Kaikki ihmiset pienessä H:n kaupungissa tiesivät Niilo Niemisen olevan
rakastuneen. Hän oli nuori mies, filosofian tohtori, historian ja
filosofian lehtori vast'ikään uudesti perustetussa seitsen-luokkaisessa
lyseossa. Hän oli tullut puoli vuotta sitten kaupunkiin, oli tutustunut
monen perheen kanssa kaupungissa ja useimmissa perheissä oli tyttäriä
parhaassa iässä; kuka ihmettelisikään, jos kaikki ihmiset (tyttäret
tietysti myöskin) arvelivat aivan asian-mukaiseksi, että nuori tohtori
ottaisi itselleen elon kumppalin ilossa ja surussa ja kaikessa
semmoisessa? H:n neitosissa oli monta kaunista ja hyväsydämmistä; --
sehän oli nyt varmaa, että nämä olivat vaikutuksensa tehneet tohtoriin,
aivan varmaan.
Hän oli rakastunut, -- siitä ei nyt mihinkään päässyt.
Mutta kehen?
Ensi alussa oli kukin mamma, jolla tyttäriä oli, arvellut ja
luonnollisestikin, että lehtori Nieminen rakasti hänen tytärtään; mutta
sen koommin kuin Niilo Nieminen rupesi yhä useammin käymään
kauppaneuvoksen Krysostomus Olkkosen talossa, täytyi kaikkien yhtyä
siihen ajatukseen, että Olkkosen talossa nuoren lehtorin tuleva
kainaloinen kana piili.
Niilo Nieminen pyysi kerran kaupungin nuoria herroja, ystäviänsä,
laulamaan serenaadiakin Olkkosen neitosille. Kumpaiselle tuo nimenomaan
oli tarkoitettu, siitä tosin ei tietoa saanut yksikään ihminen, mutta
jok'ainoa ihminen piti nyt uskonkappaleena, että lehtori Nieminen oli
rakastunut jompaankumpaan neiti Olkkoseen.
Mutta kumpaanko?
Siinäpä temppu ja pulma sekavan sekava.
-- "Tiedän kuin tiedänkin," sanoi pormestarin rouva, "hän on valinnut
tuon mustasilmäisen Lauran."
-- "Mistäpä sen niin varmaan tiedätte?" kysäsi viskaalin rouva. "Minä
päinvastoin luulen hänen pitävän hyvää silmää tuohon veitikkamaiseen
Ainaan."
-- "Voi serkku kulta!" vastasi toinen; "luuletteko minulla olevan niin
vähän huomausvoimaa? Osaan kyllä eroittaa, ketä nuori mies ainoastaan
kunnioittaa ja ketä hän oikein rakastaa."
-- "Myönnän kyllä teidän erinomaisen tarkkanäköisyytenne," sanoi
viskaalin rouva, "mutta ei liene minunkaan silmäni vielä niin vallan
vanhat. Muistaakseni oli häämme kaksi vuotta teidän häittenne jälkeen.
Minä näin aivan selvästi viime iltahuveilla, kuinka hän tanssasi
valssia kumpaisenkin kanssa. Ainan kanssa tanssiessaan nautti hän
sanomattomasti ja Aina nautti sanomattomasti, mutta Lauraa tanssitti
hän noin vaan _par gonnessangs_."
-- "_Par convenance_ tahdoitte sanoa."
-- "Niinhän minä sanoinkin."
-- "Suokaa anteeksi, te sanoitte..."
-- "Enpäs sanonut."
-- "Ette vainenkaan. Mutta kuulinpa minä, kuinka hän sanoi Lauraa
sinuksi, mutta Ainaa hän teititteli. Sen kuulin itse, -- eikä liene
minun korvani vielä niin vallan vanhat. Häämme oli tosin ennen teidän
häitänne, mutta ... hm! ... se ei todista mitään..."
Tuotiin samassa toinen kuppi kahvia.
-- "Olkaa hyvä, armahin serkkuni!" pyysi pormestarin rouva.
-- "Ei, paljo kiitoksia. Kahvinne on erittäin hyvää, mutta tiedättehän,
että minun hermoni ... ja sitä paitsi minun täytyy rientää kotia."
-- "Joko nyt?" huokasi toinen armas serkku hyvin huolestuneena.
