XXIV.

Seleniitain luonnonhistoria.

Cavorin tiedon-annot, seitsemännestä ruveten seitsemänteentoista

asti, ovat niin katkonnaisia, ja niin täynnään taistelemisia, että

niistä tuskin saa ehjää kertomusta kokoon. Tieteellisessä painoksessa

ne tietysti julaistaan täydellisinä, mutta tässä lienee sopivinta

jatkaa vain lyhennyksillä ja otteilla, niinkuin edellisessäkin

luvussa. Jokainoa sana on meillä ollut tarkan kriitillisen

punnitsemisen alaisena, ja minun omista lyhykäisistä muistoistani

ja vaikutelmistani kuussa on ollut verraton apu monenkin seikan

selvittämisessä, mikä muutoin olisi jäänyt aivan käsittämättömäksi.

Henkisinä olentoina me luonnollisestikin kiinnymme enemmän

seleniitain omituiseen yhteiskuntaan, jossa Cavor näkyy eläneen

arvossa-pidettynä vieraana, kuin tuon kaukaisen maailman fyysillisiin

oloihin.

Olen luullakseni jo selittänyt, että minun siellä näkemäni

seleniitat ovat ihmisen kaltaisia siinä, että käyvät pystyssä

ja ovat neliraajaiset. Yleensä olen, pään muotoon ja jäsenten

niveltymiseen nähden, verrannut heitä hyönteisiin. Olen senkin

maininnut, kuinka kuun pienempi painovoima on vaikuttanut sen, että

heidän ruumiinrakennuksensa on haurasta. Cavor vakuuttaa kaikissa

kohdin todeksi nämä huomioni. Hän sanoo heitä "eläimiksi", vaikkei ne

tietysti sovi mihinkään osastoon maallisten eläinten luokitusta, ja

lisää: "kaikeksi onneksi ei anatomian hyönteistyyppi maan päällä ole

noussut yli erään, verraten pienen koon." Suurimmatkaan hyönteiset

maanpäällä -- joko vielä tavattavat tai jo sukupuuttoon kuolleet

-- eivät ole kuin 6 tuuman pituisia, "mutta täällä, kuun pienemmän

painovoiman alla, näyttää eläin voivan saavuttaa sekä inhimillisen

että epäinhimillisen koon ja on ihan varmaan yhtä paljon hyönteinen

kuin selkäpiillinen."

Muurahaisista hän ei nimenomaa puhu mitään, mutta hänen viittaustensa

kautta minun silmieni eteen astuu myötäänsä muurahainen: sen vireä,

mutta kaipaamaton toimeliaisuus, sen äly, sen yhteiskunta-järjestys,

ja erittäinkin se seikka, että niiden joukossa, paitsi kahta

päälajia, joka tavataan kaikissa eläimissä, nimittäin uros- ja

naaraspuolta, on vielä koko joukko sukupuolettomia olentoja,

työmiehiä, sotilaita ja sen semmoisia, jotka kaikki eroavat

toisistaan rakenteen, luonteen, voiman, työnlaadun puolesta ja

sittenkin ovat samaa lajia. Seleniitoissa nimittäin huomataan

myöskin hyvin monta eri muotoa. Tietysti ne eivät ainoastaan ole

kokonsa puolesta paljoa suuremmat muurahaisia, vaan, ainakin Cavorin

mielestä, älyssä, moraalissa ja yhteiskunnallisessa taidossa paljoa

korkeammallakin kannalla kuin ihminen. Muurahaisia on neljä viisi eri

muotoa; seleniitoja sitä vastoin melkein lukemattomia.

