Kesä, ihana, kouluhuolista vapaa kesä. Rannan pojat, Jaakko ja Lassi,
valmistelivat veneretkelle lähtöä. Naapurissa oli muutamia kesälomaansa
viettäviä poikia ja heitä oli pyydettävä mukaan.
Lokkiluodolle, selän keskellä olevalle saarelle, oli aikomus mennä ja
ottaa onget ja uistimet, padat ja pannut mukaan. Saaressa oli vanha
verkkomökki ja siinä sopisi nukkua sateella, ja poudalla oli kallio
lämmin.
— Eikö oteta vilttejä mukaan? kysyi Jaakko.
— Mitä me niillä, partiolaiset...
Jaakko oli viidentoista ja Lassi kuudentoista ikäinen, vahvoja,
punakoita poikia. Läksyt eivät liioin tehneet heille kiusaa, ne
koulussa ollessa sukaistiin sukkelaan valmiiksi ja sitten pötkittiin
kaupungille hurjailemaan.
Väliin tästä hurjailusta saatiin muistutukset ja kerran jo
karsseriakin, mutta eihän siitä sen pahempaa kuitenkaan tullut, vaikka
äiti oli sanonut usein heille, että he varmaankin saavat pian eropassit
koulusta rajuutensa takia.
Pojat hakivat aina naapurista Jallun ja Mikin toverikseen ja sitten
leikittiin intiaanileikkejä ja oltiin sotasilla, ratsastettiin ja
soudettiin selkäluodoille onkimaan jukuripääahvenia.
Se oli hauskaa ja siinä ei joutanut mitään huonoa ja nuoruudelle
vaarallista ajattelemaan. Illalla oli niin väsynyt, että nukkui heti,
ja aamulla juostiin suoraapäätä sängystä järveen.
Ja vaikka joskus leikeissä saatiin pikku mustelmia ja kuhmuja,
unohtuivat ne pian. Reippaus ja rohkeus olivat Jaakon ja Lassin
ihanteita.
Vaikka äiti joskus hieman kieltenkin keikkumasta, oli hän tyytyväinen
pojistaan ja isä vielä sitä enemmän.
„Tulee teistä miehiä, kun vain ette syrjäytä koulutehtäviä”, sanoi hän.
Venheessä oli jo onkivavat ja mustakylkinen pata kekotti keskituhdolla.
— Juoks' hakemaan kahvipannu ja kahmaise kannuun kahvimaitoa, sanoi
Lassi. — Minä otan sill'aikaa kastematoja tuohiseen. Tänä päivänä
kiskotaan taas ahventen suut vääräksi.
Jaakko juoksi pihaan ja Lassi luikkasi vielä hänen jälkeensä;
— Pyydä äidiltä piparikakkuja ja sokeria.
— Joo, joo!
Kesänaapurit tulivat ja molemminpuoliseksi tervehdykseksi kajautettiin
aikamoinen sotahuuto. Jaakko juoksi syli täynnä äidin antamaa evästä;
kahvipannu lekutti käsikynkässä.
— Suolaa ei ole unohdettava, sanoi Jallu, toinen kesänaapureista.
— Sitä on kahmalomitta kontissa.
Oli kohtalainen alahangan tuuli, ja omatekoinen purje nostettiin
pystyyn.
Lassi istui vanhimpana perään ja Mikko souteli Jallun kanssa. Jaakko
hoiteli purjetta.
Pojat olivat yhtämittaa äänessä. Kuohahteleva nuoruuden voima ei
antanut aikaa vaikenemaan. Puhuttiin puuta heinää ja pikkukaupungin
koulumurre tahtoi väkistenkin tulla totutulla tavalla puheeseen. Siitä
oli jo päätetty luopua, mutta kun oikein innostuttiin jostakin asiasta,
ei muistettu sitä välttää.
Lassi vaikeni ja näytti miettivän.
