Kuului koputus ovella.
-- "Kuka siellä?" kysyi Niilo.
-- "Kaks kertaa kaks!" kuului oven takaa. "Uskaaltako tulla sisään?"
-- "Ole niin hyvä."
Sisään astui vanhanpuolinen pikkuinen mies, hattu ja hopeaponsinen
sauva toisessa ja iso nuuskarasia toisessa kädessä.
Niilo esitti ystävällensä lehtorin Sylvester Sylvestrius'en
matematiikin opettajan lyseossa.
-- "Hauskaa, hauskaa," puheli Sylvestrius. "Mutta, kaks kertaa kaks,
onkos meidän Niilo lehtori sairas?"
-- "En suinkaan. Kuinka niin?"
-- "Muutoin vaan arvelimme sitä siellä, kosk'et tullut opistoon
tänään."
-- "Herran tähden, mitäs kello on?" huudahti Niilo.
-- "Kaksitoista se on."
Niilo kalpeni; hän ei osannut sanoa enää mitään. Hänelle oli ensi
kertaa hänen elämässään tapahtunut se seikka, että oli huolimatonna
laiminlyönyt velvollisuutensa.
-- "Ei se vaarallista ole," lohdutteli Sylvestrius. "Minä otin tuntisi,
ja sillä se oli tehty. Tulethan iltapäivällä?"
-- "Kyllä hän tulee," vastasi Yrjö.
-- "No niin. Kyllä minä arvaan, mikä nuorta lehtoria vaivaa, mutta asia
ei koske minuun, ei ollenkaan, kaks kertaa kaks. Tänäänhän on
iltahuvit. Tulettehan, hyvät herrat? Ennen vanhaan pelasit siellä minun
kanssani shakkia, Niilo, mutta nyt en pyydäkään. Minä tiedän, ettäs
koetat saada mattia toisella tavalla. No niin, nyt täytyy lähteäni.
Voikaa hyvin."
Tän'iltana siis menevät Niilo ja Yrjö iltahuveihin; siellä tapaavat he
Olkkosen neidot, ja Yrjö herra saattaa asiat selville. Niin päätettiin.
Kaupungin paremman ravintolan sali oli tän'iltana kirkkaaksi valaistu.
Paremman, sanoin, sillä H:n kaupungissa oli kaksi ravintolaa, toisessa
kävivät, niinkuin sanottiin, "huonommat," toisessa "paremmat" ihmiset.
Ja tän'iltana oli paremmilla ihmisillä oleva kirjallis-soitannolliset
iltahuvit. Ravintolan isäntä kävi tarkastelemassa kaikki paikat, oliko
muka kaikki, niinkuin olla piti, ja torui palvelijata siitä syystä,
että tämä oli nostanut liian ison liekin erääsen lamppuun. Tuo
tomppeli, palvelija nimittäin, ei ymmärtänyt, että liian suuri liekki
vaikuttaa liian paljon kuumuutta. Typerä palvelija! Ei hän myöskään
osannut lukuun ottaa sitä, että raffineerattu petroleumi maksaa paljon.
Odoteltiin vieraita.
Ensimmäisenä tuli muutamia oppilaita lyseon korkeimmalta luokalta,
jotka heti paikalla menivät sivuhuoneesen kampaamaan tiellä
pörröttynyttä tukkaansa niin viehättävän valloittavaiseksi kuin
mahdollista. Kaksi heistä olivat erinomaisen hyviä ystäviä: heillä
molemmilla kun oli ainoastaan yksi pari sormikkaita, niin päättivät he
tanssia vuorotellen.
-- "Minä tanssin ensimmäisen françaisen Alma Parviaisen kanssa," sanoi
yksi.
-- "Minä kanssa."
-- "Minä myös. Saa nähdä, kuka pikemmin ennättää."
-- "Vaiva turha," virkkoi vanhin joukosta, muuan lihava oppilas, joka
iän puolesta jo aikaa sitten olisi saattanut olla apulaispappina.
"Vaiva turha'" kertoi hän vielä.
-- "Kuinka niin?" kysyivät muut.
-- "Olen pyytänyt hänet jo ennakolta. Tänään tapasin hänet
laivasillalla ja pyysin."
