NÄYTELMÄ.

-- "Mutta, _Michel_, milloinka sinä viimeinkin suostut viettämään

tyttäremme kihlajaisia? Kohta on koko vuosi kulunut siitä kuin paroni

Alfons pyysi Beatricen kättä ja sai lupauksen häneltä sekä meiltä.

Mutta miks'ei voi asiaa loppuun ajaa?" Näin puhui Rauhalinnan vanha

kreivinna miehellensä. Rauhalinnan vanhalle kreiville, aina kun he

illallisen syötyänsä olivat istahtuneet kamiinin eteen tai kesällä

kuistille. Ja Rauhalinnan vanha kreivi napsautti nuuskarasiaansa ja

vastasi:

-- "Kärsimystä, kärsimystä! Olenhan sanonut, että valmistan

odottamatonta huvitusta, surpriisia!"

-- "Mutta olisihan jo parhainkin surpriisi ennättänyt tulla vuodessa

valmiiksi. Ihmiset rupeavat jo puhelemaan yhtä ja toista, sillä kaikki

tietävät kumminkin heidän antaneen lupaukset toisillensa."

-- "Kärsimystä! Puhukoot nyt mitä hyvänsä; toista he sitten sanovat,

kun saavat osansa tuosta surpriisista." Ja hyvin salaperäisenä nuuskasi

kreivi uudelleen ja lisäsi:

-- "Kärsimystä, kärsimystä vaan!... Mutta nyt on aika, _mon ange_,

sinun mennä levolle, ja minua odottaa työ?"

-- "Mikä työ?"

Kreivi lähestyi rouvaansa, koetti tehdä kasvonsa veitikkamaisiksi,

napsautti sormillaan ja sanoi:

-- "Surpriisi!" Ja sitten hän nauroi, niin että peruukki oli päästä

pudota.

-- "Hyvää yötä, _Amelie_" sanoi hän sitten ja läksi työkammioonsa,

mutta ovella hän vielä seisahti, kääntyi ympärinsä ja heittäen

rouvallensa mitä makeimman heittosuukon, virkkoi:

-- "Kärsimystä!"

Ja salista kuului vielä selvään, kuinka kreivi pois mennessään

naurahteli.

Mutta kreivinna astui pahoilla mielin tyttärensä lepokammioon.

-- "No, _maman_, onko mitä uutta?"

-- "Ei muuta kuin 'kärsimystä ja surpriisia' vaan."

-- "_Fi donc_, kuinka pappa on" -- neiti yritti sanoa: paha, mutta hän

oli liian nöyrä lapsi, joka ainoastaan ajatteli niin, mutt'ei koskaan

sanonut pahaa isästään, sen vuoksi hän sanoi: "kummallinen."

-- "Hän on tosiaankin" -- kreivinna yritti sanoa: vanhuuden höperö,

mutta hän oli liian nöyrä aviopuoliso, joka ainoastaan ajatteli niin,

mutt'ei koskaan sanonut pahaa miehestänsä; sen vuoksi hänkin sanoi:

"kummallinen."

Ja kummallinenhan olikin Rauhalinnan vanha kreivi. Hän oli ylhäistä

sukua ja oli nainut ylhäisestä suvusta, ja tuon ylhäisen rakkauden

pantiksi oli heille syntynyt lapsi, jo ennen mainittu Beata, niinkuin

hän kasteessa nimitettiin, vaikka mamma aina sanoi lastansa

kauniimmalla nimellä: Beatrice. Tätä lastansa kreivi rakasti suuresti;

-- siinä ei mitään kummallista. Paljon hän rakasti vanhoilla päivillään

vanhaa rouvaansakin, -- eikä siinäkään mitään niin kummallista ole.

Mutta kummallinen hän oli sittenkin rakkaudessaan, sillä hän rakasti

lastaan liian lapsellisella tavalla, niinkuin kohta saamme kuulla.

Beatrice ei ollut kaunis, sillä hän oli isäänsä, ja isä oli niitä

ihmisiä, joita luodessaan luonto ei ole käyttänyt kaikista hienoimpia

työkaluja. Beatrice ei ollut kaunis, mutta oli kumminkin rikkaan

kreivin tytär, -- ja se on paha asianhaarain yhdistys. Hän oli tullut

jo siihen ikään, jolloin tyttönen ei enää tyydy nukkeihinsa, jolloin

kultainenkin koti tuntuu ahtaalta, jolloin hän, sanalla sanoen, toivoo

itsellensä kumppalia ilossa ja surussa, myötä- ja vastoin-käymisessä.

Mutta vähänpä oli toivoa elonkumppalin saamisesta, sillä, niinkuin

sanoin, Beata ei ollut kaunis ja kumminkin ylhäistä sukua. Oman pitäjän

ja ulkopitäjäinkin nuoret aateliset olivat kaikki esteellisesti

sivistyneitä. Jokainen heistä arveli itseksensä tällä tavalla: "Jos nyt

naisin jonkun, joka ei ole kaunis, niinkuin esimerkiksi Beatan, niin

mitenkäs kävisi? Ensimmäisenä iltana, kun astuisin rouvani kanssa

saloniin, nostaisivat kaikki lorgnettinsa meihin päin ja sanoisivat:

nuorella paronilla ei ole makua. Ja semmoista ei kunnon aatelismies voi

sietää." Niin he arvelivat, nuoret aateliset, sillä he olivat, niinkuin

minä jo sanoin, esteellisesti sivistyneitä miehiä. Siitäpä syystä ja

ainoastaan siitä Beata neitona eli, neitona vanheni. Mutta jospa nyt

neiti Beata olikin ulkomuodoltaan vähän epä-esteetillinen; jospa hänen

nivuksensa olivatkin punertavia (mamma sanoi niitä kultakutreiksi);

jospa hänen nenänsä muoto ei ollutkaan mikään laina maailman

kultuurikansoilta, vaan oli umpisuomalaisesti kippura; jospa hänen

suunsa olikin semmoinen, että hän harvoin uskalsi nauraa; jospa silmät

olivatkin taivas tiesi minkä väriset ja sitä paitsi peräti pienet;

jospa hän käyttikin sormikkaita n:o 7 3/4; -- niin eikö hänellä ollut

muita suloja, esimerkiksi sielun ja varsinkin varallisuuden? --

Herrainen aika! Oli kyllä paljonkin! Ja niillä argumenteilla kreivinna

koettikin kaikin mokomin saada aatelisnuorukaisten esteetillisiä

perusteita kumotuiksi, jos ei muuta, niin ainakin _hänen_ tyttärensä,

tuon kultakutrisen Beatricen, suhteen. Kreivinnalla, niinkuin

täysikasvuisten neitosten mammoilla aina, oli näet hartaimpana toivona,

saada hypittää polvillansa pieniä enkeleitä heidän lapsensa lapsen

haamussa. Ja tuossa todistustavassaan käyttihe kreivinna hyvin

hienosti. Kun oli vieraita heillä, ja puhe kääntyi joskus soittoon,

silloin kreivinna huokasi:

-- "Niin, mutta ei mikään ole niin kaunista kuin Mozartin Hugenotit."

-- "Ei, _maman_", oikaisi Beata. "Hugenotit on Meyerbeerin."

-- "Niin vainenkin; minä aina sekoitan Mozartin ja Meyerbeerin, sillä

minä ihailen heitä yhtä paljon kumpaakin: heillä on niin paljon

yhtäläisyyttä. Soitithan eilen meille Hugenotteja ja minä oikein

itkin."

Ja sitten kohteliaisudesta vieraat pyysivät Beataa heidänkin

tunteitansa liikuttamaan.

Ja Beata soitti ja soitti oikein hyvin. Tahtoisinpa nähdä mitenkä

pienikätiset neitoset ottavat allegrossa useampia oktaaveja peräkkäin;

Beatalta se sitä vastoin sujui aivan hyvin: ilmankos hänellä täytyikin

olla sormikkaissa n:o 7 3/4!

Kaikki olivat ihastuneet Meyerbeerin kappaleesta, ja vihdoin pyydettiin

kreivinnatakin soittamaan jotain, esim. Mozartilta.

-- "Ah, _messieurs_ ja _mesdames_", sanoi kreivinna ja loi silmänsä

maahan kuin seitsentoistavuotias tyttö, "minä olen jo unohtanut niin

paljon, minulla on näinä viime vuosina ollut paljon puuhaa, niin ettei

ole ollut aikaa soiton harjoittamiseen."

Tosiaankin kreivinnalla oli niin paljon toimitusta, ett'ei hän joutanut

soittamaan, ja kun hän joskus istahti pianon ääreen, silloin hän ei

muistanut muuta kuin "Ukko Noak" ja "Kukkuu, kukkuu," ja nekin soitti

hän yhdellä sormella.

Tuon tuostakin kreivinna kutsui mammoja katsomaan niitä sametti- ja

silkkikankaita, kulta- ja hopeakaluja, joita Beatrice taas oli saanut

isältään lahjaksi syntymäpäivänänsä. Ja mammat ihailivat ja ylistelivät

ja kotia tultuaan kertoivat rakkaille pojillensa niistä ihanuuksista;

mutta aatelisten nuorukaisten esteetilliset perusteet eivät

horjahtaneet. Sulhasta ei kuulunut, ja Beata oli jo kahdeksankolmatta

vanha. Epätoivo oli jo täyttää Rauhalinnan vanhan kreivin, vanhan

kreivinnan ja vanhaksi tulevan neiti Beatan.

Tulipa viimein pitäjään apulaiseksi nuori, vasta Porvoosta päässyt,

pappismies. Hänen ulkonäköänsä minun ei tarvitse erittäin ruveta

kuvaamaan. Hän oli aivan sennäköinen kuin nuoret apulaispapit

tavallisesti ovat: kalpeat kasvot, sileäksi kammattu vaalea tukka,

silmälasit, musta nuttu, valkea huivi ja musta huopahattu. Hän rupesi

käymään Rauhalinnassa, ja mitä useammin hän siellä kävi, sitä useammin

hän katseli Beataa. Kotiin tultuaan pastori laski kätensä sydämmelleen

ja kysäsi: "olenko rakastunut?" Mutta sydän ei vielä sykähtänyt mitään

vastaukseksi. Kerran -- vuosi oli jo kulunut -- oli hän ollut

Rauhalinnassa, jossa Beata jälleen oli soitellut Meyerbeerin

Hugenotteja ja ollut hänen mielestään tavattoman lempeä. Kun nuori

pastori nyt kotia tultuaan tapansa mukaan laski kätensä sydämelleen ja

oikein hartaasti kysäsi: "olenko rakastunut?" -- niin jopa sykähti

sydän, ja sitten se sykähti toisen kerran ja sitten vielä ja sitten ei

sykkinästä loppua tullutkaan: nuori sielunpaimen oli rakastunut

kultakutriseen Beatriceen. Nuori pappismies, niinkuin näkyy, ei ollut

mikään esteetillisesti sivistynyt mies.