Minä puolestani olen koettanut esiintuoda paljonkin eroavaisuuksia

niissä seleniitoissa, joita satuin kohtaamaan ulommaisissa kuun

osissa. Nämä eroavaisuudet koossa ja ruumiinjäsenten suhteissa olivat

ainakin yhtäsuuret kuin mitä erillaisimpiin rotuihin kuuluvissa

ihmisissä. Mutta nämä minun huomaamani eroavaisuudet hälvenevät ihan

mitättömiin niitten suunnattomain monipuolisuuksien rinnalla, joista

Cavor puhuu. Näyttää kuin noita minun näkemiäni ulommaisten kerrosten

seleniitoja käytettäisiin vain samanlaatuisiin toimiin: kuunvasikkain

paimenina, teurastajina, lihamiehinä ja sen semmoisina. Mutta kuun

sisäosissa -- sitä en minä tähän saakka osannut aavistaakaan -- näkyy

elävän joukottain muunlaatuisia seleniitoja, jotka eroavat toisistaan

koon, voiman ja ulkomuodon puolesta, olematta kumminkaan eri lajia,

vaan ainoastaan saman lajin eri muotoja. Kaikessa monipuolisuudessaan

on heissä muutamia yhteisiä tuntomerkkejä, jotka tietävät heidän

olevan yhtä sukua. Kuu on kyllä tavallaan suunnaton muurahaiskeko,

mutta siinä ei kumminkaan ole ainoastaan neljä viisi eri lajia

muurahaisia, vaan monta sataa eri lajia seleniitoja, joissa melkein

kaikki välimuodotkin ovat edustettuina.

Tämä seikka näkyy Cavorille selvinneen sangen pian. Enemmän

johtopäätösten kuin hänen kertomustensa nojalla on minulle käynyt

selväksi, että hänet ottivat vangiksi paimenet noitten toisten

seleniitain johdolla, "joilla oli suuremmat raivot (päät?) ja paljoa

lyhemmät raajat." Huomattuansa, ettei häntä saa keihäänpistoillakaan

liikkeelle, he kantoivat hänet pimeyteen, astuivat sitten kapeata

lankkuporrasta myöten, arvatenkin samaa kuin se, jonka päässä minä

olin tehnyt tenän, ja laskivat sitten semmoiseen laitokseen, jota

hän ensi iskuun nähtävästikin piti jonkinlaisena hissinä. Siinä se

hänen ilmapallonsa, jota kaiketi emme olleet pimeässä erottaneet. Se,

mitä minä olin pitänyt kuilun yli kulkevana porraslautana, olikin

luultavasti ollut rinneportaitten ylimmäinen astin. Siinä häntä

sitten vietiin yhä enemmän kirkastuviin luoliin. Ensi alussa oli

hiljaista ympärillä -- seleniitain sihistelyjä lukematta -- mutta

sitten tultiin keskelle vilkkaasti pauhaavaa liikuntaa. Ei aikaakaan,

niin jo hänen silmänsä olivat siksi tottuneet tähän synkkään

pimeyteen, että hän alkoi yhä selvemmin ja selvemmin erottaa esineitä

ympärillään, kunnes epämääräisyys vihdoin pukeutui selvärajaisiin

muotoihin.

"Kuvailkaa mielessänne", sanoo Cavor seitsemännessä tiedon-annossaan,

"lieriömäinen hormi, neljännesmailia läpimitassa, ensi alussa sangen

himmeä, sitten yhä kirkastuva, sisäseinässä suuret spiraliportaat,

jotka, matalan kaiteen suojaamina ja jyrkemmässä kierteessä kuin maan

päällä olisi mahdollinen ajatellakaan, kulkevat alaspäin, kadoten

vihdoin siniseen syvyyteen. Kun nyt lisäksi kuvailette tuntevanne

itsenne tavattoman keveäksi ja huomaatte, että päänhuimaus on ihan

outoa -- silloin alatte käsittää minun ensimmäisiä vaikutelmiani.

"Ylöspäin samallainen näky kuin alaspäinkin. Tuntui kuin olisi

katsellut suunnattomaan, jyrkkälaitaiseen suippoon. Tuuli

puhalsi siinä alaspäin, ja kaukaa ylhäältä olin kuulevinani

kuunvasikkain ammuntaa: niitä ajettiin ulkolaitumilta sisäosiin. Ja

spiraliportailla sekä ylhäällä että alhaalla kihisi seleniitoja,

kalpeita, omavaloisia olentoja, jotka katselivat meitä tai

hääräilivät oudoissa toimissa.

"Senjälkeen näin -- vai lienenkö ollut näkevinäni -- lumihiutaleen

lentävän alas jäisen tuulen mukana. Eikä aikaakaan, niin jo muuan

pieni olento, ihmishyönteinen, riippuen kiinni laskinvarjosta, läheni

verkalleen kuun sisäosia.

"Kun vieressäni istuva isopäinen seleniita huomasi minun uteliaana

kääntävän päätäni sinnepäin, viittasi hän kärsämäisellä kädellään

erääsen laiturin tapaiseen laitokseen, joka kaukana alhaalla näkyi

riippuvan ilmassa. Se näkyi kohoavan sieltä yhä ylemmäs, meidän

vauhtimme myötäänsä yhä vähetessä, ja oli muutaman minutin perästä

meidän kohdallamme ja pysähtyi. Meidän puoleltamme viskattiin sinne

köysi, laitos sidottiin kiinni, ja nyt kihisi ympärilläni suuri parvi

seleniitoja, jotka tungeskelivat, nähdäkseen minua.

