Päivä oli kovin helteinen, se paistoi koko terältä, eipä ihmekään siis,
että koko luonto oli kuin uneen uupunut. Pilviä, ei valkoisiakaan
hattaroita, jaksanut kohota taivaalle, linnut eivät laulaneet, eivät
äännelleetkään, liikkunut ei lehtikään puussa, tuskinpa haavankaan.
Keltainen maantie yksin ei saanut maata. Mäeltä laskivat alas rattaat,
kolisten kovalla hiekalla. Kolinasta heräsi lintu oksalla, jänis
pensaan takaa hyppäsi maantien poikki korvat sojossa, pari hiekkajyvää
sinkosi pyöristä tienviereiseen lammikkoon; se röyhelsihe tuokioksi,
vaan pian oli sen pinta jälleen tyyni, pian oli jänis pensaan takana
taaskin rauhassa, lintu painanut päänsä siiven alle: rattaat olivat
kaukana, ne nousivat tuolla verkalleen ylös mäkeä.
Lähdemme seuraamaan rattaita.
Niillä istui nuori mies ajatuksissaan. Mitä hän mietti, sitä ei niin
varmaan tiedä, mutta monenlaista hän vaan näkyi miettivän. Hevonen
juoksi joutuisaan.
-- "Mitäs sitä elukkatasi rääkkäät?" sanoi herra; "ennätetään tässä
vähemmälläkin. Anna käydä!"
Kyytipoika katsahti kiitollisena herraan ja pysäytti juoksun. Hiljaa
kulkivat rattaat. Aurinko paahtoi jälleen, rattaiden ritinä se oli niin
yksipuolista, aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa. Hevonen kulki
puolitorkuksissa, kyytipoika oli koko torkuksissa. Äkkiä äänsi herra:
-- "Ei tässä nyt makaamaan ruveta maantielle. Anna jaosta!"
Kyytipoika käski hevostaan; tämä puisteli vähän päätään ja läksi
jolkottamaan. Jott'ei torkku taaskin valtaa saisi, rupesi kyytipoika
ensin hyräilemään, koroittaen hyräilyänsä vähitellen lauluksi. Eikä
ollutkaan hänen laulunsa pelkkiä "rekiviisuja"; yksinkertainen se oli,
mutta sisälsi niin paljon totuutta, että se olisi antanut aihetta
paksulle filosofilliselle teokselle. Poika lauloi:
"Makkarass' on kaksi päätä:
Toinen pää ja toinen pää."
Laulettuaan sen kerran, lauloi hän sen vielä kerran ja sitten vielä
monta kertaa, niin että tuo ajatuksiinsa vaipunut herrakin rupesi
kuuntelemaan sitä. Ja mitä enemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmin hän
huomasi laulun totuuden. Mitä tarkemmin hän ajatteli omaa elämäänsä ja
tilaansa, sitä selvemmin huomasi hän, että makkarass' on kaksi päätä:
toinen pää ja toinen pää.
Hän oli nuori maisteri, tiedonhalukas, oli päättänyt lukea
yliopistossa, -- siinä toinen pää. Mutta varat loppuivat, maaseudulla
oli kelpo kotiopettajan paikka tarjona, sinne hän nyt meni varoja
hankkimaan, -- siinä toinen pää.
Hän oli oppinut ja taitava, hän tulee siis toimeen uudessa virassaan,
-- siinä toinen pää; mutta hän ei ole ylhäisissä seuroissa ollut ja
semmoisiin hän nyt oli menossa; mitenkä hän tulee toimeen siellä? --
siinä jälleen toinen pää.
Ja tämä viimeksi mainittu seikka huoletti maisteria kaikista enimmin.
Talo, johon hän nyt menee, on hänelle umpi outo. Isäntäväki on ylhäistä
herrasväkeä, aristokraatillista. Isäntä itse kuuluu olevan suora mies,
emäntä vanha hyvä-sydämminen rouva, -- heidän kanssaan siis pian
perehtyy; oppilaansa kanssa, joka oli 13-vuotias poika, hän kohta tulee
tuttavaksi. Siltä puolen siis asia suoritettu. Mutta sitten kuuluu
talossa olevan tytär, kaunis ja nuori, oleskellut ulkomailla...
Mitenkäs maisteri hänen kanssaan tulee toimeen? Sitten kuuluu heillä
käyvän paljo vieraita, niiden joukossa tietysti runsas määrä nuoria
neitosia -- siinä tulee seurustelemiset, siinä leikit, siinä monet muut
semmoiset, joista maisteri kernaasti olisi poissa, mutta sehän ei sovi,
joukkoon täytyy mennä. Ja hiis! Siinä sitten satut sanomaan sanan vähän
toisapäin kuin olla pitäisi, siitä he sitten nauravat ja... Mutta
mitäpäs minä heidän nauruistaan? Olen semmoinen kuin olen, teen
tehtäväni rehellisesti; vähät minä ihmisten naurusta...
