevosesi suojan puolelle!"
"Kyllä ymmärrän, kun äänen kuulen", arveli Aappo ja käänti hevoisensa
sauran suojaan ja veti häkin aivan lähelle sauran kylkeä.
Muut miehet ryhtyivät tuulikkailla sukimaan lunta sauran päältä ja
kyljiltä. Kölliskö pisti hangon sauran kylkeen, painoi sen varren
häkinparraspuuta vasten ja hyppäsi parraspuulle. Kaurismaan Aappo
hyppäsi niinikään parraspuulle, otti hangon, löi sen ylemmän sauran
kylkeen, painoi hangon varren olkapäätään vasten ja yhdellä
hyppäyksellä oli Kölliskö hangon varrella seisomassa. Siitä hän hätä
hätää ylettyi sauran pielestä kiini ottamaan ja veti itsensä sauran
päälle. Tämä ei ollut semmoisella myrskyllä pelkurin tekoa, mutta hyvin
harjaantuneesti kiersi Kölliskö jalkansa tukevimman pielen pään ympäri
ja alkoi syytää heiniä alas häkkiin, jossa Kaurismaan Aappo oli niitä
vastaanottamassa. Ensimäiset heinät, mitä Kölliskö sai irti, sieppasi
tuuli kohotetusta hangosta ja vei mennessään ympäri niittyä.
"Pieniä ne ovat silahkat joulukaloiksi", arveli Aappo, nähdessään
ensimäisten heinäin lentävän, "koettakaapas, pysyttekö tuulen mukana".
Mutta pian harjaantui Köllisköki, hän ei enään nostanutkaan heiniä
rintuuksesta ylös, irroitti vaan paikaltaan heinät ja pudotti niitä
ylemmä nostamatta häkkiin, jossa Aappo oli niitä vastaan ottamassa ja
polkemassa. Näin ollen ei tuuli kovinkaan paljoa heiniä mukaansa
saanut, pian olivat häkit heinillä täytetyt, kun hankomiestä aina vähän
päästä muutettiin.
Muut miehet sitoivat sillä aikaa täytettyjä heinähäkkiä köysillä
toisiinsa kiinni, heittäen kumminki noin syllän verran itsekunki häkin
toisestaan erilleen. Tämä tehtiin siinä tarkoituksessa, etteivät
missään tapauksessa pääsisi heinähäkit menomatkalla toisistaan kovin
kauvas erkaantumaan. Kun kaikilla hevoisilla oli määrä ajaa rinnakkaa
jäällä, niin oli tarpeellista näin kuormat toisiinsa kiinittää, ettei
hevosen pilttoutumisen eikä minkään muun syyn tähden pääsisi mikään
kuorma toisista erkaantumaan, sillä silloin sen tuuli silmänräpäyksessä
kaataisi ja tappaisi päällä olevan miehen. Mutta kun kaikki kuormat
ovat kylki kyljessä kiini, syntyy siitä semmoinen paino, että on
mahdoton ankarimmankaan tuulen saada pahasti rekiä virraamaan. Niin
arveli Kölliskö ja siinä oliki hän oikeassa.
Muut hevoset olivat jo asetetut paikalleen riviin paitse nuori
Raudikko, joka vielä seisoi sauran vieressä. Kaurismaan Aappo suki sen
häkkiä ja Simo oli häkin päällä poleskellen viimeisiä irtaimia heiniä
keulapajun alle. Samalla kaatoi tuuli mahineen pielen Raudikon selkään.
Enempää ei tarvittu. Silmänräpäyksessä kiiti tuo pilttomus hevoinen
jäälle. Simo keikahti seljälleen täytetyn häkin päälle.
"Pudota itses alas", karjasi Kölliskö.
Mutta siinä ei ollut aikaa. Virraa -- -- -- pani reki, surkea karjahdus
kuului, häkki oli suullaan ja mies hävinnyt sen alle. Raudikko seisoi,
merkillistä kyllä, ikäänkuin tuomittu paikalleen.
Pian oli miesjoukko kaatuneen häkin luona ja silmänräpäyksessä oli
häkki viskattu paikaltaan. Simo makasi tunnotonna ja surkean näköisesti
rutistettuna. Kämmen oli jäätä vasten, käsiselkä vääntynyt olkapäätä
vasten, toinen jalka pahasti rääpsöllään, ja verta tulvaili sekä suusta
että sieraimista.
"Minua onnetonta, nyt olen tappanut toisen veljeni", vaikeroi Kölliskö
kokonaan murtuneena.
Mutta vielä kerran tyynnytti hän jättiläistahdollaan nyt kokonaan
murtuneen sydämensä. Vielä kerran käski hän entisellä ryhdillään:
"Kantakaa Simo häkkinsä päälle, tuokaa kirves perältä ja lyökää sillä
poikki nuo köydet, jotka sitovat Raudikon häkin sen rekeen, jotta
saadaan siitä tyhjä reki. Jääköön häkki heinineen parempaa aikaa
odottamaan. Ja sinä, Kyösti, otat Raudikon ja ajat tohtori R:n luo, hän
on minun vanha tuttuni, sanot minulta terveisiä, selität asian ja tuot
hänen omalla kuomillaan meille. Ja joudu!" silmänräpäyksessä tulivat
hänen määräyksensä täytetyksi. Miehet huilasivat kotia kohden ja minä
tohtori R:n luo.
