JONNI-SEDÄN LUONA._Poikien kirja

Heikki ja Paavo istuivat kirjojensa ääressä, valmistellen huomisia

läksyjä. Äiti oli äsken korjannut päivällisen pois pöydästä ja

siistinyt huoneen. Oli hiljaista. Vesikattila vain lauloi hiljaa

hellalla.

Läksyt eivät oikein maistuneet tänä iltapäivänä pojille. Siihen oli

syynä huhtikuun illan kaunis kajastus, joka tulvehti ikkunasta sisään

ja teki jollakin tavoin rauhattomaksi. Ulkona olisi ollut verrattoman

hauska toisten toverien kanssa, mutta äiti oli kieltänyt menemästä,

ennenkuin hän tulisi kotiin kaupungilta ja juotaisiin teetä ensin

yhdessä.

— Korjaa Heikki tulta vesikattilan alle, käski Paavo, joka oli kahta

vuotta nuorempi veljeään.

— Korjaa sinä, kun olet kerran nuorempi, sanoi Heikki.

— Minulla on enemmän läksyjäkin.

— Minä korjasin viimeksi. Mene nyt.

Viimeinenkin liekki sammui hellasta ja kekäleen pää putosi permannolle

ja jäi siihen.

Heikki työnsi jyrinällä tuolin syrjään ja heitti kekäleen hellaan.

— Olet koko aasi, kimmahti hän veljelleen. — Kunhan äiti tulee, niin....

— Ettäkö kantelisit, naurahti Paavo.

Heikki vaikeni. Hän tiesi, ettei äiti pitänyt siitä, että hänelle

tultaisiin kielittelemään. Siksipä Paavon nallikka niin sanoikin.

Heikki oli äsken täyttänyt neljätoista vuotta, pitkä, hontelo poika.

Hän oli nyt neljännellä luokalla yhteiskoulussa. Viime keväänä oli

hän saanut ehdot ja hädin tuskin ne suoritettuaan päässyt muuttamaan

seuraavalle luokalle. Paavo, kahta vuotta nuorempi, lyhyt, pullea,

teräväpäinen ja toisinaan sukkelasuinenkin veitikka, lopettaisi

loistavasti kolmannen luokkansa, kun Heikki sensijaan voisi jäädä tänä

keväänä kokonaan luokalleen.

Niin surullisesti olivat asiat.

Ei auttanut, vaikka äitikin valitti ja opettajat tekivät parhaansa.

Heikille ei tullut kiirettä milloinkaan. Paavokin pyrki joskus veljeään

kiusottelemaan:

— Kahdenkymmenenviiden vanhana ylioppilas, kolmenkymmenen vanha

kandidaatti ja neljänkymmenen vanhana maisteri, ja ajatelkaa,

seitsemänkymmenen vanhana saa hän jo painaa tohtorin hatun päähänsä.

— Entä sinä, ärähti tähän aina Heikki, mutta ei voinut ryhtyä luetteloa

tekemään. Paavo oli ahkera poika ja, vuotta myöhemmin kouluun tulleena

kuin veljensä, hyvin edistynyt.

Vesikattila lauloi hiljaa hellalla ja pojat koettivat taas syventyä

lukuihinsa. Paavokin tunsi nyt kovin kaipaavansa ulos ja vähän väliä

silmäsi hän ikkunasta pihamaalle, joka oli äsken lakaistu puhtaaksi.

Kostea hiekka ja kulonurmi muutamien puitten juurella näytti niin

kovin houkuttelevalta. Kohta tulisi kevät ja koulu loppuisi. Sitten...

sitten...

Värikkäät kuvat kesästä keskeyttivät kokonaan Paavon lukemisen.

Portaissa kuului askeleita, ja äiti tuli sisään.

— Voi rakkaat lapset, kun olette antaneet tulen sammua kokonaan, sanoi

hän heti pojille.

— Minä käskin Paavoa, mutta hän ei korjannut tulta, puolustautui Heikki.

— Miksei Heikki pojuni itse korjannut, sanoi äiti. — Pienien tehtävien

suorittamisesta saa aina enemmän iloa kuin käskemisestä. Paavonkin

pitäisi tehdä käskemättä, mitä osaa ja saa aikaan.

Äiti näytti olevan hyvällä tuulella, ihanpa iloinen, ja pojat

miettivät, mistä se mahtoi johtua. Jokin hyvä uutinen oli varmaankin

äidillä.

Pian valmistui tee äidin laittamana, ja katettuaan pöydän sanoi äiti:

— Minullapa on hyviä uutisiakin. Ja se koskee teitä, pojat

— Arvasinhan sen. Äiti näyttikin niin iloiselta, virkkoi Paavo. —

Sanohan sitten meillekin.

— Jos lupaatte olla ahkeria ja teette nurisematta, mitä äiti vaatii,

niin pääsette kesäksi Jonni-sedän luokse maalle.

Sain häneltä kirjeen, jossa hän lupaa ottaa teidät koko kesäksi

kotiinsa.

— Sepä hauskaa, iloitsi Paavo, mutta Heikki arveli, että setä vaatii

tekemään työtä ja se ei olisi hänestä yhtään hauskaa, varsinkaan

kesälomalla.

— Huonostipa Heikki ottaa vastaan uutisen, sanoi äiti. — Ei setä

liikoja vaadi ja työhän on kaiken olevaisen alkulähde. Ilman työtä ei

elä kukaan, ei ainakaan saisi elää. Ne, jotka elävät työttöminä, eivät

saa nauttia koskaan raitista elämäniloa, usko se poikani.

— Pääsemmekö me sitten maalle heti, kun koulu loppuu? kysyi Paavo, jota

ei näyttänyt työnteko kovin pelottavan.

— Luulisinpa. Koetan saada siihen valmiiksi kaikki, mitä siellä

tarvitsette.

— Siellä nyt ei tarvitse liioin mitään, maalla, sanoi Heikki. — Ollaan

hurstissa, niinkuin rengit ja piiat, naureksi hän ja alkoi kertoa,

miltä silloin oli näyttänyt maalla, kun muutamia vuosia aikaisemmin

olivat olleet äidin kanssa käymässä Jonni-sedän luona. Heikin kertomus

oli puhdasta pilkkaa ja äiti sai taas syytä nuhdella Heikkiä.

— Ei saa halveksia piikoja ja renkejä eikä muitakaan maatyömiehiä,

sillä he kantavat tässä maassa raskaimman kuorman ja helteen. Heidän

työnsä on monastikin suuriarvoisempaa kuin monen muun, jolle pää

paljastetaan. Toivoisin, että sinä Heikki oppisit kunnioittamaan maan

pääelinkeinoa.

Puheltiin kaikenlaista maalle muutosta, johon Heikkikin jo innostui.

Pojat saivat teensä ja luvan mennä vähäksi aikaa ulos.

— Parin päivän perästä on Vappu ja sitten hummataan, sanoi Paavo

hypähdellen innoissaan.

— Mitä se hummaaminen on? kysyi äiti naurahtaen.

— Semmoista, että poikasakki kulkee kadulla ja väliin hihkaisee. Etkö

sitä nyt tiedä, äiti.

— Kadulla kuljetaan kauniisti, eikä huudeta. Eihän koulupojat saa

sällimäisinä kulkea, neuvoi äiti.

Pojat vilistivät ulos ja olivat pian naapurin pihalla kertomassa maalle

muutostaan toisille tovereille.

— Mitäs tyhjää te nyt puhutte, alkoi muuan Paavon luokkatoveri

kiusotella. — Mihinkäs kotihiiret muuttavat.

— Yhtähyvin kuin kaupunkirotatkin.

— Olemmeko me rottia, hä?

Kinastus jatkui ja pian oli tappelu valmis. Kieriskeltiin pihamaan

sannassa, ja kun vastapuoli oli lukuisampi, mutusteltiin poikia

hyvänpäiväisesti. Karkuunkaan eivät pojat olisi lähteneet, ellei

pihamaalle olisi sattunut tulemaan vanhempia ihmisiä. Lähtiessään

mutaisi kuitenkin Paavo muuatta poikaa nyrkillään naamaan ja huusi:

— Siitä saa lukkarin Sami tortun.

Poika tupertui pihamaalle ja suusta tuli verta. Vaivoin pääsi hän

kotiin, jossa kanteli asian, ja pian se joutui rehtorin korviin.

Veljeksillä oli aresti varmasti tiedossa. Tulipa se vielä äidinkin

korville samana iltana, ennenkuin pojat ehtivät mennä nukkumaan.

Äiti liikkui keittiössä kyynelsilmin, ja pojat arvasivat hänen kuulleen

heidän nujakoinnistaan naapurin pihalla.

Tuntui pahalta, sitä ei voinut kieltää, vaikka olisi ollut kuinkakin

urhoollinen olevinaan.

— Mitä luulet äidin sanovan? arveli Paavo veljelleen.

— Tietysti niitä tavanmukaisia neuvojaan latelee, sanoi Heikki.

Paavon mielestä ei Heikin olisi niin pitänyt sanoa, mutta ei virkkanut

siitä mitään veljelleen. Sanoipa toista, mitä ajatteli:

— Niitähän se aina...

Äiti neuvoikin taas tapansa mukaan ja varoitteli enää sellaiseen

seikkailuun antautumasta. Nyt he olivat häpäisseet itsensä ja äitinsä.

Paavollakin oli vielä paha omatunto siitä, että oli kannattanut

Heikkiä, kun tämä puhui halveksien äidin neuvoista.

Se olisi nyt pyydettävä anteeksi äidiltä, mutta he olivat jo

vuoteessaan, ja Heikki varmasti nauraisi hänelle, jos hän rupeaisi

sellaisia anteeksi pyytämään.

Mutta hän ei saanut rauhaa.

Samapa se. Jos Heikki nauroi, niin naurakoon. Siitäpä näkee, ettei se

ollut oikein.

— Kuule äiti. Annatko minulle anteeksi vielä toisenkin asian.

Se tuli tuskin kuuluvasti Paavon vuoteesta.

— No, mitä se olisi?

Äiti kumartui Paavon vuoteen yli.

— No kun minä tulin sanoneeksi halveksivasti sinun neuvoistasi, äiti

Paavo kuulosti, eikö Heikki tunnustaisi samalla, mutta tämä nauroi

vain. Paavo aikoi jo sanoa äidille, että Heikin alkua oli kaikki tyyni,

mutta ei kuitenkaan kehdannut.

— Saahan Paavo pieni anteeksi, mutta eihän poju enää vasta halveksi

äidin neuvoja.

— En milloinkaan.

Kun äiti poistui huoneesta, kivahti Paavo veljelleen:

— Miksi et tunnustanut sinäkin äidille?

Heikki nauroi vuoteessaan.

— Eihän olisi ollut pakko sinunkaan..

Se tuli kuin arvellen ja Paavo tunsi, että veljelläkin oli huono

omatunto, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa itselleenkään.

Se suututti Paavoa. Mitä minä hänelle tekisin? mietti hän. Kantelu

äidille oli kiellettyä.

Heikki tuntui kuitenkin pian unohtaneen koko asian.

— Kun minä pääsen maalle, niin minä en tee mitään muuta kuin uin ja

ongin kaiket päivät ja katselen tyttöjä leikkitovereiksi.

— Hyh... vai tyttöjä! Ja sinä luulet sedän sallivan sinun niin

laiskotella!

— No ei se ainakaan kintuilla hyppää, se on varma.

Tulee olemaan hauskaa, kun saa kiusotella talon kukkoa ja äkäistä

härkää ja puskettaa pässiä.

— Nyt minä en yhtään ymmärrä sinua, virkkoi Paavo.

— Se ei vetele Jonni-sedän luona. Ja sitäpaitsi se ei olisi oikein

tehty.

Heikki hohotti ja se kiukutti helposti kiivastuvaa Paavoa.

— Lakkaa jo höröttämästä, että saa nukkua. Huomenna on meillä onneton

päivä.

— Mitä luulet siitä tappelusta tulevan? kyseli Heikki.

— Sitä, mitä aina pahan teosta seuraa. Pääsemme karsseriin ja

päiväkirjaan tulee harakan varpaat.

— Se olikin sinun syytäsi kaikki, sanoi Heikki. — Minäkin saan nyt

sinun tähtesi rangaistuksen.

— Paremmin sinä sen ansaitset kuin minä. Tämänkin iltaisista puheistasi.

Heikki jatkoi alkamansa syyttelemistä, mutta Paavo ei enää jaksanut

kuunnella. Siepaten vesikannun kaatoi hän sen sisällön Heikin

päänpohjiin.

Heikki pakeni huutaen keittiöön. Äiti tuli hätään.

— Mitä se sellainen... eikö tappelu jo mielestänne riittänyt?

Paavo selitti syyn. Äiti koetti pidättää nauruaan, sen huomasi Paavo,

ja se helpoitti häntä. Heikki olikin niin kovin hassun näköinen

keittiössä kuivatessaan itseään ja motkottaessaan:

— Kyllä minä sen vielä maksan.

Äiti sai sovinnon aikaan ja pian olivat veljekset unen helmoissa, ensin

suunniteltuaan kesän viettoa maalla.

Kuukausi oli vierähtänyt. Äiti saatteli poikia asemalle. He olivat nyt

matkalla Jonni-sedän luokse.

Kesäkuun ensimmäinen päivä oli kaunis ja pilvetön, ja pojat nauttivat

jo edeltäpäin matkastaan.

— Se vain on niin surkeaa, että sinä äiti et pääse matkaan. Olisi

varmaan hauskempaa, kun sinäkin olisit siellä, sanoi Paavo.

— Minullahan on täällä lehmäni ja toimeni. En minä koko kesäksi jouda.

— Mutta lupaathan tulla käymään, sanoi Heikki, joka katsoi

velvollisuudekseen sanoa jotain lämmintä äidille.

— Tulen kyllä ja silloin minä toivoisin kuulevani vain kiitosta teistä.

Kaikesta muustahan olen jo teille puhunut, mutta tahtoisin vielä

muistuttaa, että tekisitte työtä. Se varjelee kaikesta pahasta.

Pian juna lähti, ja pojat huiskuttivat vielä äidille. Mielihyvä

matkasta pyyhkäisi pois eron ikävän ja innokkaasti ohi viliseviä

maisemia katsellen ja keskustellen sujuikin matka pian.

Jonni-setä oli tullut itse asemalle.

— Onko hauskaa päästä maalle? kysyi hän heti pojilta ja samalla

kiirehti hevosen luo, joka odotti aitaan sidottuna.

On, on. Siellähän saa uida ja onkia, vai miten, setä? sanoi Heikki.

Setä huomasi, että Heikki koetti esiintyä huolettoman varmasti ja

melkein kuin aikuiset Se ei miellyttänyt setää. Hän sanoikin siitä heti

Heikille leikillisesti hymyillen.