Tuolla tavalla hän aina lohdutteli itseään, mutta yhä suuremmalla
voimalla tunkivat entiset ajatukset jälleen esiin. Uudet olot ... uudet
toimet ... uudet seurat ... uudet ... hm... Ja maisteri tunsi tuossa
sydämmen alla semmoista kummallista puristusta. Hän sytytti papirossin,
mutta se vaan pahensi asiata. Oikein rupesi vatsaa kivistämään, ei
juuri kivistämään, mutta se tuntui vaan niin kummalliselta, ja yhä
kummallisemmalta se tuntui, kuta lähemmäs tultiin kestikievaria. Siitä
ei enää ole kuin pyssyn kantama siihen hoviin, johon hänen matkansa
piti. Voi jos olisi vielä edes parinkaan peninkulman päässä, niin
ennättäisi vielä oikein tarkasti miettiä! Niin ajatteli maisteri, mutta
sitten johtui hänelle taas mieleen, että parempihan on mitä pikemmin
pääsee perille, sillä tehtävähän mikä tehtävä. Kyytipoika ikäänkuin
arvasi hänen ajatuksensa; hän lauloi nyt niin, että vuoret vastaelivat:
"Makkarass' on kaksi päätä:
Toinen pää ja toinen pää."
-- "Niin on, poikaseni, niin on! Kohtakos tullaan kestikievariin?"
He käänsivät samalla oikeaan.
-- "Tuoss' on!" sanoi poika, viitaten ruoskan varrella punaista taloa
mäen alla.
-- "Jumalan kiitos! Viimeinkin!" sanoi maisteri.
Kestikievarin pihan poikki kulki samassa muuan nais-ihminen
kaupunkilaisessa palvelustytön puvussa. Ehdottomastikin säpsähti
maisteri:
-- "Tuo mahtaa olla hovin piikoja!"
Ja entistä pahemmin kivisti sydän-alusta, ei juuri kivistänyt, mutta
tuntui vaan niin kummalliselta.
-- "Tarvitsetteko hevosta, herra?" kysyi kestikievari.
-- "Tarvitsen kyllä, taikka ... en tarvitse vielä; niin no, odottakaa
nyt vähän!" Ja maisteri meni vierastupaan.
* * * * *
Kului hetki, eikä maisteri vieläkään vaatinut hevosta; hän virui
sohvalla ja ajatteli vaan, mitenkä hän nyt ensin tulee sisään uuteen
taloon ja tekee ensimmäiset tuttavuudet. Ja yhä vaan tuntui
kummalliselta tuo sydän-alus, niinkuin ainakin, kun hermot kiihtyvät
epätietoisessa odotuksessa. Viimein nousi hän ylös, otti hattunsa ja
meni ulos kävelemään, vähän virvoittuakseen, ennenkuin hoviin lähtisi.
Parinkymmenen sylen päässä alkoi männikkö; sinne hän meni, yhä
syvemmälle ja syvemmälle. Löysipä hän lähteen, ja kivelle sen viereen
istahti hän. Puiden humina, lähteen lirinä -- nuo olivat vanhoja
tuttuja hänelle, ne saivat hänet rauhoittumaan. Hän rupesi
mietiskelemään tulevaista oloansa yliopistossa: siellä hän taas pääsee
rakkaiden Romalaistensa ja Kreikkalaistensa pariin, nauttimaan hengen
ravintoa, jommoista ei enää nykyaika voi luoda. Ja kuinka lavealle
leviää sitten hänelle vaikutusala! Edistystä tieteelle, hyötyä ja
kunniaa isänmaalle! Kuinka ihanata!... Maisteri ei istunut enää kivellä
metsässä, hän istui yliopistossa, opetus-istuimella, hän puhui
hartaille kuulijoille, niin innollisesti, niin...
Samassa kuului vähän matkan päässä pyssyn laukaus.
Koneen-omaisesti läksi maisteri kulkemaan sinnepäin, josta laukaus oli
kuulunut. Hän astui puoleksi ajatuksissaan muutamia askeleita, mutta
äkkiä hän pysähtyi, sillä hänen eteensä aukeni kuva, jota hän ei enää
milloinkaan unohtanut.
Viiden kuuden sylen päässä näki hän ison hongan, sen juurella oli iso
kivi, ja kivellä seisoi nuori neitonen. Nuori oli tuo neitonen ja
kaunis kuin kevät-aamu. Vaaleat kiharat laskeutuivat punanauhaisen
olkihatun alta ja tuuheina valuivat hartioille. Kasvot tosin eivät
olleet säännölliset, mutta joka ainoa piirre niissä oli hentoutta,
armautta, ja pitkäin ripsien alta näkyi -- silmät, niinkö luulette? ei!
-- taivas sieltä näkyi, ei taivas, mutta kaksi taivasta; ja suu -- vaan
ei, se on liian lauha sana -- suukkonen, tuommoinen pikkuruinen, täynnä
vallattomuutta!... Sininen hame, lumivalkoiset sukat, ja kengät
pienoiset kuin keijukaisen. -- Selässä riippui neitosella pieni pyssy.
Maisteri ei voinut liikahtaa paikaltaan. Taanoiset klassilliset
ajatukset olivat hänellä vielä jäljellä: hän luuli tosiaankin näkevänsä
itse Dianan. -- Vaan mitä katselee metsän mieluinen emäntä niin
lakkaamatta ylös honkaan? Vait! Hän liikahtaa, hän kurottaa kätensä
alimmaista oksaa kohti, pieni hyppäys, -- ja kauniit kädet saivat
kiinni oksasta, ja niin siinä riippuu Diana. Ja yhä ylemmäs on hänellä
mieli, käsi kurotakse seuraavaan oksaan, mutta liian se on korkealla.
Vaan kas tuossahan pistää ulos sopiva oksa toiselta puolen puuta. Hips!