"Tuhansia terveisiä kotianne, armas!"
-- "Paljo kiitoksia! Muistakaa meitä!"
Seurauksena oli, että pormestarin rouva ja viskaalin rouva eivät
kahteen kuukauteen käyneet toistensa luona, ja kaikkeen tuohon oli
syynä -- Niilo herran rakkaus.
Kuinka suurta huolta sentään pikku kaupungin asukkaat pitävät
lähimmäistensä onnesta! Ja sanotaan vielä, että kristillinen mieli on
laimistunut näinä aikoina!
Mutta kuinka nyt oikeastaan oli laita? Oliko Niilo Nieminen rakastunut?
Hän oli kirjoittanut kuukausi sitten ystävällensä muun muassa näin:
"Mitä taas tulee kysymykseesi: ovatko H:n neitoset jo saaneet pääni
pyörimään, niin täytyy tunnustaani, että onni alkaa minulle myhäillä.
Täällä on eräs kauppaneuvos Olkkonen, jolla on kaksi mitä armainta
tytärtä."
Muuta ei kirjeessä ollut tästä asiasta.
Hän oli siis rakastunut, sen hän tunsi itse, sen ilmoittaa tuo kirje,
ja sen tiesivät kaikki ihmiset.
Lauraanko vai Ainaanko?
Sitä eivät tienneet ihmiset, sitä ei ilmaissut kirje ja -- mikä
omituisinta oli -- sitä ei tiennyt Niilo herra itsekään.
Niilo oli lujaluontoinen mies, syväoppinen; oma vakava käsitys oli
hänellä kaikissa asioissa; sanalla sanoen häh oli oman kannan mies. Hän
saattoi teille puhua filosofiasta niin elävästi ja vakuutuksella, että
parissa tunnissa saitte tietää kaikki eri filosofilliset systeemat,
jopa vähän hänen omaansakin. Suomen kansallisuudesta oli hän kerran
väitellyt H:n kaupungin ruotsikiihkoisten kanssa puoli tuntia, ja
seurauksena oli se, että nuo H:n kaupungin kultuuriherrat sen koommin
pelkäsivät Niilo herraa kuin ruttoa. -- Metsäasiasta piti hän kerran
eräälle toiselle lehtorille, joka oli ollut suuri metsänhaaskaaja s.o.
tukinkauppias, semmoisen saarnan, että tämä säikähtäen heitti
metsäkaupat sikseen ja kustansi 10,000 kappaletta pikkukirjoja, jotka
selittävät metsän hyötyä. Kaikessa oli hänellä oma kantansa, ja vahva
se olikin. Mutta yhtä asiata maailmassa hän ei ymmärtänyt, ja se asia
on luokkauskivi monelle. Tuo oli -- naiset.
Naiset, naiset! Mitä ihmeellisiä olentoja lienettekään!
Niilo herra oli ennen Helsingissä ollessaan luullut tuntevansa
naisetkin! Hän oli kerran pitänyt luennonkin naisista ja puhunut heistä
oikealle ja vasemmalle, torunut heikoiksi ja ajattelemattomiksi ja --
en minä oikein muistakaan, mitä kaikkea pahaa hän oli heissä löytänyt,
mutta kyllä minun tätini ja kaikki hänen tuttavansa (ja niitä on
legiona) hyvin muistavat kaikki eri kohdat ja usein juttelevat suurella
"indignationilla" Niilo herrasta. Mutta rauhoittukaa, tätiseni ja koko
teidän tuttava-legionanne! Niilo laulaa nyt toista. Ja syynä siihen on
se, ett'ei hän ennen tuntenut naisia, nyt hän jo vähän tuntee. Ennen
oli hän katsonut naiseen kuin "katti kuninkaan silmiin uunin päältä;"
nyt hän on ollut heidän parissansa ja -- rakastunut.