— Kuulkaahan pojat, nyt me vihdoinkin lopetamme tämän sekasotkun
puhumisen, sanoi hän. — Kun meillä on kuitenkin jotain niin kaunista
kuin kirjakieli, ja tässä kielimiehiksi aiotaan, niin nyt tehdään pyhä
päätös, ettei enää sanaakaan koulumurretta, eikö niin pojat?
— Olkoon päätetty, sanoivat toiset.
Rannat jäivät taakse ja laine lipatteli venheen laidoissa. Väkevän
sininen ulappa huikaisi silmiä. Pojat olivat lukeneet Jack Londonin
merijuttuja ja kuvittelivat olevansa etelämerillä. Siitäkös hauska
leikki syntyi.
Taival oli kuitenkin merimatkaksi liian lyhyt ja venheen kokka
kolahti saaren rantakallioon. Eväät kannettiin kallioluolaan, ettei
alkuasukkaat, sammakot ja vesilinnut, niitä löytäisi, ja sitten
kiskaistiin venhe kanervikkoon.
— Ja nyt pojat uimaan!
— Ja sitten paahdetaan pinta auringossa ruskeaksi!
— Niinkuin se jo ei ennestään olisi, sanoi Lassi ja kietaistuaan paidan
yltään paljasti toisille pojille niin ruskettuneen ihon kuin tervan.
— Miten sinä olet pintasi saanut noin kauniiksi? kyselivät pojat. —
Neuvo meillekin.
Lassi selitti:
— Kun paahdoin päiväkaudet itseäni auringossa, eikä tullut nahka
mielestäni oikein ruskeaksi, otin hienoa tervaa ja notkeaksi
lämmitettynä vetelin sitä nahkaani ja nytpä se onkin noin kauniin
ruskeata joka paikasta.
— Me tervataan kans', innostui Mikki.
— Minä ihmeen aikana sinä nahkasi tervasit? ihmetteli Lassin veli, joka
ei ollut toimituksesta tietänyt mitään.
— Silloin, kun sinä olit äidin kanssa kaupungissa käymässä, sanoi Lassi.
— Voi, jos nyt olisi tervaa, niin minäkin saisin nahkani kauniiksi,
arveli Jaakko.
— Ei siitä ole puutetta. Venheen kokkatuhdon alta löydät tervakipon.
Vedä vain nahkaasi!
— Saammeko mekin tervaa, sano saammeko, pyysivät naapurit
— Saatte, saatte. Kyllä se riittää kolmelle.
— Pannaan se pataan ja lämmitetään notkeaksi, niinkuin Lassekin on
tehnyt, sanoi Mikko.
— Täss' on terva, missä pata?
— Siihen ei panna tervaa, ennenkuin sillä on keitetty ainakin kerran
kalaa, sanoi Lassi.
Jaakko tahtoi heti pataa. Syntyi riita ja käsikähmä padasta, jolloin
sen mustasta kyljestä saivat riitapuolet nokiläikkiä ihoonsa.
Lassi sai padan ja kiipesi kuuseen ja ripusti sen kuusen oksalle.
Sitten mentiin uimaan.
Lähellä oli pieni saari. Sinne olivat Lassi ja Jaakko jo kerran
ennenkin uineet Lokkiluodolta.
— Lähtevätkö pojat saareen? kysyi Lasse. — Mennään etsimään
vesilintujen pesiä. Niillä taitaa olla jo pian poikaset.
— En minä taida jaksaa, arveli Mikko.
— Noo, iso poika, ja kyllä me autamme, jos hätä tulee, lupasi Jaakko.
Lassi oli ensiksi saaren rannalla. Mikko pääsi sinne lopen väsyneenä.
— Minä en jaksa uida takaisin, sanoi hän.
— No jää sitten tänne, sanottiin arvelematta Mikolle, ja hänen
täytyikin jäädä rannalle, kun toiset lähtivät takaisin.
Mikko pui rannalla nyrkkiä ja lopulta jo alkoi möllöttää, — Kyllä minä
vielä teille näytän, senkin vasikat. Malttakaahan, kun pääsen saareen,
niin revin tukan päästänne.
