Laurilta oli suurissa määrin kadonnut halu saamaan Gentilhommen
viisaita neuvoja. Hän selaili sitä kumminkin joskus. Muun muassa sai
hän tietää, että gentilhomme, astuessaan ulkona naisten luokse, ei
ainoastaan ota hattua päästänsä, vaan pitää sitä kädessään, kunnes
naiset pyytävät hänen panemaan sen jälleen päähän.
-- "Jospa koettaisi," arveli hän.
Sattui kerran olemaan vieraita heillä, neitosia suuri joukko. Lauri
kutsuttiin puistoon, jossa immet istuivat. Hän meni ja tultuaan heidän
luokseen teki kuin gentilhomme. Annia ei ollut siinä. Puhe alkoi
kauniista ilmasta ja loppui pahaan ilmaan, ja alkoi jälleen kauniista
j.n.e. Annin tultua muuttui puheen-aine vilkkaaksi, huvittavaksi. Mutta
aina vaan piti Lauri hattua kädessään -- uskollisena Gentilhommen
seuraajana. Hän rupesi jo vähitellen pitkästymään paljain-päin-oloon.
Hän nosti hattuansa, päähän pannakseen, vaan laski sen jälleen alas.
-- "Mikäs teillä nyt on?" kysäsi viimein Anni.
-- "Kuinka niin?"
-- "Miksi olette paljain päin, vaikka aurinko paahtaa niin
sanomattomasti? Miks'ette pane hattua päähänne?"
-- "Teidän luvallanne," virkkoi opettelevainen Gentilhomme ja teki kuin
oli käsketty.
-- "Kuinka? Ha-ha-ha!" helähti Anni nauramaan. "Mistä saakka te olette
ruvenneet seuraamaan joutavan päiväisiä etiketin sääntöjä? Minä en
ainakaan niitä siedä, ja pahimpia vihollisiani ovat hienot
gentilhommet."
-- "Gentilh...?" kysäsi Lauri, arvellen itsekseen: "tietäisikö hän
minun lukeneen tuota kirja-repaletta?"
Vieraiden kesken nousi väittelyä etiketin tarpeellisuudesta ja
tarpeettomuudesta, ja sillä välin maisteri mitään virkkamatta riensi
kamariinsa, jonka uuni pian oli täynnä revityn Gentilhommen palasia. Ja
ensi yönä nousi sakea savu piharakennuksen uuninpiipusta: koko
Gentilhomme haihtui hiljaiseen yön ilmaan.
-- "Minä en tahdo olla hänen vihollisensa." oli Lauri arvellut,
sytyttäessään paperiroviotansa.
* * * * *
Mutta kesä kuluu. Elokuu on jo puolessa, ja loppuhunsa juoksee kesäinen
tarina.
Jos joku lukijoista paheksuu sitä, etten ole mitään puhunut Annin
vanhemmista, niin pyydän heidän muistamaan, että vanhemmat, joilla on
jo tyttäriä, tuommoisia kesäisiä kukka-olentoja, kuuluvat syksypuoleen,
ja niihin ei kesäinen tarina ulotu.
Piirustustunnit tulivat viimein Annille ja Laurille joksikin
välttämättömän tarpeelliseksi asiaksi. Sunnuntait olivat heistä
ikävimpiä päiviä, sillä silloin ei piirustettu.
Oliko Annissa herännyt niin sanomattoman suuri piirustamisen into?
En tiedä varmaan. Mutta yksinänsä hän ei piirustanut koskaan, aina piti
Laurin olla ohjaamassa. Ja sitä paitsi oli hänen niin peräti hauskaa
haastella Laurin kanssa kaikellaisista asioista ja kuulla hänen
huvittavia puheitaan. Lauri kertoili taiteen historiasta kertoi
Titianista, Rafaelista, kertoi yksinkertaisella tavallaan, mutta
lämpimästi, innostunein katsein. Taiteesta Lauri ei voinut kauan puhua,
kääntämättä puhettansa kansalliseen taiteesen, ja voi kuinka kauniisti
hän siitä puhui! Usein silloin luisui kynä hiljaa, huomaamatta Annin
kädestä; hän kuunteli hartaasti, kauniin silmin lakkaamatta katsoen
puhujaan. Ja yhä useammin nousi hänen mieleensä ajatus, saada olla
usein, hyvin usein Laurin kaltaisen olennon rinnalla, iloita, innostua
hänen kanssaan, ja niin luottavaisena hyyristyä hänen rintaansa vasten,
kun myrsky käy ja ukkonen pauhaa. Mutta ei! Lauri seisoi hänen
mielestänsä liian korkealla hänestä, ja sitä paitsi: mitä sanoo isä?
Harvemmin ja harvemmin kajahteli metsä Annin iloisista lauluista; usein
aamulla jäivät siivekkäät ystävät unhotuksiin: Annin oli mieluista
uinailla olennosta, johon voisi täydellä luottamuksella kiintyä.
Lauri oli muuttunut hänkin. Samassa määrässä kuin Annin rajuus väheni,
väheni Laurin ujous. Usein hän piirustustunnilla ihaili kaunista
oppilastansa, joka tuossa niin uutterana piirteli, niin lapsellisen
totisena. Keskusteluissaan Annin kanssa oli hän tullut huomaamaan hänen
puhtaan sydämmensä. Annin vilkkaus oli hänestä vaan "keväisen
virvoittavia tuulahduksia keskellä elämän syksyistä kolkkoutta,"
niinkuin Lauri itsekseen sanoi. Ja tuon tuostakin arveli Lauri, kuinka
hauska olisi usein, hyvin usein nauttia noita tuulahduksia, imeä niistä
jälleen uutta virkeyttä uupuneesen mieleen. Mutta ei! Anni oli
korkeammalla asemalla kuin hän, ja sitä paitsi: mitä sanoo Annin isä?
