Osmo oli päässyt äidin kanssa maalle, ja kesä oli kulunut hauskasti
kylän lasten kanssa leikeissä ja onkimatkoilla. Keskikesä meni niin,
ettei sitä oikein huomannutkaan ja joutui marjojen aika. Osmokin oli jo
saanut maistaa äidin poimimia ahomansikoita, ja eräänä päivänä halusi
hän lähteä itsekin äitiä auttamaan marjojen poiminnassa.
Äidillä oli sinä päivänä muuta tehtävää, ja niinpä hän lupasi Osmon
marjamatkalle naapurimökin pojan kanssa.
— Mökin Arvo tietää kaikki hyvät marja-ahot ja hän on hyvä poika, saat
mennä hänen kanssaan, sanoi äiti.
— Mutta minä en lähde punikkien kanssa marjaan, tuhahti Osmo. — Jääköön
sikseen koko puuha.
— Punikkien?
Äiti hämmästyi koko lailla Osmon huudahdusta. Oliko hänen hyvän
ja kiltin poikansakin poveen kylvetty puoluevihaa ja kovaosaisten
halveksumista?
— Eihän Arvo ole mikään punikki, sanoi äiti. — Se nimityshän on jo
vanha ja sopimattomana jätetty pois, eikä poju saa enää milloinkaan
sanoa ketään punikiksi.
— Sanovatpa koulussakin hyvin monet pojat punikiksi sosialistien
poikia, varsinkin yläluokkaiset, jotka olivat vapaustaistelussa mukana,
sanoi Osmo.
Äiti ajatteli tätä ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ollut tällaista
edes aavistanutkaan. Nyt täytyisi hänen Osmolle puhua tästä ja saada
hänen nuori mielensä oikealle tolalle.
— Tulehan Osmo tänne puutarhamajaan, niin puhutaan siitä asiasta, sanoi
äiti.
Osmo oli kovin halukas kuulemaan, mitä äiti sanoisi. Ainakin kaksi
poikaa, joita toiset sanoivat tuolla rumalta kuuluvalta nimeltä, olivat
oikein ahkeria ja eteviä poikia. Opettajatkin heitä kiittivät. Oli
tosin joukossa sellaisiakin poikia, jotka sanoivat taas vuorostaan
toverejaan porvareiksi, ja sanoipa joku poika lahtariksikin muuatta
toveriaan, mutta sai siitä karsseria. Osmo ei tietänyt, rangaistiinko
poikia punikki-nimityksestä, mutta ainakin kerran hän kuuli rehtorin
opettajahuoneessa ankarasti nuhtelevan muuatta poikaa sen johdosta.
— Etköhän luule, että jos opettajat kuulisivat tällaiset nimitykset,
rankaisisivat he siitä ankarasti? kysyi äiti Osmolta.
— Kyllä kai, mutta he niin harvoin sitä kuulevat, jos joku koulun
pihassa niin sanoo, virkkoi Osmo.
— Silläpä se saa jatkuakin. Ja sellainen on kovin rumaa aikuisille ja
vielä rumempaa lapsille.
— Eikö joku paha ole yhtä rumaa lapsille kuin aikuisillekin? kysyi Osmo.
— On kyllä, mutta kuulehan nyt mitä sanon.
— Eivät kaikki ne, joita on punikiksi sanottu, ole itse siihen
syyllisiä, mistä tämä nimitys on heille annettu. Jos he erehtyivätkin
tekemään pahaa, niin se oli vain sen syy, ettei heitä oltu opetettu
hyvää tekemään jo lapsena, niinkuin teitä koulussa ja kotona opetetaan.
Heillä oli nälkä, eivätkä he osanneet erottaa pahaa hyvästä, ja
pahat ihmiset saivat heidät tekemään pahaa lähimmäisilleen. Heille
oli harvoin opetettu lausetta: "rakastakaa lähimmäistänne, niinkuin
itseänne". Ja nyt on jo se aika, jolloin tällaista veljesvihaa oli
unohdettava, ja kaikkien lasten pitää olla hyviä toisilleen.
— Entäpä, jos joku poika sanoo minua porvariksi? kysyi Osmo.
— Sinun pitää sanoa hänelle, että se on väärin ja että lapset eivät saa
siten nimitellä toisiaan ja olla oikein hyvä ja ystävällinen hänelle.