-- "Joka paikkaan sinäkin kerkeät."
-- "Vaikk'ei tuota uskoisi, kun olet niin paksu."
-- "Mitä!?" kysyi paksu painavasti.
-- "Muutoin vaan."
Tulipa sitten kruununvouti Parviainen yhden rouvansa ja seitsemän
tyttärensä kanssa, joista nuorin oli Alma, lyseolaisten silmäterä ja
alituinen riidan kapula. Oppilaiset hyökkäsivät auttamaan
päällysvaatteita heidän päältään, joka mies tietysti Alman luo; mutta
paksu lykkäsi heidät kaikki sivulle ja yksinänsä teki tuon ritarillisen
palveluksen. Hän oli diplomaati, sen huomasivat toverit nyt liian
myöhään. Tuo veitikka, näet, auttaessaan Alma neitiä riisumassa, kuului
nyt vasta kohteliaasti pyytävän saada tanssia hänen kanssaan
ensimmäisen françaisen.
Sen jälkeen tulivat kauppiaat, veljekset Forsblomit. Vanhempi oli
hirveän laiha, nuorempi kammottavan lihava. Heistä kulki kummallinen
juttu. Nuorempi oli lihava siitä syystä, ett'ei tehnyt paljoa mitään;
vanhempi taas oli laiha sentähden, että teki työtä vieläkin vähemmin.
Pormestarin herrasväki ja viskaalin herrasväki tulivat yht'aikaa.
-- "Hm!" sanoi pormestarin rouva; "eivätköhän H:n kaupungin asukkaat
voisi toimittaa itsellensä kerrankin oikeata seurahuonetta?"
-- "Älkää muuta sanoko," vastasi viskaalin rouva. "Täällä ollaan niin
saamattomia, niin _indisbonibel_."
Kauppaneuvos Olkkonen tuli tyttärineen hänkin, mutta saatettuaan
tyttärensä sisään, kääntyi hän tapansa mukaan ja meni sivuhuoneesen,
jossa vanhat herrat viettivät iltansa toti-pöydän ääressä.
Vähitellen keräytyi muitakin vieraita. Tuli Niilo herrakin Yrjö
ystävänsä kanssa.
Niinkuin tapana on pikkukaupungeissa tällaisissa tilaisuuksissa,
kokoontuvat naiset saliin, vanhat herrat toiseen ja nuoret toiseen
sivuhuoneesen. Salissa vallitsee ensin juhlallinen hiljaisuus;
sopottomalla mammat ja tädit juttelevat keskenään päivän tärkeimmistä
tapauksista, kihlauksista ja häistä tavallisesti. Neitoset vieläkin
hiljemmin haastelevat keskenään -- luultavasti samoista asioista.
Kerran kun kysyin eräältä nuorelta neitoselta, mikä tämmöisissä
tilaisuuksissa on heillä puheen-aineena, niin vastasi hän nauraen:
"kaikkiapa tahtoisittekin tietää." Minulla on senvuoksi oma ajatus
asiasta.
Vanhain herrain kamarissa keskustellaan painavista asioista sielläkin.
-- "Sen minä sanon," virkkaa pormestari. "Jos hän nyt myöpi Seppolan
kartanon niin vähästä, niin on hän tuhma kuin pässi."
-- "Niin, arvatkaas, semmoinen metsä, kuin siinä on!" sanoo tuomari.
"Norjalainen voittaa pelkällä metsällä 40,000 markkaa heti paikalla."
-- "Hiis kun ei ihmiset osaa käyttää rikkauttaan hyödykseen," sanoi
nimituomari Hakanen.
-- "Minä hänen sijassaan rakentaisin tilalle sahan."
-- "Ja myllyn."
-- "Ja tampin."
Nuorten herrain puolella on puheen aineena vähän runollisempia asioita.
-- "Kas kuinka uusi frakkisi istuu hyvin! Missäs teetit sen?"
-- "Blomqvist'illa."
-- "Kuules, veikkonen," kuiskaa nuori kollega toiselle, "onkos sinulla
lainata vähän rahaa minulle?"