Päästyään Lokkiluodolle, eivät pojat näyttäneet olevan Mikosta
tietävinäänkään. Menivät ongelle ja kun Mikko näki, miten hyvin ahven
söi onkea, kiukutti häntä vielä enemmän. Hän karjui äänensä käheäksi ja
kuuli, miten toiset vain nauroivat.
Vihdoinkin, kun kalakeitto oli valmis, souti Jaakko häntä noutamaan.
— Minä olisin tullut jo ennemminkin, mutta eivät laskeneet, sanoi hän.
— Nyt. jos syövät meiltä vielä keiton kaikki, hätäili Jaakko.
— Mennään ongelle ja keitetään uutta. Sano Jaakko, mitä me oikein
tekisimme heille?
— Mietitään. Ehkäpä joku keino keksitään, lupasi Jaakko.
Mikosta tuntui hyvältä, että Jaakko näin asettui hänen puolelleen, kun
kerran toiset olivat käyneet hävyttömiksi.
— Minä tiedän, sanoi Jaakko.
— No?
— Kun huomenna palataan ja lähtiessä uidaan, otat sinä Jallun ja Lassen
vaatteet ja kätket visusti. Antaa heidän mennä Aatamin paidassa kotiin.
— Sinäpä olet mainio keksimään. Niin me teemme.
— Mutta jos pojat alkavat vaatia vaatteitaan? Meitähän he voivat siitä
kuitenkin syyttää. Taisi tulla keksityksi huono keino.
— Niin, ja he saattavat meitä vaikkapa mukiloida eikä se käy, sanoi
Mikko. — Minä en halua tulla peitotuksi. Koetetaan miettiä parempi
kolttonen.
Jaakko tuijotti venheen pohjaan ja näytti miettivän. Mikko tarkkaili,
aloittaisivatko toiset ruokailun, ennenkuin he joutuivat rantaan.
— Pistetään vaatteet venheen kokkaan ja lasketaan venhe tuuliajolle,
sanoi Jaakko hiljaa, etteivät pojat kuulisi. — Sittenpä saavat uida
tarpeekseen.
— Niin me teemme, riemuitsi Mikko. — Mutta ei sanaakaan siitä. Ei olla
tietävinämmekään koko puuhasta.
Noustiin maihin ja hyökättiin kalapadan kimppuun. Pojat möykyttivät jo
mureita ahvenia suihinsa.
— Semmoinen lellipoika olisi saanut jäädä saareen, sanoi Jallu. —
Olisimme me auttaneet, jos olisit ruvennut välille jäämään.
— Mitenkä te olisitte auttanut, kysyi Mikko.
— Yksi tuommoinen mies ei paljon selässä paina, virkkoi Lassi.
— Menkää hakemaan luolasta lisää leipää ja tuokaa piimähinkki, komensi
Jallu. — Kun me kerran keitonkin keitimme.
Jaakko ja Mikko menivät.
— Ei saa edes uhkailla mitään, pojat muuten arvaavat, sanoi Jaakko
Mikille.
— Eipä ei. Se on siitä hyvä keino, ettei meitä voida epäillä
syyllisiksi venheen karkaamiseen, sanoi Mikko.
— Entäs, jos vene menee niin kauaksi, ettei pojat saa sitä kiinni? Tämä
taitaa olla vähän vaarallista peliä.
— Noo, ei ne lähde sitä takaa ajamaan, jos niin kauaksi ehtii mennä. Ja
se riippuu siitäkin, minkälainen on tuuli, arveli Mikko.
— Tuokaa pian piimää ja leipää, huudettiin heille, ja poikien piti
jättää neuvottelu sikseen.
— Kyllä se hyvin käy, rohkaisi Mikko Jaakkoa.
— Mikä?
Jallu kurkisti luolan suulta.
— Tuumailtiin tässä Jaakon kanssa yhdessä laskea illalla pitkäsiima,
eikä huolia teitä mukaan, koskapa olitte minulle hävyttömiä, sanoi
Mikko, eikä ollut muusta tietävinäänkään.
— No menkää vain. Me laitamme Lassen kanssa sill'aikaa oikein komean
illallisen, lupasi Jallu.