— Sinustahan on taitanut paisua jo aikamies.

Siinä oli hyväntahtoista ivaakin, jota Jonni-setä oli usein halukas

käyttämään, mutta Heikki ei nyt sitä huomannut.

— No ainahan sitä... sanoi hän.

— No, no... kyllä sinusta tehdään vielä siinä suhteessa pieni poika,

kunhan kotiinnutaan Hernemaassa. Entä sinä Paavo, joko sinäkin

kuvittelet olevasi aikamies?

— En minä vielä, sanoi Paavo hämillään ja setä nauroi.

Setä oli jo kääntänyt maantielle hevosen ja mentiin hyvää kyytiä.

— Niin, kyllä miestä pitää olla pikkupojassakin, siinä missä tarvitaan,

mutta sen tulee ilmetä ainoastaan reippautena ja ahkeruutena ja vieläpä

kohteliaisuutenakin. Onhan niitä pikku pojan miehuuteen kuuluvia

ominaisuuksia paljonkin, mutta niistä puhutaan sitten toisen kerran.

Nyt katsotaan, miten tämä sedän Polle osaa ravata.

Ja setä kiinnitti ohjaksia. Olipa se menoa. Ihan naurattamaan rupesi ja

sydän alassa viilsi niin somasti.

— Enkö minäkin saa joskus ajaa? kysyi Heikki.

— No tahtooko Paavokin...? kysyi setä.

— Kyllähän minä mielelläni...

Setä nauroi ja sipaisi kädellään Paavon poskea.

— Kyllä te saatte opetella ratsastamaan, mutta ilman satulaa, niinkuin

maalla on tapana. Saa nähdä, kumpi teistä ensin oppii.

— Minä varmasti, kerskui Heikki.

— No ei saa olla niin varma itsestään, sanoi setä. — Eikä ainakaan

antaa sen noin tulla kuuluville.

Heikki punastui. Hän alkoi jo harmittaa sedän opettamishalu, vaikka

tiesikin, että setä tarkoitti ainoastaan hyvää. Hän päätti vaieta

kokonaan.

Mutta Paavo puheli jo innostuneena sedän kanssa, voitettuaan ensin

ujoutensa.

— Joko ahven syö onkea? kysyi hän.

— Ei vielä, ennenkuin juhannukselta. Vai ahvenia sinä mietitkin. No,

onhan siinä kotijärvessä ahvenia, semmoisia köriläitä ovatkin, että

saat varoa, etteivät mukanaan vie.

— Minä sain kerran kaupungin lahdelta semmoisen ahvenen, että painoi

kaksi kiloa, sanoi Paavo räpytellen silmiään. Paino oli tullut

sanotuksi edeltäpäin ajattelematta.

Setä ihan hohotti.

— No jaksoiko pieni ressu semmoisen kalan kantaa kotiin?

Paavo kävi turkinpunaiseksi kasvoiltaan. Setä oli huomannut, että hän

pisti pitkän valeen. Heikki vielä alkoi höhöttää ja sanoi halveksuvasta.

— Ei ole toki Paavo parka nähnytkään sellaista ahventa.

— Sitä minäkin, virkkoi vielä setä, ja Paavon korvia kuumensi niin

hirveästi. Hän päätti, ettei milloinkaan enää sanoisi sellaista, joka

vivahtaisi valheelta.

Siinä läheni jo Hernemaan viljelykset. Kylläpä ne olivatkin laajat.

Työväkeä hääri pelloilla, ja Paavo kysyi, mitä ne tekivät, siten

haihduttaakseen sedän ajatuksia hänen kalajutustaan.

Setä selitti.

Heikki oli päättänyt näyttää heti sedälle jalomielisyyttään ja sanoikin

nyt hänelle:

— Me rupeamme Paavon kanssa kasvitarhatyöhön. Se tulee olemaan

suunnattoman hauskaa.

Taas nauroi setä.

— Niin, kyllä teidän on työtä tehtävä, saadaan nähdä sitten, onko se

teistä niinkään hauskaa. Mutta kyllä siihen pian tottuu ja sitten se on

todellakin hauskaa. Työtä ei hennoisi vaihtaa mihinkään muuhun.

Asemalta lähtiessä oli ukkonen jyrähdellyt, ja nyt oli pilvi noussut

heidän huomaamattaan, ja vettä alkoi tulla yht'äkkiä kuin saavista.

— Nyt minä kastun, hätäili Heikki ja koetti kyyristyä sedän suojaan.

— Noo, ethän sinä sokerista ole, sanoi setä ja kiirehti hevosta, joka

kuumalla ilmalla oli jo alkanut väsyä — Olethan sinä partiolainen.

Kun päästiin talon pihaan, taukosi sade ja siinäpä olivatkin

pikku-serkut jo heitä vastaan ottamassa.

— Päivää! Terveisiä kaupungista, sanoi Heikki juhlallisesti, mutta

Paavo ei osannut sanoa mitään, katsoi vain serkku-Lailan kirkkaisiin

silmiin. Laila tarjosikin Paavolle ensiksi kätensä ja siitä oli Heikki

hieman nyreissään. Hän oli muutenkin märkä kuin uitettu koira ja heille

naurettiin molemmille.

— Se olikin kokonainen vedenpaisumus, jonka me saimme niskaamme, sanoi

Heikki terästäen ryhtiään.

Laila nauroi iloisesti ja toinen pikku-serkku, kolmetoista vuotias

Niilo katseli hieman hämillään kaupunkilaisserkkujen vapaata

esiintymistä, joka oli hänestä melkein kadehdittavaa.

Tätikin tuli siihen ja ystävällisesti kehoitteli:

— Tulkaa nyt saamaan kuivaa päällenne. Onko teillä mukana... no se on

hyvä. Sitten saatte kahvia.

Pojat pukeutuivat nopeasti heille varatussa huoneessa, ja Heikki

virkkoi toimekkaasti:

— Ei ole hullumpi tuo Laila-serkku, vai mitä, velimies?

— Eihän me vielä mitä miehiä olla, sanoihan sen jo setäkin. Ja kyllä

Laila sievä on. Hän antoi minulle kättäkin ensiksi.

— Kättä... nauroi taas Heikki sitä kiusottavaa nauruaan — eihän niin

sanota.

— Sanottiinpa tuota miten tahansa. Mennään nyt.

— Mutta kyllä hän tulee pitämään minusta yhtä paljon kuin sinustakin,

arveli Heikki.

— Tietysti. Hänhän on sinun serkkusi, niinkuin minunkin.

Heikki oli äskeistä sanoessaan ajatellut jotain muuta. Pojat olivat

koulussa aina kehuneet, että "se ja se tyttö piti hänestä". Se tuntui

komealta, mutta opettaja oli kerran sellaista kuultuaan nauranut ja

sanonut, että te olette tyhmiä.

Laila tulikin jo heitä hakemaan. Hän oli äsken täyttänyt neljätoista

vuotta ja oli lyhyehkö, mutta sitä tukevampi. Ja sitten iloinen

veitikka. Ja toimelias. Sitä kelpasi katsella serkkujen, miten nopeasti

Laila tarjoili kahvia.

— Nyt saatte hieman levätä matkan jälkeen ja sitten mennään laskemaan

verkot. Saa nähdä sitten, kumpi teistä jaksaa paremmin soutaa, sanoi

Laila.

— Minä tietysti, virkkoi Heikki, mutta setä taas sanoi hänelle, ettei

pitänyt edeltäpäin mitään kehua.

— Niinpä sitten mennään rantaan, sanoi setä, kun pojat olivat

vakuuttaneet jaksavansa lepäämättä lähteä.

Niilo katseli vielä syrjästä uusia vieraitaan, mutta Laila lähti heitä

saattamaan rantaan.

— Osaatko sinä uida? kysyi Paavo topakkana tytöltä.

Laila nauroi niin, että valkoinen hammasrivi välkkyi.

— Kuka tuota nyt ei osaa. Olen minä uinut tuon salmen poikki, sanoi hän.

Heikki aikoi väittää sitä valheeksi, mutta älysi ajoissa, että se olisi

loukannut serkkua.

— Olen minäkin uinut pitkiä matkoja, sanoi hän vain ja siihen virkkoi

Laila, että sittenpä saataisiin nähdä.

— Kyllä kai noin pitkillä säärillä jaksaa potkia, arveli hän,

Heikki punasteli serkun tunnustuksesta. Oliko hänellä sitten niin

pitkät sääret.

Kumpainenkin pojista tahtoi soutaa, näyttääkseen sedälle, mutta enemmän

vielä Laila-serkulle taitoaan. Olipa vähällä tulla riita kiivaaksi.

— No, no, venskulit Heikki saa soutaa ensin, komensi setä ja Heikki

alkoi vedellä voimiensa perästä. Vene solui ruohikon läpi salmelle.

Oli jo ilta, ja rannoilla kalahteli yösyöntiin lasketun karjan kellot,

nuottamiesten äänekäs puhelu ja lintujen iltavirsi. Pojista oli kaikki

niin kaunista, että puhelu unohtui. Setä oli ollut kovin hyvä, kun otti

heidät tänne ja vielä koko kesäksi.

Verkon laskusta palattua istuttiin illalliselle, ja Laila emännöi taas

reippaasti ja istuen serkkuja vastapäätä lennätteli heille kysymyksiä,

joihin varsinkin hienoutta tavoittelevan Heikin oli vaikea vastata.

Siihen lisäksi täti vielä kyseli äidin asioista ja setäkin lasketteli

sukkeluuksiaan.

Veljekset saivat nyt mennä nukkumaan, ja setä tuli kohta kamariin, kun

he olivat jo vuoteissaan.

— Onko äiti opettanut teille, pojat, iltarukousta? kysyi hän.

Olihan äiti opettanut, mutta pojat olivat jättäneet jo kokonaan sen

käyttämisen ja ihmettelivät sitä, että setä tuli nyt sitä heiltä

vaatimaan.

— Se on hyvä tapa, ja kun minä olen nyt teillä myöskin isänä, opetan

sen teille.

Ja muutamin sanoin opasti hän poikia, miten oli koruttomasti

lähestyttävä Korkeinta.

Setä poistui toivoteltuaan hyvää yötä ja pojat jäivät mietteisiinsä. He

olivat pettäneet äitiä, sanomalla hänelle, että lukivat iltarukouksen.

Ja se tuntui nyt pahalta.

— Minä kirjoitan tästä äidille, sanoi Paavo.

Heikki, vaikeni. Mitä hän mietti?

Viereisessä huoneessa nukkui Niilo ja hän kuului siellä liittävän

iltarukoukseensa toivomuksen:

— Anna hyvä Jumala ruveta jo huomenna ahvenien syömään, sillä minä

en jaksa enää odottaa juhannusta. Minä menen ongelle siinä aivan

illansuussa ison laiturin päähän.

Heikkiä se pyrki naurattamaan, mutta kuitenkin hän tunsi siinä olevan

jotain kaunista.

Heikki heräsi ikkunasta tulviviin auringon säteisiin. Tuntui

suloiselta, kun ei tarvinnut nousta läksyjä valmistamaan ja sai olla

maalla. Tulisi aurinkoinen päivä. Saisi kuljeksia serkkujen kanssa

vapaana kouluhuolista. Ehtoja, jotka hän oli saanut, ei tarvitseisi

vielä edes ajatellakaan. Ihana kesä!

Sitten tuli muuan vanha ajatus, tunne, niinkuin velkaansa vaativa,

Heikki aikoi jo pistää kätensä peitteeseen, mutta se jäi kuin itsestään

pielukselle. Aurinko sieltä metsän takaa katseli niin vakavasti silmiin.

Ja jokin hänessä sanoi nyt, niinkuin aina ennenkin, ettei se ollut

oikein. Lailakin kuului siellä hyräilevän, ja ulkoa kuului monenlaisia

ääniä, kun ikkuna oli auki. Ei nyt. Ja Heikki pomposi ylös sängystä

niin reippaasti, että ihmetteli sitä itsekin.

Paavo nukkui vielä. Poskilla oli raikas puna.

Heikki tuli silmänneeksi kuvastimeen. Hänellä oli paljon kalpeampi

iho kuin Paavolla. Johtuikohan se siitä. Paavo ei varmasti ollutkaan

sellainen kuin hän ja monet muut pojat. Tuntui tällä kertaa kovin

pahalta ajatella, että hän oli sellainen.

— Hei, hei, hyvää huomenta, unikeot.

Laila tuli teetarjottimen kanssa sisään. Heikki hätkähti hieman,

kun oli vielä alusvaatteisillaan. Laila siinä ei huomannut mitään

tavallisuudesta poikkeavaa. Kotona heillä kävelivät miehet, samoin kuin

naisetkin, saunailtoina alusvaatteisillaan, ja se oli luonnollista.

Eihän maalla oltu kaupunkilaisia.

Paavokin arveli sängyssään, nousiko Lailan nähden, vai mitä tekisi.

Tyttö sukaisi häneltä peitteen pois.

— Tokko nouset siitä. Isä sanoo, että vuoteessa ei saa loikoa, se ei

ole hyväksi.

— Mennäänkös kävelemään tänään? esitteli Heikki serkulle, joka

valkeassa talousesiliinassaan oli hyvin soma. Vaalea, runsas tukka

oli sitaistu niskasta nauhalla, ja poskilla oli raikas puna. Hän oli

avojaloin.

Heikki katseli hänen jalkojaan.

— Sinulla on sievät jalat, Laila, sanoi hän.

— Kyllä niillä näkyy joutuvan joka paikkaan, nauroi tyttö. — Jos

tarkoitat niitä kauniiksi kiitellä, niin ne ovat ainakin pohkeista

liian paksut.

Ja tyttö nosti kolttunsa helmoja niin, että pyöreät polvet näkyivät.

Heikki tunsi tytön olennosta tulvivan jotain raikasta itseensä. Serkku

oli monin verroin mainiompi kuin kaupunkitytöt.

— Tulkaa pian aamiaiselle, sanoi Laila mennessään.

Yöllä oli satanut, ja maa uhosi luomisvoimaa auringon sitä

lämmittäessä. Ilma oli tuoksuja tulvillaan. Pojat seisoivat pihamaalla

ja vetivät ahneesti henkeensä.

Pihalle ilmestyi työmiehiä. Muuan vanha vaimo kantoi pärevasua aittaan.

Eukko oli ruma, ja se sai pojat ilvehtimään. Heikki pääsi vauhtiin

ja esitteli naurettavia huomioitaan muistakin työmiehistä, jotka

liikehtivät pihalla. Hän ei huomannut setää, joka hänen takanaan nyppi

rikkaruohoja kukkapenkistä ja kuunteli.

Setä suoristausi. Hän oli paitahihasillaan ja kasvoilta virtaili hiki.