"Kummallista joukkoa tuo. Jo ensi silmäykseltä minä hämmästyin,

nähdessäni, kuinka sanomattoman paljon erillaisuutta noissa kuun

olennoissa on.

"Tuskin oli kahta samallaista tuossa tunkeilevassa joukossa.

Erillaisia he olivat muodolleen, erillaisia koolleen; kaikki

huimaavan monet eri muodot siinä pisti silmään. Muutamat

työntäytyivät esiin, lykäten muita syrjään, toiset pyöriskelivät

kumppaniensa jaloissa. Kaikki he muistuttivat kummallisesti

hyönteisiä, jotka jos jollain tavoin koettivat matkia ihmistä,

mutta kaikissa oli jotain liioiteltua: kellä tavattoman pitkä käsi,

niinkuin hyväkin tuntosarvi; kellä taas koivet pitkät, niinkuin

olisi kävellyt puujaloilla; ken oli lykännyt kasvonaamarinsa laidan

nenämäiseksi esineeksi, joka teki hänet pelottavissa määrin ihmisen

näköiseksi, kunnes näki hänen ilmeettömän, ammoittelevan suunsa.

Paimenissa varsinkin huomasi mitä monipuolisimpia muodonvaihteluita:

kellä pää leveä ja matala, kellä pitkä ja kapea, muutamilla

tavattoman pieni, ja ruumis rakkomainen. Kummallisinta kaikista,

ainakin sillä hetkellä, oli minusta se, että näillä asukkailla

tässä maan-alaisessa maailmassa, joka on peninkulmain paksuisilla

kallioseinillä suojattu päivänpaisteelta sekä sateelta, oli

_sateenvarjot_ käsissä, samantapaiset kuin maan päälläkin käytetyt.

Silloin muistui mieleeni äskeinen varjon suojassa laskeva olento.

"Nämä kuulaiset menettelivät aivan samoin kuin ihmisparvikin olisi

menetellyt tällaisessa tapauksessa: ne lykkivät ja tyrkkivät

toisiansa, kiipesivät toistensa hartioillekin, nähdäkseen minut

edes vilaukselta. Yhä suuremmaksi heidän joukkonsa paisui, ja yhä

lähemmäksi he työntäytyivät minun oppaitteni kiekkoja" -- Cavor ei

selitä, mitä hän tällä tarkoittaa. -- "Yhä uusia olentoja ilmaantui

hämärästä näkyviin, ja yhä enenevällä hämmästyksellä minä katselin

heitä. Ja nyt minut pantiin jonkinlaiseen kantotuoliin. Väkevät

käsivarret nostivat sen olkapäilleen, ja niin lähdettiin minua

viemään tuon kihisevän lauman lävitse, niihin huoneisin, jotka kuussa

oli määrätty minun käytettävikseni. Ylt'ympärillä oli pelkkiä silmiä,

kasvoja, naamareita... siinä kuului suhinaa, niinkuin kovakuoriaisten

siipien ääntä, ja seleniitain sirkutusta..."

Edelleen käy selville, että hänet vietiin "kuusikulmaiseen

huoneesen", jossa häntä pidettiin jonkun aikaa vankina. Myöhemmin

hänelle suotiin melkoisen paljon vapautta, miltei niin paljon

kuin sivistyneessä kaupungissa maan päällä saattaa suoda. Kuun

salaperäinen hallitsija ja vallitsija näkyy määränneen kaksi

"suuripäistä" seleniitaa vartioimaan ja pitämään häntä silmällä

ja pyrkimään hänen kanssaan henkiseen yhteyteen mikäli suinkin

mahdollista. Ja -- niin hämmästyttävältä ja uskomattomalta

kuin kuuluneekaan -- nämä kaksi olentoa, nämä fantastilliset

ihmishyönteiset, nämä toisen maailman asukkaat, saattoivat ennen

pitkää käydä ajatusten vaihtoon Cavorin kanssa maallisella kielellä.

