-- "Hän on sama, jonka muisto teissä niin miellyttävänä sekaantuu
muistoon noista tanssiaisista Helsingissä."
Hiljainen kaste kimalteli purpuraisilla kukilla.
Yrjö nousi hiljalleen. Niilo oli saapunut aivan lähelle. Yrjö otti
ystäväänsä kädestä ja viitaten Ainaan, kuiskasi:
-- "Hän."
Niilo istahti Ainan viereen...
Salissa, jonne Yrjö meni, istuivat isä ja Laura, kuunnellen Sylvester
Sylvestrius'en puhetta. Vanhalla lehtorilla näkyi olevan jotakin hyvin
tärkeätä kerrottavana. Yrjön astuessa sisään, huudahti hän: "Kas
tuossa, tuossa tulee hän, tuo jalo mies, ylevä nuorukainen! Sallikaa
puristaa kättänne!"
-- "Mutta mitä tarkoitatte, lehtori?" kysyi Yrjö, hämmästyneenä
katsellen ympärilleen.
-- "Sitä tarkoitan, että te olette jalo mies. Ja minä kerron tässä
ystävilleni koko asian. Älkää kieltäkö minua, älkää kieltäkö. Niin,"
jatkoi lehtori, "sillalla näkee hän, että Kuitusen pieni tytär oli
pudonnut laiturilta veteen, ja silloin hän, mitään muuta miettimättä,
syöksyy sillalta, kolmen sylen korkeudesta, suin päin veteen,
ajattelematta, että saattaisihan pohjalla olla kiviä, joihin hän
helposti musertuisi. Tuokion ajan ovat hän sekä lapsi veden alla, mutta
pian nousee hän, käsissään kallis taakka. Hän ui rannalle, laskee
lapsen hätäyneen äidin syliin ja, ennenkuin tämä ennättää sanoa
sanaakaan, on hän jo kaukana poissa. Äiti ei häntä tuntenut, mutta
onneksi satuin minä sillan toisesta päästä näkemään, ja minä
olen valmis koko maailmalle kertomaan, että vielä on jaloutta,
altiiksi-antaumista maailmassa, on, kaks kertaa kaks, niinkin! Ja tämä
jalo mies olette te tohtori, te itse!"
-- "Hyvä herra," virkkoi Yrjö; "te liioittelette: mitä minä tein, olisi
kuka hyvänsä tehnyt."
-- "Ei olisi joka mies tehnyt, kaks kertaa kaks!"
Laura katseli nuorta tohtoria ihastunein silmin; viimein hän nousi ja,
ojentaen hälle kätensä, sanoi:
-- "Kiitos, jalo herra; kiitos monin kerroin: te olette pelastaneet
ristityttäreni!"
-- "Mikä onni!" huudahti Yrjö ja puristi pehmoista kättä ja puristi
sitä kauan.
Heidän katseensa kohtasivat tosiaan...
* * * * *
Kului kuukausi. Olkkosen talossa oli muutamia vieraita. Yrjö ja Niilo
olivat myös siellä.
Kauppaneuvos piti vieraille pienen puheen, jota seurasivat lasien
helähdykset ja kaksinkertaiset onnentoivotukset.
-- "Kukas oli oikeassa?" kysäsi pormestarin rouva hiljaa viskaalin
rouvalta.
-- "Jaa, sitä oli minun mahdoton arvata, _imbossibel_!"
Sylvester Sylvestrius tarttui lasiinsa ja rupesi pitämään puhetta.
-- "Hyvä herrasväki," lausui hän. "Kaks kertaa kaks on neljä, sen
tietää kukin. Ja tän'iltana on tapahtunut juuri semmoinen kombinationi.
Mutta onnellisuuden maailmassa käy laskut toisin kuin tavallisessa. Nyt
on ilmeisesti todistettu, ja minunkin vanha sydämmeni tuntee, että kaks
kertaa kaks onnellista on sittenkin ainoastaan kaksi onnellista, sillä
kaksi ovat onnellisia silloin, kun tuntevat itsensä _yhdeksi_
onnelliseksi olennoksi. Niin aina olkoon ja siihen maljan juon!"
Muutamat vieraista arvelivat Sylvestrius'en puhetta näppäräksi;
muutamat eivät arvelleet mitään; viskaalin rouva arveli, ett'ei
tässä ollenkaan olisi huolinut astua esiin "geografillisilla
kvantiteeteilla."
Mutta kaikki kilistelivät laseja ja sanoivat:
-- "Onneksenne!"
"TALLELLAHAN ON!"
(Lääkärin päiväkirjasta.)
* * * * *
"Pikku Emmi on hyvin kipeänä: jos suinkin voit, niin riennä meille." --
Näin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.
Pikku Emmi, hänen viisi-vuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini.
Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta hänen
synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta ja
pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja -- lääkärin
taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan -- pikku Emmi jäi
eloon. Lääkäri tuntee -- hetkeksi ainakin -- tavallista suurempaa
kiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka
pelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista
on ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun tunteen
kuiskaisevan minulle: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi" ...
Ennetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni tätäkin
asiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten ennetunteiden
mahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt nauruun niille,
juuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: "tuo lapsi tekee käänteen
elämässäsi..."
Ainoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana
käydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta,
niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina pikku
Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen jo kaukaa:
"Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" -- niin on pienonen minua
aina nimittänyt -- ja katsahdettuani ylös avonaisiin akkunoihin, olen
nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä. Sisään tultuani ja
istahdettuani on pienonen kiivennyt polvelleni ja siinä haastellut,
naurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja sydämmelle käyvällä
tavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja naurella. Ja silloin
on Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan, ei noiden yksivakaisten,
jännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa olleiden, kaukaisten
ajatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen haaveillut kuni lapsena
muinoin, ja sydämmeeni on saanut rauhaa, on tullut tyyneyttä, jotka
maailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä karkoittaneet. Olen silloin,
lapsi sylissäni, muuttunut lapseksi minäkin; olen laulellut hänelle
samoja lauluja, joita lapsenakin muinoin vierittelin; olen kertonut
hänelle satuja, pienenä kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja
lapsi on ollut iloinen, onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut
iloinen, onnellinen hänkin.
Mutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveillut haamuina
haihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän,
kolkon kalman-yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville
poskusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut
lapsen polviltani pois.
Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen
ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet
olivat vaatineet minun olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja
juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen: "Pikku Emmi on hyvin
kipeänä, jos suinkin voit, niin riennä meille."
Minä kiiruhdin paikalla sinne.
* * * * *
En kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa
pienosen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani, ei, hän
makasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani ja hätäyneenä
virkkoi: "jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle enkelini!" -- Me
astuimme sairaan kammioon.
-- "Kas niin," huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin
tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin painaa
niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori sen kyllä
uskoo. -- Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni.
-- "Kyllä se painaa, lapseni," vastasin minä, "mutta koetahan olla
kärsivällinen vielä vähän aikaa; huomenna olet jo terve."
-- "Huomenna jo!" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän
naurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskän-kohtaus, joka pani sydämmeni
vavahtamaan.
Minun ei huolinut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo aikaa
sitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen. Emmin
rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut vamma,
tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieten taisteluja sitä vastaan,
vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan ja joka,
pienoseen sijansa otettuaan, tekee elon-aamusta illan ennen aikojaan.
Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti muuttunut
n.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämmellä istahdin pöydän ääreen,
kirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei nähnyt
käteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli viimeinen
lääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.
Vähitellen taukosi taudinpuuska, Ahdistus alkoi lievetä; valitus
vaikeni, ja vähemmin temmotellen kohoeli rinta. Emmi nukahti...
Hetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä
kirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli
kasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.
-- "Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina niin
hyviä rohtoja."
Niin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn...
Tuota hymyä en unohda milloinkaan.
Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö
samassa joku aavistus, vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle jotain
kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään putoelemaan
lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä: hänelle olin
sanonut totuuden.
-- "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. --
"Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?"
liitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi ja
myhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä
koeteltavaksi.
Hiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni... Pitikö minun
ilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkoittaa ennen aikojaan
tuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö minun pettää
lasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää vastausta?
Miksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi muuttaisin Emmin
ilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä muuta kuin onnea;
tiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut kukkapolkuja myöten;
nyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa keskeen ... niinpä
nukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen toukkaa, joka on
matanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen juuret; hiljaa
suhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon taimen, uuvuttakoon
kuni ilta-uneen vain... Minä vastasin: "terve olet, pienoseni, ja
huomenna olet ihan terve."
-- "Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!" huudahti
hän iloissaan. -- "Mutta," lisäsi hän vähän ajan perästä, "minua rupeaa
nukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät nyt kastelematta,
mutta kastele, äiti, sinä ne tän'iltana."
Ja totuttuun tapaansa pani pienonen kätensä ristiin ja rupesi lukemaan
iltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten rukouksia,
mutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli sama, jota äitini
minulle, pienenä ollessani, oli opettanut. Tietämättänikin menivät
käteni ristiin, ja jok'ainoa lapsen lausuma sana kajahti niin armaalta
sydämmessäni...
Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen,
pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain
ruokkimaan kanarianlintua; tän'aamuna hän ei ollut jaksanut sitä tehdä.
-- "Hyvää yötä, Emmin tohtori," virkkoi hän viimein minulle. Hänen
äänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää
kuiskausta vaan. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja
suutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se oli
viimeinen kuolon tempaus... Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi
taipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen...
Tuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut
kuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen
silmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat;
mutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina
lausunut itsekseni: "Nythän on _kaikki_ lopussa. Hän _oli_, häntä _ei
ole_ enää"... Mutta toisin oli nyt. Min'en voinut irroittaa kättäni
vainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joille
_oli_ jäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys:
"Virka, vainaja, mitä näet nyt?"
Surun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori
istahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan,
oikealla silitteli hänen armaita suortuviansa.
-- "Tallellahan on!" virkki viimein pastori.
Kului hetkinen... Äiti nosti silmänsä ylös, pyyhkäsi pois kyynelensä ja
toisti:
-- "Tallellahan on!"
Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin
kanarianlintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle;
lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan
unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat
yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan.
Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin
kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai syömmeeni
sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin
silmässäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä
oleessa silmässäni, ja nyt -- ensi kertaa kakskymmenvuotisten riitain
ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin minäkin:
-- "Tallellahan on!"