* * * * *
Päivällisen jälkeen loiottiin kalliolla ja luettiin Kiven Veljeksistä
parhaita paikkoja. Julistettiin tarinakilpailu, johon kaikki saisivat
ottaa osaa, ja yhdessä arvosteltaisiin tulokset.
Jallun tarina julistettiin voittaneeksi kilpailun ja tästä hyvästynyt
Jallu lupasi laittaa oikein suussa sulavan illallisen.
Illalla saivat Jaakko ja Mikko laskea pitkän siiman ja pohtia uudelleen
suunnitelmaansa kepposta.
— Mitäs, jos vene menisi niin kauaksi, etteivät sitä pojat tavoita ja
jäädään niin neuvoin kaikki saareen, sanoi Jaakko.
— No ei se mitään. Kylläpähän tulevat hakemaan, kun ei kotiin kuulu ja
ahvenia ongitaan muonaksi, sanoi Mikko.
— Niinpä sitten olkoon päätetty, julisti Jaakko. — Ennen uintia
jätetään venhe hyvin vähän kiinni kallion laitaan, ja toinen käy
sitten sopivassa tilaisuudessa irroittamassa sen ja antamassa sille
alkuvauhtia.
Yöksi rakensivat pojat kalliolle hongan pölkyistä nuotion, ja tyveniä
vesiä katsellen ja käen kukuntaa kuunnellen nukuttiin.
Aamupäivä meni pitkäsiimaa kokiessa, ja kun se antoi runsaan saaliin,
suoritettiin intiaanitanssi kalliolla kalastuksen kunniaksi. Sopisi
ylpeillä äideille ja siskoille hyvin onnistuneesta kalaretkestä.
Eilen toimittamatta jäänyt tervaaminen suoritettiin nyt hehkuvassa
auringon paahteessa, kun terva oli ensin padassa lämmitetty.
— Hii, miten se kutittaa ihoa, sanoi Mikko.
— Kas, miten hyvin se menee nahkaan, ihaili Jaakko ja Jallu. Olisipa
nyt kelvannut näyttää ihoaan kotijoukoille.
— Nyt on parasta hiukan liotella ihoaan, koskapa sitä niin hirveästi
kuumottaa, sanoi Jallu. — Murjaanit järveen!
Jaakon ja Mikon sydän takoi kiivaammin, mutta koetettiin olla
huolettoman näköisiä kaikesta. Tuuli oli hyvä ja mantereeseen päin
lähtisi vene viilettämään, ja kun se oli toisella puolella saarta, kuin
poikien majapaikka, eivät Lassi ja Jallu tietäisi mitään, ennenkuin
venhe olisi jo kaukana.
Kevyt venhe jo viiletti kaukana, kun Lassi sen huomasi.
— Voi turkkilainen, kun venhe on karannut! huudahti hän, — Kuka
peikkolainen sen kytki niin huonosti.
— No voi sun saksan sakilainen! kivahti Jallukin, ja pojat hokivat sitä
samaa kuin toisetkin.
— Lähtään uimaan ja otetaan se kiinni, sanoi Jallu ja alkoi jo vedellä
voimakkain ottein selälle.
— Ei sitä tavoita enää minkäänlainen uimari, julisti Lassi. — Nyt on
vain otettava selvää, kuka venheen on kytkenyt niin huonosti, että
se pääsi karkaamaan. Ja sen minä sanon, että sen ilkimyksen korvat
kuumenevat.
Tutkittiin asiata ja tulos oli Lassille masentava. Hän oli viimeksi
käynyt veneellä viemässä rantarisuun lisää männynhavuja.
— No koska minä olen joutunut syylliseksi, niin jokainen teistä saa
livauttaa minua korvalle, mutta tehkää se kepeällä kädellä, koskapa
teitä on niin kovin monta rankaisijaa.
— Täysi satsi Lassille, ei siinä auta puolustelu, huusi Jallu.
— Mikä mies se semmoinen on, joka pyrkii syntejään pakoon. Korvat tänne!