Hän oli ollut koko aamun juurikasvimaalla.

— Huomenta, pojat! Eikö Hernemaassa ole hyvää unta?

— On, on, setä, ja kaikki on täällä kaunista.

— Niinpä ei sitten saa nauraa työmiehille, eikä varsinkaan vanhoille.

Työmies on tuhatta kertaa mieluisampi katsella kuin katukeikari,

muistakaa se, pojat.

— Setä on varmaankin ollut jo varhain liikkeellä, sanoi Paavo.

— Onpa niinkin. Ei kesäaamuina henno pitkään nukkua. Huomisaamuna

herätän teidätkin jo aikaisemmin, ja sitten mennään kalaan.

Niilo näkyi puuhaavan onkiensa kanssa eikä ottanut osaa toisten

puheisiin. Useimmiten eli hän vain omissa maailmoissaan. Nyt hän odotti

illansuussa saavansa sen ison ahvenen, jota oli Jumalalta rukoillut.

— Kuule isä, vieläkö on pitkältä juhannukseen? kysyi hän ja vilkaisi

hieman arastellen serkkuihinsa.

— Kolmisen viikkoa, pojuseni. Ja sitten sitä jo päästään uimaan.

— Se tulee olemaan suurenmoista, sanoi Heikki, ja setä hymyili hänen

"tulee olemallaan".

Aamiaisen jälkeen otti setä pojat mukaansa kasvitarhaan.

— Tässä se työ nyt alkaa, sanoi hän. — Kyllä kai tämäkin on Heikistä

suurenmoista, kun saa vaalia näitä taimia ja nähdä niiden joka päivä

kehittyvän, vai mitä?

— On kyllä.

Kuitenkin näki, että Heikkiä peloitti hieman ryhtyessään työhön. Sukat

ja housun polvet saattaisivat tahrautua multaan.

— Ei käy, sanoi setä. — Riisukaa pois kenkänne ja sukkanne. Nythän on

kesä.

Hii, kun tuntuu somalle jalkaan lämmin ja pehmeä multa.

— Minä kirjoitan äidille, että me olemme olleet jo avojaloin, sanoi

Paavo. Äidille kirjoittamisen huoli tuli hänelle jo toistamiseen.

Lailakin tuli yhteen joukkoon, ja työ alkoi sujua suuremmalla vauhdilla.

— Mitäs, jos annankin teille kasvitarhalohkon itsekullekin, sanoi setä.

— Sittenpä saadaan nähdä, kenen palsta pysyy parhaimmassa kunnossa.

Setä toimitti lohkomisen ja Laila sanoi hiljaa Paavolle:

— Minä autan sinua. Työ kyllä sujuu minun käsissäni.

Heikki mietti itsekseen, että kylläpä tässä nyt työ riittää. Muuhun

ei taida aikaa riittääkään. Setä oli kovin ankara. Eiväthän he tänne

pelkiksi työmiehiksi tulleetkaan.

Sen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa kapinamietteet kasvaneet. Olihan

Lailakin joukossa, ja silloin oli hauskaa.

Setä sanoi menevänsä pelloille, ja Lailakin meni auttamaan äitiä. Pojat

jäivät kahden.

— Miltä sinusta tuntuu? kysyi Paavo veljeltään.

— En minä nyt vielä osaa sanoa. Tämä kasvitarha joutaisi kyllä minun

puolestani minne hyvänsä.

— Minusta on kaikki niin hauskaa. Katsohan, miten kaunis tuokin järvi

on, kun tuuli vetää tyveneen pintaan juovia. Illalla mennään verkon

laskuun, ja Lailakin tulee mukaan, ehkäpä Niilokin.

— Minä Niilosta vähät. Sellainen arka ja hiljainen kuin jänis.

— Hyvä poika hän on.

Heikki nauroi.

— Pojat sanovat koulussa, että ei pidä tulla kovin hyväksi. Ei ole

nykyaikaista olla kovin kiltti, kertoi hän.

— Siinä he ovat varmasti väärässä. Minä ainakin uskon äitiä ja

opettajia enemmän.

— Sinähän oletkin semmoinen mammanpoika, sanoi Heikki.

— Minä tahdonkin olla, kivahti Paavo. — Sinä et välitä äidistä mitään.

Paavo lähti pihaan odottamatta veljeään. Hän aikoi saada Niilosta

leikkitoverin itselleen.

Päivä kului illoilleen. Se oli kaunis päivä pojille. Talossa löytyi

aina jotain uutta ja ihmeteltävää. Ja huomispäivä toisi taas varmaankin

uusia ihmeellisyyksiä.

Oli aamu. Lintujen viserrys kuului ulkoa. Heikki heräsi siihen, ja

samassa kuului ruokasalin kello lyövän seitsemän. Uni kaikkosi, ja

Heikki jäi loikomaan vuoteelleen. Eipä setä muistanutkaan määräystään,

että oli noustava kuudelta. Hyvä oli. Tämä loikominen oli niin

suloisia. Paavo tohisi vielä syvässä unessa.

Voi miten olisi kaunista, jos eivät pahat ajatukset tulisi. Ne olivat

taas vallanneet Heikin ja ahdistivat.

Heikillä oli aina se tunne, että joku saattaisi tuntea hänen

kasvoistaan, että hänellä oli pahoja ajatuksia. Nyt oli hänellä taas

sama tunne, että setä tahi Laila saattaisivat tulla sen tietämään, ja

se olisi silloin hirmuinen häpeä hänelle.

Hän muisti, mitä koululääkäri oli sanonut tästä hänelle.

— Kuule Heikki, se ei saa jatkua enää. Pitäähän noin ison pojan jo

jaksaa hallita pienet intohimonsa, kun tietää, että se ei ole hyvä.

Kunnon pojat eivät sitä tee ja heistä tuleekin sitten vahvoja miehiä.

Ja mitäs sitten, jos tulet sairaaksi.

Sepä se peloittikin. No, nyt sieltä tulee setä herättämään, sen kuulee

jo askeleista.

Heikki koetti peittää punastuvia kasvojaan pielukseen, mutta setä ehti

jo huomata jotain.

— Pojat pystyyn ja hyvää huomenta.

Se vaikutti kuin sähköisku. Heikki oli heti jalkeilla.

— Ei saa lojua vuoteessa, puheli setä ystävällisesti. — Kun alkaa

tulla jo isoksi mieheksi, niinkuin sinäkin Heikki, on silloin voimaa

ruumiissa, joka vaatisi tekemään tyhmyyksiä itselleen, ja siksi sitä on

hallittava. Kun saa silmät auki, niin silloin heti peseytymään ja koko

ruumis on valeltava haalealla vedellä. Silloin jäävät itsestään kaikki

käden yritykset tehdä omalle ruumiilleen pahaa.

Paavo aukoili silmiään.

— No mutta Paavali, etkös aio noustakaan, sanoi setä.

Poika hyppäsi hätäisesti sängystään, ja setä nauroi.

— Ei tässä tulipalo ole, mutta sedän pitää vaatia poikiaan

järjestykseen ja ruumiin hoitoon. Katsohan Heikki, näin on

peseydyttävä. Ei saa kastella kuin kissa käpäliään vedessä, vaan — no,

housut pois ja ilkosen alasti vain! — että koko ruumis saa osansa.

Meillä on vielä se peritty tapa käytännössä, että silmänurkkia hieman

vain huuhtaistaan. Ei, muun ruumiin on myöskin saatava osansa varpaan

kynsiä myöten.

Heikki oli hämmästynyt sedän uudesta pesuopista. Paavo kähmi

rauhallisesti alusvaatteensa tuolin kaiteelle ja odotti vuoroaan

vilkaisten setään, olisiko tällä vielä asiassa uusia puolia

valaistavana.

— Ja tänään me sitten aloitamme ulkoilmakoulun, sanoi setä. Viime yönä

on herännyt eloon lukematon joukko kukkasia, vainioille ja metsiin, ja

niitä me menemme katsomaan. Ne puhuvat meille paljon.

Aamiaispöytä oli katettu verannalle. Laila oli siellä järjestelemässä.

— Jos ei isä olisi herättänyt, olisin minä vesikannun kanssa... sanoi

hän.

— Silloin minä olisin suuttunut, sanoi Paavo toimessaan.

— Eihän pikku nallikka osaa suuttua, sanoi Laila ja sipaisi kädellään

Paavon poskea. — Juostaan kilpaa, pojat, kellarille, jonne minun on

mentävä. Yks' kaks'!

Tyttö meni kuin lentämällä heidän edelleen, ja lyhyen hameen helmat

pomppailivat korkealle.

Heikki tavoitti Lailan, ja Paavo oli nyreissään.

— Senkin koikalesääri...

— Älä ole pahoillasi, kuiskasi Laila. — Minä autan sinua sitä enemmän

kasvitarhassa.

Paavo oli saanut saman kokoisen palstan kuin toisetkin, ja Lailan

mielestä oli siinä tapahtunut vääryys.

Aamiaisen jälkeen sanoi setä:

— Nyt saatte lapset mennä verkkoja kokemaan. Ne jätettiin

pikkuserkkujen vuoksi tänä aamuna nostamatta. Minun on mentävä

pelloille. Iltapäivällä on sitten ensimmäinen koulutunti tuolla

heinäpellolla ja niityllä.

Heikkikin unohti arvokkuutensa, jota useimmiten tapaili ja hypähteli

ilosta.

— Se tulee olemaan hiivatin hauskaa.

Laila näytti vakavana sormea.

— Et saa kiroilla. Se kuuluu rumalta.

— Anteeksi, neiti.

Heikki polvistui kurillaan ja tapaili Lailan kättä suudellakseen, mutta

saikin kädestä korvilleen.

— Jätä pois temppusi! Hyi sinua. Tosin nyt "hiivatti" ei olekaan niitä

kaikkein rumimpia, mutta minä luulen, ettei isä välitä siitäkään,

varsinkaan pikkumiesten huulilla, selitti Laila tosissaan.

Paavo kähmi Lailan lähettyvillä. Hänellä näytti olevan tytölle jotain

tärkeätä sanomista.

— Kuulehan Laila, pidätkö vähän minusta, supitti hän hiljaa, koettaen

kurkottaa suutaan lähelle tytön korvaa.

— No voi sinua ressu... pidänhän minä toki sinusta paljonkin.

Ja Laila suuteli pikkuserkkua suulle.

— Elä niin kovaa, Heikki kuulee ja hänkin tahtoisi, että pitäisit

hänestä, toimitti Paavo. — Katsohan, kun äiti on kertonut, että meillä

oli ennen pieni sisko ja se kuoli ja nyt ei ole minulla siskoa, niin

minä pitäisin siskon niin mielelläni. Ja nyt jos sinä kerran...

— Minä lupaan olla sinun siskosi, sanoi Laila ja hänen sinisissä

silmissään oli lämmin loiste.

— Mutta älä sano vain Heikille... se sitten minulle junkuttaa, pyysi

Paavo.

Lailan kirkas nauru kajahti.

— Täytyyhän minun vähän pitää Heikistäkin, hän kun on minun serkkuni,

mutta sinusta minä enemmän pidän.

— No se on hyvä. Ja suuteletko joskus vielä minua? Se oli niin mukavaa.

— Vai oli se... no, senpä näkee... eikö sinua sitten ole kukaan ennen

suudellut? kysyi tyttö.

— Ei muut kuin äiti. Eikähän se olisi ollut sopivaakaan. Mutta äidillä

on aina niin kylmät huulet. Sinun suusi oli niin lämmin.

Paavon nallikka sai vielä iloisesti nauravalta siskolta yhden suukon.

Sitten mentiin verkon nostoon. Paavo mietti, että olipa hyvä, ettei

Heikki ehtinyt tulla heidän sisarliittoaan sotkemaan. Hänellä oli nyt

sisko ja se oli niin... niin...

Paavo hypähteli rantatiellä tanssiaskelin. Varmaan minun nyt täytyy

koettaa olla oikein hyvä ja ahkera.

Heikilläkin pitäisi olla sisko, johtui hänen mieleensä. Omaa siskoa

ei hänen mielestään olisi oikein käynyt ajatteleminen Heikin siskona,

mutta mieli oli paha siitä, ettei veljellä ollut. Kun Heikki saisi

siskon muualta, niin hän saisi pitää Lailan kokonaan.

— Minä soudan, lupasi hän venheessä, mutta Heikkikin tahtoi.

— Jaa, mutta nyt on minun vuoroni, koskapa setäkin on luvannut sen.

Paavo pääsi soutamaan, ja Heikki istui alahangan tuhdolla ja

vesileiniköllä kutitteli Lailan kinttuja.

— Et saa. Minä mätkäytän melalla vettä päällesi, sanoi Laila.

Heikki ei uskonut ja sai vesiryöpyn niskaansa. Syntyi vesisota, jossa

Paavo kävi Lailaa puoltamaan ja Heikki suuttui.

Likomärkinä saatiin nostaa verkot ja palata pihaan. Sen lisäksi vielä

Laila kiusotteli Heikkiä.

Iltapäivällä mentiin sedän kanssa pellolle. Siellä ja täällä näkyi jo

apilan kukkia leinikköjen ja kurjenpolvien seassa. Setä taittoi yhden

ja näytti sitä pojille.

— Noin mehuisa kukka ja vahva varsi. Se ehtii vielä kasvaa paljon ja se

on oikein täydessä kukassaan voimakas.

Setä katseli toista, jossa oli kuihtunut varsi ja kukkanuppu oli

myöskin jo alkanut kuivettua.

— Tässä on toinen. Sen varsi on noin heikko ja siinä näkyy kuivuneita

paikkoja. Sen kukkimisesta ei ole toivoakaan. Eikö olekin surullista?

Yhdessä on tämän rehevän apilan kanssa kasvettu, saatu sama määrä

sadetta ja aurinkoa, ja nyt täytyy toisen nuutua ja kuolla, ennenkuin

on ehtinyt edes kukkaan asti. Samoin on ihmisenkin laita. Te olette

nähneet oikein vahvoja, punaposkisia poikia ja kalpeita, sairaloisia,

jotka vain harvoin osaavat olla iloisia. Vahva jaksaa kasvaa edelleen,

se saa odottaa kukintoaan, mutta heikko nuutuu pois. Jos emme hoida

hyvin ruumistamme, jota tässä kukassa vastaa varsi, niin kukintoaika

jää tulematta, tahi on vain varjokukintoa. Ettekö tahtoisikin

nuoruudessanne täyteen kukkaan?

— Tahtoisimme tietysti.