-- "Ei, veikkonen, ole," kuiskaa toinen vielä hiljemmin, "ei minulla
ole kuin pari markkaa."
-- "Onko sinulla vis-à-vis'tä"? kysyy tuomarin apulainen.
-- "Olishan niitä, mutta minä en voi tanssia tänään."
-- "Miks'et? Onko käsniä jaloissa?"
-- "Jaloissa sekä jalkineissa."
Vähitellen astuu rohkein joukosta salin ovelle ja vaihtaa salavihkaa
lempeän silmäyksen Dulcineansa kanssa. Toinen rohkea asettuu hänen
selkänsä taakse, ja kotvasen kuluttua on oven suu täynnä mustatakkisia
herroja, joitten siinä-olo vaikuttaa neitosissa vähäisiä liikahduksia:
ken koettaa asettua profiliin, ken taas "_en face_," aina sen mukaan
kuin ... tietysti sen mukaan, kuinka sopiva on istua.
Tämmöinen joukko oli jo kokounut oven suuhun, kun Yrjö tuli Niilon
kanssa sisään. Kohta pyysi Yrjö Niilon esittämään häntä Olkkosen
neitosille.
Niilo saattoi hänet saliin Lauran ja Ainan luokse.
-- "Sallikaa esitelläni," virkkoi hän, "paras ystäväni, tohtori Yrjö
Anttola."
Yrjö teki kumarruksen taiteellisesti.
-- "Hauskaa varsin," virkkoi Laura, kohottautuen sijaltaan.
Aina tervehti ääneti ja puuttui pian Niilon kanssa puheluun.
-- "Helsingistäkö tulette, tohtori?" kysäsi Laura.
-- "Viimeksi sieltä."
-- "Kuinka onnellisia ne, jotka saattavat asua Helsingissä!"
-- "Mitenkä niin?"
-- "Siellähän on niin paljon hyvää ja kaunista, jota me pikku kaupungin
asukkaat ainoastaan kangastuksena ihailemme."
-- "Ja päin vastoin myöskin, sen vakuutan. Maaseutujen pikku
kaupungeissa kohtaa pääkaupunkilainen puolestaan usein semmoista, mitä
hän kotonansa ei edes kangastuksenakaan näe."
-- "Esimerkiksi?"
-- "Esimerkiksi," puhui Yrjö, yhä enemmin vilkastuen, "kun kasvien
tutkija salolla kulkiessaan yht'äkkiä huomaa mäen rinteellä ihanan
liljan..."
-- "Suokaa anteeksi, liljoja ei kasva metsässä."
-- "Tavallisesti ei, mutta ken tietää, neitiseni, mitä lämmin
etelätuuli saattaa kantaa sylissään! Se tuo joskus liljan siemenen,
pudottaa sen kainoon paikkaan, ja siemen..."
-- "Surkastuu ja kuolee, ennenkuin on itämäänkään ruvennut."
-- "Ei, neiti, ja tuhat kertaa ei!" huudahti Yrjö.
-- "Mutta mitä tämä kasviopillinen esitelmä oikein tarkoittaa?"
-- "Se on kokemustani vaan. Katsokaas, neitini, luonnon ikuinen kukka
on nainen, se on Luojan jaloin työ. Ja minä olen nähnyt noita useita,
loistavia kukkia muilla mailla, isoissa ansareissa, ja sen vuoksi,
tultuani maan sydämmeen, olen suuresti ihastunut, huomattuani siellä
liljan, ylevän ja viehättävän."
-- "Tosiaankin!"
-- "Neitini," virkkoi Yrjö, "tuo oli ihailemani liljan kaunista
kieltä."
Laura katsahti terävästi nuoreen tohtoriin ja virkkoi:
-- "Te olette Helsinkiläinen. Puhukaamme jostakin muusta."
Tuo katse se nöyryytti häntä, mutta veti samassa niin
vastustamattomasti puoleensa, että nuori tohtori tunsi olevansa hyvin
hankalassa asemassa.
-- "Neitini," jatkoi hän viimein, "sallitteko minulle kunnian saada
tanssia teidän kanssanne ensimmäinen françaisen?" Hän olisi kenties
lisännyt: "ja niin kernaasti tanssisin teidän kanssanne jok'ainoan
françaisen," mutta hän ei sanonut sitä.