Siitä pitäin kävi hän hyvin usein Rauhalinnassa, jossa vieraanvaraisuus

oli sanomattoman suuri, niinkuin Suomessa tapana on ollut maailman

alusta. Hän puheli Beatalle paljon kaunista ja käänsi aina puhettansa

rakkauteen. Beata tuon huomattuaan loi aina silmänsä neitsyeellisessä

kainoudessa maahan ja sanoi:

-- "No, mutta herra pastori!"

Ja herra pastori riemuitsi ja neiti Beata riemuitsi myöskin. Hän oli

tosin toivonut itselleen ensin kreivi Albrechtia, sitten vapaherra

Fritziä, sitten aatelismies Ruprechtia, mutta kun nämä toiveet eivät

olleet toteutuneet, niin rupesi hän huomaamaan nuoren papin olennossa

paljon hyvää, ja pastorinrouvan elämä alkoi haamoittaa hänen silmissään

varsin viehättävältä, ja kun hän sitten noin sattumalta muisti

täyttävänsä pian 30 vuotta, niin nuori pastori näytti vielä paremmalta

ja pastorinrouvana-olo vielä viehättävämmältä.

Kreivinna huomasi pian heidän sydämmiensä tilan, ja ken voi semmoista

tarkemmin huomata kuin mamma, joka toivoo saada polvillansa hypittää

pieniä enkeleitä lapsensa lapsen haamussa? Hän oli kyllä ensin hänkin

toivonut aatelisia syitä enkelihypitykseen, mutta nytpä huomasi hurskas

kreivinna, että sanan julistajalla ja enkelillä on hyvin paljon

likeistä yhteyttä. Senvuoksi hän nyt kaikin mokomin halusi, että

pastori ja kultakutrinen Beatrice mitä pikemmin astuisivat alttarin

eteen ja sitten -- Herra siunatkoon niitä pieniä enkeleitä!

Viikon perästä pastori tuli jälleen. Kaunis oli syksyinen ilta, tähdet

tuikkivat taivaalla, ja pastori istahti Beatan kanssa jasmiini-majaan.

Pastori nosti viimein kätensä ylös ja lausui:

-- "Neiti Beata!"

-- "Herra pastori!"

-- "Minä katselen noita tähtiä."

-- "Ja minä katselen myös."

-- "Ja minä ajattelen, miks'ei minun nimeni ole Beatus."

-- "Miksi niin? Teidän nimenne on Moses, ja se on hyvin kaunis," sanoi

neiti.

-- "Kiitos! Mutta Beatus merkitsee: autuas. Minä tahtoisin olla

autuas!"

-- "Kuinka ihana ajatus!"

-- "Niin! Ja Beata merkitsee myös: autuas. Ja silloin taivaan tähdet

näkisivät tässä kaksi autuasta ihmistä."

-- "Voiko autuaita olla maan päällä?"

-- "Voi kyllä, kun rakkaus heidän sydämmensä sitoo."

-- "No, mutta herra pastori!"

-- "Niin, neiti; autuuden esimakua tunnen aina, kun olen

läheisyydessänne, ja autuas olisinkin, jos -- --"

-- "Jos!?"

-- "Jos teidän sydämmessänne olisi samoja tunteita minua kohtaan kuin

minun sydän parassani on teitä kohtaan, neiti Beata."

Neiti ei vastannut, hän vain nypli hyppysillään kukkasta kädessään, ja

nyt vasta hänen mielessään oikein ihanalta näyttikin tulevaisuus papin

rouvana.

-- "Beata, sinä et vastaa!" kuiskasi pastori kotvasen kuluttua ja otti

neitoa kädestä.

-- "Beatus! Mitä vastaisin enää?" kuiskasi neiti, ottamatta kättään

pois.

-- "Minä uskallan siis toivoa, että taivaan tähdet näkevät tällä

hetkellä -- -- --"

-- "Kaksi autuasta!"

-- "Amen!" sanoi eräs ääni heidän takanaan. Sen sanoi Rauhalinnan vanha

kreivinna, joka aivan sattumalta oli lähestynyt jasmiini-majaa ja aivan

sattumalta kuullut heidän puheensa.

Ja sinä hetkenä kaksi autuasta olentoa vannoivat toisillensa ikuisen

rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan vanha kreivinna ja

taivaan kirkkaat tähdet.

Niin, rakkaus oli tunnustettu molemmin puolin ja vahvistettu kreivinnan

"amen" sanalla, mutta "pamaus" puuttui vielä; se piti saataman

Rauhalinnan vanhalta kreiviltä, ja -- sitä pamausta!

-- "Ei, ei, ja tuhat kertaa ei," sanoi vanha kreivi, kuultuaan

rouvaltaan koko asian. "Min'en salli mitään _mesalliance'a_, minä."

-- "Mutta pastorihan on oikein hyvä mies. Hän on nuori, hän on

sivistynyt, hän on oppinut, hän on..." ja nyt luetteli kreivinna

semmoisen rekisterin pastorin hyvistä avuista, että itse pastorikin

olisi ihmetellyt,

-- "Mutta vaikka hän olisi vielä enempi ja vielä sitäkin enempi, niin

hän on pappi ja torpan poika, _Mon Dieu_, kun ajattelen, mitä

sanoisivat sukulaisemme!"

-- "Mutta, _Michel_, muista toki, että Beatrice, näin meidän kesken

sanoen, on," -- kreivinna katsahti ympärilleen, eikö muka kuka

kuuntelisi -- "kohta 30 vuotta vanha."

-- "Vaikka 90!" kiljasi kreivi. "Minä vaan en salli, että tyttärestäni

tulisi nunna."

-- "Nunna!?"

-- "Niin, nunna jonkun pastorin kanssa."

-- "No mutta, _Michel_! Mieheensä kiinni-sidottu vaimo ja nunna: --

mikä eroitus!"

-- "_Amelie_, sinä saatat kärsimykseni katkeamaan! Viimeinen sanani on:

tuosta liitosta ei tule mitään." Ja kreivi raapasi päätään oikein

vihoissaan, niin että peruukki siirtyi toiselle korvalle. Oikein

aviollisella rakkaudella kreivinna korjasi sen entiselle asemalle ja

sanoi:

-- "Minä jätän siis lapsemme onnen sinun käteesi. Pastori tulee

piakkoin itse puhumaan asiasta, Mieti tarkoin, mitä teet," Kreivinna

meni.

Kohta senjälkeen ilmoitti palvelija kreiville pastorin tuloa.

-- "Pyydä sisään," käski kreivi.

Ja sisään astui pastori, kasvot entistä vaaleampina, ja luultavasti

siitä syystä näytti nuttukin mustemmalta. Arka hän oli luonnostaankin,

tuo nuori apulainen; kummakos olikaan, että hän, tullessaan pyytämään

ylpeältä kreiviltä hänen tytärtänsä, hieman vavahteli pelosta.

Kreivi pyysi istumaan.

Pastori istui, pyöritellen uutta huopahattuansa, uskaltamatta sanaakaan

virkkaa, ja mitä enemmin hän hattuansa pyöritteli, sitä enemmin

sekaantuivat hänen ajatuksensa; hän ei muistanut kuolemakseenkaan,

millä sanoilla hänen piti alkaman puheensa.

-- "Kuinka voitte, herra pastori?" kysyi viimein kreivi kohteliaasti.

-- "Kiitos! kyllä minä voin hyvin, se tahtoo sanoa minä en voi yhtään

hyvin, se tahtoo sanoa minä voisin oikein hyvin, jos minä voisin..." ja

nyt hän sekaantui taas ja pudotti maahan uuden huopahattunsa.

-- "Olettepa hajamielinen tänään."

-- "Niin, minun ilmoituksessani on sydän, se tahtoo sanoa minun

sydämmessäni on ... ymmärrättehän, herra kreivi?"

-- "Ymmärrän. Se tahtoo sanoa, minä en ymmärrä ollenkaan. Mutta jos

teillä on jotain sanomista, niin olkaa hyvä ja puhukaa rohkeasti vaan,

herra pastori," sanoi kreivi ystävällisesti.

Tämä rohkasi nuoren sielunpaimenen mieltä ja hän alkoi:

-- "Herra kreivi! Paavali sanoo: parempi on..."

-- "Niin, kyllä hän sanoo niin."

-- "Kuinka? Tiedättekö te, mitä Paavali sanoo?"

-- "En tiedä tarkoin, mitä Paavali sanoo, mutta minä arvaan, mitä Moses

tahtoo sanoa Paavalin sanoilla. Kreivinna on puhunut minulle kaikki."

Voi kuinka iloinen oli nyt pastori, kun kuuli tehtävänsä jo tehdyksi!

Tuntui hänestä kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Koko

viime yön hän oli viettänyt unetta, ajatellen vaan, mitenkä saisi

asiansa oikein esitellyksi. Ja nyt oli jo kreiville koko asia tunnettu;

kreivinna oli siis käynyt miestänsä ennakolta valmistamassa: tuo hyvä

kreivinna, joka oli todistanut jasmiini-majassa kahden autuaan sielun

rakkauden! Nyt oli pastori rohkea.

Hän nousi ylös ja virkkoi:

-- "Herra kreivi! Te tiedätte siis, että minä rakastan neiti Beataa;

minä halajan häntä aviopuolisokseni ja minä halajan..."

-- "Mutta minä -- suokaa anteeksi -- en halaja," tiuskasi kreivi.

Ja nyt oli pastorin rohkeus jälleen haihtunut, kun hän näin äkki

arvaamatta kuuli tuon sanan; haihtunut oli rohkeus, ja uusi huopahattu

oli jälleen maassa.

-- "Herra kreivi, minä en ymmärrä oikein..."

-- "Vai niin? Ettekö ymmärrä sitä, että isän tahto vaikuttaa asiassa

jotakin ja että minä paneudun vastaan teidän ja Beatan naimista?"

-- "Mutta mistä syystä?" kysäsi pastori ihmetellen, "vaimonhan pitää

luopuman isästä ja äidistä ja mieheen kiinni sidottu oleman!"

-- "Mutta suutarin pitää pysyä lestissänsä."

-- "Jassoo!!" sanoi pastori. Hänellä ei ollut tapana sanoa tuota sanaa,

mutta milloin hän sen sanoi, silloin oli jotain merkillistä tapahtunut.

Hän oli toivonut saada omakseen naisen, jota hän rakasti, hän oli viime

yönä sielunsa silmillä nähnyt kauniin perhekuvan, hän oli nähnyt

provastin hyviä tuloja ja pullean provastinnan ja pulleaposkisia

provastin-alkuja, yhden, kaksi, kolme ja neljäkin ja kukaties kuinka

suuren siunauksen; kreivin ystävällisyys oli vielä enemmin rohaissut

häntä ja -- nyt oli kaikki kumossa. Senvuoksi hän vielä kerran sanoi

hyvin painavasti:

-- "Jassoo!! Nyt ymmärrän syyn kieltoonne. Voikaa hyvin, herra kreivi!"

Ja sen sanottuaan pastori meni, mutta ovelta hän kääntyi takaisin, hän

oli näet unohtanut uuden huopahattunsa lattialle ja ovessa hän vielä

sanoi itsekseen:

-- "Jassoo!!!"

