Suuri Lunari.
Viimeistä edellisessä tiedon-annossa Cavor kertoo, paikoin
erikoisseikkoihinkin syventyen, kohtauksestansa kuun valtiaan eli
hallitsijan, Suuren Lunarin, kanssa. Cavor näkyy saaneen lähettää
suurimman osan kertomustansa häiriöittä. Lopulla se keskeytyy niin
että jälkimmäinen osa on tullut vasta viikkoa myöhemmin.
Edellinen tiedon-anto alkaa: "Viimeinkin pääsen taas jatkamaan..."
sitten on peräti epäselvä paikka ja senjälkeen jatkuu keskeltä
lausetta.
Viimeksi-mainitun lauseen alusta puuttuva sana on arvatenkin
"väkijoukko". Sitten lukee taas aivan selvästi: "Kasvaa kasvamistaan
sitä myöten kuin lähenemme Suuren Lunarin palatsia -- jos nimittäin
palatsiksi saattaa sanoa jonollista perättäisiä onkaloita. -- Siinä
ammottelevia suita ja naamareita, tuijottelevia silmiä kahden
puolen pelottavia hajuelineitä hämmästyttävän matalan otsan alla.
Siinä kokonainen viidakko pienempiä, toisiaan tyrkkiviä ja iniseviä
olentoja, siinä kypäräpäitä moninivelisine niskoineen kurkistelemassa
toistensa olkapäitten yli ja kainalojen välitse. Kahden puolen minua
astui rivi tympeännäköisiä, litteäpäisiä vartijoita. Se oli liittynyt
meihin heti kuin olimme nousseet maihin veneestä, jossa olimme
kulkeneet Keskijärven kanavia myöten. Vilkassilmäinen taiteilija
oli yhtynyt meihin hänkin, ja ylt'ympärillä kihisi ja kuhisi suuri
paljous kantaja-hyönteisiä, kuljettaen nimenomaa minua varten
aiotuita tarvekaluja. Lopulla matkaa minut nostettiin kantotuoliin,
joka oli tehty notkeasta, minun silmissäni tummalta näyttävästä,
punotusta metallista; kantokanget olivat vaaleampaa metallia. Matkan
varrella keräytyi ympärilleni pitkä ja varsin kirjava saattojoukko.
"Etunenässä kulki airueitten tapaan neljä torvinaamaista olentoa,
pitäen hirvittävää melua. Sitten tuli pyyleviä, varmasti liikkuvia
oppaita ja kummallakin puolen loistava joukko oppineita, jonkunlainen
elävä encyklopedia, joitten, kuten Fiuu ilmoitti, tuli asettua Suuren
Lunarin ympärille, antamaan tarpeenmukaisia selityksiä. (Ei sitä
seikkaa kuullisissa tieteissä, ei sitä näkökohtaa eikä ajattelemisen
metodia, joka ei olisi ollut heidän päässään!) Senjälkeen astui
vartijajoukko ja kantajat, heidän perässään Fiuu kantotuolissa,
Tsipuf melkein yhtä arvokkaissa kantimissa ja sitten minä kaikesta
komeimmassa kantotuolissa, ympärilläni ruuan ja juoman tarjoojat.
Jäljempänä astui taas torvenpuhaltajia, joitten toitotukset ihan
korvia repivät, ja sitten muutamia suurpäitä, tekisi mieli sanoa:
erityisiä kirjeenvaihtajia tai historioitsijoita, joitten oli määränä
huomata ja mieleensä painaa kaikki yksityiskohdat tässä epokan
tekevässä kohtauksessa. Suuri joukko palvelijoita, jotka kantoivat
lippuja, hyvänhajuisia sieniä ja kummallisia symboleja, katosi
takanani pimeyteen. Kahden puolen tietä seisoi rivissä päälliköitä ja
upseereja teräkseltä näyttävissä tamineissa ja heidän takanansa väkeä
pää päässä kiinni niin pitkälle kuin silmäni pimeässä kantoi.
"Täytyy tunnustaani, ett'en ole vieläkään oikein tottunut näihin
seleniitain ilmenemisen vaikutuksiin. Ei tuntunut kovinkaan hauskalta
olla keskellä tällaista aavaa hyönteismerta. Tuokion verran minusta
tuntui samalta kuin mahtaa tuntua niistä ihmisistä, jotka välisti
sanovat: 'hirvittää'. Olin tuommoista tuntenut kerran ennenkin näissä
kuun uumenissa, nimittäin silloin kuin huomasin seisovani aseetonna
ja selkä turvatonna keskellä seleniitoja, mutta paljoa valtavammin
se vaikutti nyt. Kerrassaan mieletöntä tuollainen tunne, ja toivonpa
siitä vähitellen pääseväni. Mutta hetkisen verran, laskiessani kohti
tuon suunnattoman joukon tyrskyjä, minun täytyi pidellä kiinni tuolin
laidasta ja ponnistaa kaikki tahdonlujuuteni, jott'en parahtaisi tai
muulla tavoin ilmaisisi, mitä sisimmissäni liikkuu. Tuota kesti pari
kolme minuttia; sitten rohkaisin mieleni jälleen.