Siinä riippuu neitonen, entistä pikkuisen ylempänä, mutta ei enää ole
kiven kohdalla. Yhä vieläkin ylemmäs on hänen halunsa, mutta
harmillistahan on, että juuri tämä honka on niin oudosti luotu,
etteivät kauniit, huimapäiset Dianat pääse ylemmäksi: seuraava oksa on
liian korkealla, sinne ei yrittämistäkään. Alas siis! Vaan voi!
Alhaalla on juuri lähteen silmä: märäksi käyvät sorjat kengät, kastuvat
valkoiset sukat ja sitten vielä on lähteen vesi niin kylmää -- brrr!
Siinä riippuu metsän mieluinen emäntä maan ja taivaan välillä, milloin
harmilla silmäisten ylös, milloin kauhulla katsahtaen alas.
-- "Ah!" kiljaisee hän viimein. Maisteri seisoi tuolla huomaamatonna
entisellä paikallaan, lumottuna, ihastuneena. Entäs sitten tuo "ah!"?
kuinka ihanalta se kuului, raikkaana, hopeankirkkaana! Ja hiljalleen
kertoi metsän kaiku: ah! Ja sitten vielä järven toinen ranta kuiskasi
niin armaasti: ah! -- Niin ihanata oli tuo maisterin mielestä, että hän
olisi kernaasti tahtonut olla koko ikänsä metsässä, katsella salaa
kaunista Dianaa ja kuulla sen huutelevan: ah!
Kului muutama silmänräpäys, niin jo äänsi neitonen;
-- "Aih!"
Ja kun vielä silmänräpäys oli kulunut, niin häneltä kuului:
-- "Voih!"
Ja tämä ei enää ollutkaan niin heleätä; siinä kuului jotakin
pelon-alaista. Pian herätti maisterin hänen makeista unelmistaan kimeä:
-- "Auttakaa!"
Ja nyt vasta huomasi hän neitosen huutelevan vaarassa. Pari hyppäystä
-- ja hän oli Dianansa luona. Hellästi tarttui hän lumoajattareen ja
nosti hänet vielä suuremmalla hellyydellä alas kivelle.
-- "Herra, kuinka olen teille kiitollinen," lausui neitonen,
laskeumatta kiveltä alas. "Katsokaas herra," lisäsi hän osoittaen ylös
puuhun, "tuota oravaa teki mieleni saada: minä ammuin sen, mutta
nähtävästi vaan haavoitin poloisen. Katsokaas, kuinka se raukka tuolla
istuu hyyristyneenä oksain juureen. Voi, voi jos minä sen saisin!" Ja
pienoinen jalka polkasi sammaleiseen kiveen kaksi kolme kertaa
peräkkäin.
-- "Te tahdotte tuota oravaa, niinkö?" sanoi maisteri. "Heti paikalla!"
Nämä viimeiset sanat kuuluivat jo hongasta. Harvoin on orava niin
nopeasti kiivennyt puuhun, kuin maisteri nyt.
Silmänräpäyksessä oli immen sylissä pienoinen orava.
-- "Ty-ty-ty!" puhui Diana otukselleen. "Poloinen, kuinka sun jalkasi
on käynyt pahoin; mutta älä huoli, kyllä se parannetaan. Herran tähden,
kuinka sinä olet sorja! Katsokaas, herra, eikö se ole kaunis?"
Maisteri katsoi ihastuksella, ei kumminkaan oravaan, vaan kauniisin
kätösiin, jotka oravaa hyväilivät.
-- "Ne ovat erinomaisen kauniit," sanoi hän ihastuksensa
ylenpalttisuudessa.
-- "Kauniit? Mitkä niin?" kysäsi neiti ihmetellen.
-- "Kaunis, kaunis," selitti maisteri nolostuen, "kaunis on, nimittäin
tuo orava, oikein totta minä tarkoitin oravaa."
Pitkät ripset kohosivat puolilleen ja kaksi taivasta katseli niiden
alta niin veitikkamaisesti tuohon nolostuneesen Apollonin poikaan.
Mutta äkkiä purskahti tyttönen nauruun, heleään, kirkkaasen.
-- "Herra, voi kuinka te olette lystin näköinen?"
-- "Kuinka? Minäkö?" änkytti maisteri aivan neuvotonna.
-- "No, taivas, pikkuruinen käpy on tarttunut teille tuohon noin!"
Maisteri pyyhkäsi käpysen parrastansa, jota hän piti _à la Napoléon_,
ja kirosi mielessänsä kaikki semmoiset kävyt, jotka saattavat nuoren
miehen noloksi.
-- "Ty-ty-ty!" puhui Diana jälleen oravalle. Hän hyväili sitä,
silitteli sitä, jopa suutelikin niin armaasti ja viehättävästi, että
maisteri kesken nolouttaan unohti kaikki klassilliset unelmat ja toivoi
olevansa tuommoinen pikkuinen, haavoitettu orava.
-- "Antakaas kätenne, herra," sanoi neitonen, "minä hyppään alas."
Maisteri otti kädestä, neitonen hyppäsi maahan. Ja mikä hyppäys! Niin,
täynnä suloutta! Se viehätti maisteria niin, ettei hän muistanut
päästää pois Dianan kättä omastaan, ja -- ihmeellistä! -- ei Dianakaan
sitä vetänyt pois. Ja niin he seisoivat tuossa, sanaakaan virkkamatta:
kaksi taivasta ja kaksi klassillista silmää vastatusten. Vaan pian
laskeutuivat taivaan kannet, ja hehkuva puna lensi immen kasvoille.