Kuinka kauan pastori lie surrut ensimmäistä rakkauttaan, sitä en tiedä.

Mutta sen vaan tiedän, että hän piakkoin muutettiin toiseen pitäjään --

niinkuin apulaisia tavallisesti muutellaan, luultavasti sentähden, että

he oppisivat tuntemaan Suomenmaata, jonka maantietoa he eivät ole

ennättäneet heprean-kielen tähden lukea sittenkuin koulussa. Sen

myöskin tiedän, että hänellä oli vielä kerran tilaisuus sanoa

jassoo. Uudessa pitäjässä hän nimittäin rakastui -- ja nyt kauniit

lukijattareni oikein kuorissa veisaavat: voi noita miehiä! -- rakastui

erään kauppiaan tyttäreen. Myöntymyksen sai hän kohta neidolta

itseltään. Isän luo mennessään oli hän, nyt jo kokenut mies, hyvin

rohkea ja oli varustanut oikein mahtipontisen puheen. Mutta tuskin oli

hän ennättänyt sanoa vähän sinnepäinkään, niin isä lankesi hänen

kaulaansa ja riemuissaan huudahti: -- "Ottakaa hänet, hyvä pastori,

ottakaa Herran nimeen!"

Ja tämä vastustelemattomuus kummastutti pastoria, näissä asioissa

kokenutta miestä, niin kovin, että hän lausui sangen painavasti:

-- "Jassoo!"

Ja sitten hän nai ja oli onnellinen, ja kaikki entiset unelmat

provastin tuloista, pulleasta provastinnasta, pulleaposkisista

provastin-aluista j.n.e. toteutuivat.

Mutta miten kävi Rauhalinnassa? Beata suri kauan, kun taaskin hänen

toivonsa oli mennyt; kreivinna suri myös, kun enkelit jäivät

hypittämättä, ja kreivi oli pahoillaan, että joku pastori oli ollut

vähällä tulla hänen vävykseen. Mutta aatelista ei kuulunut, ja Beata

oli jo 30 vuotta vanha. Epätoivo rupesi taas valloittamaaan, mutta --

ah! niinkuin taivaasta pudonnut enkeli tuli nyt pitäjään muuan nuori

paroni Alfons, joka oli perinyt huononpäiväisen maatilan täällä. Tämä

Alfons herra oli ollut monta vuotta ulkomailla ja saanut siellä

kaikenlaisia valistuneita käsityksiä kaikenlaisista valistuneista

asioista. Hänen maatilansa oli huono, se piti siis saataman paremmalle

kannalle. Mutta mistä varoja? Luottamusta hänellä ei ollut, tilaan ei

kukaan kiinnikettä olisi ottanut? Tuosta pulasta pelastivat hänet

ulkomailla saamansa valistuneet käsitykset: hän päätti naida. Rikas

morsian kun oli tarjona Rauhalinnassa, teki kreivi itsensä tutuksi

taloon, ja pian sai hän valloitetuiksi kaikkien sydämmet puoleensa,

ensin kreivinnan, sitten kreivin ja sitten Beatan. Hän oli kaunis mies,

osasi puhua niin paljon kaunista ulkomailta, hänellä oli kaunis

barytoni-ääni ja hän soitti Meyerbeerin Hugenottejakin oikein

kauniisti. Entäs hänen käytöksensä? Kreivinna sanoi, että hän on koko

mies täynnä noblessia ja elegansia ja että hän on spirituelli ja --

sanalla sanoen hän oli gentleman. Ja kun he sitten noin illalla

soittivat Beatan kanssa Hugenotteja _à quatre mains_, ja kun paroni

tuon tuostakin loi Beataan katseen täynnä ihastusta, ja kun hänen

sydämmestään pääsi syvä huokaus, silloin kreivinna ja kreivi, istuen

sohvalla, katsahtivat toisiinsa säihkyvin silmin.

-- "Hän on _charmant_," kuiskasi kreivinna.

-- _"Charmant_!" kuiskasi kreivi.

Ja sitten he vielä yhdessä kuiskasivat:

-- "Oikein _charmant_!"

Ja niin tuli kerran kaunis ilta. Tähdet tuikkivat taaskin taivaalla;

paroni ja Beata istuivat jasmiinimajassa kahdenkesken. Ja siinä puheli

paroni kauan aikaa hyvin kauniisti. Viimein hän lausui:

-- "Ihana Beatrice! Usein olen kysynyt itseltäni, miksi elän vielä,

miks'en kuollut etelämaan hekumalliseen ihanuuteen tahi miks'en kuollut

taistellessani Algerian tiikerien kanssa. Miksi säästi minua kohtalo ja

viskasi minut tänne kylmään Pohjolaan? Ja minä olen saanut viimeinkin

vastauksen. Täällä kylmässä Pohjolassa olen löytänyt palavimman

rakkauteni esineen. Neiti" -- ja nyt laskeutui paroni polvillensa --

"minä rakastan teitä, niinkuin koskaan on voinut rakastaa nuorta

aatelisneitoa nuori aatelismies, joka" ... paroni yritti sanoa: joka on

saanut ulkomailla valistusta, mutta niin hän ei kumminkaan sanonut,

vaan jatkoi: "joka, nähtyänsä eteläisen ihanimpia kukkia, on täällä

kylmässä Pohjolassa kumminkin löytänyt kukan, jonka rinnalla eteläisen

ihanuudet kalpenevat, vaalistuvat, raukeavat tyhjään. Neiti, siinä

vilpitön rukoukseni; minä odotan mitä te siihen sanotte."

-- "Amen!" huusi nyt kuin kerran ennenkin eräs ääni heidän takanaan. Se

oli kreivinna, joka taaskin aivan sattumalta oli lähestynyt

jasmiinimajaa ja aivan sattumalta kuullut heidän puheensa.

-- "Amen!" riemuitsi hän, "niin sanoo tyttäreni, minä tiedän sen,

vaikka hänen kainoutensa ei salli sen sanan tulla sydämmestä ulos, ja

'amen' sanon minäkin!"

Ja niin sitten lupasivat sillä hetkellä kaksi autuasta sielua

toisillensa ikuisen rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan

vanha kreivinna ja taivaan kirkkaat tähdet.

Rakastuneet menivät sitten soittamaan Hugenotteja, mutta kreivinna,

onnensa tunteiden ylenpalttisuudessa, riensi kreivin kammioon ja tuskin

oli oven saanut auki, niin jo huudahti:

-- "Michel! Michel!_ Sanothan sinäkin amen!" ja kreivinna lankesi

miehensä kaulaan ja suuteli häntä, mitä ei ollut tehnyt 20:een vuoteen.

Kovin kummastui kreivi, keskeytettynä näin äkkiä. Hän pyykkäsi suutansa

ja oudostuneena kysyi:

-- "Pitääkö minun sanoman amen, ja mihin?"

-- "Mihin? Siihen kauniisen rukoukseen!"

-- "Herran tähden, _Amelie_, mitäs puhutkaan?"

-- "No, voi, voi, kun et sinä ymmärrä! Tiedä sitten, että minä omilla

korvillani kuulin, kuinka kauniisti hän rukoili. Hän sanoi ensin,

kuinka kuumassa etelän maassa on paljon tiikerejä ja jalopeuroja, ja

kuinka siellä kasvoi daadeleja ja palmuja ja muita Afrikan kukkasia ja

kuinka hän sitten oli tullut kylmään Pohjolaan, jossa oli niin lämmin

ja kaikista kauniimpia kukkia ja ... ja ... en minä osaa niin sanoa,

kuinka kauniisti hän rukoili, ja sitten hän kysyi mitä hän siihen sanoo

ja hän sanoi amen ja minä sanoin amen ja sinun pitää myös sanoa amen."

Jo nyt Rauhalinnan vanha kreivi säikähti. Kaksi neljättäkymmentä

ajast'aikaa oli hän elänyt Ameliensa kanssa onnellista avioelämää.

Kreivinna oli aina ollut niin lempeä ja hiljainen. Mutta nyt äkkiä hän

oli läähättäen tullut suutelemaan miestänsä, ja hänen silmänsä paloivat

niin kummallisesti ja tuo sekanainen puhe -- huh! Kreivin mielessä

heräsi hirveä ajatus: olisiko rakas Amelie yht'äkkiä tullut hupsuksi?

Kreivi hyppäsi tuoliltaan, hän vapisi, hänen silmissään musteni; hän

tarttui päähänsä molemmin käsin ja jupisi itsekseen:

-- "Mitäs tämä nyt merkitsee? Tiikerit ja jalopeurat ... Afrikan

kukkaset ... Pohjolan kylmä lämmin ... ja hän rukoili ja hän kysyi ja

hän sanoi amen ja hän sanoi amen ja minun pitää sanoa amen... _Amelie_,

kuinkahan on sinun laitasi taikka kuinkahan on minun laitani, mutta

jompikumpi on meistä hullu."

-- "Ei, ei, me olemme molemmat hulluja ja pelkästä ilosta; ah, jos sinä

vaan olisit kuullut..."

-- "Mutta selitä, hyvä ihminen, mikä sinun on!"

-- "Olenhan jo tuhat kertaa kahden minuutin kuluessa sanonut, että tuo

_charmant_ Alfons on tunnustanut rakkautensa!"

-- "Sinulleko?" ja taas musteni kreivin silmissä.

-- "_Michel_, sinä olet sukkela tän'iltana. Salli minun vielä suudella

sinua! Beatricelle hän sen tunnusti, Beatricelle!"

Nyt ymmärsi kreivi asian.

-- "Huh!" huokasi hän helpommin. "Minä luulin taivas tiesi mitä

tapahtuneeksi."

-- "Sanothan amen?"

-- "Olen valmis antamaan lapseni tuolle kunnon miehelle; mutta hän

tulkoon tekemään formaalisen pyynnön."

Ja huomenna paroni teki sen. Hän pyysi kreiviltä sanomattoman suurta

onnea itsellensä, saada ihanan Beatricen käden, Beatricen, joka oli

hänen sielunsa pyhyys j.n.e. j.n.e.

-- "Herra paroni!" sanoi kreivi juhlallisesti. "Te tahdotte ryöstää

pois minulta vanhain päivieni ilon, ainoan riemun, mun Beatrice

lapseni. Minun pitäisi oikeastaan kysymän teiltä: rakastatteko

vilpittömästi lastani? Mutta minä tunnen teidät kunnon mieheksi ja

senvuoksi en minä sitä kysy."

-- "Hyvä on, kun et kysy," ajatteli paroni, mutta ääneensä sanoi hän:

"Teidän hyvä ajatuksenne minusta on kallis aarre minulle."

Ja he puristivat toistensa kättä, tuleva appi ja tuleva vävy.