"Astuttiin spiraliportaita myöten ylös pystysuorassa hormissa ja
sitten useampain kupukattoisten ja huolellisesti koristettujen
holvien läpi. Kaikki oli nähtävästikin laiteltu siltä varalta,
että tulija saisi selvän selityksen Suuren Lunarin mahtavuudesta.
Jok'ainoa luola, johon tultiin, näytti suuremmalta ja uhkeammin
holvaillulta kuin edellinen. Tätä yhä lisääntyvän valtavuuden
tunnelmaa lisäsi vielä sinervävalossa fosforioiva harso, joka tiheni
tihenemistään, himmentäen lähelläkin olevia esineitä... Minusta
tuntui kuin astuisin jotain yhä laajenevaa, yhä pimenevää, yhä
vähemmin aineelliseksi käypää kohti.
"Kaikkea tuota moninaisuutta nähdessäni, tunsin oman itseni kovin
mitättömäksi ja arvottomaksi. Parta oli ajamatta, tukka kampaamatta.
Partaveistä ei minulla ollut mukana; ylä- sekä alahuulessa
törrötti karkea sänki. Maan päällä en ole koskaan kiinnittänyt
omaan persoonaani mitään huomiota, paitsi minkä tarpeenmukainen
puhtaus vaatii. Mutta tämähän oli poikkeustila; nythän minun piti
edustaa omaa planettaani ja ihmissukua; nythän, arvelin, minun
vastaan-ottoni riippuu suurissa määrin siitä, millaisen vaikutuksen
minun esiintymiseni tekee. Paljon olisin todellakin antanut, jos
olisin saanut ylleni jotain taiteellisempaa ja arvokkaampaa kuin
ne tamineet, joita päälläni kannoin. Olin ollut ylen varma siitä,
ett'ei kuussa ole asukkaita, ja siksipä en ollut moisia varokeinoja
tullut ajatelleeksikaan. Ja niinpä minulla oli ylläni flanellipusero,
krikettihousut ja kirjavat sukat -- ja kaikissa niissä niin paljon
likaa kuin kuulla suinkin on tarjottavana -- jalassa tohvelit, toinen
korkoa vailla, harteilla levätti, jossa oli läpi päätä varten.
Törröttävä parransänki on sekin kaikkea muuta kuin koristeeksi
sellaisissa kasvoissa kuin minun. Housunpolvessa oli parsimaton
reikä, joka huomattavalla tavalla pyrki näkyviin, kykkiessäni
kantotuolissa. Oikean jalan sukka se itsepintaisesti pyrki
sylkkäytymään nilkkaan. Tiedän vallan hyvin, kuinka paljon vääryyttä
minä moisella esiintymiselläni ihmiskunnalle tein, ja jos millään
keinoin olisin saanut tekaistuksi jotain parempaa ja uljaammalta
näyttävää, niin jo vainenkin olisin yrittänyt. Mutta minen keksinyt
mitään. Tein vain levätilläni mitä suinkin osasin: kiedoin sen
roomalaisen toogan tapaan ympärilleni ja istuin sitten pää pystyssä
niin paljon kuin tuolin huojunnalta suinkin mahdollista oli.
"Kuvailkaa mielessänne suurin pylvässali, missä milloinkaan olette
ollut, himmeässä sinisessä valossa ja harmahtavaa utua täynnä, ja
siinä metallinvärisiä tai vaaleanharmaita joukkoja aaltoilemassa
puoleen ja toiseen niin hassun monikirjavana laumana kuin edellä olen
viitannut. Ajatelkaa tämän salin päättyvän holvikaarelmaan ja sen
takana toinen vielä suurempi sali, ja sen takana taas suurempi ja
niin edespäin. Perimmäisinä hämärtää portaat kuten Ara Coeli portaat
Roomassa... ne nousevat yhä ylemmäs näkymättömiin. Mitä lähemmälle
portaitten juurta tulee, sitä ylemmäs ne näkyvät nousevan...
Saavuin tuosta vihdoin suunnattoman holvikaarelman alle, josta näin
portaitten yläpään.
"Siellä istui Suuri Lunari valta-istuimellaan.
"Hän istui sinisessä, verrattain häikäisevässä valossa. Tämä valo
ja hänen ympärillään oleva pimeys vaikutti sen, että hän näytti
leijailevan tummansinisessä avaruudessa. Ensi alussa hän oli kuin
omaloistoinen pilvi tumman valta-istuimen yläpuolella. Hänen
pääkallonsa laajuus oli varmaankin useampia metrejä läpimitassa.