— Ei muuta kuin pieni livaus vain, oli Mikon ja Jaakon mielipiteenä. —
Onhan tässä otettava huomioon lieventävät asianhaarat.
Ja sen sijaan kuin Jallu antoi navakan tillikan Lassille, hipaisivat
toiset pojat Lassin korvalehteä hieman vain sormen päillään.
Lassilla oli kiivas luonto, jota hän ei osannut vielä kylliksi hillitä,
ja nyt se kuohahti siitä, että Jallu tahtoi kovempaa rangaistusta
hänelle kuin toiset.
— Sinä olet sakin jukuripää ja sinua on pehmitettävä, sanoi hän,
ja pian kieriskelivät pojat kalliolla ja kanervikossa ankarassa
sylirysyssä.
— Tämän piti nyt tulla meidän tähtemme, sanoi Jaakko.
— Ei se pahaa tee Jallulle pieni kuranssaus, sanoi Mikko. — Mitäs ei
tyytynyt toisten päätökseen.
Kun nujellus lakkasi, katseltiin mustelmia ja naarmuja, joita oli saatu
kanervikossa.
— Tunnustatko saaneesi hassausta ansiosta? kysyi Lassi Jallulta.
— Kyl-lä. Samallahan sitä sait sinäkin, mutta sinun kauemmin tervassa
ollut pintasi kesti risujen raapaisuja paremmin kuin minun, sanoi Jallu.
— Mutta mitäs tästä. Pääasia on se, että nyt olemme kuin hiiret
loukussa. Sinne meni vielä meidän riitatoverien vaatteet. Kuka käskikin
meidän niitä venheeseen riisumaan. Se oli noloa, se...
— Nyt on jo vene rannalla, sanoi Jaakko, joka oli sen kulkua seurannut.
— Ja pysyy siellä. Saamme odottaa, kunnes tulevat sydän kurkussa meitä
katselemaan, arveli Mikko.
— Katsotaanpa, mitä meille jäi, sanoi Lassi.
— Pata jäi ja onget, kahvipannu ja sokerit meni veneen mukana, ilmoitti
Jaakko, joka oli jo tehnyt tutkimuksen.
— Jäiköhän lierotuohinen edes?
— On jäänyt varmasti. Pistin sen kallion koloon, sanoi Jallu. — Mitäs
muuta kuin onkimaan ja ahvenia pataan.
— Tulikin pahuuksenmoinen nälkä siinä tappeluksessa, sanoi Lassi.
— Eihän vain liene siinä nujakassa aapeluksemme, Seitsemät Veljekset,
hävinnyt? kysyi Jallu.
— Minä nostin kirjan puuhun, sanoi Jaakko.
Päivä paistoi ja kallio poltteli jalkapohjia. Veneen menetys ei
surettanut liioin. Ainahan keinoja löytyi, kunhan vain aurinko paistoi
ja ruoka riitti. Ja sitä taas sai, kun vain heitti siiman kalliolta
veteen. Ahvenet hyppivät ihan maan ja veden rajassa.
* * * * *
Jallu oli mennyt veljensä kanssa puita noutamaan nuotioon ja Lassi
kyykötti kallion reunalla odotellen ahventa onkeen. Jaakko oli onkineen
vähän matkan päässä. Hän nauroi.
— Mitä hörötät? kysyi Lassi.
— Sitä, kun sinulla ei ole vaatteita ja saat yöllä paahtaa itseäsi kuin
neekeri nuotiossa.
— Täälläpä ei ensi yötä ollakaan, sanoi Lassi.
— Mikäs auttaa?
— Sepähän nähdään.
Lassi oli löytänyt saaresta muutamia kuivia hirsiä, joista saisi
lautan, kun olisi millä se sitoa kokoon. Sitä hän nyt mietti siinä
seuratessaan kylläistä ahventa, joka repi syöttiä, mutta ei haukannut
sitä rohkeammin.
Olisipa vain köyttä, jolla solmiaisi puut yhteen ja sitten vielä purje.
Poikien paidoista ja housuista ei sitä taitaisi saada kokoon.