-- "Kiitos," virkkoi Laura.
Vaan Niilo tohtori astui puhelavalle esitelmää pitämään. Hän jutteli
Kiven "Seitsemästä Veljeksestä," tuosta monen riidan ja väitöksen
alaisesta suomalaisesta teoksesta. Myöntäen sen monet vaillinaisuudet,
selitti hän sen kansallista arvoa, kertoen montakin ihanan ihanata
paikkaa siitä.
Ja hartaasti kuunteli häntä erittäinkin Laura, jopa niinkin hartaasti,
että Yrjö tohtori -- en tiedä mistä tuo tuli -- olisi kernaasti
tahtonut olla Niilona, tietääksensä vaan, että Laura häntä tarkasti
kuuntelee.
-- "Kuulkaas, kuinka kauniisti hän puhuu," sanoi kerran Laura hänelle
hiljaa.
-- "Se on totta se," vastasi Yrjö, jotain vastatakseen, mutta hän ei
ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Niilo juuri tän'iltana niin
viehättävästi puhui. Ylipäänsä arveli Yrjö, että koko tuo esitelmä
olisi saanut olla pois, jotta pikemmin alkaisi tanssit.
Esitelmän loputtua alkoivat lyseolaiset taputtaa, ja siihen muutkin
yhtyivät. Kauppias Forsblom, laiha veli, arveli, että olisi sopinut
mainita veljesten tappelua jouluyönä; se muka on loistavin kohta koko
kirjassa.
Viskaalin rouva sattui istumaan juuri Yrjö tohtorin toisella puolella.
Hän kysäsi:
-- "Kukas se on kirjoittanut tuon kertomuksen, josta puhuttiin?"
Yrjö herra oli hyvin ärsytetyillä hermoilla. Hän vastasi
lakonillisesti:
-- "Walter Scott."
-- "Ah niin, se armas Walter Scott," huokasi viskaalin rouva. "Hän ei
voi kirjoittaa muuta kuin _delicatesse_."
Laura kuuli tuon.
-- "Olettehan veitikka," sanoi hän hiljaa Yrjölle ja katsahti häneen.
Taivas, tuota katsetta!
Ensimmäinen française alkoi viimein. Yrjö Lauran ja Niilo Ainan kanssa
tanssivat vastatusten.
Mitä keskusteluja Lauralla ja Yrjöllä oli, siitä ei ole varmaa tietoa.
Sen tiedän vaan, että Yrjö tanssin jälkeen oli kuin haltioissaan.
Mennessään nuorten herrain kamariin astui hän epähuomiossa lihavan
Forsblomin jalalle ja pyysi -- myöskin epähuomiossa -- anteeksi
laihalta. Bufetissa aikoi hän käskeä itsellensä putelin seltterivettä,
mutta ajatuksissaan käskikin voileivän. Hän läksi viimein kuistille
vilvotteleimaan. Vähän ajan perästä tuli Niilo sinne, haettuansa häntä
turhaan joka paikasta.
-- "No viimeinkin tapasin sinut," sanoi Niilo.
-- "Hm," vastasi Yrjö ajatuksissaan.
-- "Mitäs sinä täällä teet?"
Yrjö ei kuullut.
-- "Mitäs sinä täällä teet?" toisti Niilo kysymyksensä.
-- "Mitäkö teen? Minä ... ja mitäs se sinuun koskee?"
-- "Kuinka?"
-- "Oletpa vähän hajamielinen, ystäväni," sanoi Niilo tyyneesti.
"Laurako sinut semmoiseksi saattoi?"
Lauran nimen lausuminen koski Yrjöön kuin sähkövirta. Hän heräsi
ajatuksistaan ja kiihkeänä tarttui Niilon käteen:
-- "Laura, niin kyllä, tuo ihmeellinen tyttö. Haa, hän saattaa tehdä
ihmisen hulluksi."
-- "Sepä se," naurahti Niilo.
-- "Älä naura, rakas ystäväni, älä naura. Sinä luultavasti et oikein
tunne häntä. Sinä et ole koskaan katsonut noihin silmiin."