— Sen minäkin uskon. Mutta jos annamme erään voiman nuoressa

ruumiissamme viedä meidät harhaan, niin meille käy samoin kuin tuolle

kuihtuneelle kukkaselle. Sen voiman, joka on tarkoitettu meille elämän

voimaksi, voimme juoksuttaa pisara pisaralta pois, ja mitä jää silloin

meille? Kuihtunut ruumis ja sairas sielu. Tahdottehan, rakkaat pojat,

pysyä horjumatta silloin, kun kiusaaja teitä koettaa houkuttaa huonoon

tekoon omaa ruumistanne kohtaan?

— Tahdomme varmasti.

Heikin silmissä loisteli innostuksen lämpöä, ja Paavo kuunteli

tarkkaavana. Helppo oli sedän huomata, kumpi heistä oli jo

tietämättömyydessään erehtynyt tekemään ruumiilleen pahaa.

— Se on helppoa, kun vain ensimmäisen kiusauksen voittaa ja hoitaa

oikein ruumistaan. Aamukylvystä olen jo teille puhunut, ja voimistelu

on myöskin tärkeä. Me emme täällä maalla niin usein harjoita

voimistelua, kun teemme joka päivä ruumillista työtä. Mutta työ onkin

kaikkein parhainta. Se karkoittaa pahat ajatukset.

Mentiin katsomaan ruispeltoa. Se oli tänä keväänä kehittynyt aikaisin

ja jyväneste alkoi jo kehittyä tähkissä.

— Siinä tehdään jo hedelmää. Miten onnellisina nuokkuvat tähkäpäät.

Muutamien viikkojen perästä on jyvä valmis, ja saamme odottaa sen

tuleentumista. Maa on ihana, kun se noin kasvattaa viljan ja

hedelmöittää sen. Katsotaanpa naapurinkin ruispeltoa, joka on tuossa

aidan takana.

Siellä oli korsi harvaa ja hienoa, ja tähkät näyttivät surkastuneilta.

— Katsokaapa, pojat, miten heikkoa laihoa. Maa on köyhää, siinä ei

ole ravintoaineita. Maata ei ole hoidettu ja noin on käynyt. Se ei

jaksa kantaa hedelmää. Siitä on kulutettu kaikki voima pois, aivan

kuin jos ruumiistamme sen väkivalloin kuluttaisimme. Sama tulos on

kumpaisestakin.

Pojat kuuntelivat vakavina ja ihmeissään. Tämä kaikki oli uutta heille.

Kukaan ei ollut heille ennen puhunut niinkuin setä puhui.

Heikki tunsi itsensä hieman alakuloiseksi. Oliko hän jo

vaarallisestikin vahingoittanut ruumistaan?

Setä huomasi Heikin mielialan ja kutsui hänet hieman erilleen.

— Älä ole suruissasi siitä, mitä on jo tapahtunut. Minä näen, että

sinä tahdot sitä vasta välttää, ja silloinhan on kaikki hyvin. Vältä

ennen kaikkea yksinäisyyttä. Se on vaarallista. Silloin pahat ajatukset

saavat rauhassa tehdä tihutyötään. Ei mikään ole niin sopiva sinun

ikäisellesi kuin hyvä toveri, semmoinen kuin esimerkiksi Laila on.

Hän on oikein hyvä tyttö. Sanoppa vain, Heikki, tokko sellaisen hyvän

tytön läsnäollessa tunnet mitään huonoja ajatuksia. Ne eivät tule

kuuluvillekaan, eikö niin?

— Kyllä se niin on, myönsi Heikki.

— Sitä minäkin. Ja nyt mennään metsään. Siellä on niin paljon

opittavaa, että me saisimme pitää koko kesän aamusta iltaan

ulkoilmakoulua, emmekä sittenkään ehtisi vielä kuin pienen kurssin

käydä läpi. Nyt tahdon ennen kaikkea opettaa teitä kulkemaan avosilmin

suuren luonnon keskellä.

Mentiin metsään. Setä vei pojat lehtoon, joka kasvoi nuorta koivikkoa.

Puut olivat suoria ja alhaalta oksattomia. Ylhäällä latvojen vihreät

kruunut huojuivat hiljaa heränneessä suvituulessa.

— Tätä metsää olen itse hoitanut, kertoi setä. — Alaoksat, jotka

olivat tarpeettomia, karsittiin pois, ja heti alkoi metsää kasvaa.

Vääristyneet rungot oikenivat ja kävivät valkeiksi ja siloisiksi.

Muutamien vuosien kuluttua ovat ne jo varmaan oikein vahvoja.

Huomaatteko, mikä on syynä metsän kaunistumiseen ja nopeaan kasvuun?

— Hoitaminen tietysti, arveli Paavo.

— Ja tarpeettomien oksien ja juurivesojen poistaminen, sanoi Heikki.

— Niin, ja se onkin metsän hoitamista. Samoin teistäkin ihmisvesoista

täytyy poistaa sellainen, joka estää tervettä kehitystä, ja siinä

tekevät koulu ja koti samaa hoitotyötä, mitä minä olen tehnyt tässä

metsässä. Nämä puut osoittavat kiitollisuuttaan kasvamalla, pyrkimällä

aina ylöspäin, mutta monikohan teistä pojista osoittaa vanhemmille ja

opettajille kiitollisuutta kasvatustyöstä. Vanhemmat muka vain suotta

ovat niin ankaroita ja opettajat "krenaavat", niinkuin te koulupojat

sanotte, suotta teidän kanssanne. Ettekö todellakin ajattele usein niin?

Pojat naurahtelivat. Niilo kallisti päätään ja sanoi toimekkaana:

— En ainakaan minä ole sinua krenaamisesta syyttänyt milloinkaan.

Pitihän Niilolle nauraa.

Mentiin eteenpäin ja jonkun matkan päässä noustiin yli aidan ja kohta

tultiin metsään, josta oli puita kaadettu sieltä ja täältä, lainkaan

harkitsematta, mitä puita olisi pitänyt jättää kasvamaan.

Näky oli surullinen. Pienet taimetkin oli hakattu maahan.

— Tässä on tehty hävitystyötä, niinkuin näette, ja melkein

toivottomalta näyttää metsä, joka ennen raiskausta on varmaankin

ollut hyvin kaunis. Ihmisruumis on vielä monin verroin kalliimpi

kuin tuo metsä, ja jos yhtä ajattelemattomasti menettelemme sen

kanssa, kuin tuossa on tehty, toisin sanoen kulutamme väkivalloin sen

elämännesteitä, niin jäljet näkyvät, ne näkyvät vielä vanhanakin. Ja

nyt mennään kotiin, ja sitten saatte hiljaisuudessa miettiä, mitä olen

puhunut, sanoi setä. Jonakin kauniina päivänä katselemme lintujen pesiä

ja poikasia ja opimme niistä jotain.

Pojat kävelivät sedän rinnalla miettiväisinä, joskus sanoen sanan

huomioistaan, joita tekivät. He ymmärsivät nyt, miksi setä oli niin

ankaran säännöllinen. Hän tahtoi siten heidän parastaan. Kyllä setä

sittenkin on oikein hyvä, ajatteli Heikkikin.

Pojat olivat aina kyselleet, milloin saisivat opetella ratsastamaan.

Nyt oli setä luvannut heidät viemään hevoset hakaan.

Laila tuli mukaan. Hänellä oli nuori, nopealiikkeinen liinikko. Heikki

sai ajaakseen komean raudikon, ja Paavolle oli luvattu säyseä valakka.

— Kun minä vain pääsisin sen selkään, sanoi Paavo.

— Minä autan sinua tällä kertaa, lupasi setä ja keikautti Paavon

valakan selkään. Onnellisena jäi hän toisia odottamaan.

— Minä vain en tarvitse apua, kehasi Heikki ja teki ensimmäisen

epäonnistuneen yrityksen.

Laila nauroi.

— Onhan sinulla niin kovin pitkät sääret. Hyppää!

Se kuului jo kauniin serkun suusta melkein pahalta, ja Heikki ponnisti

uudelleen.

Raudikko heilahti hieman kärsimättömästi! ja näytti ajattelevan:

"mikähän hupelo tuokin on, kun ei pääse selkääni".

Heikki talutti hevosen kiven viereen ja onnistui vihdoinkin.

Laila oli hypähtänyt kauniisti liinikkonsa selkään ja viiletti jo

pellon veräjällä. Hän oli kovin soma. Suortuvat liehuivat vapaana ja

kolttu oli hurahtanut ylös.

Paavon valakka lönkytteli hiljalleen ja raudikkokin koetti kuljettaa

Heikkiä tasaisesti, mutta eipä sittenkään Heikki pysynyt tasapainossa,

vaan alkoi arveluttavasti kallistella ja viimein pudota muksahti.

Laila kääntyi takaisin ja ajoi hänen luokseen. Se on hänelle parhaiksi,

koskapa kehui edeltäpäin osaavansa ajaa, ajatteli Laila.

— Nouse pian uudelleen! Äläkä ole noin happaman näköinen, kyllä sinä

pian opit.

Loppumatka sujuikin onnellisemmin. Vasikkalauma teki vain Paavolle

tepposet. Hännät pystyssä lähtivät ne pakoon hakaveräjällä ja Paavoa

rupesi naurattamaan ja niinpä hänkin muksahti alas. Ei toki koskenut.

Palatessa ei sopinut kolmisin kulkemaan rinnakkain ja Paavo jäi tällä

kertaa jälkeen.

Laila ja Heikki puhelivat innokkaasti, ja Paavoa harmitti, ettei saanut

olla mukana. Hän sai Heikin ja Lailan kaatumaan pistämällä kepin heidän

jalkoihinsa ja nauroi kepposellaan.

— Nyt olit tuhma, sanoi Laila.

Se koski niin kovin Paavoon, että hänen piti jäädä metsään. Puun

juurella hän istui ja nyyhkytti. Toiset menivät jo kaukana.

Hänestä ei välitetty sen enempää, ei edes Lailakaan, vaikka oli

luvannut olla sisko. Hän kirjoittaa heti äidille ja pyytää, että äiti

hakee hänet pois. Sittenpähän saa Heikki pitää Lailan kokonaan.

Nyyhkytys muuttui katkeraksi itkuksi.

Toiset asettuvat siellä päivälliselle ja hänelläkin on niin nälkä.

Kukapa häntä siellä kaipaa. Hän onkin täällä aamuun asti, vilustuu ja

kuolee. Sittenpä Lailakin saa nähdä, että on ollut ilkeä hänelle. Miten

hän saattoikin olla näin turvaton.

Sieltä Laila nyt tulikin ja huhuili häntä. Tulkoon, hän ei virka

mitään. Laila tuli ja huomasi Paavon.

— Heer-ran poika, sinua nallikka, mitä sinä itket?

— Min' en ole mikään nallikka!

— No, mutta poika, sano nyt, mikä sinulle tuli?

Laila nosti vastustelevan pojan seisoalleen ja kuivasi nenäliinallaan

hänen kasvonsa.

Paavo muljautti alta kulmainsa nauravaan tyttöön.

— Tule, mennään syömään! Ja sanohan nyt, mikä sinulle tuli. Puriko

sinua pörriäinen?

— Sinä et saa nauraa minulle, usko se!

Laila kääräsi pojan pään kainaloonsa ja katsoi häntä silmiin. Se tuntui

niin suloiselta ja Paavon toinen suupieli suli jo kokonaan.

— Mitäs, kun sanoit minua tuhmaksi, sanoi hän hiljaa.

— Voi sinua, pikku hupakko!

Laila suuteli poikaa, ja silloinpa pilkahti jo pojan silmissä päivä

paistamaan.

Mentiin. Paavon käsi ei ylettynyt Lailan kaulalle ja hän sai luvan

pitää sitä tytön vyötäisellä.

— Ja sitten kun sinä menit Heikin käsikynkässä äsken, sanoi Paavo.

Laila nauroi.

— Mutta pitäähän minun olla hyvä myöskin Heikille, sanoi hän. —

Ajattelehan, jos sinä olisit Heikki ja minä syrjäyttäisin sinut, enkä

olisi hyvä. Mitäs sanoisit?

— Se suututtaisi minua niin hirveästi, virkkoi poika mietteissään.

— Ja onhan hän sitäpaitsi minun veljeni niinkuin sinäkin.

— Mutta sinä lupasit olla vain minulle sisko, sanoi Paavo. Hänen oli

vaikea luopua yksinoikeudestaan.

— Niin, kyllä minä sinusta enemmän pidänkin, mutta kyllä Heikkikin

tarvitsee siskoa.

Paavo mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Niin tarvitseekin. Ole vain hyvä Heikillekin, kun sinä kuitenkin

minusta enemmän pidät.

Nyt oli jo Paavo tyytyväinen. Hän oli tähän asti ajatellut vain itseään.

Päivät olivat kuluneet kuin siivillä. Oltiin juhannusaaton aamussa.

Laila tuli herättämään serkkuja ja sanoi:

— Nyt, marakatit, pystyyn! Isä on luvannut meille koko päivän vapaata,

kun on juhannusaatto. Täti auttaa äitiä, minä saan olla teidän

mukananne koko päivän.

Sekös riemua synnytti. Oltiin ihan villinä ilosta.

— Ja nyt mennään ensi kerran uimaan. Vesi on jo lämmintä.

Laila penkoi poikien vaatekoria.

— Missä teidän uimapukunne ovat?

— Siellä, siellä, saanko minä juosta näin paitasillani rantaan? kysyi

Heikki.

— Juoks' vain. Tuoss' on pukusi.

Paavo kimpasi Heikin edelle, ja Niilokin pingersi perässä. Törmättiin

portaissa setää vastaan, joka oli vähällä nurin mennä.

— No, no, so, so, tämäpäs menoa.... niin se juhannus, juhannus... Ei

saa Laila uida vielä salmen yli! Älkää päästäkö sitä, pojat!

Vesi roiskahteli, kuului Lailan kirkaisu, kun hän tuli veteen

viimeisenä. Paavo paran uimapuku oli kiireessä unohtunut ja olisi

mielellään tullut jo pois kylmästä vedestä, mutta Laila oli siinä.

Naurettiin vielä Paavo paralle.

— Mene maalle, hyvä Paavo. Sinähän olet aivan sininen, sanoi Laila. —

Ei sinun tarvitse tyhjää... isä sanoo, että me lapset emme tarvitsisi

lainkaan mitään uimapukuja.

Paavo puikahti ylös vedestä. Eivät toisetkaan voineet olla kauempaa

vedessä.

Kylläpä tuntui raikkaalle ruumiissa. Ja ruokapöydässä aivan sulivat

suuhun tädin herkut, piirakat ja pannukakut.

— Ja nyt mennään joukolla ongelle, sanoi Niilo. — Tänään minä

varmaankin saan sen suuren ahvenen, jota olen Jumalalta pyytänyt, sanoi

hän.

Heikkiä pyrki naurattamaan.

— Ei saa nauraa Niilolle, sanoi täti. — Vaikka ei Niilonkaan tarvitse

Jumalalta anoa erikoisemmin isoja ahvenia, jatkoi hän. — Pitää ottaa

kaikki yhtä kiitollisesti vastaan.