Heistä puhuessaan Cavor käyttää nimiä Fiuu ja Tsipuf. Fiuu, sanoo

hän, oli noin viisi jalkaa pitkä. Alaraajat olivat hennot ja pienet,

noin 18 tuumaa; jalat ohuet, kuussa tavallista muotoa. Niitten päällä

huojui lyhyt vartalo, vavahtaen joka sydämensykkäykseltä. Hänellä oli

pitkät, pehmeät, moniniveliset kädet ja niitten päässä sieppomainen

kosketin; niska oli monipoimuinen, kuten tavallista, mutta tavattoman

lyhyt ja paksu. "Hänen päänsä", -- sanoo Cavor, nähtävästikin

viitaten johonkin ennen lähettämäänsä kuvaukseen, joka on häipynyt

avaruuteen -- "on kuussa tavallista tyyppiä, mutta merkillisesti

sieventynyt muodoltaan. Suu on tavallista ilmeetöntä, ammoittelevaa,

laatua, mutta tavattoman pieni ja alaspäin kääntynyt. Pienet silmät

sivuilla."

Tsipuf näkyy olleen hyvinkin samallainen hyönteinen, "kasvot" vaan

pitemmät.

Cavorin seurueesen kuului sitä paitsi kantotuolin-kantajia,

vinokylkisiä, tavattoman lujaharteisia olentoja, ovenvartijoita ja

litteäjalkainen passari.

Se tapa, jolla Fiuu ja Tsipuf ryhtyivät puhelua harjoittamaan, oli

varsin, yksinkertainen. He tulivat "kuusikulmaiseen" kammioon,

jossa Cavor oli vankina, ja rupesivat matkimaan jokikistä ääntä,

minkä häneltä kuulivat, yskimisestä alkaen. Cavor näkyy sangen pian

käsittäneen heidän tarkoituksensa ja ruvenneen toistelemaan samaa

sanaa monta kertaa, osoittaen samalla, mitä milläkin tarkoitetaan.

Samaa menettelyä käytettiin sitten luultavasti yhä edelleen. Fiuu

tarkasteli Cavoria ensin, osoitti sitten hänkin esineen ja lausui

kuulemansa sanan.

Ensimmäinen sana, minkä hän sai opituksi, oli "ihminen" ja toinen

"kuulainen", jota Cavor näkyy kiireissään käyttäneen "seleniitan"

asemesta. Päästyään selville sanan merkityksestä, Fiuu toisti sen

Tsipufille, joka heti sai sen päähänsä hänkin. Täten he oppivat

ensimmäisessä rupeamassa toista sataa englanninkielistä nimisanaa.

Myöhemmin he näkyvät ottaneen mukaansa erään taiteilijan, joka

kuvilla ja piirroksilla avusteli selitysten antamista, Cavorin

piirustukset kun olivat jotenkin kömpelöitä. Hänellä oli, sanoo

Cavor, "näppärä käsi ja tarkka silmä", ja tavattoman nopeasti hän

näkyi piirustaneenkin.

Yhdestoista tiedon-anto on ilmeisesti vain katkelma jostain

pitemmästä kertomuksesta. Muutamien vaillinaisten, epäselväin

lausetten perästä hän jatkaa:

"Vähänpä olisi hauskuutta muille kuin kielitieteen harrastajille,

ja minäkin joutuisin liian loitos pääasiasta, jos kävisin juurta

jaksain selittelemään näitä väsyttäviä harjoituksia. Ja tokkopa

tarkoin osaisinkaan esittää kaikkia käänteitä ja väänteitä näissä

molemmanpuolisissa ponnistuksissa. Teonsanoista selvittiin kyllä

pian, ainakin sellaisista kohteellisista teonsanoista, joita osasin

selittää piirustusten avulla. Laatusanat ne menivät leikkiä lyöden

nekin, mutta kun tultiin abstraktisiin nimisanoihin, määräsanoihin

ja sellaisiin kuluneisin lauseparsiin, joilla maan päällä saa niin

paljon lausutuksi, silloin tuntui kuin olisi koettanut korkkipaidassa

sukeltaa veteen.

"Nämä vaikeudet olivat tosiaankin voittamattomia, kunnes kuudennella

kertaa saatiin vielä neljäs apulainen joukkoon, muuan olento, jolla

oli pää kuin potkupallo, ja jonka vahvin puoli oli pulmallisten

vertausten selittely. Hän astui sisään hajamielisenä ja kompastui

tuoliin, ja tarvittiinpa vaikeain seikkain esittämiseen jommoinenkin

määrä huutoja ja nykimisiä ja iskuja, ennenkuin hän perille pääsi.