-- "Monta kertaa."
-- "Ja mitä sanot?"
-- "Kauniit silmät."
-- "Voi sinua, kylmäveristä, rautahermoista! Kauniit! Voiko semmoisia
silmiä sanoa kauniiksi vaan, sinä hidas flegma!"
-- "Eiköhän?"
-- "Älä sano enää niin, älä, rakas ystäväni, sano enää niin, muutoin
ystävyytemme hajoaa. Ne ovat taivaalliset! Taivaalliset ne ovat,
kuuletko!" ja Yrjö puristi ystävänsä käsivartta.
-- "Oikein, ystäväni, oikein. Olet siis vakuutettu, että hän voi tehdä
ihmisen onnelliseksi."
-- "Haa! Hän vie ihmisen taivaasen, taivaan iloa imehtimään, niin
ystäväni," ja Yrjö syleili innostuksissansa ystävätään.
-- "Sinä arvelet siis, että jos minä kosin, niin..." virkkoi Niilo.
Yrjö säpsähti. Hän ei ollut muistanutkaan Niiloa.
-- "Kuules, ystäväni," puhui Yrjö: "minä arvelen että ... että ...
jätetään huomiseksi."
-- "Kuinka tahdot vaan. Olenhan jättänyt asian sinun haltuusi."
Niilo meni takaisin saliin.
Yrjö rupesi ajattelemaan ystävyyden velvollisuuksia ja oikeuksia.
-- "Niilo on ainoa ja paras ystäväni," arveli hän itsekseen, "se on
kyllä totta se. Mutta mitä ihmettä hän antoi asiansa minun haltuuni?
Miten minä suorian tästä pulasta? Taivas, onkohan onni niin hänen
kanssaan, että Laura ... vaan ei, minä tulen mielipuoleksi..."
Enempää hän ei saanut jatketuksi, sillä Niilo tuli hyvin kiireisesti
hänen luoksensa.
-- "Ystäväni," huusi hän, "joudu pian, sinua tarvitaan, tarvitaan
lääkäriä, hän pyörtyi vast'ikään!"
-- "Kuka?" kysäsi Yrjö kalpeana.
-- "Joudu, oma ystäväni: Aina on sairastunut!"
Yrjö riensi heti paikalla naisväen sivuhuoneesen, jossa Aina makasi
tunnotonna sohvalla. Äkillinen pahoinvointi ja kuumuus olivat
saattaneet hänelle hetken pyörtymisen; sen vaarallisempaa tuo ei ollut,
sen huomasi taitava lääkäri paikalla. Pian sai hän sairaan tointumaan,
ja määräsi hänelle rauhaa ja lepoa. Isä hyppäsi hätäyneenä kammioon.
-- "Mitä taivaan tähden on tapahtunut? Onko mun silmäteräni kipeä ja
miks'ei ole lääkäriä menty hakemaan? Sakari tohtori istuu tuolla
perähuoneessa, mutta se kanalja on kiintynyt preferanssiinsa; no, mutta
ettekö te mene hakemaan toista, tuota, mikä sen nimi taas on, en muista
mitään. Ja mitäs te, nuori herra, täällä teette seisomassa ristissä
käsin? Näette, että ihminen on haudan partaalla, ja katsotte noin
kylmästi. Voi minua poloista!..."
Ja hätäynyt isä olisi jatkanut tätä kuinka kauan hyvänsä, jollei Laura
ja Ainakin olisi tulleet hänen avukseen.
-- "Mutta, isä kulta," sanoi Aina, "enhän minä enää ole kipeä; sain
vaan äkillisen pyörrytyksen, ja tätä nuorta tohtoria on minun
kiittäminen pikaisesta avusta."
-- "Oma lapseni, oma pikku tyttöni, -- no Jumalan kiitos! Säikähdinpä
oikein niin, että täytyy istuani. Hyvä herra," lisäsi hän Yrjölle, "en
tunne teitä, mutta minä näen teidän olevan kunnon miehen ja olettehan
pelastaneet oman kultusen tyttöni. Mutta onko hän nyt sitten jo ihan
terve, niin ett'ei mitään vaaraa enää ole? Sanokaa, olkaa hyvä, sillä
tunnettehan te ruumiin kaikki suonet ja muut semmoiset hermot. Olenpa
oleva teidän ikuinen velallisenne."