Valta-istuimen takapuolelta levisi -- syytä siihen en tiedä -- koko
joukko ikäänkuin valonheittäjäin viskaamia säteitä, luoden hänen
ympärilleen kirkkaan sädekehän. Hänen äärellään seisoi kokonainen
parvi henkipalvelijoita, pieniä ja iässä valossa epäselviä,
pidellen ja kannatellen häntä, ja hämäräisessä puolipyöriössä hänen
alapuolellaan parveilivat hänen henkiset käskyläisensä, muistiin
panijat ja laskijat ja etsijät ja passarit ja kaikki nuo kuun hovin
moninaiset hyönteiset. Vähän alempana näkyivät päällysmiehet ja
sanansaattajat ja noitten lukemattomaan portaitten jok'ainoalla
astinlaudalla vartijoita ja portaitten juurella suunnaton, kirjava,
epäselvä, mustaan pimeyteen vihdoin katoava, aaltoileva joukko hovin
alempia arvonkantajia. Myötäänsä he hieroivat jalallaan kivilattiata,
aikaansaaden omituista rapinaa, ja liikuttelivat jäseniänsä, mikä
synnytti kummallista humua.
"Viimeistä edelliseen pylvässaliin tullessani, alkoi musikki soida,
paisuen mahtavaksi äänten pauhuksi. Airueitten huudot vaikenivat
silloin.
"Jo astuin suurimpaan saliin...
"Saattueeni hajaantui viuhkamaisesti. Minun oppaani ja vartijani
erkanivat oikealle ja vasemmalle, mutta minä, Fiuu ja Tsipuf vietiin
kantotuoleissamme hämäräisen permannon poikki jättiläisportaitten
juurelle. Silloin yhtyi soittoon suunnaton, äänekäs hyminä. Fiuu ja
Tsipuf astuivat maahan, mutta minun käskettiin pysyä kantotuolissa --
arvatenkin erityinen kunnianosoitus minua kohtaan. Soitto lakkasi,
mutta hyminää kesti edelleen. Silloin näin näitten kymmenentuhannen
pään yhtaikaa liikahtavan sangen kunnioittavasti. Se veti minunkin
huomioni puoleensa, ja silloin minäkin nostin silmäni tuota sädekehän
ympäröimää ylintä intelligensiä kohti, joka leijaili yläpuolellani.
"Ensi kertaa katsahtaessani säteilevään hehkuun, tuo ylevä pääkallo
muistutti hyvin paljon läpinäkymätöntä rakkoa, jossa huomasi
himmeitä, aaltoilevia eläyksiä. Sitten erotti aivan valtaistuimen
laidan yläpuolella pienet, vetehisen-omaiset silmät, jotka katselivat
hehkusta. Ei kasvoja, vaanivaiset silmät vain. Jonkun ajan perästä
osasin jo erottaa alempana pienen, surkastuneen ruumiin ja niveliset
raajat. Silmät tuijottivat minuun merkillisen tarkasti.
"Suuremmoista se oli. Viheliäistä se oli. Jo siinä unohti sekä
pylvässalit että hymisevät joukot.
"Minua nostettiin portaalta portaalle yhä ylemmäs. Himmeänä hehkuva
pää se näkyi laajenevan, niin että palvelijain ja kannattelijain
ryhmät valtiaan ympäriltä katosivat näkyvistä yhä pimeyteen.
Minä puolestani pitelin kiinni huojuvan kantotuolini laidoista,
tuijotellen Suureen Lunariin, kykenemättä kääntämään silmiäni
minnekään muuanne. Päästyäni vihdoin pienelle paltalle, noin kymmenen
portaan päähän ylimmäisestä sijasta, saavutti soitto loistavimman
kohtansa ja vaikeni, ja minut jätettiin ikäänkuin alastomana tähän
avaruuteen, Suuren Lunarin tutkistelevain silmäin eteen.
"Hän näki nyt ensi kertaa ihmisen ja tutkisteli sitä...
"Minun silmäni laskivat alas hänen mahtavuutensa edessä ja katselivat
hänen ympärillään sinisessä valossa seisovia kalpeita olentoja ja
sitten alas portaita seleniitain tuhatlukuisia laumoja. Vielä kerran
oli mieletön kauhu vallata minut, mutta meni ohi...