Siinäkös alkoi touhu, kun onkia laitettiin kuntoon. Juostiin vapoja

metsästä, ja Lailan piti etsiä viimekesäisiä ongenkohoja.

— Tallettakaa te lapsikullat aina hyvin kaikki tavaranne, niin ei

tarvitse etsiä, neuvoi äiti. — Hyvään järjestykseen on opittava jo

nuorena.

Vavat ja vehkeet saatiin venheeseen, ja hyvä oli alku ruohikon

rinnassa. Laila sai ensimmäisen ahvenen ja riemuitsi. Toiset odottivat

jännityksellä, milloin nykäisisi.

Paavo näytti hyvin harkitsevalta.

— Kyllä se on niin, että tuommoisen hyvän tytön onkea ne syövät

ensiksi, arveli hän. — Samahan tuo on. Kyllä minä sen ilon sinulle

suon, jatkoi hän.

— Paavo taas laskettelee... niinkuin et tässä sinä yhtä hyvä olisi,

tuommoinen pieni nallikka, sanoi Laila.

— Voi, älä sinä sano nallikka ja pieni, valitti Paavo. —

Jos minä olen lyhyempi kuin sinä, niin ainakin olen yhtä paksu.

— Koetetaan, sanoi Laila. — Jos täytät kolttuni miehustan, niin silloin

olet.

Ja tyttö sukaisi koltun yltään.

Paavo pujotteli sen ylleen. Koeteltiin miehustaa; väljäpä se oli.

— Nyt sen näet. Minähän olenkin liian paksu, arveli Laila. Olen kai

kohta kuin pallo.

— Voi per....na!

Iso ahven karkasi Heikin ongesta ja hän istui siinä nolona, enemmän

siitä, että oli Lailan kuullen kironnut.

Ahven tarttui Niilon onkeen ja punaisena naamaltaan veti hän sitä ylös.

— Anna, minä autan!

— Älä koske! Nyt se tuli! Ähäs peijooni!

— Mutta nythän te kiroilette kuin porsaat, sanoi Laila.

— Emme enää koskaan, älä suutu.

— No en, kun lupaatte.

— Varmasti, sanoivat pojat kuorossa.

Paavo veteli vielä muutamia isoja ahvenia, ja saalis oli nyt jo siksi

hyvä, että kannatti palata.

Metsissä ja kukkaniityillä kuljeksiessa kului päivä huomaamatta

illoilleen. Päivällinen oli jo syöty, kun palattiin. Täti oli säästänyt

Niilon saaman, paistetun ahvenen heille, ja siinä oli syömistä

jokaiselle.

Sitten mentiin hakemaan juhannuskoivuja. Setäkin tuli mukaan.

Koivuista pystytettiin lehtimaja ja niitä aseteltiin verannalle ja

muihinkin huoneisiin. Laila oli tuonut metsästä sylillisen kieloja

ja kämmeköitä ja niitä laitettiin vaaseihin. Avonaisista ikkunoista

tulvehti keskikesän henki huoneisiin.

Odotettiin vieraita Hernemaahan, mutta täti ja setä eivät puhuneet

siitä mitään lapsille. Oli varattu nuorille tilaisuus tanssia illalla

ja se oli vasta myöhemmin yllätyksenä ilmaistava.

— Miksi äiti on ottanut pois matot suuren salin lattialta? kysyi Laila.

Äiti hymyili salaperäisesti.

— Muuten vain. Vieraitten jaloissa vain kuluisivat, sanoi äiti. —

Muutahan vaatteesi, tulee vieraita.

Nyt Laila jo melkein arvasi, miksi äiti oli matot poistanut. Innoissaan

alkoi hän pyyhkiä tomua vanhasta pianosta.

Paavo sai kirjeen äidiltä. Siinä oli tosin osa Heikillekin, mutta kirje

oli osoitettu Paavolle. Huomispäivänä päätti Paavo kirjoittaa äidille

ja kertoa juhannuksen vietosta Hernemaassa. Se näytti muodostuvan hyvin

hauskaksi.

Paavo sai Lailalta luvan tanssia hänen kanssaan ensimmäisen valssin.

Häntä vain taaskin suretti se, ettei ollut yhtä pitkä kuin Laila.

Varmaankin vieraat nauravat, kun minä olen lyhyempi kuin Laila, vaikka

hänkään ei ole pitkä, ajatteli Paavo. Hänen täytyi keventää sydäntään

Lailalle.

— Ei meidän eromme ole niin monta tuumaa, että muut ennättäisivät

huomata, kun oikein reippaasti vain tanssitaan, lohdutteli Laila

nauraen.

Illalla sytytettiin kokko, joka oli rakennettu lautalle ja kiinnitetty

ruohikkoon. Tuli kuvasteli kauniisti tyvenessä vedessä ja sitä tulivat

katselemaan vanhemmatkin vieraat.

Ihana juhannus!

Heikki ei ollut enää muistanut ehtojaan. Eräänä päivänä sanoi setä,

että nyt hänen täytyisi joka päivä lukea muutaman nuoremman tädin

johdolla, joka oli tullut kesäksi Hernemaahan.

Se oli Heikille kiusallinen uutinen. Nyt hän vasta käsitti, miten

onnellisia olivat ne pojat, jotka olivat koulussa ahkeria ja saivat

viettää kesälomansa vapaana lukuhuolista.

Setä oli vielä sanonut, ettei hän saisi tulla enää yhtään kertaa

kesäksi Hernemaahan, jos vain laiskotteli niin, että koulussa sai ehdot.

Se oli ankara tuomio, mutta Heikki lupasi pitää sen mielessään. Hän ei

enää voinut ajatellakaan muualla kesän viettoaan kuin täällä, jossa oli

herttainen Laila ja paljon muutakin kaunista.

Niin alotettiin lukeminen, tunti aamuin ja illoin. Se oli visaa

kesäkuumalla.

Mutta Heikki edistyi hyvin. Siihenkin vaikutti Laila. Heikki ei

tosiaankaan tahtonut hävetä hyvän serkkunsa vuoksi. Oppia täytyi.

Käytiin uimassa joka päivä kaksikin kertaa. Vesi oli lämmintä, ja

kuumuus rasitti. Laila ui joskus salmen yli ja Heikkikin oli kerran

lähtenyt mukaan, mutta väsynyt niin, että ei uskaltanut lähteä takaisin

kuin venheellä. Onneksi ei toki Laila siitä kiusotellut.

— Oletpa sinä lihonut, sanoi eräänä päivänä Laila Heikille. — Ja

muutenkin olet saanut väriä naamaasi. Se oli tullessasi keväällä

keltainen kuin nauris.

— Ooho!

Heikki oli mielissään tunnustuksesta, että oli voimistunut, vaikka

tiesi sen itsekin. Häntä enää harvoin kiusasivat ne ilkeät ajatukset.

Illalla tuli uni heti, kun meni sänkyyn, ja aamulla oli heti noustava,

kun sai silmänsä auki.

Setä huolehti edelleen hänestä. Heikki tunsi pitävänsä jo sedästä niin

paljon, ettei olisi vaihtanut häntä mihinkään. Vahinko vain, ettei setä

voinut tulla syksyllä kaupunkiin.

Ja sitten hän rakasti serkku-Lailaa kovin paljon. Oli niin suloista,

että oli sellainen hyvä ja huolehtiva sisko olemassa hänelläkin. Setä

oli kerran ulkoilmatunnillaan puhunut, että ihmisten pitäisi rakastaa

enemmän toisiaan ja että oikeastaan kaikki pojat ja tytöt olivat

veljiä ja siskoja keskenään. Ja silloinhan ei voinut olla mitenkään

ilkeä toiselle, kun se kerran oli veli tahi sisko. Koulussa sitä eivät

ajatelleet. Ehkäpä eivät tietäneetkään. Olisi kaikkien pitänyt olla

sedän ulkoilmakoulussa.

Pojat tekivät aina kiusaa tytöille ja olivat väliin melkein raakoja.

Tytöt olivat jo siihen niin tottuneet, että nauroivat vain, ja se

lisäsi poikien intoa. Olisi tyttöjen pitänyt antaa korville poikia

oikein lujasta kädestä.

Miten käy, kun hän joutuu jälleen toveripiiriin, jossa on semmoinen

henki vallalla? Jäävätkö kokonaan hänen hyvät harrastuksensa, joita hän

täällä on saanut sedän avulla? Hänhän voisikin ryhtyä puhumaan pojille,

kun sellaista näki, ettei se ollut oikein. Ja kun itse oikein olisi,

niin kyllä toistenkin täytyisi olla mukana.

Ne olivat Heikin mietelmiä hänen loikoessaan pihamaalla ja

katsellessaan pääskyjen puuhailua, kun ne lentelivät hyönteisiä etsien

ja veivät niitä pojilleen.

Heidän kasvitarhalohkonsa menestyi mainiosti. Kaalintaimet varsinkin

olivat jo niin reheviä, että niitä piti mullata, ja lanttukin oli

kaunista.

Setä oli tyytyväinen ja puhui usein työn siunauksesta. Syksyllä oli

hän luvannut antaa heille kummallekin mukaan hyvän joukon juurikasveja

palkkioksi ahkeruudestaan.

Hernemaassa oli äkäinen pässi, ja Paavo oli ollut sitä härnäämässä.

Hänelle oli johtunut mieleen, että kaupungissakin härnäsivät pojat

suutarin matamin pässiä. Miksei tätäkin saisi härnätä. Sehän oli niin

kovin hauskaa.

Mutta pässi oli antanut sellaisen puksun hänen takamuksilleen, että

Paavo könttäsi itkien pihaan karjakartanon takaa.

Täti joutui hätään.

— Mikä sinulle tuli?

— No kun pääs — si pu — uski.

Setäkin tuli paikalle naureksien. Hän oli nähnyt Paavon pelin pässin

kanssa.

— Puskihan pässi, kun sinä härnäsit sitä. Se oli mainio opetus sinulle.

Toivottavasti pakarasi pian paranevat.

Paavoa harmitti hirveästi, kun Lailakin ilmestyi siihen ja nauroi vielä.

— No, älä naura!

— Mihin se sinua puski? kysyi Laila.

— Ensin selkään ja sitten pakaroille. Ensi kerran kun minä otan

seipään...!

— No, no, Paavo, ei saa... tule nyt sisään, niin saat mansikoita,

lupasi serkku.

Paavon harmi oli tiessään.

— Joko ne ovat kypsiä? Milloinka sinä olet käynyt niitä poimimassa?

— Äsken. Kohta on niitä ahot aivan punaisenaan.

— Voi, miks et ottanut minua mukaasi?

— No kun sinä olit pässiä härnäämässä.

— Annatko sinä Heikillekin mansikoita? kysyi Paavo.

— Tietysti. Oikeastaan sinulle ei kävisi antaminenkaan, kun olet paha

eläimille, sanoi Laila. — Sinähän ajoit eilen haassa vasikoitakin.

Paavo vaikeni. Vasikat olivat olleet niin hassun näköisiä, kun hän

niitä ajoi. Ei hän tietänyt, että Laila näki.

— En minä enää milloinkaan. Sinun suusi on vielä punaisempi, kun se

on mansikoissa, sanoi Paavo, koettaen haihduttaa koko vasikka- ja

pässijutun.

— Tahtoisit varmaankin suukon, nauroi Laila.

— Kyllä, ilostui Paavo.

— Et saa ennenkuin huomenna. Se on rangaistus.

Paavo tyytyi siihen.

Mentiin rantaan ja valmistuttiin kilpasoutuun, jonka setä oli

järjestänyt joku päivä sitten heille. Oli vain kaksi venhettä ja

kilpailtiin siten, että toisessa vuorossa oli Laila ja Heikki ja

toisessa Paavo ja Niilo. Ensimmäinen palkinto oli kaksi markkaa

kummassakin sarjassa. Eilen olivat Laila ja Paavo päässeet

ensimmäisiksi ja nyt aikoivat Niilo ja Heikki kunnostautua paremmin.

Lailan venheestä pääsi hankarauta irti ja hän hävisi. Niilo ja Paavo

olivat riitautuneet venheestä eivätkä aikoneet lainkaan lähteä.

Kumpainenkin heisiä olisi tahtonut soutaa uudella venheellä.

Heidät saatiin sovintoon. Niilolle jäi vanha ja raskas venhe, mutta hän

kiskoi vihanvimmassa venhettään ja voitti. Paavo oli nyreissään.

— Älähän huoli! Muista, että mies se on hävinnytkin, jos vain jaksaa

reippaasti tappionsa kantaa. Ymmärrätkös? kysyi Laila.

— Ymmärränhän minä, alkoi Paavo hieman vastahakoisesti.

— No, sittenpä pääsetkin minun kanssani huomenna mansikkaan.

10.

Eräänä päivänä otti setä heidät mukaansa takalistolle, jossa oli paljon

pieniä mökkejä. Pojat olivat kyllä nähneet pieniä asumuksia kaupungin

laidassa, mutta tällaisia ne eivät olleet. Ikkunat näissä mökeissä

olivat pieniä ja muutamissa oli ruutu paikattu päreillä. Lattia oli

likainen ja ilma haisi ummehtuneelta. Lapset olivat likaisia ja

vaatteet heillä ryysyisiä.

— Ovatko ne, setä, niin köyhiä, kun niillä on noin likaista ja tympeää,

kysyi Heikki.

— Ovat. Niissä mökeissä eivät isät saa tehdä omaa työtään, vaan

täytyy heidän kulkea työssä milloin missäkin ja köyhyys tekee äidit

saamattomiksi ja veltoiksi, etteivät viitsi pitää puhtaana lapsiaan ja

asumuksiaan, sanoi setä.

— Minkätähden heillä ei ole yhtä mukavat asunnot kuin muillakin? kysyi

Paavo.

— Sen te käsitätte vasta sitten oikein, kun tulette isommiksi, mutta

voinhan teille nytkin jo hieman selittää.

Istuttiin muutaman mökin veräjäpuulla ja setä alotti:

— Tuonkin mökin isä ja äiti ovat kerran olleet pieniä, niinkuin tekin

nyt. Heillä oli vain tuollainen mökki kotina ja heidän täytyi lähteä

maailmalle elättämään henkeään ihmisten työtä tekemällä, niinkuin teki

isäkin. Heillä näes ei ollut omaa maata, jota muokaten olisivat voineet

hankkia leipänsä, vaan maa heidän tupansa ympärillä oli toisen, joka ei

sitä antanut heidän viljellä muuta kuin pienen perunamaan.

— Onko sitten maa niin kokonaan sellaisten miesten, jotka eivät anna

sitä viljellä, kun he voivat sen kieltää? kysyi Paavo.