* * * * *
Kolme vuotta on kulunut edellä kerrotusta päivästä. Runsaasti kolme
vuotta. Se on niinkuin pisara meressä verrattuna ijankaikkisuuteen,
mutta lyhyessä ihmiselämässä merkitsee kolmeki vuotta paljon. Ajan
kiertelevät aallot ovat viskanneet minunki useoita penikulmia
kodistani. Suvetar on levittänyt viheriän vaippansa yli armaan
Pohjolamme, se on täplittänyt maan tuhatvärisillä, vasta puhjenneilla
kukkasilla ja levittänyt virkistävät hengähdyksensä kaikkialle. Se on
vapauttanut talven siteistä Oulujoen mahtavat aallot, jotka nyt
vallattomasti tanssien kiiruhtavat syleilemään, suutelemaan rannan
kukkaisia. Pohjolan kesäinen aurinko alkaa jo kallistua lännelle,
puiden lehdet suhisevat nuoruuden tuoreutta ja koko Muhoksen kirkon
kylän mahtava luonto lausuu Pohjolan suloutta.
On kesäinen sunnuntai-ilta, jolloin maanmieski saa hetken hengähtää
ankarasta työstään. Ikäänkuin itsestään johtuu mieleeni kuvia
menneiltä ajoilta. -- Mitähän siellä kotona nyt puuhataan? -- Kuinka
paljo sentään ovat nuo olot kodissa muutamien vuosien kuluessa
muuttuneet. -- --
Kun tuon onnettoman heinäretken perästä saavuin tohtori R:n kanssa
kotia, oli Kölliskö menettänyt kerrassaan entisen ryhtinsä. Aivan
hajamielisenä otti hän tohtoria vastaan ja johti hänet saliin, jossa
tohtori riisui päällysvaatteensa. Sen perästä meni hän kohta sairaan
tilaa tutkimaan. Simo makasi unennäön kaltaisessa tilassa. Huolellisen
tarkastuksen perästä ilmoitti tohtori loukkaantumisen ei olevan hengen
vaarallisen. Simo oli vaan saanut heikonlaisen tärähdyksen päähänsä,
josta hän kyllä pian tointuisi. Mutta sen sijaan oli reisiluu
taittunut, käsivarsiluun pää tunkeutunut kyynärluun ja värttinäluun
väliin sekä rikkonut värttinäluuta, joiden vammain tähden sairas saisi
maata useoita viikkoja. Nämät rauhoittavat tiedot annettuaan, ryhtyi
tohtori särkyneiden luiden sitomiseen, jonka tehtyään hän tarkoin
määräsi miten sairasta olisi hoidettava ja lähti sotiansa.
Mutta Kölliskö parka, häntä eivät nuo rauhoittavat tiedot näyttäneet
paljon huvittavan. Hänen sydämensä oli kokonaan murtunut. Kun
nuoruutensa rakkautta oli hänen täytynyt uhrata oman vitkastelemisensa
ja valvattinsa vanhempain tyhmyyden tähden, oli hän vakavasti päättänyt
erota maailmasta ja elää rehellisenä, vakavana ja kunniallisena
vanhanapoikana, hoitaa suurellaista taloutta ja elämänsä lopulla antaa
osansa siitä yleishyödyllisiin tarkoituksiin.
Mitä hän kerran oli päättänyt, sen hän myöski tahtoi toteuttaa ja
kukapa voisikaan häntä siitä estää. Saisihan sitten kuolla hyvällä
omallatunnolla, kuten kelpo kristitty ainakin, eikä kenelläkään olisi
muuta kuin hyvää hänestä sanottavaa. Näin sydämessään tuumien
otti hän elämänsä onnen omiin käsiinsä ja päätti sitä johtaa
jättiläistahdollaan.
Helposti johtiki hän tekonsa tavalla, ettei kukaan voinut niitä muuta
kuin kunnioittaa. Mutta tuota pahanilkistä sydäntä, sitä ei ole
niinkään helppo kurissa pitää, sen sai Kölliskö parkaki aikanaan
huomata. Eräs taipumus, jonka hän aluksi oli pitänyt vaan aivan
viattomana, versoi hänen sydämessään pian suureksi jättiläispuuksi, ja
se oli tuo luihin ja ytimiin tunkeutuva pilkallisuus. Vasta silloin kun
tämä taipumus oli uhrikseen vaatinut hänen oman veljensä, vasta silloin
huomasi Kölliskö itseki sen turmiollisuuden.