Laura ja Aina olivat kaksosia; yhdessä olivat syntyneet ja yhdessä aina
eläneet; toista ei nähty siellä, missä ei toistakaan ollut. Mutta niin
erillaisia luonteiltaan! Laura oli tyyni, arvokas, ylevä kuni
kuningatar. Hänen suurista, samettiverhoisista silmistään loisti kirkas
äly; sydämmellinen hellyys, innostus paloi niissä kaikkeen hyvään,
mutta vastustamaton nuhde vähimpäänkin turhamaisuuteen. Aina taasen oli
niin sanoaksemme kerkeän keväimen lapsi. Hänen kasvoillaan oli jotakin,
joka poisti pilvet synkimmästäkin mielestä; hellä ääni se kajahti niin
lämpimästi jokaisen sydämmessä. Ja sitten nuo silmät! Viskaalin rouva
sanoi niitä veitikkamaisiksi, ja semmoisia ne olivatkin, nuo kauniit
siniset silmät. Koko hänen olennossaan oli niin paljon kevään-omaista
miellytystä, ett'ei ollenkaan ihme, jos jo monen nuorukaisen sydän oli
tuntenut tuommoista armaan armasta sulamista, jota seuraa haaveilu ja
lempi.
Semmoisia olivat ne sisarukset, joiden parissa Niilo tohtori oleskeli
varsin usein.
Ja mitä useammin hän heidän parissansa oleskeli, sitä enemmin hänen
täytyi luopua entisistä ajatuksistansa. Laura oli hänelle elävä
todistus naisen älystä, järjen jäntevyydestä, joka ei myönnä sitä, että
naisen tulee olla miehen orja, miehen mielivallan alainen.
-- "Sallikaa kysyäni, neiti, missä tapauksessa teidän mielestänne
sivistynyt mies on saanut semmoisen puolison, että hän voi olla
onnellinen?" kysäsi Niilo herra kerran.
-- "Tuossa nyt taasen miehen itsekkäisyys ilmoitaakse. Kysytte vaan,
milloin mies on onnellinen, vaimosta ette mitään puhu."
-- "Myönnän sen, ja siis kysyn, minkälaisena avioliitto teidän
mielestänne on onnellinen."
-- "Silloin kuin naisen sivistyskanta joissakin määrin vastaa miehen
sivistyskantaa. Katsokaas, nuo ensimmäiset riemastuksen hetket
avioliitossa haihtuvat pian; tuo hurmaavainen autuuden tunne siitä,
että on omaksensa saanut sen, jota on rakastanut, se tyyntyy vähitellen
hiljaiseen onnellisuuteen. Mutta tähän juuri vaaditaan, että vaimo
saattaa ymmärtää ja käsittää miestänsä ja päinvastoin. Kuinka paljon on
maailmassa kohtauksia, jolloin mies, väsyneenä töihin ja ponnistuksiin,
haluaa rauhaa, lievitystä vaimonsa luona! Millaistapa olisi tila, jos
vaimo silloin ei voisi asettua hänen kannallensa, tuntea samaa, kuin
hänkin tuntee; millaista olisi tila, jos mies tuon rauhan ja
lievityksen sijasta kohtaisi joko typerää haukottelemista tahi
mieletöntä turhamaisuutta?"
Niilo herra oli tuommoista usein ennenkin lukenut ja kuullut, mutta nyt
hän vasta käsitti sen, kuullessaan sitä viehättävän naisen huulilta.
Hän vaipui ajatuksiinsa, kuvaillen mielessänsä avioelämätä semmoisena,
kuin Laura vast'ikään oli esittänyt. Ihanalta se hänestä näyttikin, ja
silloin hänen teki mieli luoda Lauraan katse täynnä tuota tunnetta,
mutta hän ei uskaltanut: tunsiko Laura häntä vielä, eikö hän voisi
pitää sitä vain hetken tuomana?
Tällaiset keskustelut keskeytti hyvin usein Aina, joka, juostuaan
puutarhassa tai taitavana emäntänä muka kyökissä, pilkisti äkkiä ovesta
sisään.
-- "Onkos filosofeilla hyvinkin tärkeä asia esillä?"
Ja vastausta odottamatta sipsutti hän sisään keveänä kuin keijukainen
ja kukoistavana kuin ruusu.
-- "Mitä maailmaa mullistavia ajatuksia teillä on, herra tohtori ja
neiti tohtori, sillä kyllä Laurasta tohtori tulisi aivan varmaan, kun
hän vaan menisi Helsinkiin lukemaan, jos ei hän nimittäin sitä ennen
tulisi ... hm! -- arvatkaas miksi?"
-- "Miksi?" kysyi Niilo herra.