"Tätä pysäystä seurasi tervehtiminen. Minut autettiin kantotuolista
alas, ja siinä nyt seisoin neuvotonna, kahden notkean viran-omaisen
tehdessä minun puolestani omituisia ja arvatenkin symbolisia
kädenliikkeitä. Oppineitten encyklopedillinen parvi nousi kaksi
porrasta yläpuolelleni, oikealle ja vasemmalle, valmiina palvelemaan
Suurta Lunaria. Fiuun kalpea olento asettui puolitiehen minun ja
valta-istuimen välille sellaiseen asentoon, että hänen kävi helposti
puhutteleminen niin toista kuin toistakin, kääntämättä selkäänsä
kummallekaan. Tsipuf sijoittui hänen taaksensa. Näppäriä oppaita tuli
minun kummallekin puolelleni, yhä katsoen valtiaasen. Minä istuime
turkkilaiseen tapaan. Fiuu ja Tsipuf laskeusivat alas hekin. Syntyi
tuokion pysäys. Lähinnä olevan hovin katseet siirtyivät minusta
Suureen Lunariin ja takaisin minuun, ja odotuksen sihinää ja sähinää
kuului takana olevista joukoista.
"Äkkiä vaikeni kaikki.
"Ensimmäistä ja viimeistä kertaa minun täällä ollessani vallitsi
kuussa hiljaisuus.
"Kuulin kohta hiljaisen suhisevan äänen. Suuri Lunari puhutteli
minua. Se kuului kuin olisi sormella hieronut lasia.
"Minä katselin häntä tarkasti jonkun aikaa ja vilkasin sitten
valppaasen Fiuuhun. Näitten hentojen olentojen keskellä tunsin
olevani hassun paksu ja lihava ja tanakka. Pääni oli kuin yhtä
piikiveä ja mustaa karvaa. Loin silmäni jälleen Suureen Lunariin.
Hän oli vaiennut. Palvelijat olivat täydessä touhussa, ruiskuttaen
vilvoittavia nesteitä hänen ihollensa.
"Fiuu mietiskeli hetkisen ja neuvotteli sitten Tsipufin kanssa.
Senjälkeen hän alkoi piipittää välttävästi ymmärrettävällä
englanninkielellä, ensi alussa kuitenkin hiukan hermostuneesti, niin
etten ihan joka sanasta saanut selvää.
"'Mm... mm. Suuri Lunari... suvitse sano... suvitse sano... hän on
tieto... mm... että te ole ihmi... hihmi... että te ole ihminen...
se tuli se maaplanetta... Hän suvitse sano... te ole tervatulema...
ja tahto tietä... tietä... 'niin sanoakseni... se teidän malilman
tila... ja miksi syystä te ole tule tänne.'
"Hän pysähtyi. Olin jo ruveta vastaamaan, mutta hän jatkoi, ruveten
tekemään huomautuksia, joitten aihetta minä en oikein käsittänyt,
mutta luulen niitten tarkoittaneen kohteliaisuuksien lausumista
minulle. Hän sanoi, kuinka maa on kuulle samaa kuin aurinko maalle,
ja että seleniitain tekee mieli saada tarkempia tietoja maasta ja
ihmisistä. Edelleen hän puhui, kohteliaisuudesta kaiketi taaskin,
maan ja kuun läpimitan keskinäisistä suhteista, lausuen, kuinka
paljon seleniitat ihmettelevät ja mitä kaikkea ajattelevatkaan,
katsellessansa maata.
"Minä mietiskelin silmät ummessa ja vastasin sitten, että on ne
ihmisetkin ihmetelleet, mitä kaikkea kuussa lieneekään; he ovat
pitäneet sitä elottomana eivätkä suinkaan ole luulleet sen kykenevän
osoittamaan sellaista komeutta, mitä minä tänään olen nähnyt.
Mielihyvänsä osoitteeksi Suuri Lunari pani pitkät siniset säteensä
heiastelemaan kaikilla mahdollisilla tavoin, ja koko salista kuului
nyt piipitystä ja sähinää, kun minun puheeni oli tiedoksi tullut.
"Senjälkeen hän teki Fiuulle muutamia kysymyksiä, joihin minun oli
helpompi vastata.
"Hän sanoi ymmärtävänsä meidän elävän maan pinnalla, jossa meillä
on ilma ja merikin. Viimeksi-mainitun seikan ovat jo hänen
erikoistutkijansa tähtitieteen alalla hänelle selittäneet. Hän
tahtoisi kovin kernaasti saada tarkempia tietoja tuosta, kuten hän
sanoi, omituisesta asiain tilasta, sillä maan suureen tiheyteen
nähden ollaan täällä taipuvaisia pitämään sitä mahdottomana asua. Hän
tahtoi ensinnäkin saada tietää maan lämpömäärän vaihtelut ja kuunteli
suurella harrastuksella minun selityksiäni pilvistä ja sateista.
Hänen mielikuvituksensa avuksi tuli se tosiasia, että ilmakerros
kuun yöllisen puolen päällimmäisissä onkaloissa on usein sumuista.