"Mitäpäs sille", arveli hän, "jos loiskasvi on peltoon tunkeutunut, on
se sieltä juurineen pois reväistävä". -- Ja sen hän tekikin. -- Mutta
sen jättämät jäljet vaikuttivat sydämessä sairautta, raskasmielisyyttä
ja ennenkuin hän oli ennättänyt huomatakaan, kasvoi entisen sijalle
entistään turmiollisempi loiskasvi ja se oli suvaitsemattomuus ja
ärtyisyys. Tämä oli jo muutamassa päivässä vaatinut entistä useampia
uhria. Kotirauha, veljesrakkaus, hyvä nimi ja maine, ne olivat jo
ainaki hetkeksi menneet ja kuka tietää miten edelleen käy.
Sitä paitsi makaa tuossa toinen veli pahoin muserrettuna. -- Ja mitä on
niiden sijaan saatu? -- Menetetty luottamus, häpeä, katumus ja murhe.
-- "Jospahan saisin vielä vuodenkaan takaisin entisestä elämästäni,
niin olisi toki molemmat veljeni terveinä ja raittiina ja oma nimeni
tahraantumatonna. Mutta nyt -- -- -- nämä katkerat muistot viiltävät
sydäntäni. Minua onnetonta! En voi enään toiseksi muuttaa sitä, mikä
tapahtunut on. Haa -- -- -- jospa kuolema pelastaisi kärsimiseni! --
Mutta mihin sitte? Kadotus ja helvetti suurentelevat vaan kitaansa. --
Mitä on tämä kärsimys? -- Kadotuksen esimakua vaan! -- Mitä tämä tuli
täällä rinnassani? -- Helvetin liekkiä ainoastaan! -- Kuolemalta en
huojennusta toivo, elämä ei minulle paljon maksa! -- Kaikkialla on
mustaa ja kolkkoa! Mikon haamuja on joka paikka täynnä, ne huutavat
kostoa -- hirmuista kostoa!" -- -- --
Simoki tointui hiljalleen. Muutamien viikkojen kuluttua oli hänen
särkyneet luunsa paranneet siihen määrään, että hän kepin avulla ja
särkynyt käsi hihnalla kaulaan ripustettuna saattoi ruveta huoneella
liikkumaan. Mutta elämänsä onnen -- nuoruutensa lemmen -- oli hänki
kadottanut.
Kun hän ensi kerran eräänä iltana tuli isän ja äidin kamariin
tavalliseen perheneuvotteluun, olivat siellä muut perheen jäsenet jo
kappaleen aikaa olleet, paitsi Köllisköä, joka ei tähän aikaan
näyttänyt piittaavan talon toimista mitään. Isä ilmoitti hänelle
lyhyesti mitä hän nuorimpain poikainsa kanssa oli päättänyt
huomisenpäivän tehtävistä. Siihen ei Simolla ollut mitään
muistuttamista.
"Olisi minulla, rakkaat vanhempani, teille yksi asia ilmoitettava",
sanoi Aaro ujosti.
Pitkällinen äänettömyys syntyi. Simon kasvot vaalenivat.
"Ethän naimaan puuhaa?" sanoi tuokion perästä isä.
"Niin -- jos siihen suostuttaisiin", vastasi Aaro arasti.
"Ja morsiamesi sitte kuka on hän?" kysyi isä.
Aaro ei vastannut kauvaan aikaan. Kaikkein silmät kääntyivät odottaen
häneen, paitsi Simon, joka kalman kalpeana tuijotti maata vasten. --
"Olemme Toisten Marin kanssa jo muutaman vuoden rakastaneet toisiamme,
ilmoitimme sen eilen Marin kotona ja saimme siunauksen", sanoi vihdoin
Aaro, "ja pyytäisimme nyt vaan teidän suostumustanne".
"Onhan Mari hyväsydäminen, siveä ja toimellinen tyttö", sanoi vihdoin
äiti, kun isä ei virkannut mitään, "olen aina toivonut häntä miniäkseni
ja semmoista jo todella tarvitsenkin, sillä voimiani on jo vanhuus
siihen määrään heikontanut, etten enään jaksa kunnolla hoitaa näin
suurta taloutta, vaan mitä sinä arvelet, isä".
"Kyllä kai tässä talossa työtä ja ruokaa on, kun vaan nuoret keskenään
sopivat, eihän Marilla tosin rikkautta ole, vaan sitähän tuota
valitettiin sinustaki, mutta olemmehan sentään pärjänneet", arveli isä
verkallisesti.
"Mutta minä en suostu asumaan samassa talossa Aaron ja Marin kanssa",
sanoi kotvasen äännettömyyden perästä Simo koleasti.
Kaikki katsoivat Simoon ja sitten vuorottain toisiinsa. Kaikki
näyttivät ymmärtäneen hänen suonenvedontapaisesti liikkuvista
kasvoistaan, mitä Simon sydämessä liikkui. Kukaan ei siis pyytänyt
mitään selitystä hänen päätökseensä.
"No siinä tapauksessa täytyy Aaron ja Marin naiminen lykätä vähän
tuonnemmaksi", arveli pitkän äänettömyyden perästä isä.