-- "Herra," kuiskasi; hän kainona, vetäen hiljaa kätensä pois. "Minä
kaiketi näytän teistä hyvin kummalliselta, minä ... minä..." Neitonen
kävi hämille.
-- "Ty-ty-ty," lisäsi hän, kääntyen oravan puoleen.
-- "Neitoseni," vastasi maisteri, "jos uskaltaisin sanoa, niin näytätte
te ... te..." ja hänkin sekottui ja kävi hämille.
-- "Ty-ty-ty," lisäsi hän, kääntyen myöskin oravan puoleen.
Pian toipui Diana.
-- "Kummallisesti olemme tutustuneet. Sallikaa esitteleidäni: nimeni on
Anni, Koskelan herran tytär."
-- "Kosk... Kosk...?"
-- "Koskelan."
-- "Herran tähden!" äänsi äkkiä maisteri ja samassa johtui hänelle taas
mieleen kyytipojan laulu.
-- "Kuinka te sanoitte?" kysäsi toinen kummastellen.
-- "Minä sanoin: 'Herran tähden!'"
-- "Miksikä niin?"
-- "Näettekö, neitiseni, nimeni on Lauri Leinola..."
-- "Lein...?"
-- "Leinola."
-- "Herran tähden!" äänsi vuoroansa Anni. "Sittenhän olette sama
maisteri, jota olemme odottaneet veljeni opettajaksi?"
-- "Niin juuri," sanoi maisteri huoaten.
-- "Jesta! kuinka hauskaa, kuinka erinomaisen hauskaa, että minä
ensimmäisenä saan sanoa teille terve-tultuanne!"
Ja neitonen ojensi Laurille kätensä ja puristi oikein sydämmellisesti.
-- "Kiitos!" virkkoi Lauri ja -- en tiedä mistä se tuli, mutta --
hänkin puristi oikein sydämmellisesti.
Ja siinä he nyt jälleen seisoivat käsi kädessä, vaan sitten jälleen
lankesivat katseet maahan. Taas oli orava hyvään tarpeesen.
-- "Ty-ty-ty!" sanoi sille Anni.
Ja maisteri sanoi myöskin:
-- "Ty-ty-ty!"
Kohta he läksivät metsästä ulos.
Tiellä kertoi hänelle Anni lähteneensä tän'aamuna pikku veljensä kanssa
kirkonkylään rattailla. Takaisin lähdettäessä oli hän lähettänyt
veljensä ajamaan yksin, itse sitä vastoin oli hän tullut oikotietä,
soutanut veneellä Vellamonlahden poikki, kulkenut ruuhella Sinisalmen
yli ja sitten metsikössä ampunut oravia: hän muka rakastaa
erinomaisesti metsästämistä.
Maantiellä oli veli jo odottamassa rattainensa.
Anni käski pojan mennä jalkaisin kotia, hyppäsi rattaille ja pyysi
maisterin istumaan viereensä; kaikki tuo tapahtui niin pikaisesti, että
maisteri tuskin oli istahtanut Dianan viereen, niin jo läksivät rattaat
liikkeelle. Valkoiset kädet olivat ohjaksissa, Lauri oli saanut
hoidettavikseen pyssyn ja armaan oravan.
Ja huimaa menoa tuossa mentiin.
-- "Ajakaa varovasti, neitiseni," sanoi maisteri säikähdyksissä, "täss'
on pahoja kiviä,"
Vastaukseksi helähti heleä nauru.
-- "Pelkäättekö?" kysäsi Anni, veitikkamaisesti katsoen vieressään
istuvan Adoniin, jolla oli työ ja tuska, pidellessään pyssyä, oravaa ja
-- hattuansa. "Kiire ajaminen on parhaimpia huvituksiani. Hips!"
Ja kivet iskivät tulta.
Lauri herra oli kuin puolipyörryksissä. Hän istui mukavasti keijuvilla
rattailla, ihana Diana ohjasi virkkua juoksijata, ja puut ja pensaat
kiitivät heidän ohitsensa, ja tuolta näkyi jo hovikin, ja nyt ajettiin
sillan yli...
-- "Tpruu!" Nyt oltiin päärakennuksen portaiden edessä.
* * * * *
Olipa sekin yö, minkä maisteri nyt ensi kertaa vietti uudessa talossa!
Oikeastaan ei se olut mikään yö eikä se ollut päiväkään: yöllä ihmiset
makaavat, päivällä he valvovat, mutta Lauri maisteri ei maannut eikä
valvonut tänä yönä, olihan tuommoisessa unen ja valveen sekaisessa
olossa, jota ei oikein osaa nimittääkään. Eilispäivän tapaukset
ilmautuivat tuhansissa ja tuhansissa eri muodoissa hänen sielunsa
silmäin eteen. Hän näki ukko Ciceronin, niin vanhan ja vakaan näköisen;
hän ihaili vanhaa puhujaa, mutta kun hän tarkemmin katseli, niin
huomasi hän Ciceronin harmaassa parrassa pienen männyn-kävyn. Ja vähän
matkan päässä seisoi Diana, nauraen käpyjutulle, nauraen niin, että
Laurin kävi oikein sääli vanhaa miestä. Toisinaan hän taas oli
kiipeevinänsä korkeaan puuhun, ylemmäs, vielä ylemmäs, ja sieltä puhui
hän hartaille kuulijoille, joiden joukossa hän näki kaunokaisen immen,
orava sylissä. Toisinaan hän seisoi tuon immen kanssa, piti häntä
kädestä, ja kaikki oli niin suloista ja hiljaa ympärillä. Lauri oli
niin merkillisen rohkea, hän puhui neitoselle niin hyvästi ja
kauniisti, ja neitonen hymyili vielä kauniimmin, ja -- Lauri nosti tuon
pienosen käden huulillensa ja oli painaa siihen palavan suudelman,
mutta silloin näki hän, että hänen edessään seisoikin ukko Ciceroni,
parrassa pieni männynkäpy.