-- "Hyvä herra," vastasi Yrjö tyyneesti, "te olette liian
hyväntahtoinen. Vakuutan, ett'ei tyttärellänne ole mitään vaaraa;
levollisen yön kuluttua tervehtii hän teitä yhtä kukoistavana kuin
tänäkin aamuna."
-- "Ja minä," virkkoi Aina, "minä vakuutan, että jaksan heti paikalla
tanssia valssia kolme täyttä kierrosta. Vai mitä sanotte tohtori?"
-- "Neitini," sanoi Yrjö, katsoen kaunista tyttöä, joka oli sohvalla
puolilepäävässä asemassa, pää käden nojassa ja hiukset vallattomasti
pudonneina otsalle, "jos en olisi lääkäri, niin ensimmäisenä rientäisin
pyytämään itselleni kunnian ja ilon saada tanssia teidän kanssanne nuo
kolme täyttä kierrosta, mutta -- mieleni on paha -- minun täytyy
esittää teille lepoa ja rauhaa ja, jos tämä esitykseni saapi
suosiollisen myöntymisenne, niin huomenna..."
-- "Niin, mutta se on vasta huomenna," virkkoi Aina vähän suuttuneena.
-- "Kas niin lapseni, nytpä tottelevaisena sairaana lähdet koreasti
kotia, ja te, tohtori, käytte, toivoakseni, huomenna sairastanne
katsomassa. Eiköhän kumminkin olisi tarpeen keittää selja-teetä tai
panna sinappia jalkapohjille, että hän oikein lämpiäisi. Vai ei
tarvitse mitään? No niin, te ymmärrätte paremmin ne asiat, mutta olkaa
hyvä ja koettakaa pulssia vielä kerran, sillä pulssi on hyvin tärkeä
asia."
-- "Mutta, isä kulta," lausui Laura, "johan tohtori vakuutti..."
-- "Koettakaa vaan, olkaa niin hyvä," sanoi Aina vielä vähän
nureillaan; "kenties huomaatte, ett'en huomennakaan voi tanssia."
-- "Aina, Aina, mitäs sanotkaan?" puuttui isä puheesen. "Hyvä tohtori,
älkää uskoko, että hän oikein toden perästä vihoittelee; hän on minulla
vallaton semmoinen. Lauraseni, pidäpäs huolta, että Aina pukee
lämpimästi päällensä."
He lähtivät etuhuoneesen.
Tohtorin auttaessa Ainaa pukeumassa, virkkoi hänen sorea sairaansa yhä
vaan totisena:
-- "Tohtorit ovat kaikki pahan-ilkisiä."
-- "Minäkin?"
-- "Etupäässä."
-- "Masentavaista kuulla tuota," sanoi tohtori hyvin alakuloisena.
Niilo tuli sanomaan jäähyväisiä. Hänen äänensä värähteli, kun hän
hellästi kysyi Ainalta, luoden häneen lempeän katseen:
-- "Kuinka voitte nyt, Aina?"
-- "Kiitos, hyvin," vastasi Aina ja, ojentaessaan Niilolle kätensä,
punehtui hieman.
Ovella kysäsi Yrjö vielä Ainalta:
-- "Sanotteko vieläkin, että _kaikki_ tohtorit ovat pahan-ilkisiä?"
-- "Panitteko pahaksenne?"
-- "Ken voisi panna pahaksensa teidän viehättäviä sanojanne?"
-- "Kenties kaikki eivät olekaan pahan-ilkisiä, mutta..."
-- "Mutta?"
-- "Mutta te olette. _Au revoir_!"
Keijukaisena sipsautti Aina kynnyksen yli ja meni Lauran ja isänsä
kanssa kotio.
* * * * *
Kummallinen oli seuraava yö Niilon talossa. Unta ei saanut silmäänsä
filosofi enempää kuin lääkärikään. He kävelivät ääneti pitkin lattiata,
hyvin totisina, miettiväisinä. Iltahuveista tultuansa olivat he ensin
vilkkaasti keskustelleet ja seurauksena siitä kai oli tämä
molemmanpuolinen rauhaton kävely, ajatteleminen ja äänettömyys.