Ennenkuin he saliin läksivät, meni kreivi pöydän ääreen ottaakseen

nuuskarasiaansa. Samassa lankesivat hänen silmänsä eräälle kirjalle,

jonka selässä oli kultakirjaimilla: "Molière." Kreivi pysähtyi ja

lienee saanut jonkun äkkinäisen ajatuksen, sillä hän jäi seisomaan

paikalleen, eikä aikaakaan, niin nousi hymy hänen huulillensa, hänen

silmänsä välähtelivät, hän napsautti sormiansa ja lausuen: "tämä on

ihanata!" läksi paronin kanssa saliin.

Siellä hän yhdisti sitten Beatan ja paronin kädet ja piti pienen

puheen. Vanha kreivi oli liikutettu ja hän olisi mielellään lausunut

jotakin jumalista tahi jonkun virren värssyn. Hän kyllä kävi kirkossa,

niinkuin kreiveillä meidän maassa on tapana, mutta nyt niinkuin

ihmeeksi hän ei muistanut muuta kuin: "Maa suur' ja avara, ja kaikk'

sen tavara." Mutta se ei nyt oikein olisi sopinut. Lopuksi kreivi

lausui:

-- "Lapset, te olette nyt kihlatut, mutta teidän kihlauksenne

pidämme kumminkin vielä salassa. Minussa on nimittäin herännyt kaunis

ajatus. Minä tahdon valmistaa teille ja koko pitäjälle surpriisin,

odottamattoman huvituksen. Se vaatii kumminkin aikaa; malttakaa siis

vähän ja luvatkaa, ett'ette puhu kihlauksestanne mitään kellenkään."

Kaikki lupasivat sen.

Parin päivän perästä kumminkin kreivinna uskoi tämän asian

kuiskuttamalla rouva A:lle, vaan ei kellenkään muulle. Parin päivän

perästä kertoi rouva A. sen rouva B:lle, vaan ei kellenkään muulle.

Tämä taas teki samoin rouva C:lle, ja niin kulki asia suurena

salaisuutena rouvalta toiselle, kunnes koko pitäjän aatelinen

rouva-aapelus oli läpikäyty.

Kului viikkoja, kului kuukausi, kaksi, jopa kolmekin, mutta kreivi ei

vieläkään sallinut kihlajaisia viettää. Joka ilta istui hän lukittujen

ovien takana hyvin myöhään saakka; kreivinna ei ollut utelias, mutta

sattumalta hän kumminkin usein hiipi oven taakse ja pilkisti avaimen

reiästä. Mutta kreivi oli, luultavasti myöskin sattumalta, tukkinut sen

puumulilla sisästä päin, niin ett'ei näkynyt mitään. Tuo nyt oli

harmillista! Kreivinna kuunteli, hengitystään pidättäen, mutta ei

kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja paperin kahimisesta. Ja kun

kreivinna joskus illalla käänsi puhetta sinne päin ja tiedusteli

mieheltään asiaa, silloin tämä hyvin salaisena virkkoi:

-- "Kärsimystä! Minä valmistan surpriisiä!"

Vihdoin ruvettiin pitäjässä jo vähitellen epäilemään koko asiasta.

Naurahdeltiin Rauhalinnan "tulevalle surpriisille, josta ei tule

mitään" j.n.e.

Viisi kuukauta oli ummelleen kulunut, niin eräänä aamuna tuli kreivi

aamias-pöytään erinomaisen iloisena. Hän hymyili, hän tervehti

rouvaansa sanomattoman lempeästi, hän suuteli tytärtänsä otsaan ja,

pitäen kultakutrista päätä käsissänsä, sanoi:

-- "Mun oma lapseni! Pian loppuu odottamisen aika, sillä surpriisi,

jota olen valmistanut, on jo..."

-- "Valmis!" riemuitsivat kuorissa mamma ja kultakutrinen Beata.

-- "Puoleksi jo!" sanoi kreivi riemuiten.

-- "Hm!" sanoi kreivinna, ja Beata sanoi myöskin:

-- "Hui!"

-- "Niin, se on puoleksi jo valmiina, ja toivon sen piakkoin saavani

aivan loppuun. Mutta minun on ensin pariksi päiväksi mentävä kaupunkiin

sitä varten. Minä lähden jo tänään. Sylvester seuratkoon minua."

Ja pian läksi kreivi kaupunkiin Sylvesterin kanssa.

Mutta kuka oli tämä Sylvester, jota ei edes karahteerattu millään

kunnianimellä, vaan sanottiin noin vaan yksinkertaisesti: Sylvester?

Hän oli kreivin kamaripalvelija, parran-ajaja, vouti, asiamies,

viinikellarin päällikkö, sanalla sanoen factotumi. Sylvester oli vanha

uskollinen palvelija, ja sen vuoksi kreivi aina otti hänet mukaansa

matkoille, sillä hän osasi aina kaikesta hyvin huolen pitää. Sylvester

oli vanha ukko, noin 60:n iässä, mutta erinomaisen ketterä vielä. Pieni

hän oli kasvultaan, peräti pieni, pienet oli hänellä silmät, pieni oli

pää, pienet kädet ja jalat; ihmiset sanoivat, että hänen älynsäkin on

pieni, mutta se oli vaan pelkkää parjausta. Kaikki oli miehessä pientä,

paitsi nenä, joka oli niin iso ja paksu, ett'en oikein osaa sanoakaan

kuinka iso ja paksu se oli. Kaiken isoutensa ja paksuutensa lisäksi se

vielä oli tumman punainen. Ihmiset sanoivat sen tulleen punaiseksi

viinan juomisesta, Sylvester kun muka oli kreivin viinikellarin

päällikkö, mutta se oli pelkkää parjausta sekin. Päinvastoin hän piti

oikein tarkan huolen isäntänsä viinistä. Joka päivä hän kävi kellarissa

kumminkin kolme kertaa katsomassa, oliko kaikki niin kuin olla piti.

Mutta ihmeellistä: vaikka hän niin uutteraan siellä kävi, hän ei voinut

estää rottia särkemästä viinipulloja; joka viikko meni niitä rikki pari

kolme kappaletta. Ja oikein sydämmen surulla Sylvester, antaessaan joka

kuukausi tiliä viinikellarista, valitti herrallensa:

-- "Armollinen herra, kaikki on hyvin, mutta rotat ovat taas särkeneet

20 putelia; oikein minua kummastuttaa se rottain voima."

Kreivi ei voinut olla nauramatta tuolle rottain voimalle, jonka hän

hyvin ymmärsi. Mutta mitä huoli rikas kreivi muutamista kymmenistä

puteleista? Kaikessa muussa tiesi hän Sylvesterin olevan oikein

esimerkillisen palvelijan. Leikillään hän kumminkin virkkoi:

-- "Pane sinä pyydyksiä niille hitoille."

-- "Olen pannut, armollinen herra; mutta ne mahtaa olla hirmuisia

rottia, kun eivät käy satimeenkaan, pulloja särkevät vaan, niin että on

oikein kauheata."

Niin uskollinen viininvartija oli Sylvester, mutta mitäs tehdä, kun

kellarissa oli niin pahoja rottia!

Sylvesterin nenä oli tunnettu ympäri koko pitäjän, ei ainoastaan

punaisuuden, vaan myös aivastamisen tähden. Harvoin tosin Sylvester

aivasti, mutta -- herrainen aika sitä aivastusta! Ensin rupesi nenä

juureltansa vähän värähtelemään hienoin värein, ne uudistuivat ja

tiheytyivät; vähitellen mutistui suukin, silmät menivät kiinni ja koko

Sylvester oli niin happamen näköinen kuin etikasta nostettu kurkku.

Tässä asemassa oli hänen naamansa hetkisen, vaan sitten alkoi tuo

jättiläinen ihmisellisten nenäin seassa kohota ylöspäin, verkalleen,

verkalleen, kunnes ei koko pienestä päästä näkynyt muuta kuin tuo

nenällinen jättiläinen. Pieni nykäys vielä, ja sitten kuului räjähdys

hirveä ja sitten semmoinen "peräkaneeti" "haa-ah!" Tämä räjähdys oli

niin kova, että kun kreivinna ensi kerran sen kuuli, niin hän pyörtyi

ja olisi kenties kauankin ollut pyörryksissä, mutta kohta aivasti

Sylvester jälleen ja kreivinna heräsi. Ja heräähän sitä semmoisesta.

Niinkuin sanottu, kreivi läksi kaupunkiin ja otti Sylvesterin mukaansa,

ja Sylvester läksi hänen kanssaan ja otti mukaansa kaikki pienuudet ja

ison nenänsä, joka oli niin tumman punainen ja joka aivasti niin

merkillisen kovaa.

Mitä asiaa oli kreivillä kaupunkiin? Hän oli näet tänä-aamuna tulleista

sanomalehdistä lukenut, että Suomalainen Teateri oli tullut läheiseen

kaupunkiin. Tuon luettuansa oli kreivi lausunut: "Tämä tulee kuin

taivaasta!" ja päättänyt paikalla lähteä matkalle. Kaupungissa hän oli

kaksi päivää ja istui innokkaimpana kuulijana ja innokkaimpana

taputtajana teaterissa. Hän tutustui regissöörin kanssa ja tiedusteli

häneltä tarkoin kaikenlaisia asioita. Kutsuipa hän koko teaterin

jäsenet pulskiin pitoihin ja tilasi teaterin osakkeita 20 kappaletta.

Lopuksi hän vielä pyysi regissöörin luokseen majapaikkaansa ja siellä

he juttelivat milt'ei aamuun asti. Suurimmalla ystävällisyydellä

saattoi kreivi viimein vieraansa pois ja oli niin iloinen, että kun

Sylvester tuli auttamaan häntä riisumassa, taputti kreivi häntä olalle

ja sanoi:

-- "Sinä vanha, uskollinen Sylvester."

-- "Armollinen herra!"

-- "Tähän asti ovat rotat särkeneet viinipulloja..."

-- "Oikein kauheasti."

-- "Eivätkä mene satimees?"

-- "Ei, jos halkeais!"

-- "Särje sinä tästä puolin itse jo ennakolta pari putelia, niin

ehk'eivät rotat enää särje."

-- "Jaa, mutta kenties se auttais!"

-- "Auttaa varmaan." Ja kreivi nauroi oikein sydämmen pohjasta ja

lisäsi:

-- "Sinä vanha, uskollinen Sylvester!"

Kreivillä oli lysti ja Sylvesterillä oli lysti. Mutta kaikkein lystintä

oli regissöörillä. Mikä häntä nauratti? Niin, kukas sen tietää, mikä

niitä herroja naurattaa, ne ovat jo sellaista nauravaa väkeä. Mutta

erinomaisen pilkalliselta vaan hänen naurunsa näytti.

Vaan koittipa viimeinkin merkillinen päivä Rauhalinnan kreivilliseen

taloon. Koko viime yön oli lampun nähty palavan kreivin kammiossa.

Aamulla hän oli kutsuttanut luokseen Sylvesterin ja käskenyt hänen

paikalla mennä kutsumaan paroni Alfonsia.

Alfonsin tultua kutsui kreivi saliin kreivinnan, Beatan, Alfonsin ja

Sylvesterin.