— Mutta onpahan pahojakin ihmisiä olemassa, väitti Osmo.
— Se onkin kokonaan toinen asia, sanoi äiti. — Pahoja ihmisiä on
kyllä olemassa, jotka koettavat myrkyttää hyvien ihmisten mieltä,
mutta sellaisillehan ei voi mitään. Ihmisten täytyy kärsiä heitäkin
joukossaan ja koettaa tehdä paremmiksi. Jos he taas eivät tahdo tulla
hyviksi, niin he pysyvät pahoina ja saavat siitä kerran rangaistuksen.
Osmo näytti miettivän tiukasti muuatta asiaa.
— Sanohan äiti, miksi maailmassa on rikkaita ja köyhiä? kysyi hän.
— Siihen on niin monta syytä. Hyvin usein ihmiset ovat laiskuutensa
vuoksi köyhiä ja siinä tapauksessa pysyvät he aina köyhinä, vaikkapa
heitä alituiseen avustettaisiinkin. Työ ja tarmo pelastaa aina ihmisen
köyhyydestä. Ja hyvin monet tulevatkin sillä rikkaiksi, että tekevät
oikein lujasti työtä. Mutta sitten on sellaisiakin rikkaita, jotka
keinottelulla ovat koonneet rikkautensa ja se on väärin ansaittua
rikkautta.
— Mitä se keinottelu oikein on? kysyi Osmo. — Minulta kerran koulussa
koetti yksi poika keinotella sinun antamaasi rahakukkaroa. Onko se
sellaista?
Äiti naurahti.
— Siitä olisi toverisi hyvin vähän hyötynyt, vaikka se ei olisikaan
ollut hänelle oikein saatua tavaraa. Keinottelu on sellaista, kun
tahtoo elää toisen kustannuksella ja päästä niin vähällä työllä
rikkaaksi kuin mahdollista. Jos joku tavara myydään moneen kertaan ja
jokainen tahtoo sillä voittaa mahdollisimman paljon, on se keinottelua.
Ja sitä on niin monenlaista, mutta puhutaan tästä sitten toisella
kertaa. Mene nyt Arvon kanssa marjoja poimimaan ja ole kiltti hänelle.
— Kyllä, minä koetan olla. Mutta sanohan äiti vielä yksi asia minulle,
pyysi Osmo.
— No mikä se olisi?
— Ketkä sinun mielestäsi, äiti, tekevät oikeata työtä?
— Kovinhan sinä nyt uteletkin, naurahti äiti. — Oikeata työtä on niin
monenlaista. Nämäkin maamiesten työt ovat oikeita ja hyödyllisiä ja
opettajanne koulussa tekevät oikeata työtä; ne jotka rakentavat taloja
ja häärivät tehtaissa, ja tiedemiehet ja keksijät, jotka työllään
onnellistuttavat ihmiskuntaa, ja monet muut.
— Ja merimiehet, sanoi Osmo. — Minä varmasti rupean merimieheksi, äiti.
On niin mukavaa, kun saa kävellä laivan kannella ja pääsee vieraisiin
maihin.
— Mutta mene nyt ensin marjaan ja muista olla hyvä Arvolle.
— Kyllä, äiti. Enkä minä sano enää koskaan vasikoitakaan punikiksi,
lupasi Osmo urhoollisesti.
* * * * *
Arvo oli samanikäinen poikaviikari kuin Osmokin, mutta hirveän äkäinen.
Hänet oli ärsytetty äkäiseksi ja epäluuloiseksi. Hänen täytyi saada
ensin miettiä, ennenkuin suostui lähtemään Osmon kanssa marjaan.
Puhuessaan sorisutteli poika pahasti ärrää.
— Jos minä lähden sinun kanssasi mar-rljaan, niin sinun pitää
olla siivolla minun kanssani, muuten minä mätkäytän har-rltijasi
tanter-rleeseen, sanoi hän Osmolle.
Osmo lupasi olla niin siivolla kuin osasi.
— Mutta osaatko sinä olla hyvä minulle? kysyi hän Arvolta.
— Sepähän nähdään, sanoi tämä.
Se kuului kovin salaperäiseltä Osmosta.
Mentiin aholle, josta ei löytynyt paljon mitään.