-- "Jonkun tohtorin rouvaksi! Tralala-la!" Niin lauloi Aina, silitellen
pientä kissanpoikaa, joka alinomaa oli hänen sylissään.
-- "Sinä olet aina yhtä kevytmielinen," virkkoi Laura.
-- "Entä sitten?"
-- "Me keskustelimme," virkkoi Niilo väliin, "siitä, millaiseksi
onnellinen avioelämä on ajateltava."
-- "Ahaa!" huudahti Aina, "kuuluuko sekin filosofiaan? Tiedättekös,
mitä minä ajattelen avioelämästä? Minun mielestäni on avioliitto
pelkkää suurta, suurta tanssia. Ah! kuinka onnelliseksi minä laittaisin
kotini, jos minusta joku huolisi..."
Ja Ainan silmät olivat niin täynnä mitä hilpeintä veitikkamaisuutta,
että se hurmasi Niilo herraa.
-- "Niin tietäkääs," jatkoi Aina. "Aamulla varhain minä jo menisin
kyökkiin, sillä minä en antaisi kenenkään muun keittää kahvia hänelle;
itse sen aina tekisin. Sitten minä laittaisin kukkia kahvipöydälle ja
varustaisin hänen piippunsa jo valmiiksi; kahvia juotuamme me
istuisimme sohvalla ja minä itse sytyttäisin hänen piippunsa. Ja kun
hän sitten lähtisi virka-toimiinsa..."
-- "Millaisiin?" kysyi Laura.
-- "Esimerkiksi -- hm! -- esimerkiksi, jos hän olisi tilan-omistaja,
niin lähtisi hän katsomaan peltojansa, ja sitten minä sanoisin: 'Suo
anteeksi, kultaseni, minulla ei ole aikaa seurata sinua, minulla on
niin julman paljon työtä maito-kammarissa.' Ja sitten -- jaa, mutta
yksi asia jäi pois! Ennenkuin hän lähtisi, niin me ensin tanssisimme
pienen polkan."
-- "Ja kissa soittaisi pianoa," liitti Laura.
-- "Ole niin hyvä ja anna kissani olla rauhassa. Me tanssisimme aivan
hyvin ilman pianoakin. Ja sitten..."
Tuolla lailla jutellen soinnukkaalla äänellään, oli Aina pian luonut
esiin erinomaisen ihanan, hymyilevän eidyllikuvan. Ja siinä aurinko
niin heleästi paistoi, ja tuulet niin armaasti suhahtelivat. Kukkaset
kaikki nyökyttelivät päitään niin onnellisina purosen laineille, ja
kaukaa hongat ikivanhoja taruja kertoilivat.
Ja keskellä tuota eidyllistä kuvaa Niilo tohtori näki Ainan hymyilevät
kasvot ja -- hän ei malttanut olla luomatta häneen katsetta, joka
ilmaisi hänen tunteensa.
-- "Ai, minua houkkaa!" katkaisi Aina äkkiä äänettömyyden; "olin
kokonaan unohtaa! olkaa hyvä ja tulkaa puutarhaan juomaan kahvia."
-- "Sinunko se on keittämääsi?" kysyi Laura verkalleen.
Aina punastui hetkiseksi, mutta virkkoi pian jälleen entisellä
hilpeydellään;
-- "Arvaapas, filosofi, arvaapas!"
Kotia tultuaan täten vietettyjen hetkien perästä oli Niilo herran
mahdoton ryhtyä mihinkään muuhun työhön kuin ajattelemiseen. Niin
Lauran kuin Ainankin luomat kuvat vaihtelivat hänen edessään
vuorotellen. Kumpainenko häntä enemmän miellytti, kumpaisessako hän
kauemman aikaa viipyi taikka -- kysykäämme suoraan -- kumpaisenko
luonne, Lauran vaiko Ainan, sai hänen sydämmessään lämpimämpiä tunteita
sykkimään?
Siinä juuri Niilo herran ajatusten aine, siinä hänen miettimistensä
ainainen määrä. Ajatteli hän kuinka kauan hyvänsä, vietti hän kuinka
monta levotonta hetkeä tahansa, -- seuraus oli aina yksi ja sama: hän
oli mieltynyt molempiin.
Sillä kannalla olivat asiat, kun viimein taivas lähetti hänen avukseen
erään olennon, joka nähtävästi oli selvittävä koko tämän pulman.