— Niin he uskovat, sanoi setä.

— Minkätähden? tutkieli Paavo.

— No katsohan, kun ennen on ollut hyvin harvassa asukkaita, ja

heillä on ollut siten paljon maata. Mutta vähitellen ovat ihmiset

lisääntyneet, ja heidän olisi pitänyt myöskin saada maata, kun kerran

maasta on kaikkien elettävä. Nämä, jotka kerran ovat saaneet suuret

maa-alat käsiinsä, jättävät sen perinnöksi pojilleen ja sen mukana

sellaisen mielipiteen, että maa kuuluu heille kokonaan, niinkuin

silloinkin, kun oli vähemmän ihmisiä, hoitivat he maitaan miten

hyvänsä. Ja niin se on ollut näihin päiviin saakka. Nyt ovat tällaiset

mielipiteet jo alkaneet syrjäytyä, varsinkin kun monet suurviljelijät

eivät jaksa tai eivät tahdo pitää maitaan kunnossa, ja maattomatkin

alkavat saada vähitellen maata. Muutamien vuosien kuluttua tulee aika,

jolloin noidenkin mökkien isät saavat omaa maata ja saavat siitä leipää

lapsilleen, ja lapset taas saavat tehdä työtä oman maansa hyväksi ja

sitten, jos jää aikaa, vieraankin työtä.

Heikki ei välittänyt sedän ja Paavon maa-asioista, vaan keräsi marjoja

suuhunsa. Paavo oli kuunnellut tarkkaavasti ja kysyi vielä sedältä:

— Miksi he eivät jo nyt saa omaa maata nuo mökkien isät?

Setä näytti käyvän hieman hämilleen Paavon kysymyksestä, mutta sanoi

kuitenkin:

— Kehitys kulkee hitaasti eteenpäin. Eihän kaupunkejakaan rakenneta

muutamissa päivissä eikä vuosissa.

Heikki tuli suu täynnä marjoja ja kysyi sedältä:

— Mutta eikös noissa mökeissä ole pahoja ihmisiä, sosialisteja ja

sellaisia?

— Eivät he pahoja ole. Puute on vain tehnyt heidät koviksi ja karsaiksi

parempiosaisia kohtaan.

Paavon oli jano, ja mentiin pyytämään mökistä vettä.

Mökin eukko puhdisti ensin tuopin, nouti kaivosta raikasta vettä ja

tarjosi ystävällisesti Paavolle. Puheli sedän kanssa ilmoista ja muista

ja sanoi sitten:

— Nämä nyt ovat varmaankin emännän sisaren poikia?

— Niin ovat, sanoi setä.

Ja sitten jo sanottiin kauniisti hyvästit eukolle ja jatkettiin matkaa.

— Eipäs ole mökeissä pahoja ihmisiä, sanoi Paavo Heikille.

— Heikki ei ole heitä nähnyt eikä tunne tarkemmin, on vain kuullut

heitä pahoiksi sanottavan. Ei pitäisi mitään tuomita, ennenkuin näkee,

neuvoi setä.

11.

Oli muuan tämän kesän monia kauniita heinäkuun aamuja, kun setä tuli

herättämään poikia.

— Nyt joutuin vaatteet päälle ja sitten metsään, sanoi hän. Ensin on

kuitenkin käytävä uimassa ja minäkin voin tulla mukaan.

Kastehelmet kimaltelivat nurmessa ja puitten oksilla. Luonto aivan

loisteli luomisriemusta.

Järvi oli tyven. Ahvenet hyppivät kaislikossa, ja pojat nostivat

pohjasta jaloin verkon, jonka illalla olivat laskeneet ruohikkoon.

Verkossa oli köytenään ahvenia. Ranta kajahteli poikien innostuneista

huudahduksista. Tiheitä kivikalaparvia uiskenteli rantavedessä ja ne

tulivat nokkimaan paljasta ihoa. Se oli kovin hupaista.

Verkko laitettiin kuivumaan ja kalat vietiin tädille. Laila oli mennyt

venheellä kylään ja näkyi jo soutavan salmen toisella rannalla. Pojat

olisivat mielellään menneet rantaan, mutta setä jo kiirehti metsään.

— Otamme vesurit mukaan, että saamme samalla puhdistaa pikkupalan

metsää.

Karjatarhassa makasivat lehmät märehtien, silmät ummessa. Kuumuus

raukaisi niitä. Lehmisavussa kyti vielä muutamia turpeita ja niistä

lähteneet savukiemurat tuoksuivat miellyttävästi.

Sedällä oli virsut jalassa ja verhona vain hurstinen paita ja housut.

— Näin on mukava näin kuumalla... ihokin saa ilmaa ja aurinkoa.

Teidänkin sopisi pitää näin helteellä vain uimapukua, sanoi setä

pojille. — Se olisi terveellistä ja käy kyllä täällä maalla...

— Niin me teemmekin, lupasi Heikki.

Mentiin tiheään koivikkoon, jossa oli runsaasti juurivesoja.

— Tässäpä meille onkin työtä, sanoi setä. — Poistetaan vesat ja

saattepa nähdä, miten kauniiksi metsä tulee.

Harakkain pojat rääkyivät pesässään, joka oli männyssä aivan lähellä.

— Kuaak, kuaak, kvark, vak, matkivat pojat. — Kuule setä, eikö niitä

saisi tappaa?

— No kaikkiapa kuulen. Mitä pahaa ne ovat tehneet, että niille

pitäisi kuolemantuomio lukea. Poikaviikarit tosin ovat useimmiten

siinä luulossa, että varikset ja harakat ovat tarpeettomia lintuja ja

hävittävät pesät ja munat lintuparoilta, mutta se on väärin. Niilläkin

on tehtävänsä luonnossa, vahingollisten matojen hävittäjinä. Antakaa,

pojat, vain harakan laulaa.

— Eipä se laulakaan, vaan nauraa, sanoi Paavo.

— Mille se nauraa? kysyi setä ja myhähti hyvätuulisesti.

— Eiköhän se ihmiselle..., arveli Paavo.

— Joutavia. Ja jos nauraisikin, niin sehän todistaisi vain hyvää mieltä

ja sitähän ei ole linnuilla enempää kuin ihmisilläkään liikaa.

— Eikö variksiakaan saa sitten vainota? kysyi Heikki.

— Jopa sen kuulit, ettei saa. Varsin hyödyllinen lintu, vaikka

vainotaan.

— Mutta eikö se hävitä pikkulintujen munia ja poikasia? Niinhän

sanotaan, tiesi Heikki.

— Kyllä harakka ja varis sellaisia yrityksiä tekevät, mutta sadasta

kerrasta onnistuu vain yksi kerta. Pikkulinnut kyllä osaavat liittyä

yhteen ja puolustaa kotejaan.

Puhdistettava metsäruutu oli saatu valmiiksi, ja kun oli aikaa vielä

ennen aamiaista, käveltiin metsässä.

Setä tillisteli oksien lomitse, sattuisiko jotain erikoista huomaamaan.

Nytpä hän huomasikin, koskapa vaati pojat yhteen kohtaan ja olemaan

hiljaa.

— Tuolla puun haarassa on pikkulinnun pesä, niinkuin näette, ja tuolla

on harakka vaanimassa, hyökätäkseen pesälle. Mutta katsokaapa tuonne

oksille. Siellä on kokonainen armeija pikkulintuja, yks' kaks',

kokonaista kahdeksan kappaletta. Pesä näyttää olevan leppälinnun,

vaikka se harvoin tekeekin pesänsä tuollaiseen paikkaan. Puun haarassa

on kuitenkin vähän onttoa, ja siksi se on sen valinnut hätätilassa

kodikseen. Puolustajina ahnetta harakkaa vastaan on sillä kolme muuta

leppälintua ja kaksi rauniotassia ja samoin kaksi peukaloista. No

nyt! Täytyipäs harakan paeta pikkuparven tieltä! Olipa mukavaa, että

satuitte sen näkemään.

— Täällä metsässä onkin paljon nähtävää, innostui Paavo.

— Lintujen elämää on hauska seurata, sanoi Heikkikin.

— Mutta jos aikoo nähdä jotain, niin täytyy kulkea metsässä avosilmin,

sanoi setä. — Me tulemme vielä usein metsään tutustumaan lintujen

elämään. Nyt meidän on mentävä aamiaiselle ja sitten niitylle.

— Joko alotetaan heinän korjuu? kysyivät pojat. — Mekin tulemme mukaan,

eikö niin Heikki, sanoi Paavo. — Onhan meistäkin jotain hyötyä.

— On paljonkin, myönsi setä. Harava käteen vain, koko pieni parvi.

12.

Niityllä oli kovin hauskaa. Hei, miten haravat heiluivat ja heinä

kuivui niin että ritisi. Se tuoksui voimakkaasti vielä kuivuessaankin.

Otettiin sedän esittämää aurinkokylpyä. Sedällä ja pojilla oli

raitaiset uimapukunsa ja Lailalla yksivärinen sininen, joka näytti

hauskalta hänen yllään. Valkoinen iho alkoi auringossa muuttua kauniin

punertavaksi.

— Sievät käsivarret mustuvat, sanoi Heikki Lailalle. — Et saa kauan

pitää niitä paljaana.

— Ann' mustua, sanoi tyttö ja lennätti heinätukun Heikin silmille.

Syntyi heinäsota, jota toiset niittymiehet naureksien katselivat. Siinä

huiskahtelivat poikien kintut kuin piiskan siimat, ja Lailan pyöreät

käsivarret ja sääret tekivät kivakoita liikkeitä. Väliin pyöri koko

sakki yhtenä keränä heinissä.

— Heinä raapasi käsivarttani, voihkasi Laila, ja nujakka asettui.

— Sitä odotinkin, sanoi setä ja nauroi niin, että vatsa hytkyi.

Jokainen oli saanut pieniä naarmuja. Heikin ylähuuleen oli sänki tehnyt

pitkän haavan.

— Nyt sinusta tuli ristihuuli kuin jäniksestä, kiusotteli Laila. — Ei

vanha mustalais-akkakaan sinua suutelisi.

Heikki otti leikin todeksi ja käänsi selkänsä tytölle. Ja alkoi

vetistellä.

— No raapasiko heinä Heikkiä niin, että itku tuli, sanoi setä. — Jopa

jotakin, iso poika!

Se koski vielä pahemmin ja Heikki pötkäsi metsään.

Ja kun ei kehdannut sieltä enää mennä takaisin niitylle, Lailan

kiusoteltavaksi muka, niin meni kotiin ja rantaan.

Siellä istui verkkomökin kupeelle ja sydän oli kovin kierteellä.

Miten lienevät tulleet siinä pahat ajatuksetkin kiusaamaan ja vaatimaan

huonoon tekoon, josta oli jo saanut olla rauhassa.

Teen uhallakin niin, ajatteli Heikki.

Kenen uhalla? Lailanpa tietenkin. Pitää Paavoa aina parempana. Parasta

kun lähtisi tästä kaupunkiin.

Pääsky lenteli veden rajassa ja istui sitten hänen lähelleen. Näytti

kuin tutkien katselevan häntä. Pieni koivun vesa ja pihlajan oksakin

näyttivät katselevan häntä.

Ei, en minä saa.

Tulivat Lailan surulliset silmät ja katsoivat pitkään ja moittien.

_Mitä_ sinä aiot? tuntui hän kysyvän.

Minä en tosiaankaan tee niin, _en_! Ja nyt minä menen uimaan.

Niittymiehetkin jo tulivat päivälliselle, ja Laila, Paavo ja

Niilo juoksivat rantaan. Heikki päätti, ettei ole koko asiasta

tietävinäänkään.

— Minulle tuli niin kuuma, että piti lähteä uimaan, sanoi hän ja

tarkasteli, mitä Laila mahtoi ajatella.

Nauroi, veitikka. Kyllä kai Laila arvasi, minkä vuoksi hän oli niityltä

lähtenyt. Ja sitäpaitsi setä oli kieltänyt puhumasta toisin, kuin asia

oli.

Laila istui laituripuun päällä ja palmikoi hiuksiaan.

— Minulle tuli niin paha mieli, kun sinä sanoit niin, virkkoi Heikki,

ja sen vuoksi minä lähdin. Ei puhuta nyt enää siitä mitään, eikös?

— Ei. Minä toin sinun vaatteesi niityltä, sanoi Laila ja pulahti

notkeasti järveen.

Paavo ja Niilo pulikoivat jo ruohikossa.

13.

Korjattiin heinää jo kotipellolla. Päivällisen jälkeen lepäilivät

miehet pihamaalla, ja pari miestä katseli kenkiään tervatakseen ne.

— Minä haen terva-astian, sanoi Paavo ja meni sitä liiterin ylälaudalta

hakemaan. Puulaatikon päälle nousten kurkotteli hän astiaa ja miten

lienee niin onnettomasti käynytkin, tervasanko kaatui hänen päähänsä.

Säästyivät toki silmät ja suu tervakylvystä, mutta hiukset ja kaula

olivat kokonaan tervan peitossa.

Parkuen juoksi Paavo pihamaalle.

Hätään joutuivat toisetkin pojat, täti ja Laila.

— No missä sinulle, lapsikulta noin kävi? kysyi täti ja pidätteli

nauruaan. Laila sitä ei voinut pidättää, vaan kiemurteli aivan.

— No ku-un te-er-va-san-ko putosi p-äähäni, parkui Paavo.

Miehet selittivät, että Paavo oli hyökännyt sankoa hakemaan, ennen kuin

he ehtivät kieltääkään.

— Menkää nyt, Heikki ja Niilo, siitä nauramasta, komensi Laila. —

Muuten Paavo parka suuttuu piloille.

Mutta Paavopa ei suuttunutkaan.

— Nyt minun pääni kestää sata vuotta, kun se tuli näin hyvään tervaan,

sanoi hän.

— Haenko minä peilin, että näet, miten kauhean hassun näköinen olet,

sanoi Laila kaapien tervaa Paavon päästä.

— Älä hae. Pahemmin vain suututtaa, kun näen. Nyt sinun kätesikin on jo

tervassa. Sinä Laila olet sitten hyvä, kun puhdistat.

— Suuteletkos silti minua joskus, vaikka minä tulin nyt rumaksi? kysyi

Paavo hiljaa. Hän ei sitä uskonut itsekään, mutta päätti kuitenkin

kysyä. Kun serkku oli kerran niin hyvä, niin ehkä sekin olisi

mahdollista ja kun tervakin saattaisi pysyä hänen päässään koko kesän.

Paavon nenän aluskin oli jo tervassa, mutta Laila suuteli kuitenkin

vastaukseksi Paavon kysymykseen.

Paavo kietasi kätensä serkun kaulaan ja oli vähällä tahria tervaan koko

tytön.

— Älä veikkonen, kun olen jo ilmankin tervassa!