— Puoskat ovat vieneet, sanoi Arvo ykskantaan.
— Mitä ne puoskat ovat? kysyi Osmo.
— No etkö sitä tiedä, vaikka kouluakin olet käynyt? Musikoitahan ne
ovat.
— Eikös lapsia, huomautti Osmo. Sehän kuuluu kauniimmalta.
— Rr-likkailla niitä on vain ja talollisilla, mökkiläisillä on puoskia
ja musikoita ja kakar-loita, sanoi Arvo.
Osmo alkoi hieman valistaa toveriaan.
— Yhden arvoisia ne ovat köyhien ja rikkaitten lapset, kun vain ovat
hyviä toisilleen, sanoi hän.
— Nyt out er-rleyksissä, ei ne yhenar-rlvoisiksi tule milloinkaan,
porlvar-lien lapset ja köyhien kakar-rlat.
Osmo katsoi silmät suurina toveriaan. Hän tuntui olevan kovin varma
mielipiteissään.
— Ei meidän lapsien sovi sanoa porvari. Ei se ole oikein, sanoi hän ja
huomasi nyt Arvon vuorostaan uteliaasti tarkastelevan häntä.
— Sanovathan meitäkin köyhiä punikiksi, virkkoi Arvo.
— Isontalon Toivo sanoo minua vielä ynnikiksi ja se pistää niin
pir-rlusti vihakseni.
Osmo katsoi pitkään toveriaan.
— Sinähän kiroat, sanoi hän. — Se on kovin huono tapa.
— Taitaa olla, mutta kun isä ja äitikin kir-rloaa, niin siitä on opittu
mekin puoskat noituilemaan. Isä noituu syödessäänkin, jatkoi hän.
Osmo tunsi ihan vilunväreen selkäpiissään.
— Vaikka isä tekee niin, niin elä sinä enää kiroa milloinkaan, etkös?
Arvo oli äsken tuntenut jostain syystä hyvästyvänsä Osmoon ja hänen
teki mieli olla hyvä Osmolle. Osmohan ei pitänyt siitä, että lapset
haukkuivat toisiaan.
— Enkä kirloo, lupasi hän. — Jos satun muistamaan.
— Kyllä sitä muistaa, kun oikein tahtoo, sanoi Osmo.
Mentiin toiselle aholle ja siellä oli runsaasti marjoja.
— Etkös sinä sitten olekaan por-rlvar-rli? kysyi Arvo Osmolta.
— En, eikä hyvät pojat ole sitä koskaan keskenään.
— Mutta saattaa sinustakin tulla, kun koulua käyt, arveli
epäluuloiseksi kasvanut mökin poika.
— Minusta tulee merimies.
— No ne eivät vissiin ole por-lrvar-rlia, tuumaili Arvo, ja yhä enemmän
tunsi hän voivansa luottaa toveriinsa.
Osmolla oli siistit ja puhtaat vaatteet ja siinä oli Arvon mielestä
kuitenkin hämärä seikka; olikohan tuo toinen tosissaan? Hän
huomauttikin siitä toveriaan.
— Minun isäni ja äitini ovatkin ahkeria ja minä saan hyviä vaatteita,
sanoi Osmo. — Äiti sanoo, että kun on vain ahkera, niin ei puutu mitään.
— Se on valetta, jurahti Arvo. — Minun isäni ja äitini tekevät aina
työtä, mutta meillä puoskilla on vain tällaiset vaatteet. Porr-rlvarlit
ne niin sanovat, että kun on ahkeria niin kaikkea saa, päätteli Arvo.
Olihan hän sen niin usein kuullut isän ja äidin sanovan.
Taaskin tuli se Osmolle kiusallinen porvari esille.
— Puhutaan onkimisesta ja muusta, tokasi hän toverilleen. — Oletko sinä
käynyt ongella?
— Olen minä käynyt ja saanutkin, oikein isojakin ahvenia. Heinälammessa
onkin oikein suurlia vvotkaleita, kun vain onnistuu saamaan. Yhtenä
päivänä oli siellä Isontalon Toivokin ja kun se rlupesi tekemään
minulle kiusaa, löin minä sitä terlvanahtarlilla päähän.
— Ei olisi pitänyt... mitäs siitä seurasi, tuliko tappelu?