-- "Mutta tästä pitää saada loppu," sanoi viimein Yrjö ja seisahtui.
-- "Pitää," sanoi Niilo juhlallisesti ja seisahtui myös.
-- "Mutta miten?"
-- "Sepä se."
Ja ystävät astumaan taas.
-- "Ken olisi voinut aavistaakaan tätä!" lausui Niilo kotvasen
kuluttua.
-- "Minä kaikista vähimmin; mutta semmoiset olennot saattavat tehdä
mahdottomatkin mahdollisiksi."
Äänettömyys jälleen.
-- "Kuules ystäväni," virkkoi Niilo uudelleen. "Ottakaamme nyt järki
avuksi, älkäämme antako tunnon yksistänsä vallita."
-- "Tehkäämme niin!"
-- "Mitä sanoo tuntosi?" kysyi Niilo.
-- "Se sanoo, että olen rakastunut kumpaankin, aivan kuin sinäkin."
-- "Entäs järkesi?"
-- "Järkeni ... järkeni ... sanoo samaa. Sinun laitasi kai on päin
vastoin?"
-- "Mitä tarkoitat?"
-- "Sitä, että ensin sanoo järkesi ja sitten tuntosi aivan samaa."
-- "Totta kyllä."
-- "Siltä puolen siis asia selvänä. Mutta nyt on kysymys, kelle
kenenkin luonne paremmin sopii. Sinä olet hidas flegma."
-- "Ja Laura on samallainen. Aina taas on vilkas, hetken tunteitten
lapsi, sangvininen."
-- "Ja semmoisen sanovat minunkin olevan."
-- "Aivan oikein. No?"
-- "Samallaiset luonteet eivät sovellu yhteen."
-- "Päinvastoin, nehän juuri sopivatkin. Kant sanoo..."
-- "Heitä, veli kulta, Kantit syrjään nyt, sillä Kant ei ollut nainut
eikä siis ymmärtänyt oikein näitä asioita. Luonteitten vastakohtaisuus
puolisojen välillä näes synnyttää ihanan sulosoinnun, joka on
avioelämän onni. Toisen herkkätuntoisuus tasautuu toisen tyyneydessä,
ja toisen hitaisuutta elvyttää toisen vilkkaus. Kun taasen molemmat
ovat aivan samallaisia luonteiltaan, niin heidän hyvät puolensa tosin
astuvat esiin kaksinkertaisessa valossa, mutta samapa on laita hyväin
puolten vastakohtienkin."
-- "Hm! Melkeinpä sinä olet oikeassa. Mutta mitä apua meillä on näistä
filosofioimisista?"
-- "Nyt on vielä yksi asia selville saatava: kumpainenko, Laura vai
Aina, sinua rakastaa."
-- "Ja kumpiko sinua," lisäsi Niilo.
-- "Ah, ystäväni!" huokasi Yrjö, ja nyt hän oli hellätuntoinen. "Mitä
syitä minulla olisi ajatella semmoista? Sinua ovat he tunteneet kauan
aikaa, mutta minä olen vaan yhden illan ollut heidän parissansa.
Minulla ei ole toivoja."
Ystävykset heltyivät ja läksivät kävelemään huoneessa käsityksin.
-- "Niin minä teen," päätti Yrjö; "menen sinne, sairastani katsomaan,
ja jos en aivan ymmälle käy, niin luulenpa voivani huomata, kenen sydän
sinulle sykkii."
-- "Kiitos, ystäväni, kiitos!"
Aamulla meni Niilo opistoon. Yrjö läksi Olkkosen taloa kohti, mutta
ennenkuin hän pääsikään sinne, tapahtui muuan seikka, joka pakoitti
hänet palaamaan kotio takaisin. Jotakin omituista oli tapahtunut, sillä
Yrjö oli palatessaan aivan läpi märkä, vaatteista vuosi vesi virtana.
Hän pukeutui kotona uudestaan ja läksi nyt nuoren sairaansa luokse.