-- "Lapset," lausui hän juhlallisesti, "nyt on surpriisi viimeinkin

valmis." Niin lausui kreivi ja katsahti ylpeällä riemulla läsnäoleviin,

minkä vaikutuksen se muka tekisi heihin.

Kreivinna huokasi:

-- "No viimeinkin!"

Beata sanoi:

-- "Armas _papan_!"

Paroni Alfons ei tiennyt oikein mitä sanoa. Surpriisin odottaminen ei

ollut hänestä tuntunut yhtään ikävältä. Hän oli saanut kreiviltä,

tulevalta apeltaan, runsaasti varoja lainan nimellä, oli pannut

maatilansa hyvään kuntoon ja arveli -- ulkomailla saamainsa

valistuneiden käsitysten mukaan -- sopivaksi, että surpriisi viipyisi

vaikka hyvinkin kauan ja vaikka vielä sitäkin kauemmin. Mutta nyt näkyi

asiasta kumminkin loppu tulevan, sen ilmoitti kreivin sana. Paroni

ajatteli ensin, ett'ei hän sanoisi mitään, mutta kohteliaisuudesta hän

virkkoi, kumartaen:

-- "Mikä onni!"

Sylvester avasi silmänsä suuriksi, niin suuriksi kuin vaan pienuus

salli, ja sanoi hyvin painavasti:

-- "Soo-o!"

Kreivi katseli sanojensa vaikutusta ja varmemmaksi vakuudeksi sanoi

uudestaan:

-- "Niin, nyt on surpriisi valmis!"

Ja sitten hän sanoi sen vielä kerran.

Nyt vasta ryhtyi hän selittämään koko asian. Samana päivänä, jolloin

hän oli suostunut Alfonsin formaaliseen pyyntöön, oli hänessä herännyt

ajatus, viettää ainoan lapsensa, tuon kultakutrisen Beatricen,

kihlajaiset jollakin erinomaisella tavalla. Hän oli huomannut Molière'n

pöydällänsä ja siitä oli hänen mieleensä iskenyt toimittaa _näytelmä_

kihlajaispäiväksi. Ja sitten oli kreivi ruvennut haeskelemaan sopivaa

kappaletta, vaan viimein tullut siihen päätökseen, että hän itse

kirjoittaisi sopivan näytelmän. Hän kun oli sen saanut melkein

valmiiksi, niin oli Suomalainen Teateri tullut läheiseen kaupunkiin.

Sinne piti kreivin mennä saamaan "inspirationia" ja tiedustelemaan

regissööriltä, miten paraiten saisi seuranäytelmän pidetyksi. Ja nyt se

oli -- valmis! Kreivi oli kirjoittanut näytelmän. Määrättynä päivänä

kutsutaan koko pitäjän aatelinen herrasväki pitoihin, joissa heitä

aivan _à propos_ kutsutaan näytelmää katsomaan. Osallisiksi näytelmään

tulevat Beata ja Alfons, kreivi ja kreivinna sekä Sylvester, siis oman

talon väkeä vaan, jott'ei asia ennen aikojaan tulisi tietyksi. Näytelmä

loppuu, niinkuin kaikki näytelmät, rakastuneiden yhtymisellä ja isän

siunauksella, mutta näytelmällisen siunauksen perästä astuu kreivi

esille ja ilmoittaa, että tämä on todellinen kihlaus.

-- "Kuinka ihanata!" sanoi Beata.

-- "Tämä on gigantillinen aate!" huusi Alfons pathos'ella, siten jo

osoittaen, että hänessä oli kyllä näyttelijän kykyä.

-- "_Michel_, sinussa on Meyerbeerin nero!" lausui kreivinna.

Sylvester katsoi myöskin sopivaksi sanoa jotakin; hän lausui

juhlallisesti:

-- "Totisesti, tämä on enempi kuin Meienpeer!"

-- "Vaan, lapset," puuttui taas kreivi puheesen, "aika rientää, meidän

täytyy kiirehtiä saada valmiiksi kaikki viikon kuluessa. Uusi liiteri

tehdään väliaikaiseksi teateriksi."

-- "Jaa," tiesi Sylvester sanoa, "me olemme jo palkanneet paraimmat

timpermannit." Hänellä oli tapana, niinkuin vanhoilla palvelijoilla

aina on, puhuen toimistansa, käyttää "me" sanaa, niinkuin he ja isäntä

olisivat yksi ainoa eroittamaton persoona.

-- "Niin," jatkoi kreivi, "ja Alfons, joka sanoo käyneensä

maalauskoulua Düsseldorff'issa, auttaa meitä maalaamaan dekorationeja.

Eikö niin?"

-- "Mitä kernaimmin!" sanoi Alfons ja koetti muistella, milloin

ihmeeksi ja kummaksi mokoma vale häneltä oli päässyt.

-- "Esiripussa tosin on vaikein asia," sanoi kreivi, "mutta sen teemme

sinisestä kankaasta ja liimaamme siihen kultatähtiä. Sehän on

_superbe_!"

-- "Ja sitä varten toimme me riisin kultapaperia kaupungista," sanoi

Sylvester ja pyyhkäsi nenällistä ihmettänsä.

-- "Mutta roolit, roolit," lausui Alfons: "antakaa kirjoitettaviksi ne,

minä menehdyn halusta saada uudistaa näyttelijätaidettani."

-- "Kuinka? Te olette siis pelanneet?"

-- "Niin, vähäisessä seuranäytelmässä. Meitä oli Milanossa useampia

taideniekkoja ruhtinattaren Braganza Flagellinin luona. Siinä päätimme

pelata seuranäytelmää. Ja se onnistuikin vallan hyvin. Ruhtinatar itse

tuli minua kiittämään; komplimentteja sain myös herttualta della

Cruttacellalta ynnä monelta muulta. Sanoivat minun pelanneen hyvin

luonnollisesti."

-- "Mikä rooli teillä oli?"

-- "Italialaisen bravon elikkä rosvon."

-- "Niinkö!" kiljasi kreivi riemuissaan, "sitten on kaikki

_magnifique_! Teidän tulee nytkin pelata rosvoa."

-- "Ah!" sanoi Sylvester ihastuneena; "se sopii tosiaankin vallan

verrattomasti, koska nuori herra pelaa niin luonnollisesti ryöväriä."

Ylenkatseellisen silmäyksen loi paroni Alfons mokomaan komplimentin

tekijään, ja arveli itseksensä: "vanha höperö."

-- "Minä en ole säästänyt aikaa enkä vaivoja, lapseni," lausui kreivi.

"Roolitkin olen itse kirjoittanut." Ja nyt hän antoi kullekin hänen

roolinsa. Sylvester se kumminkin sai paksuimman pakan.

-- "Jaa, tämäkö minulle?" kysyi hän säikähtyneenä, luullen, että hänen

tulee lukea ulkoa koko tuo paksu kirja.

-- "Niin, sinun tulee olla nimittäin suflööri!" -- Ja nyt selitti

kreivi näytelmän sisällyksen.

Crescentia (Beata) on ihana ruhtinatar, joka rakastaa sanomattomasti

nuorta ruhtinasta Antoniota (Alfons). Mutta Antonio hänen mielestään on

liian hempeä, hänessä ei muka ole sitä keskiajan ritarillisuutta, jota

ruhtinatar usein romaaneissa on ihaillut. Hän tekeytyy tahallansa

kylmäkiskoiseksi sulhastansa kohtaan, herättääkseen vaan hänessä

suurempaa toimeliaisuutta. Kauan kestää sulhanen tätä, vaan viimeinkin

hän arvaa ihanan ruhtinattaren tahdon. Hän selittää asian salaa

morsiamen vanhemmille ja vihkii heidät salaisuuteen. Hän nimittäin

tahtoo kerrassaan poistaa morsiamestansa mokomat oikut. Heidän ja

sulhasen yhteisestä sopimuksesta ilmoittavat vanhemmat eräänä päivänä

morsiamelle sen sanoman, että he, nähtyänsä Antonion leväperäisyyden,

ovat päättäneet antaa hänelle kiellon. Ruhtinatar rukoilee hänen

puolestansa, mutta vanhukset eivät peräydy. Pian sen jälkeen tapaa A.

morsiamensa yksinään. Hänkin on saanut tiedon vanhempain kiellosta ja

nyt hän on aivan toinen ihminen. Nyt hän vasta osoittaa rakkautensa.

Vanhemmat ovat kieltäneet, mutta löytyyhän vielä keino jäljellä --

karata. Epätoivon riivaamana kysy hän, uskaltaisiko morsiamensa seurata

häntä. Haa! Kuinka ihanalta näyttää nyt neidon mielestä hän! Neito

suostuu, vavahtelevin sydämmin, ja ensi yönä he päättävät karata.

Siihen loppuu ensimmäinen näytös.

Seuraavassa näytöksessä ovat ruhtinas ja hänen morsiamensa synkässä

metsässä. Tuuli vinkuu ja ukkonen käy. Morsiamen mielestä tämä on aivan

kuin romaanissa ja hänestä tuntuu ihanalta. Sulhanen sanoo kumminkin

lähtevänsä katsomaan, eikö missään mökkiä näkyisi. Morsian jää

yksiksensä. Häntä rupeaa kauhistuttamaan, sillä A. viipyy kauan.

Viimein kuuluu oksain rapina ja esiin tulee -- hirmuista! --

partasuinen rosvo (sulhanen valevaatteissa.) Nyt vasta neitoselle hätä

käteen! Rosvo on oikein julma. Hän sanoo olevansa suuren rosvojoukon

päällikkö. Hän sanoo mieltyneensä näin kauniisen impeen ja tahtovansa

ottaa hänet aviopuolisokseen. Neito yrittää huutamaan, vaan rosvo

sanoo, että hänen maksaa vaan aivastaa, niin silloin tulee hänen

joukkonsa, ja kuka takaa sitten miten neidon käy? Neito vaikenee, mutta

kun rosvo tahtoo häntä suudella, rupeaa hän epätoivoissaan huutamaan.

Silloin rosvo täyttää uhkauksensa, hän aivastaa, ja samalla astuu esiin

metsästä -- morsiamen vanhemmat; samalla myös rosvo heittää pois

valepukunsa ja seisoo katuvaisen morsiamensa edessä. Nyt lupaa morsian

heittää pois mielestänsä kaikki ritarilliset oikut. Vanhemmat antavat

siunauksensa, ja siihen loppuu toinen näytös.

Mutta nyt ottaa isä (kreivi) rakastavien kädet ja julistaa kokouneelle

yleisölle, että hänellä muka on ilo tosiaankin antaa siunauksensa

paroni Alfonsille ja tyttärellensä Beatalle ja pyytää yleisön lähtemään

jälleen teaterista saliin ja juomaan siellä malja heidän onnekseen.

Semmoinen oli näytelmän sisällys, ja kaikkien mielestä se oli ihana.

Sylvesteriltä oikein silmät vettyivät.

Ja tästä puolin oli Rauhalinnassa puuhaa. Harjoituksia oli useampia

kertoja päivässä. Salvumiehet tekivät uudessa teaterissa näyttölavaa.