Häntä ihmetytti se seikka, että ihmisten silmät voivat sietää
auringonvaloa, ja suurella intressillä hän tarkkasi minun kuvaustani
siitä, kuinka auringon kirkkaus meillä lieventyy sinisen värin
kautta, joka syntyy valon taittumisesta ilmassa. Tuskin hän tuota
sentään aivan selväksi sai. Minä selitin hänelle, kuinka ihmissilmän
kehä saattaa kutistaa terää ja siten suojella silmän hentoja sisäosia
liialliselta valolta. Minä sain luvan astua moniaan askelen päähän
valtiaasta, jotta tämä näkisi kehä-elineen toiminnan. Siinä sitä
sitten verrattiin kuulaisen ja ihmisen silmää toisiinsa.
"Ei siinä kyllä, että edellinen on ylenpalttisen herkkä valolle, vaan
se pystyy näkemään _lämpöäkin,_ toisin sanoen huomaamaan jokainoan
muutoksen esineiden lämpötilassa.
"Silmänkehä se oli kerrassaan jotain uutta Suurelle Lunarille. Jonkun
aikaa häntä huvitti laskea valoa minun silmiin ja katsella, kuinka
terät niissä supistuvat. Seurauksena siitä oli, etten minä hetkeen
nähnyt yhtään mitään...
"Siitä oli kumminkin se hyvä, että sain pitää silmäni kiinni, miettiä
vastauksiani ja melkein unohtaa, ettei Suurella Lunarilla kasvoja
olekaan...
"Palattuani jälleen entiselle paikalleni, Suuri Lunari tiedusteli,
mitenkä me suojelemme itseämme helteeltä ja myrskyiltä. Minä siihen
selittämään rakentamisen ja suojalaitosten taitoa. Siinä syntyi
väärinkäsityksiä ja erehdyksiä, luultavasti -- sen myönnän -- minun
vaillinaisen esittämiseni takia. Kesti kauan aikaa, ennenkuin
sain hänet käsittämään, mitä talo on. Hänestä ja hänen hovistaan
näytti olevan peräti hassunkurista, että ihmiset rakentelevat
taloja, koska kerran saattaisivat asua luolissa, ja yhä enemmän
he joutuivat ymmälle, kun koetin saada heidät käsittämään, että
olivathan ihmisetkin ensi alussa asuneet luolissa, mutta että he nyt
rakentelevat maan alle rautateitään ja muita laitoksiaan Taisin tässä
kohden edellyttää liiankin suurta käsitysvoimaa. Yhtä onnistumatonta
oli minun yritykseni saada heidät ymmärtämään, mitä vuorikaivokset
ovat. Jättäen nyt koko tämän asian sikseen, Suuri Lunari kysyi, mitä
me teemme meidän maapallomme sisäosissa.
"Nytkös syntyi sihinää ja piipitystä ihan perimmäisissä parvissa tätä
suunnatonta joukkoa, kun kuultiin minun sanovan, ett'ei meillä ole
yhtään mitään tietoa sen maailman sisimmistä, jonka pinnalla meidän
esi-isämme ovat asuneet jo ylimuistoisista ajoista asti. Kolme kertaa
minun täytyi uudistaa se ilmoitus, ett'eivät ihmiset tuosta 6400
kilometrin suuruisesta maan pinnan ja keskuksen välisestä osasta
tunne kuin parin kilometrin paksuisen kuoren, eikä sitäkään kuin
osapuille. Minä ymmärsin hänen tällä tiedustelullaan tarkoittavan,
miksikä muka minä olin tullut kuuhun, koskapa me niin vähän vasta
omaakaan planettaamme tunnemme, mutta ei hän sillä kertaa ainakaan
vaatinut minulta vastausta siinä kohden, hän kun oli ylen kärkäs
saamaan selvitystä niin moniin omiin, mullin mallin menneisin
käsityksiinsä.
"Hän rupesi jälleen tiedustelemaan ilmaa ja säitä koskevia seikkoja,
ja minä koetin tehdä selkoa alinomaa muuttuvasta taivaasta ja lumesta
ja pakkasista ja pyörremyrskyistä."
-- "Mutta eikös teillä yön tullen ole kylmä?"
"Minä vastasin, että yöllä on kylmempi kuin päivällä."
-- "Jäätyykö teillä ilma?*"
"Minä vastasin kieltävästi, sanoen, ettei meillä kylmä milloinkaan
ylly niin kovaksi, yöt kun ovat lyhyet."
-- "Eikös ilma muutu nesteeksikään?"
"Olin juuri vastaamassa: 'ei', mutta muistin silloin, että ainakin
yksi osa meidän ilmaamme, vesihöyry siinä, muuttuu nestemäiseksi,
synnyttäen kastetta, ja jäätyy, muuttuen huuraksi, ja sehän on aivan
samallainen ilmiö kuin kuun koko ilmakehän jäätyminen pitemmän yön
aikana.
"Siitä sitten puhe kääntyi uneen. Unen tarve, joka maan päällä
neljänkolmatta tunnin kuluessa säännöllisesti valtaa kaikki elävät
olennot, on sekin palanen meidän maallista perintöämme. Kuussa
levätään vain silloin tällöin, erityisten ponnistusten perästä.