Tuollaisia kuvia hän näki koko pitkoisen yön, käännellen itseänsä
kupeelta toiselle.
Hänen herätessään oli aurinko ollut ylhäällä pari hetkeä. Aamu oli
kaunis. Minä kernaasti kertoisin ja kuvailisin tuota aamun ihanuutta,
mutta kyllähän lukijattareni ja lukijani itsestänsäkin tietävät kuinka
ihmeen ihanata kesäinen aamu on Suomessa (nimittäin kun ei ilma ole
paha). Lauri nousi, avasi akkunan ja rupesi, niinkuin sanotaan, täysin
hengähdyksin nauttimaan raikasta ilmaa. Maisterin asunto oli
pihanpuoleisessa rakennuksessa, ja sieltä hän nyt katseli pulskaa
päärakennusta, jonka asukkaat vielä näkyivät olevan unen vallassa.
Mutta vähän ajan perästä liikahtivat kartiinit eräässä akkunassa, ne
vetäysivät syrjään ja akkunassa näkyi -- Anni, keveässä aamupuvussa,
ihanana, viehättävänä.
-- "Tipu, tipu, tipu, kuli, kuli, kuli," huuteli Anni akkunastaan, eikä
aikaakaan niin lensi akkunan alle koko joukko kyyhkysiä, joille Anni
heitteli herneitä ja jyviä. Kasvoipa siivekästen vierasten joukko: pian
tuli sinne varpusiakin. Taampaa nämä ensin katsoivat kyyhkysten makean
leivän juhlaa, ja sitten pienin hyppäyksin uskalsivat vähitellen
lähestyä isoisten ateriaa. Karjapihalta kurkisti kukkokin kateellisin
silmin tätä mässäämistä, mutta pian tuo mahomettilainen kutsui monen
monet puolisonsa ympärilleen, nämä taas monen monet poikansa ja
tyttärensä, ja ylpeesti johdatti pappa kukko ne Annin akkunan alle.
Olipa tuossa nokkinaa! Kyyhkysistä oli eräs valkoinen vallan rohkea: se
lentää leyhytteli ensin Annin pään kohdalla, vaan viimein laskeusi
hänen olallensa, ja huuliltansa syötti Anni lempilintuaan. Lauri
ei ollut jouten hänkään. Hän oli hiljalleen ottanut esille
piirustusvihkonsa ja yks kaks pannut paperille tuon kauniin kuvan
kauniina kesä-aamuna (paitsi muita taitoja oli näet hänellä myös
tavattoman hyvä piirustamisen taito). Hän oli koko ajan ollut
näkymättömissä, mutta saatuaan valmiiksi kyyhkysen Annin olalle, hän
ihastellen työtään, ojensi sitä vähän kauemmaksi ja katseli sitä,
päätään kallistellen. Kyyhkysen varvas oli vielä korjattava; hän
katsahti alkuperäiseen kuvaan, mutta samassa huomasi Anni hänet.
-- "Ai!" kiljasi hän jälleen hopeankirkkaalla äänellään ja veti
kartiinit eteensä, niin ettei niiden takaa näkynyt muuta kuin ihana pää
ja kauniit suortuvat.
-- "Hyvää huomenta, maisteri!" sanoi hän ja hymyili, Laurin mielestä,
niinkuin Rafaelin enkeli.
-- "Jumal'antakoon!" vastasi Lauri ja koetti piiloittaa piirustansa.
-- "Näittekö kaunista unta ensimmäisenä yönä uudessa talossa?" kysyi
Anni.
-- "Erittäin kaunista!"
-- "Kestä te unta näitte?"
-- "Teistä," sanoi maisteri viattomasti.
-- "Minustako? Hahaha! Hyvästi!"
Ja Rafaelin enkeli katosi akkunasta.
-- "Nyt hän varmaankin suuttui," arveli Lauri ja oli hyvin pahoillansa.
En tiedä, oliko Anni suuttunut, mutta sen varmaan tiedän, etteivät
Annin siivekkäät ystävät tykänneet yhtään hyvää ateriansa
keskeyttämisestä. Varpuset eivät uskaltaneet tosin muuta kuin tehdä
pari pientä epäkohteliasta hyppäystä, kyyhkyset päätänsä kurottaen
lausuivat vain parilla kolmella sanalla paheksumisensa, mutta kukko se
piti aika melua, kaakatti ja leyhytteli siipiään ja viimein loukatulla
ambitionilla kutsui perheensä pois epäkohteliaan vieraan näkyvistä.
-- "Kyllä hän varmaan suuttui," lausui Lauri jälleen. "Ei olisi pitänyt
noin suoraa päätä sanoa hänelle, mitä unta minä näin. Paha onkin sanoa
sellaista nuorelle tytölle, jota tuskin vielä tunteekaan."
Aamiaisen jälkeen kohtasi hän Annin yksin.
-- "Neitini," yritti hän puhumaan ja pysähtyi, sillä kaksi taivasta
näkyi jälleen.