Alfons maalaili dekorationeja, ja milloin toiset eivät oikein

hyväksyneet hänen taideteoksiansa, silloin hän selitti tämän olevan

Düsseldorffin koulun mukaista. Sylvester liimaili paperisia kultatähtiä

siniselle esirippukankaalle. Kreivinna ja Beata lukivat roolejansa ja

pitivät huolta puvuista.

Viikon kuluttua oli kaikki valmis. Airuet kulkivat ympäri pitäjän

kunnioituksella kutsumassa koko pitäjän aatelista herrasväkeä tekemään

Rauhalinnalle sen kunnian, että kunnioittaisivat sitä läsnäolollansa

ensi keskiviikkona klo 8 illalla.

Samana aamuna oli Rauhalinnassa pidetty viimeinen harjoitus ja kaikki

käynyt hyvin. Vielä oli vähän laittelemista, liiterin ulkoseinä

koristettiin lipuilla ja kuusilla; sisään tuotiin tuoleja ja penkkejä,

seinille asetettiin kynttilöitä. Suflöörin koju päällystettiin

harmaalla paperilla. Sylvester tahtoi siihenkin liimaista pari

kultatähteä, se kun oli oleva hänen kunniasijansa, mutta ei sallittu.

Ja niin oli kello 7 aikana kaikki valmis. Odotettiin vieraita

sykkivillä sydämmillä. Beata osasi roolinsa ulkoa; hän laitteli

pukuaan. Kreivinna kävi käskyjä antamassa. Alfons seisoi peilin edessä

ja koetteli asettua oikein sopivaan pathos-asemaan. Mutta kaikista

rauhattomin oli Sylvester. Näytelmä taskussa käveli hän edestakaisin

perheentuvassa ja jos joku palvelija tuli häneltä jotain kysymään,

vastasi hän ylpeästi:

-- "Mene tiehes, tomppeli; minulla on tässä muutakin ajattelemista." Ja

tuon tuostakin poikkesi hän viinikellariin särkemään pullollisen,

ennenkuin rotat sen tekisivät.

Vaan jo kuului aisakello lehtokujalta. Rengit hyppäsivät vastaan.

Kreivi ja kreivinna juhlapuvuissa tulivat kuistille ja saattoivat

vieraansa sisään. Ensiksi tullut oli kreivi Kaarle, Rauhalinnan

kreivin veli, rouvansa kanssa. Tämä Kaarle kreivi oli täysi

vastakohta veljellensä. Suora mies hän oli, sanoi sanottavansa aina

vilpistelemättä, usein sievistämättäkin. Nauru oli hänen huulillaan

aina, sillä hänen puheenpartensa oli: "jok'ainoa naurettu hetki lisää

tuuman elonlankaan." Sanottiin hänen olevan sivistystä vailla, ja

saattoi ollakin niin: kova oli hänellä ollut pää, hän ei ollut mitään

oppinut; mutta rautaruukkiansa hän hoiti miehen lailla, saneli alinomaa

lystimäisyyksiä ja nauraa hohotteli. Ainoa vika hänessä oli se, että

hän, maisteltuansa vähän liiemmäksi, meni vähän liiallisuuksiin

lystimäisyyksillänsä. Usein saivat neitoset punastua hänen

sukkeluuksilleen, joille hän tavallisesti itse nauroi kaikista enimmin;

usein suututti hän pitäjän nuoria aatelisia, mutta kukaan ei voinut

olla häneen kauan suutuksissa. Etiketistä hän ei tiennyt mitään; suoraa

oli hänessä kaikki. Tämä oli ensimmäinen vieras.

Heti ensimmäisten tervehdysten jälkeen meni hän veljensä kanssa tämän

kammioon, ja piippuun pannessaan sanoi kovasti ja naurusuin kuin

ainakin:

-- "Kuule, Mikko, mitä hullutuksia sinä taas olet aikonut? Mutta missäs

tikut on? Ahaa, tuolla noin!"

-- "Kuinka niin?" kysyi veli.

-- "Niinpä niin! Teateriahan sinä aiot tänään pelata? Ei tule veikkonen

mitään! Hiis, kuinka sinun piippusi on tukossa!"

-- "Teateria? kuka niin sanoi?"

-- "Minä."

-- "Mistäs sen tiedät?"

-- "Tiedän, mitä koko pitäjä tietää; timpermannit kertoivat meidän

ruukkimiehille, ne minulle, minä muijalle, muija ystävälle ja yksi

sanoo ystävälle, ystävä koko kylälle! Hahaha!" ja Kaarle kreivi nauroi

entiseen tapaansa. "Mutta," lisäsi hän, "käskepäs Sylvesterin tuoda

tänne pullollinen hyvää Bordeaux'tasi. Käske tuoda tänne sinun

kamariisi vaan, minä täällä hiljalleen sitä tyhjentelen. Hahaha! Mutta

kas tuollahan Sylvester astuukin niin totisena, kuin ei olisi rotat

särkeneetkään tänään pulloja! Astu tänne sinä vanha, uskollinen

Sylvester, Rauhalinnan juomanlaskija! Käypäs mulle pullollinen vanhaa

Bordeaux'ta. Ei totta toisen kerran sinun nenäsi pienene ollenkaan!" Ja

Kaarle kreivi kaikessa ystävällisyydessä napsautti hyppysillään

Sylvesterin nenälliseen ihmeesen. Kaarle kreivissä oli erinomainen halu

napsauttaa siihen joka kerta kuin vaan sen näki.

Sylvester ei rakastanut Kaarle kreiviä juuri noiden ystävällisyyksien

tähden, jotka olivat liiankin käteen taikka oikeammin nenään tuntuvia.

Äkäisenä toi hän viinipulloja useampiakin.

Rauhalinnan kreivi tunnusti nyt veljellensä näytelmän olevan tosiaankin

hankkeissa ja pyysi veljensä olemaan tänä iltana jonkun aikaa isäntänä.

-- "Minnes sinua sitten viedään?"

-- "Minun täytyy olla mukana näyttelemässä."

-- "Sinunko? Sinäkö vanhoilla päivilläsi kometiantiksi? Juokse

järveen!"

-- "Ei nyt juosta järveen eikä suohon!" tiuskasi Rauhalinnan kreivi.

"Asia on nyt kerran niin, ja sinun pitää auttaa minua, jos olet veli!"

-- "No, no, Mikko, älä suutu! ilmanhan minä vaan sanoa päläyttelen." Ja

Kaarle kreivi otti veljeänsä kaulasta, suuteli häntä ja sanoi: "kyllä

sinä olet hyvä mies, Mikko, mutta lapsi sinä olet. Vaan sano, missä

voin auttaa; sen teen kernaasti."

-- "Vieraiden kokoonnuttua katoamme me vähäksi aikaa, Amelie, Beata,

Alfons ja minä. Me pelaamme, näet. Sylvesterillä lähetän tiedon,

milloin kaikki on valmis, ja sitten pyydät sinä kohteliaasti vieraita

astumaan teateriin."

-- "Liiteriin, niinkö, hahaha!"

-- "Teateriin! kuuletko, ihminen, teateriin?" tiuskasi jälleen veli.

-- "No, niin, niin, teateriin. Hyvä! Tehdään niin. Minä rupean

isännäksi. Mutta saakelin hyvää sinun viinisi vaan on. Hahaha!"

Vähitellen kokoontuivat vieraat, yksi toistansa aatelisempi. Rouvat

kuiskuttelivat keskenänsä, nuorukaiset samoin ja vanhukset myös, ja

kaikki puhelivat vaan näytelmästä, sillä kaikki tiesivät asian. Rouva

A. sanoi rouva B:lle, että seuranäytelmät kyllä ovat hyviä, mutta kun

on oltu esimerkiksi kuninkaallisessa teaterissa Tukholmassa, niin -- --

ja muuta hän ei sanonut, veti vaan alahuulensa vähän kurttuun. Rouva B.

oli samaa mieltä. Hän arveli, ken kerrankin on nähnyt Pietarissa

franskalaisia artisteja, niin sille on seuranäytelmä myöskin --

tuommoinen kurttu alahuulella.

-- "Minä puolestani luulen, että koko näytelmästä tulee _fiasco_!"

sanoi aatelismies Ruprecht ja kiinnitti lasiansa vasemmassa silmässä.

-- "Ei tee mitään, hyvät herrat, ei tee mitään; me saamme komediasta

komedian," sanoi Albrecht, pitäjän rikkain nuori herra.

-- "Te olette aina yhtä sukkela," sanoivat nuoret miehet kuorissa

rikkaimmalle herralle. Ja neitoset mutistivat suutaan ja lempeimmillä

silmäin siherryksillä sanoivat:

-- "Tosiaankin, sukkelasti sanottu!"

-- "Komedia komediasta," kertoi Albrecht entisen sukkeluutensa.

Vaan pianpa katosi talon väki.

Kaarle kreivi huomasi tuon, ja hänen sydämmensä vavahti: hän pelkäsi

veljensä joutuvan häpeään. Senvuoksi koetti hän lohdutella itseänsä

Rauhalinnan vanhalla Bordeaux'illa.

-- "Missäs kreivi on?" kysyi viimein joku.

-- "Anteeksi, herrat," sanoi isännän sijainen. "Veljeni meni liit ...

tuota noin, hän meni valmistamaan vähäistä huvitusta." Ja itsekseen hän

lisäsi: "Mikko parka!"

Äkkiä tuli Sylvester ja kuiskasi hänelle:

-- "Herra kreivi, nyt!"

-- "Mitäs nyt?" kysyi toinen ja jännitti jo keskisormensa peukaloa

vastaan.

-- "Kaikki on valmistettu," vastasi Sylvester, väistyen yhä kauemmaksi.

-- "Kuule Sylvester, sano oikein totta, ethän sinä isoine neninesi

suinkaan ota osaa komediaan?"

-- "Entäs jos otettais?" sanoi Sylvester ja ylpeänä läksi tiehensä.

-- "No nyt tulee maailman loppu," huusi Kaarle kreivi ja huusi niin

kovaa, että kaikki vieraat säikähtäneinä keräytyivät hänen ympärilleen.

-- "Mitä tulee? Mitä tulee?" kyseltiin.

-- "Maailman loppu tulee, tonttu olkoon!" huusi Kaarle kreivi vieläkin

vihoissaan.

Hänen rouvansa huomautti hänelle kumminkin salaa hänen unohduksensa.

-- "Hyvät herrat," sanoi kreivi viimein. "Veljeni pyytää, että te

tekisitte hyvin ja tarjoaisitte kätenne rouville ja neitosille,

saattaaksenne heidät Rauhalinnan liit ... tuota noin -- -- --

teateriin, jossa veljeni pyytää saada tarjota kunnioitettaville

vieraillensa vähän näytelmä-huvitusta."

-- "Tosiaankin?" huusivat kaikki, ikäänkuin eivät asiasta mitään olisi

tienneetkään.