* * * * *
Eräänä aamuna, Niilo herran vielä maatessa, astui hänen mataminsa
elikkä emäntäpiikansa ensimmäiseen kamariin, jossa varpaillaan hiipien
ryhtyi huoneen korjaamiseen. Pianpa kuului ulkoa kovia askeleita, eikä
aikaakaan, niin astui sisään muuan nuori, pulska herrasmies, joka
nähtävästi ei ollut H:n kaupungin asukkaita. Korkealla äänellä kysäsi
vieras:
-- "Täälläkö tohtori Nieminen asuu?"
-- "Täällä," kuiskasi matami.
-- "Onko hän kotona ja missä hänen huoneensa?"
-- "Kotona hän on," vastasi matami entistä hiljemmin.
-- "Mitä varten te sopotatte, matami?"
-- "Hiljaa, hyvä herra, hiljaa Herran tähden; tohtori makaa vielä, hän
valvoi koko yön."
-- "Se ei ole totta."
-- "Ihan toden totta; puhukaa hiljaa, olkaa niin hyvä."
-- "No minä olen valmis vaikenemaan, kun vaan sanotte, missä hän sitten
on."
-- "Hän makaa."
-- "Mutta minun täytyy päästä sisään!"
-- "Mutta olenhan, hyvä herra, sanonut jo monestikin, että tohtori
valvoi koko yön ja tarvitsee sen vuoksi unta."
-- "Mahdotonta, tohtori ei ole koskaan valvonut koko yötä."
-- "Mutta nyt valvoi. Hän on monta aikaa ollut hyvin kummallinen, aina
ajatuksissansa ja hajamielinen."
-- "Hän ei siis ole oikein terve, ja minun pitää välttämättömästi
päästä hänen luokseen; minä olen tohtori, en sielun tohtori, niinkuin
Niilo herra, mutta ruumiin tohtori."
-- "Niin mutta..."
-- "Ettekö usko? Soisinpa sairastuvanne koleraan."
-- "Taivaan tähden! Minäkö koleraan?" kiljasi matami.
-- "Niin, parantaakseni teidät heti paikalla. Uskoisittenhan sitten.
Sanokaa nyt piammiten, missä hänen kamarinsa. Mutta arvaanhan sen
itsekin, tuossahan se on."
Ja vieras herra yritti mennä sinne.
-- "Mutta, minä sanon..."
-- "Mutta saakeli, nyt minua jo harmittaa," tiuskasi vieras ja
kursailematta otettuaan matamia vyötäisistä, hennosti kumminkin kuin
tanssiin viedäksensä, kiepsautti häntä pari kerrosta ympäri ja astui
perähuoneesen.
Matami jäi keskelle lattiata eikä hämmästyksissään osannut muuta kuin
siunata itseänsä hätimmiten.
-- "Mitä minun pitää näkemäni!" sanoi vieras, tultuaan Niilo herran
makuuhuoneesen, jossa Niilo herra vielä oli vuoteellaan. "Makaatko
sinä, sinä, joka olit valppain mies yliopistossa? Onko sinut tämä
viheliäinen kaupunki kokonaan riivannut? Oletko sinä ruvennut pidoissa
käymään? Niistähän aina ennen muinoin minulle saarnoja pidit. Oletko
sinä... Mutta hiis! Unohdanpa sanoa sinulle hyvää huomenta."
Ja ennenkuin Niilo herra oli ennättänyt oikein saada untakaan
karkoitetuksi silmistänsä, oli vieras rientänyt hänen luokseen,
tarttunut hänen käteensä, puristanut sitä ja sitten istahtanut vuoteen
laidalle.
-- "Ja kerro, kerro nyt juurta jaksain," jatkoi vieras yhteen menoon,
"mikä sinua vaivaa."
-- "Oma Yrjö ystäväni," pääsi viimein Niilo puhumaan. "Oikeinhan teit
minulle sydämmellisen ilon, kun tulit. Kuinka kauan emme ole toisiamme
nähneet! Kuinka voit?"
-- "Kuinka voin? Hyvin! Kaksi vuotta olin ulkomailla, suoritin sitten
tohtori-väitökseni ja ensi työkseni riensin tänne, -- siinä minun
historiani. Mutta sinä?"
