Cavorin viimeinen tiedonanto.
Näin vaillinainen oli Cavorin viimeistä-edellinen tiedonanto ollut.
On ihan kuin näkisi hänen seisovan tuolla kaukana, keskellä
sinervää hämärää koneittensa ääressä, lähettelemässä meille
ilmoituksia ihan viimeisiin asti, mitään tietämättä meille
harmillisesta häirityksestä, aavistamattakaan jo silloin häntä
vaanivia vaaroja. Tuo onneton tavallisen, terveen ihmis-älyn puute
hänessä on vienyt hänet turmioon. Hän oli puhunut sodasta, puhunut
ihmisten voimallisuudesta ja järjettömistä väkivallanteoista,
heidän kyllästymättömistä ryntäyksistään, heidän väsymättömistä,
hyödyttömistä taisteluistaan. Hän oli saanut koko kuu-maailman
käsittämään ihmisrotua tältä kannalta ja sitten, arvaan minä, tehnyt
tuon kovan onnen tunnustuksen, että hänestä yksin -- ainakin kauan
aikaa vielä -- riippuu, onko vai eikö muitten ihmisten mahdollista
päästä kuuhun. Mihinkä päätöksiin kuulaisten kylmä, epä-inhimillinen
järki tämän johdosta tuli, on minun mielestäni sanomattakin selvä. Ja
kukaties lienee Cavor itsekin vihdoin hoksannut, millä kannalla asiat
oikeastaan ovat. On kuin näkisi hänen vaeltelevan kuussa, omantunnon
vaivoissa siitä, että oli ollut niin anteeksiantamattoman hölläsuinen.
Jonkun aikaa oli Suuri Lunari, arvaan minä, miettinyt tätä uutta
asiaintilaa, ja sillä välin lienee Cavor kulkenut yhtä vapaana kuin
koskaan. Mutta sitten tapahtui kaiketikin jotain, mikä esti hänet
pääsemästä koneittensa luokse edellä kerrotun tiedon-annon jälkeen.
Muutamaan päivään emme saaneet mitään sanomia. Kenties hän oli
silloin audiensilla, koettaen hiukan korjailla entisiä varomattomia
tunnustuksiansa. Kukapa sen tietää?
Ja sitten tuli äkkiä viimeinen tiedon-anto, tuli kuni huuto
yösydännä, kuni huuto, jonka jälkeen taas kaikki on hiljaista. Se on
kaikkein lyhyin tiedon-anto, alkua kahteen lauseen katkelmaan.