-- "Herrani?" vastasi toinen.
-- "Te olette luultavasti ... hm..."
-- "En ole ensinkään hm."
-- "Ei, mutta minä tarkoitan sitä, että te..." ja Lauri nolostui yhä
enemmin.
-- "Mitä niin?"
-- "Että aamulla, kun teidät näin..."
-- "Niin mitä sitte?"
-- "Niin minä tulin sanoneeksi teille jotakin..."
Kirkas puna lensi Annin kasvoille, mutta hän, niinkuin neitoset aina,
osaavat sen jälleen poistaa, kun tahtovat. Hän sanoi huolimattomasti:
-- "Mitäs te sitten sanoitte?"
-- "No, mutta," arveli maisteri itsekseen, "pitääkös minun nyt uudistaa
taanoinen tuhmuus?"
-- "Mitäs se sanoittekaan? Kertokaa."
-- "Sanoin, että unissani olin nähnyt teitä."
-- "Entäs sitte?"
-- "Ei muuta mitään."
-- "Hm."
-- "Hm."
-- "Mutta mitäs te nyt oikeastaan tarkoitatte?" kysäsi Anni, ja suu,
tuo pieni ruusuinen suu, oli taas niin vallaton.
-- "Minä näette pelkään..."
-- "Nähdä minua unissanne, niinkö?"
-- "Niin juuri," sanoi maisteri, huomaamatta Annin ansaa.
-- "Ha-ha-ha! Kuinka te olette kohtelias!"
-- "Voi, voi, neitini," vaikeroi Lauri tuskissaan, "minä tarkoitin ihan
toista. Minä näette pelkäsin teidän suuttuneen, kun sanoin nähneeni
teistä unta."
-- "Vai niin, te siis vain narrasitte?"
-- "En narrannut, en," vakuutti Lauri.
-- "No mutta minkätähden minä olisin suuttunut siitä?"
-- "En minä tiedä, minä päätin vaan siitä, kun te niin vetäysitte
akkunasta pois ja sanoitte: hyvästi."
-- "Herran tähden, kuinka te vielä olette naiivi ja ujo, voi, voi!"
Tuossa hän seisoi Lauri parka punaisena ja neuvotonna noin suorasta
puheesta. Anni huomasi sanoneensa liian paljon ja hänenkin oli hankala
olla ja kun hän tarkemmin katsoi Lauriin, niin tuli hänen vielä
hankalampi olla, sillä kaikessa noloudessaan oli Lauri kaunis mies.
Anni koetti naurahtaa, mutta se ei onnistunut. Vaan milloin on nainen
kauan ollut neuvotonna?
-- "Ai, ai, kelvoton Ponttu, kun taas ahdistaa Mirriäni," kiljasi hän
äkkiä, ja "hush, Ponttu!" kuului kohta sen jälkeen tuolta pihan perältä
Annin ääni.
Lauri meni kammioonsa. "Te olette vielä niin naiivi ja ujo": -- tuo
lause ei antanut hänelle rauhaa. Hän päätti olla tästä puolin toisin.
Mutta miten? Keltä kysyisi hän neuvoa? Lauri aprikoi kauan tuota asiaa
ja viimeinkin näkyi keksineen keinon. Hän istahti ja kirjoitti
paraimmalle ystävällensä Helsinkiin seuraavan kirjeen:
"Oma Ystäväni!
Heti kun olet saanut tämän kirjeen, niin mene kirjakauppaan ja osta
mulle eräs kirja, jonka nimeä en minä itsekään tiedä, mutta jotain
tuollaista se on; 'Gentilhomme' tai 'Das Gesellschaftsleben,' --
sanalla sanoen osta semmoinen kirja, jossa on hyviä neuvoja
seuraelämää varten. Osta se kiiresti ja vielä kiireemmästi lähetä
se ystävällesi
_Laurille_.
_P. S._ Ensi kirjeessä laveammalta itsestäni. Älä unohda:
'Gentilhomme' tai jotakin sellaista."
Syystä tai toisesta kirja viipyi kaksi viikkoa, ja näiden kahden viikon
aikana oli maisterilla useampiakin kohtauksia, jotka saattoivat hänen
suuresti kaipaamaan tuota "Gentilhommea" tai jotakin sellaista. Vaan
niistä kertoileminen ehkä väsyttäisi lukijata.
* * * * *
Huolimatta veitikkamaisuudestaan oli Anni helläsydämmisin neitonen
maan päällä. Usein sattui niin, että koko talon herrasväki meni
illanpuhteella järven yli huvitteleimaan. Maisteri tietysti oli mukana
oppilaansa kanssa. Kaikkialla oli hovin tiluksia, ja hovinherra, kuten
kunnon isäntä konsanaankin, piti hauskimpana työnään kävellä peltojaan
ja niittyjään katsomassa. Hyvällä aviopuolisolla ei voi olla muuta kuin
myötätuntoisuutta miehensä kanssa: peltoja ja niittyjä rakasti rouvakin
katsella. Niinpä kävikin usein noilla mainituilla huvimatkoilla, että
pappa tarjosi mammalle kätensä, ja niin he menivät. Lauri, Anni ja
Annin veli jäivät kolmen kesken, mutta maisterin johdolla oli pojasta
tullut uuttera kasvien tutkija: hänkin katosi metsään hakemaan
harvinaisempia kasveja, -- ja niin jäivät Anni ja Lauri yksikseen.