-- "Hm! Annas kuu nousen ylös, ennättäähän tuota puhua sittemmin."
-- "Ei maar; lepää vaan ja kerro, mikä sinun on. No, mutta hiidessä,
missä minun muistini? Kirjoitithan olevasi rakastunut? Kuinka on
käynyt? Oletko kihloissa, olethan kanalja kihloissa! Ja häät?"
-- "Kihloissako ja häät?" kysyi Niilo puoleksi säikähtäneenä.
-- "Se on tietty! Rakastumista seuraa kihlaus ja sitten tule häät,
sehän on asiain tavallinen järjestys. Mutta virkas nyt kumminkin ensin,
onko hän kaunis ja armas."
-- "On ystäväni, on; ja toinen on myöskin kaunis ja armas."
-- "Kuka toinen?"
-- "Hänen sisarensa."
-- "Ahaa, sinä veitikka! Ymmärränpä yskän. Sinä muka pidät huolen
toisesta ja toisen suhteen muistit hyvänä ystävänä minua. Sepä
ystävyyttä, totta tosiaan!"
-- "En, ystäväni, en ollenkaan," kiirehti Niilo selittämään.
-- "No selitä sitten! _Musa mihi causas memora!_ Ei se nyt oikein
tainnut sopia, mutta muuta latinaa en muista."
-- "Kerronpa sitten. Tule lähemmäs ja anna kätes tänne. Ystäväni!
Täällä on kaksi sisarusta."
-- "Ymmärrän sen."
-- "Ja minä," Niilo herra punehtui kuin impi, "olen rakastunut..."
-- "Toiseen; senkin ymmärrän," keskeytti Yrjö.
-- "Ja toiseen kanssa."
-- "Mutta sitä en ymmärrä. Ihminen saattaa tosin olla rakastunut
tavallansa useampiinkin neitosiin, sen minä tiedän omasta
kokemuksestani; mutta sinun tapasi ei ole meidän muiden tapaa. Sinä et
huikentele, sinä vakaana tietäsi kuljet. Siis en ymmärrä."
-- "Oma ystäväni, en minäkään oikein ymmärrä, miten tästä pulasta
pääsen; asia vaan on se, että olen rakastunut kahteen."
-- "Yhtä haavaa?"
-- "Niin."
Suurin silmin katseli Yrjö ystävätänsä.
-- "Kuules," sanoi hän viimein, "aiotkos naida?"
-- "Hm. Niinhän on aikomus."
-- "No?"
-- "No?"
-- "Katsos, ystäväni, jos me kumpikin nyt olisimme Suolajärven rannalla
Pohjois-Amerikassa ja sinä sekä minä kuuluisimme kunnioitettavan
Smithin lahkoon, ja nuo kaksi eivät olisi sisaruksia, niin ymmärtäisin
sinut; mutta mehän olemme evankelis-lutherilaista seurakuntaa ja...!"
-- "Sinulla on aina irvistelemisiäsi; mutta minua ei naurata
ollenkaan."
-- "Minua vielä vähemmin. Nähdessäni sinussa, ennen niin vakaassa
miehessä, tuommoista kaksinaisuutta, joka on minusta niin vento
vierasta, täytyy minun suuresti ihmetellä, kummastella, hämmästyä..."
-- "Äimästyä, oudostua j.n.e. Sen kyllä uskon ja sitä olen itsekin
tehnyt. Ainoa toivoni olet nyt sinä."
-- "Millä lailla?"
-- "Aioin jo kirjoittaa sinulle, mutt'en tahtonut häiritä sinun
väitöspuuhiasi. Aioin kutsua sinua tänne, sillä sinä yksinäsi saatat
ohjata minua, sinä yksinäsi saatat osoittaa minulle onnellisen pääsyn
tästä epätietoisuuden labyrintistä."
-- "Bravissimo!" huudahti Yrjö. "Nyt ymmärrän, ja olisihan minun
pitänyt ymmärtää se heti paikalla. Luota minuun, ystäväni; tässä on
toinenkin käteni ja tässä olen minä kokonani. Käytä minua, käske minua,
minä tottelen, ja sepä merkillistä, ett'en ennen lähtöäni tanssisi
sinun kihlajaisissasi. Eläköön rakkaus!
Oi rakkaus, oi rakkaus...