Ja niin astuivat kaikki teateriin ja asettuivat istuimille. Satakunta

kynttilöitä paloi seinillä näyttölavan edustalla, ja tämän äärellä

kohoeli Sylvesterin suflöörikoju.

Sininen esirippu kultaisine tähtineen peitti vielä kaikkein pyhimmän.

Vieraat naurahtelivat hieman tuolle tähtitaivaalle Rauhalinnan

liiterissä, vaan -- vait! Näyttämön takaa kuuluu uvertyyri Meyerbeerin

Hugenotteihin. Beata ja Alfons soittavat sitä _à quatre mains_. --

Soitto loppui, kuului kellon kilinä, ja kahisten nousee esirippu.

Puoliväliin nousee se tasaisesti, mutta siitä lähtien nousee vaan

toinen puoli. Kauan hinaavat hinausniekat, mutta taivas on tän'iltana

itsepäinen, se tahtoo olla vinossa. Salissa rupeaa kuulumaan

pidätettyjä naurun tyrskäyksiä.

-- "Vetäkää yht'aikaa tomppelit," kuuluu viimein niinkuin maan alta

Sylvesterin ääni.

Salissa räjähtää nauru, mutta viimeinkin katoaa ylä-ilmoihin

kultatähtinen sinitaivas Rauhalinnan liiterissä. Hiljaisuus vallitsee.

Näytelmä alkaa.

Esiripun kujeellinen nouseminen oli tehnyt näyttelijöille vähän

häiriötä. Alfons, jonka ensin piti olla esillä, unohti pathos-asemansa

ja esiripun noustua oli vielä samassa asemassa, jonka hän oli ottanut,

näyttääkseen hinausmiehille, miten yht'aikaa oikein hartaasti pitää

vetää. Vaan pian tointuu hän, ja näytelmä menee tavallista kulkuansa.

Sylvester tietää, kuinka tärkeä hänen toimensa on. Puikko kädessä

seuraa hän rivi riviltä tekstiä ja puhuu muistamattomuudessaan niin

kovaa, että salissa kuullaan aina samat lauseet kahdesti. Alfonsin ääni

voittaa kumminkin, mutta Beatan ja kreivinnan puhetta ei kuulu paljon

ollenkaan; hyvä siis, että Sylvester jo ennakolta ilmoittaa, mitä

heidän on sanottava. Kaikki menee hiljaa eteenpäin, kunnes tulee se

kohta, jossa Antonio rupeaa ehdottamaan neitoselle karkaamista. Silloin

on Alfons jälleen muistanut pathos-asemansa. Hän ei enää puhu, hän

huutaa; hän rupeaa pitkin askelin kävelemään näyttölavalla, mutta

unohtuu ja astuu liian lähelle Sylvesterin kunniasijaa. Sylvester osaa

väistää nenällisen ihmeensä paronin jalkain edestä, mutta hän ei osaa

väistää kirjaansa, jota hän pitää näyttölavan permannolla. Askele vielä

-- ja kirja lentää sähisten näyttölavan sivulle.

Nyt Sylvesterille hätä käteen; kauhistuneena sanoo hän aina vaan niin

kovaa, että saliin kuuluu:

"Kirja, kirja p----le lensi tuonne noin; potkaiskaa takaisin, muuten

hitto perii!"

Mutta Alfons on nyt innoissaan, improvisationi on hänelle

luonnonperäistä. Hän puhuu sanoja, joita ei tekstissä ollutkaan.

-- "Ei se ollut niin," huutaa Sylvester tuskissaan, ja kylmä hiki

peittää hänen nenällisen jättiläisensä. Vaan yhä puhuu Alfons outoja

sanoja; -- silloin Sylvester tekee huiman päätöksen ja nykäisee

nuorasta merkiksi esiripun vetäjille, ja sininen tähtitaivas laskeutuu

maahan, katkaisten Antonion innollisen puheen.

Ukkosena pauhaavat nyt salissa käsien taputukset: kukin katsoo

velvollisuudekseen täten palkita näyttelijöitä. Sinitaivas nousee

uudelleen, ja kumartaen kiittävät pelaajat. Tällä välin on Sylvester

ryömimällä kulkenut matalasta majastansa lavan lattian alatse ja

pölyisenä ilmaunut näyttämölle. Nyt kuuluu uudestaan taputuksia;

esirippu nousee, ja ensimmäisenä yrittää pölyinen Sylvester astua esiin

kiittämään hänkin kiitollista yleisöä. Mutta Alfons pidättää häntä

nutun liepeestä, niin että kulissien takaa näkyy katsojille ainoastaan

tuo koko pitäjässä tunnettu iso punainen nenä, ja bravo kaikuu salista

entistä raikkaammin.

Kovin ahdistettiin Sylvesteriä näyttämön takana. Häntä toruttiin

ankarasti siitä, että oli puhunut niin kovaa kojustaan, ja käskettiin

toisessa näytöksessä sopottamaan. Sylvester lupasi ja pistihe taas

kellariin pulloja särkemään.

Sillä välin kävivät palvelijat tarjoilemassa vieraille virvoituksia.

Rouvat puhelivat keskenänsä näyttelijättärien puvuista. Rouva X.

arveli, että barégeleninki olisi ollut sopivampi kreivinnalle.

-- "_Excusez moi_," väitti kreivinna Z. "musta silkkinen _moiré_ olisi

pukenut paremmin. Mutta Beatan _tournure_ oli liian pieni."

-- "Suokaa anteeksi," väitti jälleen rouva X, "nykyjään ei kanneta enää

niin isoja tournurejä."

-- "Älkää pahaksi panko, mutta viimeisessä numerossaan 'Die Modenwelt'

puhuu juuri ison tournuren puolesta."

-- "_Mille pardons, madame_, mutta 'Der Bazar' puhuu päin vastoin, ja

luulisin, että Bazar on isompi autoriteeti."

Ja rouvat X. ja Z. jäivät väittelemään, kumpika on etevämpi, "Die

Modenwelt" vai "Der Bazar."

Nuorilla miehillä oli jalompia väitöksiä, niinkuin sopii odottaa

esteetillisesti sivistyneiltä miehiltä. Yksi arveli, että Alfonsilla

oli liian iso pathos; toinen väitti, että pathos oli ollut liian

vähäinen.

-- "Hän ojensi kättään näin," sanoi Ruprecht, "mutta parempi olisi

ollut näin."

-- "Ei suinkaan," vastasi Albrecht. "Näin on liian tuhma gesti, parempi

olisi näin-ikään."

-- "Ei millään muotoa, _messieurs_," väitti eräs kolmas. "Kaikista

sopivinta olisi ollut tällä lailla näin."

Ja hän ojensi kätensä innoissaan, mutta vahingoissa sattui Ruprechtin

nenälasiin.

-- "Herra!" tiuskasi tämä. "Te annatte minulle tyydytyksen!"

-- "Määrätkää paikka, aika ja aseet," sanoi toinen hyvin

kylmäkiskoisesti.

Ja siinä oli duelli valmis. Pitäjän nuoret herrat -- aateliset

nimittäin -- pitivät usein kaksintaisteluja. Mutta ei ollut vielä veren

tilkkaakaan vuotanut niissä. Duellit kävivät päinsä tavallisesti tällä

lailla. Määräpäivänä tulivat riitaveljet sekundantteineen sovitulle

paikalle. Sekundantit mittasivat 20 askelta, ja pistoolit kädessä

asettuivat riitaveljet vastakkain, kuohuillen jalosta, aatelillisesta

harmista. Mutta ennenkuin taistelu alkoi, astuivat sekundantit väliin,

pyytäen heitä taivaan nimessä sopimaan. Ja jalosti sopivatkin he, ei

pelosta -- taivas varjelkoon! -- ei, mutta pelkästä aatelillisesta

jalomielisyydestä. He antoivat toisillensa kättä ja rupesivat sitten

yhdessä ampumaan variksia.

Mutta missä oli Kaarle kreivi? Hän ei ollut uskaltanut tulla koko

teateriin, hänellä oli niin pahoja aavistuksia veljensä joutumisesta

häpeään. Rauhatonna kävi hän pöydän äärestä, jossa jo kolmas

Bordeaux-puteli seisoi, loppumassa sekin, akkunan luo, nähdäkseen,

miten tuolla käy. Saatuaan tämän kolmannen pullon tyhjäksi, tunsi hän

vähän rohkeutta itsessään; hän rupesi ajattelemaan, että kenties

näytelmä menisikin hyvin. Kaarle kreivi alkoi neljännen "aktin

komediastansa," niinkuin hän sanoi, elikkä neljännen putelin ja --

merkillisen iloiseksi hän tuli. Hänen päätänsä huimasi hieman, mutta --

se oli iloa se.

-- "Olenpa vähän pelkuri, minä," arveli hän itsekseen. "Jahka menen

minäkin katsomaan teateria."

Ja iloisena -- kukaties liiankin iloisena -- astui Kaarle kreivi

teateriin juuri kuin ensimmäinen näytös oli loppunut. Hän sai kuulla

sen menneen hyvin, ja nyt nousi hänen ilonsa ylimmilleen. Silloin juuri

tapahtui hänen lähellänsä yllämainittu duellivaatimus.

-- "Oikein, hyvät herrat!" sanoi Kaarle kreivi. "Tulkaa jaloon

taisteluunne minun pellolleni; minä olen variksista aivan

pääsemättömissä. Hahaha!"

Tämä vähän loukkasi esteetillisesti sivistyneitä nuorukaisia, ja

jalolla harmilla kääntyivät he häneen selin. Mutta Kaarle kreivi ei

ollut tuosta tietääkseenkään. Hänen ilonsa kasvoi suunnattomasti. Koko

teateri kajahteli hänen raikkaista nauruistaan, neitosten täytyi monta

kertaa nostaa hienot hyvänhajuiset nenäliinansa silmilleen. Tuolla

kulki palvelija, kantaen tarjottimella omenia, apelsiineja ynnä muita

hedelmiä. Kaarle kreivi otti taskuihinsa pari kolme kutakin sorttia,

sillä hän arveli, että jos näytelmä tulee ikävä, niinkuin ne

tavallisesti ovat, niin on hänellä edes jotain työtä ajan kuluksi.

Varmemmaksi vakuudeksi kävi hän vaan pikimmältäin "lopettamassa

neljännen aktin komediastansa." Hän oli juuri ennättänyt valita

itselleen sopivan paikan aivan keskikohdalle ja paraiksi saanut

lausutuksi erinomaisen sukkelasti: "Kirkko keskelle kylää, hahaha!"

niin silloin kuului jälleen pianon säveleitä.

Ne loppuivat, kello kilisi ja tähtitaivas nousi jälleen.

-- "Aha!" julisti Kaarle kreivi yleisölle.

Metsäinen seutu näkyy katsojain edessä. Näyttämön takaa kuuluu tuulen

vinkuminen. Sinne oli pantu pari renkiä suullansa mukailemaan tuulen

vinkumista. Kuuluupa ukkonenkin: vanhaa tynnyriä kolhitaan kangella --

illusioni täydellinen!