Silloin he istahtivat jollekin kauniille paikalle.
-- "Kertokaa, maisteri, nyt jotakin."
-- "Mitäpä minä osaisin kertoa?"
-- "Noin te aina sanotte, mutta kun kerran vaan pääsette alkuun, niin
sitten kerrotte niin kauniisti."
-- "Te luulette?"
-- "Ihan totta." Ja Anni katsoi suurilla silmillään Lauriin niin
vilpittömästi ja pyytämällä, että olisipa ollut hyvin kova sydän sillä,
joka olisi voinut kieltää.
Lauri kertoi, ja hän sitä osasikin tehdä. Milloin otti hän puheeksi
luonnontieteiden suuren edistymisen, hän jutteli milloin
tähtitieteestä, milloin kemiasta, milloin taas runoudesta. Hän puhui
aina kernaasti Shakespearen Hamletista, tuosta kohtalon vainoamasta,
joka on kutsunut hautain maailmasta yllykettä kostolleen, jota huutaa
hänen isänsä veri; Hamletista, joka aina vain epäilee, jonka innollinen
puhkuaminen raukenee ja mieli ei kykene työhön; Hamletista, joka näkee
_kohtalon_ joka paikassa, arvellen: mikä huomenna tapahtuu, ei tapahdu
tänään.
Hän ei ollut kaunopuhelias, Lauri maisteri, hän istui hiljaa
asemillaan, viuhtomatta, vauhtomatta, mutta ääni se oli niin
soinnukasta, niin sydämmen pohjasta lähtenyttä, ja silmissä paloi
innostuksen tuli. Ja Anni kuunteli häntä hartaasti, innostuen hänen
kanssaan, heltyen hänen kanssaan. Tuolloin, kuullessaan Laurin puhetta,
hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, Lauri oli hänen mielestänsä jotain
tavallista enempi, ja usein Annissa arkana heräsi ajatus, olla usein,
hyvin usein Laurin kaltaisen olennon luona, hyyristyä hänen syliinsä
myrskyssä ja iloita hänen kanssaan silloin kuin sydän tuntee rauhaa,
onnea, voimatta selittää syytä siihen. Mutta kun oli nuoria neitosia
samassa seurassa, silloin oli hän jälleen entinen huimapäinen Anni,
jossa Laurin neuvottomuus isoissa seuroissa herätti sanomatonta iloa.
* * * * *
Olipa taaskin kaunis aamu. Lauri meni ulos kävelylle, mukana nyt,
niinkuin ainakin, piirustusvihkonsa. Mutta ihmeellistä! Sen koommin
kuin kuva Annista ja kyyhkysestä oli valmistunut, oli Lauri piirustanut
useampia muitakin, mutta kaikkiin niihin kuvasi hän ehdottomastikin
joko Annin ja kyyhkysen tai kyyhkysen ja Annin. Niin kävi tänäkin
aamuna. Tultuaan metsään ohjasi hän askeleensa -- tietämättänsä, sehän
on arvattava -- sille paikalle, jossa hän ensi kerran oli kohdannut
Annin. Hän istahti sen kiven juurelle, jolla Anni oli seisonut silloin,
ja -- tämäkin tietysti tapahtui hänen tietämättänsä, aivan kuin
romaaneissa on tavallista. Siinä hän otti esille piirustusvihkonsa, ja
rupesi piirustamaan, päästäen huolimattomasti kynän kulkemaan
paperilla. Kului tuokio, niin ilmausi paperille järvi, järvelle ruuhi,
pienonen tietysti, ruuhen perälle neitonen, Anni tietysti. Jo ilmautui
osa kyyhkystäkin olalle, mutta nyt vasta rupesi maisteri ajattelemaan,
sopiiko muka kyyhkystä nyt tuohonkin panna. "Kenties olisi sentään
parempi, jos laittaisi oravan, kesyn oravan; niin, mutta..."
Ja hän ajatteli, kumpiko olisi luonnollisempi, oravako vai kyyhkynen.
Ties kuinka kauan hän olisi siinä istunut, jollei häntä olisi
keskeyttänyt heleä ääni hänen takanaan.
-- "Miks'ette jatka eidyllistä kuvaanne?"
Herran tähden: Annihan se oli! Hän oli hiljaa hiipinyt luokse ja
katsellut olan ylitse maisterin työtä.
-- "Miks'ette jatka?" kysyi Anni toistamiseen.
-- "Siks' että te niin äkkiä..."
-- "Häiritsin teitä, niinkö?"
-- "Ette millään muotoa, mutta..."
-- "Ketä olette tahtoneet piirustaa tuohon?"
-- "Tahtonutko? Eikö se ole onnistunut? Ettekö tunne, kuka ruuhessa
istuu? Malttakaas! Pari piirrettä vielä. Kas näin. Tunnetteko nyt?"
Anni punastui.
-- "Kuka teille on antanut luvan piirustella minun muotokuviani?" sanoi
hän hyvin äkäisenä.
Voi neitosia, voi ihmeellisiä olentoja! Kun sattumalta, äkkiä kosketat
heidän herkkään hermoonsa, sanot heille jotakin miellyttäväistä, jonka
äkkinäisyys estää heidät kohta vastausta löytämästä, niin he joko
itkevät tahi ovat suuttuvinansa!
Säikähtäneenä vakuutti Lauri:
-- "Tuhannesti anteeksi, neiti: minä en tiennyt tämän olevan teidän
mieltänne vastoin. Minä vakuutan, ett'en tästä puolin enää kertaakaan
sitä tee."