"Tästä sain aihetta puhumaan lempeän kesäyön ihanuudesta ja sitten
eläimistä, jotka öiseen aikaan saalistansa vaanivat ja päivillä
nukkuvat. Puhuin jalopeuroista ja tiikereistä. Mutta nyt he joutuivat
kerrassaan ymmälle, sillä kuussa, merta lukuun-ottamatta, ei ole
ainoatakaan eläintä, joka ei olisi kesy ja kuulaisen tahdon alainen,
ja sellainen on ollut asianlaita jo ikimuistoisista ajoista. Siellä
on aavemaisia vesiolentoja, mutta ei kamalia petoja, ja peräti vaikea
on kuulaisen käsittää, että jotain väkevää ja suurta olisi olemassa
'ulkona' yössä..."
[Nyt seuraa pari kolme kymmentä sanaa, jotka ovat aivan epäselviä.]
"Suuri Lunari puheli sitten hovinsa kanssa, minun ymmärtääkseni,
ihmisen pintapuolisuudesta ja lyhytjärkisyydestä: hänhän asustaa
maanpallonsa pintaa vain, on aaltojen ja tuulten ja tilan sattumain
alainen, ei ole kyennyt lannistamaan petoja, jotka hänen, sukunsa
kimppuun karkaavat, ja sittenkin uskaltaa hyökätä toiseen planettaan.
Tämän syrjään-puhelun aikana minä istuin omissa mietteissäni, käyden
sitten hänen pyynnöstänsä selittämään ihmisten eri lajeja. Sen
johdosta tuli tutkistelevia kysymyksiä."
-- "Samatko ihmiset maan päällä tekevät kaikellaisia töitä? Mutta
kukas ajattelee? Kukas hallitsee?"
"Minä esitin hänelle demokraatisuuden pääpiirteet.
"Sen tehtyäni, hän määräsi jäähdyttäviä nesteitä otsalleen ja käski
minun toistaa esitykseni, jonka hän kaiketi oli ymmärtänyt väärin."
-- "Eikö siis itsekukin tee eri töitä?" -- kysyttiin minulta.
"Minä myönsin, että muutamat ovat ajattelijoita, muutamat
virkamiehiä, muutamat metsästäjiä, muutamat mekaanikoja, muutamat
taiteilijoita, muutamat työmiehiä."
-- "Mutta _kaikki_ he ovat itsenäisiä", -- lisäsin minä.
-- "Mutta eikös he ole eri muotoisia aina sitä myöten, mitä kukin
tekee?"
-- "Ei, minkä päältä päin saattaa huomata", -- vastasin minä, -- "tai
puvussa kenties on erotusta... Henkisten voimain puolesta he sentään
hiukan eroavat toisistaan."
-- "Heidän täytyy henkisten voimain puolesta olla hyvinkin
erillaisia", -- ilmoitti Suuri Lunari; -- "muutoinhan he kaikki
pyrkisivät tekemään samaa."
"Päästäkseni parempaan sopusointuun hänen ennakkokäsitystensä kanssa,
minä sanoin hänen arvelujensa olevan oikeita."
-- "Kaikki tuo piilee heidän aivoissansa", -- selittelin minä. "Jos
voisi nähdä ihmisten henkiä ja sieluja, niin kukaties niissä huomaisi
yhtä paljon erotusta ja moninaisuutta kuin seleniitoissakin. Maan
päällä on suuria ihmisiä ja pieniä ihmisiä, ihmisiä, jotka ulottuvat
kauas, ja ihmisiä, jotka kykenevät astumaan nopeasti; on meluisia,
toitottavan torven tapaisia ihmisiä, ja ihmisiä, jotka muistavat,
vaikkeivät ajattelekaan..." [Taas kolme epäselvää sanaa.]
"Hän keskeytti minut, palaten äskeiseen väitteeseni."
-- "Sinähän sanoit, että kaikki ovat itsenäisiä?" -- intti hän.
-- "Jossain määrin", -- vastasin minä, mutta pelkään sotkeneeni hänen
käsityksensä entistä epäselvemmäksi.
"Hän veti esiin repäisevän seikan."
-- "Tarkoitatko", kysyi hän, -- "ettei teillä ole ylimmäistä
maanvaltiasta?"
"Minä ajattelin jos ketä, mutta vakuutin lopultakin, ettei meillä
sellaista ole. Selitin sitten hänelle, että ne itsevaltiaat ja
keisarit, joita maan päällä on koeteltu pitää ylivaltiaina, ovat
vihdoin menehtyneet juomiseen tahi paheisin tai väkivallan kautta,
ja että se laaja ja vaikutusvaltainen osa ihmiskuntaa, johon minä
kuulun, nimittäin anglosaksilainen kansa, on päättänyt olla moisia
yrityksiä enää tekemättä. Tuo oli hänelle yhä kummempaa."