— Mustikoita, hei pojat! kuului toisten huuto metsästä.
Pojat jättivät onkensa ja juoksivat viidakkoon. Mustikat olivat kesän
ensimmäisiä heille ja halulla käytiin niihin käsiksi. Siinä vierähtivät
tunnit huomaamatta ja päivä alkoi olla illoillaan, kun pojat palasivat
kalliolle. Koetettiin onkia, mutta ahven ei syönyt enää.
— Oikeastaan me emme mitään päivällistä tarvitsekaan, kun jokaisen
maaru on mustikoita täysi, arveli Jallu.
— Mutta kotiin paluuta meidän olisi pohdittava ankarasti, sanoi Lassi.
— Minulla olisi hyvä keino, mutta siinä on yksi niksi.
— Mikä, sanohan?
— Ei ole köyttä. Saaren rannalla on ainakin kahdeksan vankkaa hirttä,
ja niistä me voisimme laittaa lautan, kun olisi vain nuoraa.
— Sitä me saamme Koivunvesoista vaikka kuinka... voimme niillä kyllä
sitoa lautan kokoon, sanoi Mikko ja kimpaisi metsään vitsaksia
noutamaan.
— No nyt ei siis puutu muuta kuin kiireesti lautan tekoon, sanoi Lassi.
— Sattui vielä niin mainiosti, että puut ovat mantereen puoleisella
rannalla. Ei muuta kuin heti purjetta laskemaan.
Puut olivat raskaita ja vaivoin saatiin ne vieritetyksi veteen. Kun
lautta oli valmis, aleni jo aurinkokin kaukaisen rannan taakse ja tuuli
laimeni.
— Näyttää siltä, että yöksi tulee aivan tyyni, mutta voimmehan soutaa
lauttaa maihin, sanoi Jallu.
— Tahi odottaa aamua, jolloin tuuli kantaa meitä soutamattakin, arveli
Lassi.
— Millä me soudamme, kun ei ole airoja. Ja sitäpaitsi me palellumme
lautalle, kun ei ole vaatteita, sanoi Jallu. Parasta, kun viritämme
nuotion ja odotamme aamua.
— Mutta minulla on niin turkkilaisen nälkä, eikä ole enää leipääkään,
sanoi Lassi. — Kyllä me lämmintä saamme, kun melomme oikein vahvasti
seipäillä.
Mikko oli taas kähminyt verkkomökille ja toi nyt sieltä vanhan
sarkapalton, joka kai oli Lassin ja Jaakon isältä joskus sinne jäänyt
kalamatkoilla oltaessa. Toinenkin, vielä kuluneempi vanha takki löytyi
ja Mikko palasi meluten saaliineen.
— Nyt ei ole enää muusta puutetta kuin tuulesta, riemuittiin.
Sitä odotellen tehtiin nuotio ja jokainen sai nyt koettaa parastaan
tärinäin kertomisessa, että aika paremmin kuluisi.
Lassi oli huomannut eteläisellä ilmanrannalla pilven kasvavan ja
piti sitä silmällä. Kohta alkoikin haapa kalliolla hiljaa humista ja
veden pintaan syntyi tummia juovia. Pilvikin etelän taivaalla kasvoi
kasvamistaan ja siellä välähti joskus salama.
— Tuliko lautta hyvin kiinni? kysyi Lassi pojilta.
— Tuli varmasti.
Pian alkoivat laineet lipattaa kallion laitaan ja pojat tunsivat
selvästi tuulen kiihtyvän.
Nyt lautta irti ja mars matkalle! komensi Lassi. — Tulee pian sade ja
silloin ei ole täällä kovinkaan hauskat olot.
Lautta kannatti hyvin. Melottiin tuulen avuksi sauvoimilla, ja lautta
eteni rannasta paremmin kuin olisi osattu odottaakaan.
— Tämäpä on suurenmoista! kehasivat pojat. Sarkaviitasta laitettiin
vielä purje, ja se lisäsi vauhtia. Jallu sai väliin lainata Lassille
takkiressuaan ja onneksi oli tuulikin lämmintä ja se kiihtyi joka
hetki. Laineet keinuttelivat jo lauttaa, niin että oli varottava siltä
syvyyteen suistumasta.