Sairas oli kaikkea muuta kuin sairas. Yrjö oli ennustanut oikein: Aina
oli yhtä kukoistava ja viehättävä kuin ennenkin. Pian olivat tohtori ja
hän puuttuneet vilkkaasen keskusteluun.
-- "Niin, minä en milloinkaan unohda sitä baalia ylioppilashuoneessa.
Muistatteko, tohtori, kuinka viehättävältä tuo valssi 'An der schönen
blauen Donau' kajahtelee orkesterin soittamana? Ensin noin hiljaa
la-la-la ja sitten pieni crescendo tam-tam..."
-- "Niin kyllä ja sitten forte trala-la-trala-la."
-- "Niin ja sitten vähäinen ikäänkuin vaikeroiva sävel ja..."
-- "Ja sitten riemuisa, hurmaava fortissimo trallalla-la."
-- "Mieleni tekisi heti paikalla..."
-- "Ja mikä estäisi! Sallitteko?"
Ja tohtori sairaansa kanssa tanssivat, tohtorin lallattaessa ja
rallattaessa kaikki nuo Straussin pianot ja fortet, vaikeroivat ja
hurmaavat sävelet.
Heidän tanssinsa keskeytyi sillä välin huoneesen tulleen isän
taputuksista;
-- "Bravo, sairas ja tohtori, bravo! Oikeinhan te tanssitte _avec
blessir_, kuten viskaalin rouva sanoo."
-- "Suokaa anteeksi," virkkoi Yrjö, "mutta Aina neidellä oli niin
hauskoja muistoja eräistä tanssiaisista Helsingissä, ja kun minäkin
olen suuri tanssin ystävä..."
-- "Niin pistitte tanssiksi, aivan oikein. Niin, muistan minäkin ne.
Siellähän myös ensi kerran näimme Niilo tohtorin. Hänen uusi teoksensa
oli ilmaunut silloin, ja hänestä puhuttiin paljon juuri sinä iltana.
Emme kumminkaan tutustuneet vielä silloin."
Aina löyhytti liinallaan vilvoitusta kasvoille, joille oli hehkuvan
punan nostanut -- luultavasti äsköinen vilkas tanssi.
Yrjö ajatteli toisin.
Laura tuli kutsumaan puistoon suurukselle.
Isä läksi sieltä pian kauppatoimillensa. Lauran mentyä emännän puuhille
sisään, virkkoi tohtori Ainalle:
-- "Tuo baali Helsingissä on siis teille hauskojen muistojen ilta?"
Aina katsahti häneen terävästi.
-- "Kuinka te niin omituisesti sitä kysytte?"
-- "Siellähän soi tuo viehättävä 'An der schönen, blauen Donau?' ...
Sen vuoksi minä vaan ... mutta _à propos_ tansseista! Eilen te
pyörryitte juuri, kun soitettiin valssia 'Tuhat ja yksi yötä'. Ja
tiedänpä erään olennon, jolle eiliset iltahuvit ovat tuskallisten,
rauhattomain muistojen hetki."
-- "Kuka se on?"
-- "Saanko sanoa?"
-- "Sanokaa vaan, tai -- ette saa sanoa."
-- "Uskokaa, neitini, että eräs, joka niin suurella huvituksella
muistelee 'An der schönen blauen Donau,' on vaikuttanut eräässä
toisessa ja vast'edeskin on vaikuttava 'tuhannen' rauhatonta yötä,
epätietoisuuden tuskallista yötä."
Aina vaipui ajatuksiinsa; rinta aaltoeli. Hän ei kuullut, kuinka
puiston portti narahti; hän ei nähnyt niinkuin Yrjö, että Niilo astui
puistoon. Yrjö viittasi häntä lähenemään hiljaa.
-- "Tohtori," virkkoi Aina viimein, silmiään nostamatta. "Minkätähden
olette niin paha?"
-- "Samaa sanoitte eilenkin, ja niin ikävätä kuin onkin kuulla tuota,
niin hauska mun on muistaa sanoneenne, ett'eivät _kaikki_ tohtorit
kumminkaan ole pahoja. Ja hän ei ole paha."
-- "Kuka?"
-- "Saanko sanoa?"