Näytteleminen käy hyvin, sitä ei häiritse muu kuin Kaarle kreivin

selitykset: "oho" ja "aha" ja "äläppäs, poika," "kyllä kai" ynnä muuta

sellaista sukkeluutta. -- Sylvester kuiskuttaa aivan hyvin. Katsojatkin

ovat perehtyneet, he kuuntelevat hyvin tarkkaan. Kreivi Michel

näyttämön takana hieroo käsiänsä ja laususkelee itsekseen: _magnifique,

superbe_! Tuleepa viimein se kohtaus, jossa Antonio ilmautuu rosvona

valepuvussa oikullisen morsiamensa eteen. Kuinka häneltä sujuu nyt

puhe! Hän muistaa luultavasti rosvonrooliansa Milanossa, hänessä on

jälleen improvisationin into. Hän viuhtoo ja vauhtoo, ja koskena valuu

puhe häneltä. Kaikki ovat ihastuksissaan. -- Tätä olisi piisannut ehkä

kuinkakin kauan, mutta Kaarle kreivi, kovin ihastuneena, ei malttanut

olla huutamatta, suu täynnä apelsiiniä:

-- "Bravo, Alfons, bravo!"

Tämä sekaannus kumminkin sekoitti Alfonsin. Hän katsahti tuohon

sivistymättömään huutajaan ja -- nyt hänen hengettärensä oli jättänyt

hänen; pahempi vielä: hän ei enää muistanut rooliansa. Hän toivoi

kumminkin Sylvesterin kuiskaavan hänelle hänen sanottavansa, mutta

pitkään aikaan ei kuulunut kojusta mitään. Situationi oli tuskallinen.

Viimein päätti Alfons katsahtaa suflöörin kojuun, silmän-iskulla

käskeäksensä Sylvesteriä kuiskuttamaan. Hän katsahti sinne ja... Mutta

nyt kangistuu historioitsijan kynä, kirjoitusmuste hyytyy hirmusta, ja

vavahtelevin käsin piirtää historioitsija Rauhalinnan aikakirjaan

hirmun hirmuisimman, mitä koskaan on tapahtunut Rauhalinnan tyyneiden

vainioiden välillä.

Alfons huomasi, että Sylvesteriltä oli kirja jäänyt syrjälle ja hänen

nenänsä ruvennut vavahtelemaan juureltansa. Nyt oli aivastuksen henki

taas tullut Sylvesterin päälle Rauhalinnan teaterin suflöörikojussa.

Alfons tiesi, että nyt ei enää mikään voima maailmassa voi pidättää

lähenevän ukkosen repeämistä. Sylvester aivastaa pian kojustansa, ja

onkos se sitten inhimillistä aivastusta! Kreivinna pyörtyy, Beata

pyörtyy, kreivi saa varmaankin halvauksen, katsojat räjähtävät

pilkkanauruun, ja näytelmästä tulee täydellinen skandaali. Ja kuka

tietää kuinka käy koko kihlauksen? Se ei juuri vaarallista se, mutta

Alfonsille oli kreivi luvannut antaa tän'iltana 12,000 markkaa! Nyt hän

kenties suutuksissaan ei anna, ja huomenna protestataan kaupungissa

paronin vekseli! Huh! kylmä hiki peittää hänet. Tuskissaan kiertää hän

käsiänsä ja unohduksissaan parahtaa:

-- "Jospa manner mun allani halkeais!"

Katsojat ovat huomanneet jotain erinomaista; huumauksen henki lepää

koko aatelisen katsojajoukon päällä Rauhalinnan teaterissa. Kuultuaan

nuo kolkot sanat, katsojat säikähtävät. Kaarle kreivi oli juuri

puraisemassa apelsiinin puolikasta, mutta säikähtyneenä jää hän

liikkumattomaksi, apelsiini huulilla.

Silloin, ah, silloin sävähtää salamana Alfonsin aivoissa "gigantillinen

aate." Hän näkee pelastuksen edessään. Hän päättää aivastaa itse

samalla kertaa kuin Sylvester; sittenhän kenties katsojat eivät huomaa

Sylvesterin aivastusta. Niin! Ja kuuluuhan aivastus itse näytelmään, se

on merkkinä vanhemmille tulla esille. Tosin näytelmä vähän tulee

katkonnaista, mutta kunnia on pelastettu! Kreivinnan ja Beatan ei

tarvitse pyörtyä, kreivin ei huoli saada halvausta, katsojat eivät saa

syytä pilkkaan, skandaali päättyy loistavasti, ja vekseli tulee

maksetuksi.

Nyt on Alfons jälleen haltijoissaan, hän rupeaa puhumaan roolinsa

mukaan uhkauksia neidolle, hän puhuu aivastamisesta, katsoen toisella

silmällä morsiameensa, toisella Sylvesterin kojuun. Mutta vasta on

ennättänyt Sylvesterin aivastus happamuuden-stadiumiin. Nyt vasta

rupeaa nenällinen jättiläinen kohoilemaan, verkalleen, verkalleen

ylä-ilmoihin.

Katsojat ovat vielä entisessä tilassa, ja yhä on apelsiinin puolikas

Kaarle kreivin huulilla. Vaan -- nyt räjähtää nauru koko salissa.

Suflöörikojun alta nousee kuni aurinko meren takaa tuo ylt'ympäri

maailman tunnettu Sylvesterin nenällinen ihme, nousee nousemistaan, ja

satojen kynttiläin valo heiastuu sen kiiltävältä pinnalta.

Nyt luulee Alfons otollisen ajan tulleen ja aivastaa, mutta vielä yhä

kohoilee nenällinen jättiläinen Rauhalinnan suflöörikojusta, ja

raikkaammaksi käy nauru salissa.

Neuvottomina astuvat näyttämölle kreivi ja kreivinna, uskollisina

rooleillensa.

Kaarle kreivi ei ole ymmärtänyt vielä yleistä naurun syytä. Mutta jo

huomasi hänkin, huomasi pienen Sylvesterin ison nenän. Luullen tämän

kuuluvan näytelmään, riemastuu hän sukkelasta juonesta, ja -- häneen

nousee halu tavallisuuden mukaan saada napsauttaa tuota ihmeellistä

nenää, niinkuin ainakin. Mutta se kun nyt on kaukana, niin aivan

koneellisesti laskee hän huuliltaan alas apelsiinin ja -- Vilhelm Teli

ei olisi hävennyt tästä heitosta -- lipsaus kuuluu salissa, ja samassa

kajahtaa Kaarle kreivin ääni: -- "Sinä vanha, uskollinen Sylvester!"

Yleisö on kuolla naurusta. Neuvottomina vaan seisovat näyttelijät ...

mutta jalo harmi täyttää Sylvesterin. Hän on kuullut lipsauksen, vaan

mitä siitä? -- hän on _tuntenut_ sen, ja jalolla suuttumuksella

käännäkse hän kojussaan, sanoakseen hävyttömälle vieraalle, että tämä

menee liian pitkälle. Suuttumus on poistanut häneltä aivastuksen innon,

hän on unohtanut näytelmät, suflöörin kojut, koko maailman, hän muistaa

vaan nenällisen häväistyksen koko publiikin edessä. Hän kääntyy päin

katsojiin, mutta matala on liiaksi koju, hän ei ylety näkemään ketään,

nenä vaan majesteetillisesti verkalleen kääntyy kojun katolla, kantaen

vielä merkkejä apelsiinista. Nyt katsojat eivät enää kestä asemillaan,

he kimmurtelevat naurunsa tuskissa. Mutta silloin vihastuu Michel

kreivi palvelijaansa, joka on saattanut aikaan tällaisen skandaalin.

Hänkin unohtaa näytelmän, unohtaa katsojat, unohtaa kihlauksen ja koko

maailman, hän näkee vaan tuossa kojun katolla punaisen jättiläisen,

joka on tehnyt hänelle ikuisen häpeän, ja tuon jättiläisen hän päättää

hävittää. Hän astuu askeleen sinnepäin, mutta Kaarle kreivin onneton

apeisiini joutuu hänen jalkansa alle; kuuluu kumea tohaus, sen jälkeen

huuto: "alas esirippu," ja niin laskeutuu sininen tähtitaivas ja

peittää katsojilta näkymön Rauhalinnan teaterissa.

Vieraat astuivat pois teaterista, mutta kohta tuli tieto, että kreivi

on sairastunut vuoteen omaksi. Pian läksivät vieraat senvuoksi pois,

jatkaen nauruaan. Kaarle kreiviä harmitti vaan se, että illallinen jäi

syömättä: nyt on vielä ajettava kokonainen peninkulma, ennenkuin kotia

pääsee. Harmillista!

Mutta Rauhalinnassa oli itku ja hammasten kiristys. Beata itki eikä

voinut lohdutusta saada; kreivi Michel makasi vuoteellansa kalpeana.

Hän ei puhunut sanaakaan, hänen silmänsä vaan mulkoilivat. Kreivinna

istui hänen vieressään ja hieroi hänen ohimoisiaan odekolonilla. Alfons

käveli rauhatonna salissa, odottaen miten asia loppuisi. Mutta

Sylvester oli säikähdyksissään sytyttänyt lyhdyn ja mennyt

viinikellariin särkemään rotilta pulloja. Uskollinen palvelija!

Useampain tuntien kuluttua tointui kreivi. Hän nousi ylös ja kutsui

Alfonsin luokseen. Antaessaan hänelle setelipakan, hän sanoi:

-- "Paroni, tässä lupaamani laina, sen saatte, tytärteni ette. Vait! ei

sanaakaan enää. Voikaa hyvin!"

Hirmuisen kolkkoa oli kreivin puhe. Alfons lausui, pistettyään ensin

rahat taskuunsa:

-- "Herra kreivi, te murhaatte täten elämäni." Mutta poismennessään hän

naurahti ja sanoi:

-- "Hyvä juttu!"

Hän maksoi huomenna vekselinsä kaupungissa ja kertoi ystävilleen siellä

kaikenlaisilla koristuksilla skandaalista Rauhalinnan teaterissa.

Rauhalinnaan ei hän enää mennyt ja olikin hyvillään siitä, että hän oli

saanut toteutetuksi ulkomailla saamansa valistuneet aatteet maatilan

parantamisesta.

Mutta kreivi Michel möi pian tämän jälkeen maatilansa ja muutti

itäiselle maalle, sillä hän ei sietänyt pitäjäläisten naurua. Sinne

muuttivat myös kreivinna ja Beata, ja siellä oli Beata ikänsä loppuun

asti neitosena, muistellen pappia, ja Alfonsia ja väliin soitellen

Meyerbeerin Hugenotteja. Ja sitä kuullessaan kreivinna tavallisesti

aina itki.

Sylvesteristä tietävät aikakirjat kertoa, että Kaarle kreivi otti hänet

palvelukseensa, veljensä muutettua pois. Sylvester sittemmin ylisteli

aina uutta isäntäänsä, jolla vaan oli se paha tapa, että hän tuon

tuostakin napsautti Sylvesterin nenälliseen ihmeesen.