Ukkonenkin jyrähteli jo ja salamat valaisivat tummentuvaa taivasta.
Vakavina katselivat pojat mantereen rantaa ja vuoroin taakseen, jossa
taivas yhä synkkeni. Ulappa kuohui jo valkopäälaineissa ja poikien
täytyi laskeutua polvilleen lautalle pysyäkseen sillä. Sitäpaitsi
täytyi Lassin ja Jallun meloa voimiensa takaa estääkseen kylmää, joka
tahtoi väkisinkin puistatella ruumista.
Jyrisi yhä ankarammin, ja Mikko alkoi vetistellä, mutta ei sanonut
mitään. Häntä vaivasi se, että oli näin aiheuttanut Jaakon kanssa
heille kaikille yhteisen kärsimyksen. Olisi jo pitänyt tunnustaa, mutta
Mikko pelkäsi, että hänet heitettäisiin Jaakon kanssa uimaan.
Jaakko oli kovin kalpea. Hän ei miettinyt muuta, kuin että rannalle
päästyä on heti tunnustettava asia pojille, vaikkakin he kuinkakin
peittoaisivat. Ei mitenkään voisi jättää tunnustamatta. Ja nyt kun sen
tekisi, olisi kuranssauskin ehkä lievempi, kun pojat olivat väsyneitä.
Ranta oli enää vain noin puolen kilometrin päässä, kun jyrähti entisiä
ankarammin ja sadepilvi puhkesi. Vettä tuli, niin että romisi.
Pojat luulivat nyt jo voivansa loppumatkan uidakin hätätilassa ja se
antoi jälleen varmuuden tunnetta.
— Jopa nyt aivan kaatamalla sataa, sanoi Jallu ja vilu tärisytti pojan
leukoja.
— Antaa tulla vain!
— No kyllä minun puolesta vaikka seipäitä. Siinä tämä poika kestää,
missä toinenkin, kehaisi Jallu.
Lautta alkoi kolista rantakivillä ja odottamatta sen kokonaan rannalle
ajautumista pojat kahlasivat maalle. Ei siitä ollutkaan pitkä matka
veneelle, joka oli heiltä karannut. Se vedettiin kiireesti maalle ja
sitten hurjaa juoksua kotiin. Vaahtopäälaineissa ei viitsitty enää
lähteä venhettä, soutamaan.
Vasta puolitiessä kotimatkaa huomasivat pojat, että heidän vaatteensa
olivat unohtuneet venheeseen.
— Jääkööt!
Peräkkäin paineltiin rantaa pitkin ja pellon poikki oikaistiin suoraan
saunaan.
Se oli illalla lämminnyt ja kiuas pohisi vielä, kun sitä vesitti.
— Hei pojat! Nyt otetaan oikein mustalaisen löylyt sen retken kunniaksi!
Jaakko ja Mikko tekivät tunnustusta. Kovin heitä vapisutti.
— Sitä jo ajattelinkin, sanoi Lassi. — Kylläpä siitä vielä nahkanne
kuumenee.
— Mutta rankaisu pitää toimittaa ihmisiksi, tokaisi Mikko. — Mitäs
kiusasitte minua saaressa.
Lassi mietti, että vähällä taitavat pojat siitä päästä, kun kerran
hyvin oli seikkailusta selvitty. Ja olihan ollut oikeastaan hauskakin
se lauttakyyti. Seikkailua!
Saunan ovi avattiin ja äidin pää pisti oviaukosta esiin.
— Ovatpahan toki vielä hengissä, sanoi hän. — Minä olen jo ollut
niin levoton teidän tähtenne. Tulkaa sitten lapsikullat syömään, kun
joudutte.
Lassin olisi tehnyt mieli selvittää matkansa seikkailu äidille, mutta
se jäi seuraavaan päivään. Nyt nautittiin löylystä, joka teki kovin
hyvää tervaiselle iholle.