Mitä Annin äitiin tulee, niin oli Lauri hänen kultapoikansa, sen tiesi
Lauri. Senvuoksi he eivät ollenkaan kysyneet: mitä sanoo äiti? He
olivat vain epätiedossa siitä, mitä isä sanoisi.
Erään kerran oli Anni piirustanut veneen, joka teloillansa seisoo
järven rannalla. Illemmalla olivat kaikki puutarhassa teetä juomassa.
Anni toi piirustuksensa, joka oli hänen mielestänsä onnistunut paremmin
kuin muut, ja näytti sitä isälle.
-- "Hm," sanoi isä, "varsin somasti tehty, kunnia opettajallesi!
Mutta," lisäsi hän, naurahtaen: "tiedätkös mitä tämä oikeastaan
merkitsee?"
-- "Mitäs se merkitsee?"
-- "Kuvan alle sopisi kirjoittaa":
"Vesille venosen mieli
tervatuiltakin teloilta."
-- "Ai; kuinka kaunista!" huudahti Anni, ja paikalla oli kaunis lause
kuvan alle kirjoitettu.
-- "Onpa tuohon vielä jatkoakin," nauroi isä ja katsahti maisteriin,
joka oli kuin tulisilla hiilillä.
-- "Jatkakaa isä."
-- "Tahdotko?"
-- "Minä pyydän."
Isä nousi, lähestyi tytärtänsä ja nipistäen häntä poskesta sanoi: se
kuuluu näin:
"Neidon mieli miehelähän
kultaisestakin kodista."
Sen sanottuaan meni isä pois. Anni punastui ja painoi päänsä äidin
syliin. -- Tuo kuva oli maisterista milt'ei kauniimpi kuin kyyhkyskuva.
* * * * *
Oli elokuun 31:s päivä. Anni ja Lauri tulivat saliin piirustustunnille.
Ensi kertaa ei Anni uskaltanut katsoa Lauria silmiin, hän oli
hämillänsä aivan kuin Laurikin.
Kuva, jota Annin nyt oli piirustaminen esitti nuorta naista kutomassa.
Kauan oli kumpainenkin ääneti.
-- "Mitä ajattelette maisteri?"
-- "Muistuu mieleeni Schillerin lause, katsoessani tuota kuvaa."
-- "Mikä niin?"
-- "Tämä":
"Kunnia naisten! he kutovat
meille Taivahan ruusuja elomme teille."
-- "Min'en ymmärrä," sanoi Anni, vaikka ymmärsi vallan hyvin.
Taas äänettömyys.
-- "Voi, voi kuin tuo paikka on vaikea!" sanoi jälleen Anni. "Auttakaa
minua, maisteri! Ottakaa kädestäni kiinni ja taivuttakaa sitä tekemään
tuo vaikea kohta."
Lauri istahti hänen viereensä, ja hänestä tuntui niin omituiselta, niin
ihanan omituiselta.
-- "Kas niin, tuossa on käteni teille," sanoi Anni.
-- "Kätennekö minulle?" kysäsi maisteri ja katsahti kahteen taivaasen.
-- "Niin juuri. Miksi niin kummallisesti katsotte minuun?" vastasi
Anni, ja ruusupilviä näkyi ympäri taivasten rantoja.
Lauri otti Annia kädestä. Taivas, sitä sähkövirtaa, mikä nyt
virtailemaan Laurin suonissa! Hän piti kauan kädestä kiinni.
-- "Miks'ette opeta mua piirustamaan?"
-- "Siks'että, siks'että..." hän ei saanut muuta sanotuksi, sillä,
näettehän, tuo sähkövirta...
Viimein joutui hän niin kokonaan tunteittensa valtaan, ettei muistanut
mitä teki. Hän nosti tuon kauniin, pehmosen käden ja suuteli sitä
kerran, kaksi ja vielä monta kertaa.
-- "Herra!" huudahti Anni, "mitä tämä merkitsee?" Lauri ei laskenut
häntä.
-- "Tahdotko," kuiskasi hän, "tahdotko kutoa taivahan ruusuja elämäni
tielle?"
-- "Päästä, Lauri, sinä olet niin liian runollinen tänään," sanoi Anni,
riuhtasihe irti ja juoksi ovelle. Pysähtyen siellä, kääntyi hän
maisteriin ja entisellä veitikkamaisuudellaan sanoi:
-- "Enemmin runoa, Lauriseni! Luulenpa, että minäkin sain runonhengen."
-- "Oi, virka," lausueli Lauri innoissansa, "Sä kiellätkö pyyntöni,
kiellätkö sen?"
-- "Sun pyyntöäs? ... en!"
-- "Sen tahdot siis täyttää!"
-- "Siltä se näyttää," liitti Anni ja juoksi ilmoittamaan papalle ja
mammalle uutista, jota pappa ja mamma jo kauan olivat odottaneet.
* * * * *
Huomenna...
Mutta huomenna oli jo syyskuun 1 päivä, ja kesäinen tarina ei kerro
syksyn ajoista.