Lauri parkaa! Hän oli niin viaton vielä. Kaikesta näkyi, ettei hän
vielä ollut lukenut Gentilhommea tai jotakin sellaista. Gentilhomme ei
olisi puhunut noin vilpittömästi.
Vähäinen harmin, nimittäin oikean harmin, väre lehahti Annin kasvoilla.
-- "Sallitteko minun edes säilyttää tämän kuvan itselleni?" kysyi
vilpitön Lauri.
-- "En."
-- "Minä revin sen siis rikki. Tahdotteko sitä?"
-- "En."
-- "Mutta kuinkas sitten?"
-- "Antakaa minulle tuo lehti."
-- "Kuinka?"
-- "Luonnollisesti siten, että repäisette sen irti vihostanne ja
annatte minulle."
-- "Mutta, neitini..."
-- "Mutta, herrani, tahdotteko taas suututtaa minua?" ja pieni jalka
yritti polkea pienen lemmikin, joka sattui olemaan sen kohdalla.
-- "Taivas varjelkoon!"
Ja Anni sai mitä oli tahtonut. Hän kumartui, otti tuon korean lemmikin
ja tarjosi sen ääneti Laurille, joka otti sen yhtä ääneti vastaan.
-- "Mitäs tämä nyt merkitsee?" arveli Lauri itseksensä. "Ensin
suututaan kuvasta ja sitten se otetaan ja pannaan koreasti povelle ja
sitten annetaan lemmikki. Hiis! Eiköhän tuommoisesta olisi selitystä
Gentilhommessa?"
He läksivät kulkemaan kotiapäin.
Anni oli suutuksissaan koko matkan, hän puhuikin koko matkan selvällä
suuttumuksen äänellä. Hän rupesi kyselemään, oliko Laari jo kauan
harjoitellut piirustusta; ilmoitti sitten itsellään olevan suuren halun
oppia piirustamaan ja lopuksi, aina vaan suuttuneella äänellä, kysäsi:
-- "Tahtoisitteko ruveta opettamaan minulle piirustusta?"
-- "Teillekö!"
-- "No onko se niin ihmeellistä?"
-- "Ei suinkaan."
-- "Tahdotteko, minä kysyn?"
-- "Vallan kernaasti."
He olivat juuri tulleet päärakennuksen portaiden kohdalle.
-- "Alkakaamme jo tänään," sanoi Anni.
-- "Niinkuin käskette."
-- "Nyt juuri, käykäämme saliin."
-- "Suokaa anteeksi, nyt en voi; Kaarlo veljenne odottaa minua. Meidän
pitää lukea."
-- "Miks'ei hän saata mennä kukkia hakemaan?"
-- "Meidän pitää ensin tutkia eilen kootut kukat?"
-- "Tutkikaa illalla vasta."
-- "Ne näivettyvät siksi."
-- "Herran tähden, kuinka olette itsepäinen!"
-- "Suokaa anteeksi, minä vaan tiedän velvollisuuteni," vastasi Lauri
vakaasti.
-- "No niin, minä ymmärrän sen," lausui Anni sulattavalla äänellä,
leppyneenä. "Mutta sitten eikö niin?" liitti hän, ojentaen Laurille
kättä.
-- "Heti kuin olemme lopettaneet."
Lauri meni oppilaansa luo.
Taivas, sitä kukkain paljoutta, minkä poika oli koonnut eilen! Niitä
tutkiessahan menee pari tuntia! Mutta onneksi olivat useimmat jo
ennättäneet näivettyä. Tuoreet tutkittiin, siihen kului puoli tuntia,
joka maisterista tuntui iankaikkisuudelle. Hän istui rauhatonna,
teroittaen valmiiksi kaksi lyijykynää.
-- "Maisteri," sanoi Kaarlo, "tästä kukasta en voi saada selkoa, se
näkyy olevan _cruciferi_."
-- "Ai, se on hyvin vaikea _cruciferi_; menehän nyt hakemaan muitakin
samallaisia, niin tutkimme ne yhdessä."
Kaarlo meni kukkia hakemaan, mutta pian palasi hän jälleen.
-- "Maisteri, tässä tuli teille kirja ristisiteessä."
Se oli -- "Gentilhomme," tuo kauan ikävällä odoteltu Gentilhomme, mutta
nyt ei Lauri olisi malttanut ruveta lukemaan oman veljensäkään
kirjettä, niin kiire oli hänellä.
Anni odotti häntä, ja odottaessaan oli myöskin teroittanut valmiiksi
kaksi lyijykynää.
* * * * *
Anni oli hyvin ahkera oppilas ja edistyi hyvin, vaikka hän joskus,
harmissaan onnistumattomasta piirteestä, repäsi koko lehden tuhansiin
palasiin.
-- "Mitäs varten te nyt repäsitte sen?" sanoi Lauri silloin aivan
tyyneesti.
-- "Mitä vasten! Minua harmittaa, kun ei saa, mitä tahtoo."
-- "Maailma ei olisikaan maailma, jos täällä kaikki saisi heti paikalla
ilman mitään vaivaa."
-- "Mikäs se sitten olisi?"
-- "Onnen taivas."
-- "Hm."
Ja Anni piirusti jälleen tyyneenä.
Jos oli oppilas hyvin innollinen, niin ei opettajakaan ollut vähemmin
innollinen. Ja tuo molemmanpuolinen into kasvoi päivä päivältä.