— Ei tullut Ei se Toivo toki uskalla tulla kiinni minuun, semmoinen
rlruipelo. Kintutkin kuin itikalla. Selkään uhkasi minua annattaa,
mutta eipä tuota ole kuulunut.
— Tule minun kanssani ongelle, niin ei riidellä, sanoi Osmo. — Mitä se
sinulle teki?
— Heitti rlierotuohiseni järlveen.
— Se onkin sitten paha poika, päätteli Osmo. — Silloinko se sinua
ynnikiksi sanoi?
— Silloin.
Istuttiin kivelle ja Osmo jakoi äidin antamat eväät; antaen niistä
puolet Arvolle.
— Minä annan sinulle marjoistani, kun sinulla on vähemmän, sanoi tämä.
— Kyllä minä vielä saan astiani täyteen, pidä sinä vain omasi.
Arvo söi ja mietti. Pienet aivot ponnistivat kaikkensa, selvittääkseen
syyn, miksi Osmolla oli niin makeita voileipiä ja hänen kotonaan
syötiin mustaa leipää ja voita ei ollut kuin toisinaan. Osmolla
oli kauniit vaatteet, mutta hänen omasta takalistostaan riippuivat
riekaleet. Väliin ei ollut housuja ollenkaan.
Jospa sittenkin Osmo on porvarien lapsi, joita kaikkia isä ja äiti
vihaavat.
Osmo antoi kuitenkin hänelle voileivistään ja puheli ystävällisesti.
Olkoon miten tahansa, Osmo on hyvä poika ja hänelle täytyy olla myöskin
omasta puolestaan hyvä. Kaiken tämän vastapainoksi kun ajatteli Toivoa,
repäisi kiukku pientä povea. Niinpä Arvo sanoa tokaisikin:
— Toivosta ei tule miestä. Rliivattu on koko poika.
Osmo ihmetteli toverinsa ajatusjuoksua. Mistä hän nyt Toivon sai
päähänsä? "Ynnikki" johtui Osmon mieleen ja häntä rupesi naurattamaan.
Arvon epäluulo heräsi.
— Mille sinä naur-rlat? Minulle vissiin.
Poika käänsi kasvonsa poispäin Osmosta ja hänen silmissään välähti
pidätetty viha. Noin sitä saatetaan nauraa, vaikka ollaan olevinaan
hyviä.
— En minä sinulla naura, sanoi Osmo. Sillä ynnikki-sanalla vain, kun se
on minusta niin hassu.
Arvo ei virkkanut mitään. Ajatteli, että parasta olisi ollut lähteä
yksin marjaan. Osmokin saattoi pilkata.
Se tuntui melkein kipeältä ajatella, kun hän oli kuitenkin osoittanut
hyvyyttä köyhän mökin pojalle.
Osmo kertoi läksyistään ja minkälaista oli koulussa ja Arvo unohti pian
mielipahansa. Hänkin olisi tahtonut niin mielellään kouluun, mutta isä
ja äiti olivat köyhiä. Ei käynyt koulua ajatteleminenkaan.
Mentiin taas toiselle aholle ja lehmäkarja tuli heitä vastaan.
Villainen sonni möyrysi ja väänsi niskaa pojille.
Osmo pelkäsi.
Arvolla oli nyt hyvä tilaisuus näyttää pelottomuuttaan.. Samalla hän
tahtoi suojella toveriaan.
— Elä möyrr-rlyä siinä. Kyllä minä näytän sinulle...
Arvo otti seipään ja ajoi elukan metsään.
— Se oli Isontalon härlkä, selitti Arvo palattuaan. — Minä annoin sille
kurlanssia. Rlikkailla on nuo hä-rlätkin niin ylpeitä, ettei köyhä
tahdo päästä ohi kulkemaan, sanoi hän.
Osmo ihaili Arvon rohkeutta. Hän ei malttanut olla siitä sanomatta
Arvolle. Ja sitten jatkoi hän kuin hyvitykseksi:
— Tule vain minun kanssani ongelle.
Kun palattiin, erosivat pojat hyvinä ystävinä.
Arvo hipaisi lakin reunaa Osmolle hyvästiä sanoessaan niinkuin oli
nähnyt aikuistenkin tekevän ja huusi vielä hänen jälkeensä:
— Kyllä minä otan sinunkin va-rlallesi onki-rlieroja.