— Kyllä ei mitenkään voi olla paha, kun sinä olet noin hyvä, sanoi

Paavo pyhän innostuksen vallassa. — Jos kaikki tytöt olisivat niin

hyviä, ei pahoja poikia olisi koko maailmassa, päätti hän.

Illalla kuitenkin tuli onnettomuus. Satuttiin suuttumaan leikissä ja

Paavo sanoi poikkipuolisen sanan pojille ja nämä Paavolle vastaan:

— Tervakallo!

Silloin Paavo läjäytti Heikkiä korvalle ja tämä huutamaan. Mutta

Paavolle tuli hätä ja hän juoksi heti Lailan luokse sisään.

— Minä löin Heikkiä korvalle...

— No mutta Paavo! Mitä varten sinä löit?

— Mitäs kun sanoi tervakalloksi, kuohahti Paavo.

Eihän Laila tytti taaskaan voinut pysyä äidillisen vakavana. Nauru

helisi kuin hopeakello tehden hyvää Paavolle.

— Annan tämän kerran, mutta jos vasta olet tuhma, niin en annakaan,

sanoi tyttö.

Paavo meni takaisin poikien luokse.

— Kyllä minä sen vielä sinulle maksan, uhkasi Heikki.

— Minä rupean rauhanvälittäjäksi, teristyi hiljainen Niilo. — Paavon

pitää seistä suorana ja Heikki saa livauttaa hieman korvalle, mutta ei

kovasti. Sovitaanko niin?

— Sovitaan, lupasivat pojat.

Niilo seisoi todistajana kantapäät yhdessä.

Heikin kämmen hieman hipaisi Paavon korvaa. Pääasia, että hän oli

saanut hyvityksen.

14.

Oli lauantai-ilta. Heinänkorjuu oli loppunut ja kuivuvan heinän tuoksu

tulvahteli Hernemaan pelloilla ja pihamaalla. Pojat olivat puuhanneet

päivällä muurainretkeä järven toisella puolella olevalle suolle. Laila

oli piloillaan kieltäytynyt lähtemästä heidän kanssaan.

Pojat jurottelivat rannassa eikä lähdöstä näyttänyt tulevan mitään.

— Minä en viitsi lähteä, sanoi Paavo. — Menkää kahden.

Mieliala oli kovin painostava. Mikä sen tytön turilaan päähän nyt oli

pistänyt.

— Emmekö saisi tovereita muualta, jostain naapurista mukaamme, sanoi

Heikki ja molskautteli kiviä veteen.

Paavo teristyi.

— Ja sinä olisit suostuvainen lähtemään, kunhan tovereita saataisiin,

olivatpa ketä tahansa, kuohahti hän. — Minä toki luulin, että pitäisit

serkusta enemmän.

— Vähät minä hänestä, kun kerran kiusaa tekee, sanoi Heikki.

Laila seisoi saunan seinän takana ja kuunteli hymyillen. Niilo kuuli

hänen naurun hihityksensä ja juttu selvisi onnellisesti.

Järvi oli tyven ja laskevan auringon hehkuvat värit heijastelivat

sen pinnalla. Lämpimän auerta oli ilman rannoilla ja se vaimensi

lukemattomat luonnon ja ihmisäänet hiljaisiksi ja tuskin kuuluviksi.

Pojat olivat ennen Hernemaahan tuloaan kulkeneet ummessa silmin suuren

luonnon keskellä. Setä oli opettanut heitä luonnontunnoillaan näkemään

joka hetki jotain ihmeellistä ja varteenotettavaa luonnossa. Nyt ei

pienin hyttynenkään lentänyt heidän ohitseen huomaamatta.

Nytkin pojat katselivat poutapilviä taivaan rannalla. Siellä oli

lumihuippuisia alppeja, kaupunkeja ja kummallisia eläimiä. Niitä

katsellen vaelteli kuin satujen mailla.

Laila hyräili jotain laulua ja pojatkin tulivat laulutuulelle. Koulussa

laulettiin, mutta milloinkaan ei kehdannut yksin laulaa. Aina oli joku

ilkeämielinen poikaviikari irvistelemässä, jos yrittikin laulamaan,

ja niin se jäi kokonaan. Tuntui nyt kovin hyvältä laulaa sellaisia

vanhoja lauluja kuin "Kultaisessa kartanossa" ja "On tyyni nyt". Tämän

heinäkuun illan he varmasti muistaisivat aina.

Suo oli keltaisenaan lakkoja. Syötiin hyvällä halulla, ja sitten astiat

täyteen.

— Mitäs nyt tehdään, kun ei ole astioita? sanoi Laila.

— Jo me oltiin sitten houheloita, kun ei muistettu ottaa puukkoa

mukaan, sanoi Paavo. — Minä noukin hattuuni.

Keksittiin parempi keino. Terävällä kivellä hangattiin koivusta kuori

rikki. Siten saatiin tuohta. Astioista ei ollut puutetta.

Vähitellen tuli keskiyö, ja taivaan rannalla äsken niin kauniilta

näyttänyt ukkospilvi alkoi jymähdellä.

— Nyt kai meidän on parasta lähteä kotiin, sanoi Heikki.

— Pelkäätkö sinä ukkosta? kysyi Laila naurahtaen.

Pelkäsihän Heikki, mutta ei kehdannut tunnustaa sitä. Pelkäsipä

Paavokin. Kun jyrähti uudelleen, sanoi hän hätäisesti:

— Nyt on parasta suoriutua suoraa päätä kotiin. Saattaa nousta myrsky

emmekä me jaksa soutaa.

— Se on pahempikin pulma, virkkoi Laila.

Kun oli päästy vähän matkaa rannasta, alkoi tuulla. Se oli toki

peräntakaista purjetta. Pojat soutivat minkä jaksoivat.

Salamat leimahtelivat pimenneessä yössä. Se oli kaunista. Tuuli vinkui

ja ryskähteli, ja venhe lenteli kuin kaarna kohisevilla laineilla.

Laila istui vakavana perässä ja hän oli poikien mielestä kuin

kaunistunut siinä luonnonvoimien keskellä.

Oltiin lähellä kotirantaa, kun rupesi satamaan. Vettä tuli kuin

kaatamalla ja meni heti ohuiden vaatteiden läpi.

— Nyt sinä olet sitten vasta herttainen, sanoi Paavo Lailalle, kun

saatiin venhe maalle.

— Niin sinäkin, ihan kuin uitettu kissa, hihitti Laila.

Olipa sauna lähellä ja se oli lämmin. Laila juoksi hakemassa pihasta

jokaiselle kuivat vaatteet, ja kun kiukaassa oli löylyä, kylvettiin

uudelleen ja jututen kuunneltiin sateen ropinata kattoon.

15.

Paavo palasi postia noutamasta ja heilutti kirjettä iloisesti kädessään,

— Äiti tulee, äiti tulee, ja jo tänään! Eikö ole hauskaa, Heikki?

— On, on, sehän on selvä. Anna tänne kirje!

Heikki oli viime aikoina jo kirjoittanut tiheämmin ja muutenkin

kaivannut äitiä joskus. Olo Hernemaassa ja sedän koulu oli kai senkin

aiheuttanut. Hän ymmärsi nyt paljon paremmin äitiä kuin ennen. Hän

olikin kovin usein pahoittanut äidin mieltä. Olipa mukavaa, kun sai

näyttää äidille, mitä oli täällä oppinut, ja kertoa kaikesta.

— Illalla mennään laivarantaan äitiä vastaan, sanoi Paavo. — Mitä

sanot, jos poimisimme marjoja ja veisimme mukanamme hänelle?

— Saahan hän niitä täälläkin, sanoi Heikki.

— Mutta äiti tulisi siitä varmaan hyvin iloiseksi, arveli Paavo.

— Poimitaan vain, myöntyi Heikki. — Saamme niitä kyllä laivalle

mennessä.

Laivarantaan oli matkaa muutamia kilometrejä; ensin vettä ja sitten

maata. Laiva tuli myöhään, ja vasta auringon laskun jälkeen lähtivät

pojat Lailan kanssa mielestään hyvin hauskalle matkalle.

Marjatuohinen pistettiin venheen kokkaan ja uistin perään. Eikös

tarttunutkin iso hauen vonkale uistimeen.

— Siitä saadaan tädille illallinen, sanoi Laila.

Tuli vielä toinen ja kolmaskin ja matka meni huomaamatta.

— Mihin kalat, ettei kettu vie? kysyi Paavo. Setähän oli kertonut, että

kettu oli perso kaloille.

— Viedään puuhun, sanoi Heikki.

Hauet pujotettiin lankaan kidusaukoista ja Heikki kiipesi isoon

näreeseen ja ripusti ne oksalle.

— Mitähän äiti sanoo, kun me puusta pudotamme hauet? arveli Paavo.

— Luulee tulleensa satujen maille, lisäsi Heikki.

— Satujen maita nämä ovatkin, arveli Paavo. — Jos olisi minulla maata,

niin rupeisin maanviljelijäksi. Miten minä saatankaan täältä erota

syksyllä?

Paavo silmäsi Lailaan. Kyllähän muuten, mutta hänestä olisi vaikea

luopua.

Tyttö hymyili ja räppäsi poikaa olalle.

— Ensi kesänä tulet takaisin, sanoi hän.

— Enkö minä saakaan tulla? kysyi Heikki.

— Tietysti, velikulta.

Pojat miettivät itsekseen. Laila oli niin kovin hyvä tyttö, mutta

pitiköhän hän toisesta enemmän kuin toisesta.

Se tuli arkana Heikin huulillekin:

— Sinä kuitenkin pidät Paavosta enemmän kuin minusta.

— Mutta sinä olet vasta höperö, Heikki! Pitäisikö minun sitten pitää

toisesta enemmän kuin toisesta? Se olisi väärin, sanoi Laila, vaikka

tunsikin pitävänsä Paavosta enemmän, ehkä senkin vuoksi, kun Paavo oli

kiltimpi ja sitten sellainen herttainen nallikka.

— Isä sanoo aina, että kaikista ihmisistä täytyy pitää yhtä paljon,

sanoi Laila. — Eikö hän ole teille siitä puhunut?

— On kyllä, myönsi Heikki..

Metsässä oli hiljainen hämärä. Sammakot hyppivät tien yli ja pensaissa

loisteli kiiltomatoja. Kaste oli jo kohonnut ruohoon ja puitten

lehdetkin kiiltelivät kosteana.

Lapset olivat avojaloin. Laila astui sammakon päälle ja kirkaisi.

— Huu, miten ilkeälle tuntui!

Heikki otti sammakon käteensä. Se oli nyt rampa, ja pojat

neuvottelivat, mitä sille tehtäisiin.

— Se pitäisi tappaa, mutta tappaminen on niin kauhean rumaa, arveli

Heikki.

— Mutta jos puhuttaisiin lopettamisesta, niin eiköhän se muuttaisi

asiaa, arveli Paavo.

— No lopettakaa se sitten pian, sanoi Laila sipristäen somasti suutaan,

ja nostaen helmojaan. Jalassa tuntui vielä ilkeältä sammakon kylmyys.

Laiva huusi laiturissa, ja Heikki heitti sammakon metsään, lähtien

juoksemaan Lailan kanssa rantaan. Paavo etsi sammakon heinikosta ja

virkkoi itsekseen:

— Eihän tinua niin heitetä, pittunen raukka. Tapetaan poit kärtimättä.

Kylmä sammakko tuntui ilkeälle kourassa ja Paavon naama oli punainen,

mutta se ei kieltänyt ystävällisesti eläinparalle puhelemasta.

— Noin, ittu tiinä kivellä, minä lyön kalikalla päähäti.

Ja Paavo tähtäsi ja poksautti, mutta isku ei sattunutkaan ja sammakko

hyppäsi virkeänä metsään.

Paavo hämmästyi. Elukka oli ollut tarkkana. Ja nyt olivat toiset

jättäneet hänet.

Paavo lähti juosta kipaisemaan toisten perään. He tulivatkin jo

vastaan, äiti kolmantena.

— Se sammakko oli jo ihan terve ja hyppäsi metsään, sanoi Paavo ja

riensi syleilemään äitikultaa.

— Miten sinä sen paransit? kysyi Heikki tosissaan. Hän luuli Paavon

tehneen jotain sammakolle, että se virkoisi.

— Minä kun aioin napauttaa sitä kalikalla päähän, niin se säikähti.

Istuttiin kivelle ja otettiin kaupunkituliaiset esille. Ja äidille

sateli niin paljon kysymyksiä, ettei hän puoliinkaan ehtinyt vastata.

Mutta rannalla oli iso lokki haistanut puusta poikien kalat ja

ihastunut niihin. Kun Heikki kiipesi kuuseen, ei hän löytänyt muuta

kuin muutamia suomuja.

— Täällä on käynyt varkaita, kuului itkunsekaisesti puusta. — Kuka

kehtasi olla niin kelvoton?

Lokki lenteli rannikolla vainuten mahdollisesti lisää. Pojat

aavistelivat lokkia varkaaksi.

— Sinäkö ne veit? hikkasi Paavo.

Lokin nokasta kuului nirskuva vastaus. Se halusi vielä lisää haukea.

16.

Setä istui poikien kanssa rantakalliolla ja keitti kalaa. Padassa

porisivat äsken ongitut ahvenet ja setä kertoi hauskasti kalojen

elämästä ja tavoista pojille.

— Mistä sinä setä olet saanut tietoja niin paljon, kysyi Paavo.

— Olen tutkinut ja tarkastellut kaikkea. Kun käyttää joka hetken

ajastaan hyödyllisesti, saa oppia paljon. Työtä tehdessään ja

lepohetkinään voi kyllä hyvin tarkastella luontoa ja sillä on aina

jotain uutta näytettävänä.

Pojista oli ollut luonnontiede koulussa vastenmielistä ja läksyt

oli luettu hosimalla. Nyt olivat pojat päättäneet syventyä luontoa

koskeviin oppikirjoihinsa tarmolla. Varmaankin "luonnonmaisteri" tulisi

olemaan mielissään.

Setä pisti pataan voita ja kohta oli ahvenkeitto valmis.

— En ole milloinkaan syönyt näin hyvältä maistuvaa kalaa, sanoi Paavo.

Päivä oli poutainen ja heikko tuulen henkäily veteli viivoja selän

vesiin. Aamulla aikaisin oli lähdetty ja saatu runsas saalis koukuista.

Ne olivat rantalouhussa vasuun hyvin peitettynä. Kun ei hennottu isoja

kaloja keittää rannalla, riipaistiin ongella kyrmyniskaisia selän

ahvenia pataan.

— Elä syö kourillasi, Niilo!

Kun kalat loppuivat, hörpittiin liemi tuohilipeillä suihin.

Se oli erämiesten ateria.