-- "Mutta mitenkä teissä voi säilyä sekään määrä viisautta, mikä
teissä on? -- kysyi hän, ja minä selittämään, kuinka me täydennämme
meidän vaillinaisia [tästä on jäänyt pois joku sana, kaiketikin:
'aivojamme'] kirjastoilla ja kirjoilla. Minä selitin, kuinka meidän
tieteemme kasvaa lukemattomain pikku ihmisten yhdistetyn työn avulla.
Siihen hän huomautti vain, että me, huolimatta yhteiskunnallisesta
raakuudentilastamme, olemme nähtävästikin saaneet aikaan yhtä ja
toista: muutoinhan emme olisi päässeet kuuhun. Erotus on kumminkin
silmäänpistävä: tiedon mukana seleniitat kasvavat ja muuttuvat;
ihmiset sen sijaan keräävät tietoja ympärilleen ja pysyvät elukoina,
joilla on pysyväinen ulkokuori. Tämän hän sanoi..." [Jonkun matkaa
taas epäselviä sanoja.]
"Sitten hän tiedusti minulta, millä keinoin maassa liikutaan, minä
annoin hänelle kuvauksen rautateistä ja laivoista. Hetken aikaan
hän ei voinut käsittää, että meillä on höyryä käytetty noin sata
vuotta, mutta, asian perille päästyään, hän oli kovin ihmeissään.
(Merkillisenä seikkana olkoon mainittu, että seleniitatkin käyttävät
vuotta ajanmittana, vaikken minä heidän laskutapojansa ymmärrä. Sillä
ei sentään väliä, koskapa Fiuu on selvillä meidän laskutavastamme.)
Kävin sitten puhumaan hänelle siitä, että kaupunkeja on maan päällä
ollut vasta yhdeksän- tai kymmenentuhatta vuotta, ja ettei ihmiskunta
vielä ole liittynyt yhdeksi ainoaksi veljeskunnaksi, vaan että maan
päällä on monta erillaista hallitusmuotoa. Tämä pani hänet ymmälle;
Ensi alussa hän luuli tarkoittavani vain hallintoalueita."
-- "Valtio ja valtakunnat meillä ovat vain alkupiirteitä siitä
asiaintilasta, joka kerran tuleva on, -- sanoin minä ja sain siten
aihetta puhua hänelle..." [Tässä on 30-40 sanaa, joita on mahdoton
lukea.]
Suureen Lunariin teki syvän vaikutuksen se seikka, että eri
ihmisryhmät pitävät niin lujasti kiinni omasta kielestään itsekukin.
Se oli hänestä niin mieletöntä.
-- "Ihmiset tahtovat olla yhteydessä keskenänsä eivätkä sittenkään
tahdo", -- arveli hän.
"Senjälkeen hän tiedusteli hyvin tarkoin sodan asiaa. Ensi alussa hän
hämmästyi eikä ollut uskoa kuulemiansa."
-- "Sitäkö sinä oikein tarkoitat", -- kysyi hän, saadakseen
varmuutta asiassa, -- "että te juoksentelette ympäri maatanne,
tuota maata, jonka rikkauksien keräämisessä te tuskin olette vielä
alkuunkaan-päässeet, ja tapatte toisianne petojen syötäviksi?"
"Minä sanoin hänen olevan ihan oikeassa. Hän yltyi nyt kyselemään,
saadakseen mielikuvitustansa parempaan vauhtiin:"
-- "Mutta eikös teidän laivanne ja pienet kaupunki pahaisenne kärsi
tuosta vahinkoa?" kysyi hän, ja minä huomasin, kuinka omaisuuden
ja elämänmukavuuksien hävittäminen oli tehnyt häneen yhtä valtavan
vaikutuksen kuin miestappokin. -- "Kerro enemmän. Esitä noita asioita
piirroksissa. Min'en oikein käsitä niitä."
"Ja minä kävin, vaikka hiukan vastenmielisestikin, kertomaan hänelle
maallisen sodan kulusta.
"Minä selvitin, mitä muotoasioita noudatetaan sotaa aloitettaessa,
puhuin varoituksista ja ultimatumeista, ylipäällikkyydestä
ja sotajoukkojen marssittamisesta. Kuvasin sitten, millaisia
ne ovat ne manövrit ja asemat ja tappelut. Puhuin linnain
piirittämisestä ja valloittamisesta, nälästä ja kärsimyksistä
kaivannoissa ja kuolijaiksi paleltuneista etuvartijoista. Kerroin
paoista ja yllätyksistä, epätoivoisesta viimeiseen mieheen
seisomisesta ja pakolaisten säälimättömästä takaa-ajamisesta ja
kaatuneista taistelukentällä. Kerroin niinikään entis-ajoista,
maahan-hyökkäyksistä ja verilöylyistä, Hunneista ja Tatareista,
Muhammedin ja kalifien sodista, ristiretkistä. Ja mitä enemmän minä
juttelin ja Fiuu minun sanojani tulkitsi, sitä suuremmaksi yltyi
liikutuksen humina ja nurina seleniitoissa.