— Keitto loppui kesken, julisti Paavo ja katseli pitkin ripsin toisia.

— Peratkaa vakasta lisää ja pankaa pataan, sanoi setä.

— Kaikkien pitää saada kyllikseen.

— Perkaisit, Heikki, kalat, pyyteli Paavo.

— Peratkoon se, joka syökin. Minun maaruni on täynnä.

Paavo ja Niilo päättivät valmistaa omintakeisesti keiton itselleen.

Setä oli laskeutunut pehmeälle sammalelle lepäämään. Heikkikin valikoi

itselleen loikomispaikkaa ja setä kutsui hänet luokseen.

Setä näytti harkitsevan, miten alettaisi, mutta kysyi sitten suoraan

Heikiltä:

— Vieläkö sinua pahat ajatukset joskus kiusaavat?

— Ei enää. Mutta minä pelkään, että ne taas tulevat, kun koulu alkaa,

ja...

Heikki keskeytti. Hänestä näytti olevan vaikeata sanoa mitä ajatteli.

— Ja mitä sitten? kysyi setä ystävällisesti.

— Kun ei ole tätä kesäistä elämää ja sitten Lailakaan ei ole siellä.

— Eikö sinulla sitten ole siellä niin hyvää toveria kuin Laila? kysyi

setä.

— Ei.

— Mutta kaikki pienet tytöthän ovat hyviä tyttöjä, ja onhan kai

sinullakin siellä joku tyttö, josta hiukan pidät, sanoi setä.

Heikki ei sanonut siihen mitään. Olihan tosin yksi samanluokkalainen,

maalarin Aili, josta hän hieman piti. Tosin hän ei ollutkaan missään

suhteessa niinkuin Laila, mutta hänellä oli kauniit silmät ja hän

nauroi oikein kauniisti. Ja sitten hän oli oikein hyvä. Kyllä hänet

kannatti toverinaan pitää.

— Eikö olekin? uudisti setä kysymyksensä.

— On kyllä, sanoi Heikki arvellen.

— No niin, hänen tähtensä sinun täytyy oppia pitämään kurissa kiusaavat

ajatukset ja ruumiisi puhtaana. Ja myöskin oman itsesi tähden. Olenhan

sinulle jo tästä puhunut paljon ja sinä ymmärrät, miten onnelliseksi

tulee, kun voittaa pajat ajatukset. Eikö sinun ole nyt hyvä olla, kun

tiedät olevasi sellaisesta vapaa?

— On kyllä. Olen tullut niin iloiseksi.

— Siinä sen näet, setäsi ei ole puhunut sinulle turhaa.

— Minä olen siitä niin kiitollinen sedälle, sanoi Heikki.

Pojat puuhasivat kalapatoinensa hieman alempana kalliolla.

— Joko olet maistanut suolaa? kysyi Niilo.

— En, mutta minä luulen olevan siinä sitäkin tarpeeksi. Ei muuta kuin

nostetaan pata kepin nenässä tuonne syvennykseen ja syödään siellä

piilossa, muuten sedän ja Heikin rupeaa myöskin mieli tekemään.

— Tehdään niin.

Paavo otti kepin ja nosti pataa varovasti tulelta. Mutta keppi katkesi

ja pata vieri kaloineen järveen.

— Voi ihme! Nyt meni keitto!

Kumpainenkin ryntäsi tavoittamaan pataa ja sysäsi toisensa järveen.

Vettä valuvina, surkeasti irvistellen noustiin sieltä ja Paavo harasi

kaloja pataan.

Niilolta pääsi itku.

— Minkä tähden sinä no-ostit se-emmoisella ke-epillä?

— Elä itke iso poika. Hyviä nämä kalat ovat, vaikka vähän

huuhtiintuivatkin. Ollaan hissuksiin koko asiasta, etteivät pääse

nauramaan, toimitteli Paavo ja laitteli Niilon eteen parhaimpia

kaloista. Kuitenkin hänenkin suupieltään nyki pahasti ja kurkkua kaivoi

vahinko, joka oli varomattomuudessa tullut.

Heikki oli nukkunut, mutta setä nauroi pitkää naurua kalliolla ja

pyyhkieli vesiä silmistään. Pojat olivat huomanneet sedän naurun ja

Paavo sanoi:

— No nyt setä jo nauraa, mutta ei olla tietävinämmekään. Pitää kai

pyytää setää, ettei kerro Lailalle eikä Heikille.

Kohta kuitenkin pojat nauroivat itsekin keitolleen, jonka liemi kellui

siinä veden pinnalla monivärisenä läikkänä.

17.

Viljaa korjattiin Hernemaan pelloilla. Tuleentunut, kullankeltainen

ruis huojahteli viljavuuttaan täyteläisenä hiljaisessa tuulessa.

Pojatkin saivat olla lyhteitä sitomassa ja se olikin heistä hauskaa

työtä. Sormet tuntuivat ensin kovin aroilta, mutta setä sanoi, että

ne kyllä pian tottuvat tähänkin työhön, koskapa olivat tottuneet

kasvitarhan hoitoonkin.

Leikkuuväki hääri iloisena työssään. Iltapäivällä tuli Heikin ja Paavon

äitikin mukaan ja pojat ihmettelivät, kun hän osasi leikata ruista.

— Tämä se, poikakullat, kaikkein kauneinta ja hupaisalta työtä onkin,

sanoi äiti ja tätä pitäisi osata tehdä jokaisen. Ilman näitä maamiesten

lainehtivia viljapeltoja oltaisiin pian hukassa.

— Se on hyvä, että sinä sen käsität, sanoi setä äidille.

— Kuulehan äiti, minä aion ruveta maanviljelijäksi, sanoi Paavo. — Setä

kyllä opettaa minut oikein hyväksi maamieheksi.

— Hyvähän olisi, jos sinusta kunnollinen maanviljelijä tulisi, virkkoi

äiti. — Se on vain pahinta, ettei ole meillä maata.

— Mutta setäpä sanoo, että pian tulee sellainen aika, että maata saa

jokainen, joka haluaa. Mekin otamme sitten maata, äiti.

— Mutta ensin me kasvamme miehiksi ja lopetamme koulumme, sanoi äiti.

— Setä kyllä on niin hyvä, että joka kesä opettaa sinua maamiehen

tehtäviin.

Setä lupasi sen puolestaan varmasti tehdä.

— Ja ensi kesänä minä jo jaksan kyntääkin, kun tulen tänne Hernemaahan,

päätteli Paavo urheasti.

— Eikö Heikkikin halua maamieheksi? kysyi setä.

Heikki näytti miettivän. Hänestä olisi kyllä ollut hauskaa olla

maamiehenäkin, mutta mukavalta tuntui myöskin ajatella jonakin

virkamiehenä oloa. Se olisi kuitenkin helpompaa.

Senpähän näkee, kun eletään, arveli hän pikkumiehekkäästi. Ehkäpä

hänkin valitseisi maamiehen vapaan ammatin ja ottaisi itselleen sitten

semmoisen soman tytön emännäksi, kuin Laila oli.

Sitä Paavokin mietiskeli.

— Kun minä saan sitten talon itselleni, niin tuletkos sitten minulle

emännäksi, supatti hän hiljaa Lailan korvaan. — Mutta et saa tästä

puhua kellekään. Mitäs arvelet, eikö se olisi kovin hauskaa?

Laila nauroi.

— Voi sinua pikku nallikkaa. Kyllä se varmaan olisi.

— Joko taas sanot nallikaksi, kivahti Paavo. — Saat uskoa, että mies

minusta tulee! Ylioppilaaksi kun pääsen, niin silloin ostan talon, se

on varma!

Paavo istui lyhdeläjälle levähtämään. Pientä maamiestä alkoi jo

väsyttää.

— Ja kyllä sinä äiti nyt saat olla meihin tyytyväinen, sanoi hän hetken

kuluttua. — Meistä on tullut viisaita miehiä tänä kesänä.

Suvituuli leyhytteli ja pelloilla oli kaikki niin kaunista.

18.

Äiti ei joutanut kauan olemaan Hernemaassa. Kun saatiin talvimarjat

kerätyksi, lähti hän kaupunkiin. Siellä oli äidin juurikasvimaa ja

sekin kaipasi vielä hoitoa ja Ynnikkiä lypsi siellä vieras, eikä

Ynnikki siitä pitänyt.

Pojat näkivät tuskaisena päivien luisuvan käsistään. Kohta pitäisi

heidänkin lähteä ja se oli kovin vaikeata ajatellakin.

— Ikävä minullekin tulee, kun te menette, sanoi Laila pojille.

— Niinpä lähde sinäkin kaupunkiin, pyysivät pojat — Lähde vaikka

soppakouluun.

— En minä vielä... sitten muutaman vuoden perästä.

— Ja sitten saat asua meillä ja onpa oikein mukavaa silloin.

Olihan se lähenevän eron katkeruudessa pieni lohdutuksen pisara, että

Laila tulisi joskus kaupunkiin ja asuisi heillä.

* * * * *

Käytiin joka päivä marjaretkillä ja kalassa. Rannalla paistettiin kalaa

ja äidin laittamat päivälliset Hernemaassa jäivät heiltä koskematta.

Se oli onnen aikaa. Setäkin tuli joskus mukaan ja silloin oli yhä

hauskempaa.

Mutta pian tulivat elokuun loppupäivät, ja äitikin oli jo kiirehtänyt

tulemaan kotiin.

Täällähän heidän kotinsa oikeastaan olisi ollutkin, äiti kun vain olisi

ollut täällä.

Alakuloinen päivä se oli, jolloin matkatavaroita laitettiin kokoon.

Laila järjesti heidän matka-arkkunsa ja pojat katsoivat hänen

puuhailuaan. Hän lauleli ja oli reippaalla tuulella, kuten tavallisesti.

— Sinä varmaankin iloitset meidän lähdöstämme, sanoi Heikki.

— Pitäisikö minun itkemään ruveta? Eihän isot pojat saa tulla

hentomielisiksi.

— Ei saakaan, sanoi Paavo. — Me olemme ihan suuria vätyksiä. Pianhan

talvi kuluu ja silloinhan päästään jälleen Hernemaahan. Hauskaahan on

koulussakin. Varsinkin nyt, kun Heikkikin on siellä ahkera.

Heikki muljautti epäluuloisesti veljeensä, mutta huomasi hänen hyvää

tarkoittavan.

Aamulla piti jo lähteä ja illalla kuljettiin vielä kertaan tutut

paikat, ja koko kesän valoisat muistot saivat mielen kaikesta

huolimatta surunsuloiseksi.

— Eikö ajeta vielä kerran selkähevosella? ehdotti Laila.

Renki oli juuri tuonut hevoset pihaan, johon he sattuivat tulemaan

kävelyretkeltään.

— Ajetaan vain.

Tuimaa ravia lasketeltiin hakatietä ja pojat pysyivät nyt jo hyvin

Lailan kintereillä.

— No nyt on sekin hauskuus lopussa, sanoi Heikki, kun hevoset

laskettiin veräjästä hakaan.

— Niin, tämän kesän hauskuus loppuu, mutta syksyn ilot ja talven

riemut on edessä, puheli Laila järkevästi, — Minun mielestäni on

ihmisellä aina riittävästi iloa, olipa missä tahansa, kun täyttää

velvollisuutensa. Eikö niin pojat?

— No se on vissi, tokasi Paavo, ja se nauratti jokaista.

Täti hymähteli ja naureskelikin:

— Taitaapa kesätovereista tuntua ero vaikealta. Pianhan tästä jouluun

päästään ja sitten saatte tulla tänne joululoman ajaksi, koska niin

hyvin täällä viihdytte.

Sekös riemun synnytti.

— Kuuletko Laila, mitä täti sanoo. Me pääsemme tänne jouluksi! Kyllä

sinä täti olet sitten mainio!

Paavo meni kuiskailemaan tädille:

— Saako äitikin tulla tänne jouluksi?

— Saahan toki, lapsikulta!

— Muuten minä en olisi tullutkaan. Kyllä jouluna täytyy olla äidin

mukana.

— Hyvä lapsi olet, kun äitiä muistat, sanoi täti.

— Niin, ja minä tulen aina vain paremmaksi, sanoi Paavo. — Setä on

sanonut, että kun kasvattaa itseään joka päivä, niin tulee oikein

hyväksi.

Täti hymyili pikku Paavolle.

* * * * *

Setäkin puhui vielä illalla pojille hyvin paljon samoista asioista,

joista oli ennenkin puhunut ja lupasi tulla pian käymään kaupungissa.

Eivät milloinkaan sanoneet pojat unohtavansa sedän neuvoja.

Elokuun yö oli lämmin ja kaunis, ja pojat eivät hennoneet mennä

nukkumaan. Ikkunassa seisten katseltiin kirkasta siltaa, jonka kuu veti

salmen yli.

Pojat keskustelivat tulevaisuudesta. Heikkikin arveli rupeavansa

maamieheksi.

— Ja kun ensin koulussa sivistää itseään, niin sitten tuleekin oikein

kunnon maamies, arveli Paavo.

Heikki hahatti.

— Sivistää... sinä olet semmoinen...

— Mikä? kivahti Paavo.

— Semmoinen nallikka, niinkuin Laila sanoo.

— Älä sinä aina minua nakertele. Olen minä yhtä älykäs kuin sinäkin ja

kyllä Laila pitää minusta yhtä paljon kuin sinustakin.

Paavo oli kasvoiltaan ihan punainen. Mitäs kun Heikki aina ärsytteli

häntä.

Laila pisti päänsä ovesta.

— Riitelettekö te täällä? kysyi hän.

— Mitäs kun Heikki aina... tuhahti Paavo.

— Tulkaa sieltä pian kahvipöytään, minulla on kaakku paistumassa. Ja

sitten pitääkin jo pian lähteä laivalle. Tavarat vietiin sinne jo

illalla.

Pojat ihailivat serkun käytännöllisyyttä. Että ihan kakunkin pyöräytti

keskellä yötä.

— Olet sinä verraton.

Lailaa pyöritettiin ympäri.

* * * * *

Laiva tulla töhötti jo selän toisella rannalla. Koetettiin pysyä

rohkeina. Laila lasketteli pilojaan, mutta ei saanut poikia enää

nauramaan. Pianpa hänenkin täytyi kääntyä poispäin ja salata kirkkaat

pisarat, joita alkoi vierähdellä.

— Voi, että kesä on niin lyhyt, sanoi tyttö tukahtuneesti.

— Ja kaupunki niin ikävä, kun sinä et ole siellä, sanoi Heikki.

— Onhan siellä paljon muita.

— No ei yhtään niin reipasta ja mainiota kuin sinä, tokasi Paavo.

Laiva laski laituriin eikä kauan siinä viivytellyt. Laila jäi

kyyneleisenä laiturille.