"Minä kerroin, kuinka panssarilaiva voi ampua tonnin painoisen luodin
parinkymmenen kilometrin päähän ja lävistää sillä 20 jalkaa paksun
rautaseinän, ja kuinka me voimme ohjata veden-alaisia torpedoja.
Kuvasin sitten Maksim-tykin toiminnan ja Colenson tappelun. Tuo oli
Suuren Lunarin mielestä niin uskomatonta, että hän väliin keskeytti
tulkin ja kysyi minulta, onko asianlaita todellakin niin. Se se
varsinkin tuntui heistä epäillyttävältä, kun kerroin ihmisten menevän
ilolla ja riemulla... (? tappeluun)."
-- "Mutta eihän ne sitä toki mielellään tee?" -- tulkitsi Fiuu.
"Minä vakuutin, että minun rotuni ihmiset pitävät tappeluja kaikkein
kunniakkaimpina tapauksina elämässään. Tuota kuullessaan hämmästyi
koko seleniitain lukematon lauma."
-- "Mutta mitäs hyvää sodasta on?" -- kysyi Suuri Lunari
hellittämättä.
-- "Oo, mitä taas siihen _hyvään_ tulee"... -- vastasin minä. --
"Sehän harventaa väkilukua!"
-- "Mutta mitä se on tarpeen...?"
"Nyt syntyi pysäys. Vilvoittavia nesteitä ruiskutettiin jälleen hänen
otsalleen, ja sitten hän puhui taas."
[Hamasta siitä kohdasta asti, jossa Clavor puhuu täydellisestä
hiljaisuudesta kuussa, ennen hänen ensimmäistä keskusteluansa Suuren
Lunarin kanssa, on näissä tiedon-annoissa ollut huomattavissa
aaltoilemisia. Tästä puolin ne alkavat häiritä yhä enemmän. Niihin
on ilmeisestikin syynä säteileminen jostakin lähteestä kuussa, ja ne
kun myötäänsä pyrkivät Cavorin merkkien tielle, niin tulee pakostakin
siihen luuloon, että joku kokeilija yrittää omilla merkeillään tehdä
Cavorin tiedonantoja epäselviksi. Ensi alussa ne ovat vähäisiä
ja säännöllisiä, niin että jonkinmoisella huolellisuudella saa
kertomuksesta sentään selvän, paitsi joistakuista sanoista Sitten
ne paisuvat suuremmiksi ja käyvät säännöttömiksi, muistuttaen
kirjoituksen yli tehtyjä kynänvetoja. Hetkeen aikaan nämä viipposet
ovat aivan auttamattomissa, katoavat sitten kokonaan, niin että
moniahta sana jää aivan selväksi, mutta uudistuvat kohta jälleen
tiedon-annon loppuun saakka, ja niissä kohdin on ihan mahdoton
saada selvää, mitä Cavorilla on ollut sanomista. Miksikä --
jos tätä todellakin on pidettävä tahallisena häirityksenä --
miksikä seleniitat sallivat hänen jatkaa näitten tiedon-antojen
lähettelemistä ja olla siinä suloisessa harhaluulossa, että ne
selvinä perille tulevat, vaikka heidän vallassansa olisi ollut
paljoa selvempi ja mukavampi keino: estää hänet kokonaan tietoja
lähettelemästä, -- siihen en osaa sanoa mitään. Näin vain näkyy
käyneen, enkä muuta tiedä. Viimeinen katkelma kertomusta Suuresta
Lunarista alkaa keskeltä lausetta:]
... "tiedusteli tarkoin minun salaisuuttani. Ennen pitkää sain heille
selitetyksi, kuinka minä jo siitä saakka kuin olin huomannut heidän
tieteellisyytensä korkean kannan, olen kummastellut, ett'eivät
he jo aikaa sitten ole keksineet 'cavoriitia'. Huomaan heidän
kyllä tunteneen sen teoreetillisena aineena, mutta pitäneen sitä
käytännöllisesti mahdottomana, koskapa kuussa kaiketikaan ei ole
heliumia, ja helium..."
[Helium sanan viimeisten kirjainten yli kulkee taas noita häiritseviä
koukeroita. Huomattakoon tarkoin sana "salaisuuttani", sillä sen,
ja yksinomaa sen perustuksella käy mahdolliseksi ymmärtää seuraava
tiedon-anto, joka, niinkuin me Mr. Wendigeen kanssa uskomme, on hänen
viimeisensä.]