Mutta asian päästä kiinni saatuaan, hän osoitti hämmästyttävää

käsitysvoimaa. Milloin vaan piti ajatella enemmän kuin mihin Fiuu

pystyi, vaikkei tämänkään käsitysvoima kovin suppea ollut, aina tuo

paksupäinen olento otettiin silloin avuksi. Hän puolestaan ilmoitti

johtopäätöksensä Tsipufille, jonka piti panna kaikki mieleensä. Niin,

Tsipuf se oli meillä semmoinen tosiasiain varastoaitta. Ja niin sitä

taas päästiin eteenpäin.

"Kesti kauan, eikä sittenkään kauan -- päivissä se aika on luettu --

ennenkuin jo todellakin osasin pakinoida näitten kuun hyönteisten

kanssa. Ensi alussa se tietysti kävi kiusallisen vitkallisesti,

mutta vähitellen kumminkin rupesimme ymmärtämään toisiamme. Minun

kärsivällisyyteni se kohosi ihan huipuimmilleen. Fiuu se on, joka

tavallisesti ääntä pitää, alkaen aina hyvin pitkällä muminalla

'Mm... mm.' On hän jo oppinut kaksi lauseparttakin, nimittäin: 'niin

sanoakseni' ja 'nähkääs'. Ja niillä hän sitten höystää kaikkia

sanottaviaan. Tuosta taiteilijasta hän esimerkiksi puhelee näin:

"'Mm... mm... hän... niin sanoakseni... piirusta... vähä söö... vähä

joo... piirusta. Ei mitä muu. Viha kaikki kuin ei piirusta kuin hän.

Äkä mees. Viha kaikki kuin piirusta parempi kuin hän. Viha joka

mees. Viha kaikki kuin ei aatella koko malililma piirusta. Äkä mees.

Mm. Jos mitä muu, se ei mitä, mut vaan piirusta... Hän tahto te...

nähkääs... joka uus assi, pitä piirusta. Paha... ilke... vai?'

"'Ja tämä' -- kääntyen Tsipufiin, -- 'tämä rakasta muistele sana.

Muistele ihme paljo enempi kuin kuka. Aatele ei, piirusta ei... mut

muistele. Hän kerto historia... kerto kaik. Yks kerta vaan kuule...

niin jo kerto.'

"En olisi uskonut unissanikaan näkeväni tuota: nuo omituiset

luontokappaleet tässä alituisessa pimeydessä -- minä sanon

luontokappaleet, sillä ei lähempi oleskelukaan heidän seurassaan

kykene lieventämään sitä tunnetta, että heissä on jotain

epä-inhimillistä -- piipittävät ja piipittävät, kunnes osaavat

maallisten ihmisten tapaan puhua yhtäjaksoisesti, kyselevät,

vastailevat. Tuntuu kuin olisin siirtynyt takaisin lapsuuden

satujen aikaan, jolloin muurahainen ja heinäsirkka kinastelivat, ja

mehiläinen vihdoin heidän riitansa ratkasi..."

Näitten kieliharjoitusten aikana Cavor näkyy saaneen melkoista

helpotusta vankina-olossaan. "Se pelko ja epäluulo, mikä heissä

heräsi ensimmäisen kohtauksemme johdosta", sanoo hän, "hälvenee

hälvenemistään sikäli kuin huomaavat, että kaikki, mitä minä teen,

perustuu järkevään harkintaan"... "Nyttemmin saatan mennä ja tulla

aivan mieleni mukaan, toisin sanoen saan pitää huolta vain omasta

itsestäni. Täten pääsin tämän koneen ääreen, ja kun sitten onnellisen

sattuman kautta löysin tarpeeksi aineksia, joita kyllä löytyy tässä

varastoluolassa, niin kävi minun mahdolliseksi ruveta lähettämään

näitä ilmoituksia. Eikä minua tähän saakka ole millään muotoa

koetettu häiritä tässä toimessa, vaikka olen Fiuulle ihan suoraan

sanonut antavani tietoja maahan."

-- Te puhu ne muu kanssa? -- kysyi hän, katsellen minun toimiani.

-- Muitten kanssa, -- oikaisin minä.

-- Muitten kanssa, -- toisti hän. -- Aha, ihmisisten, vai?

Ja minä jatkoin työtäni.

Näissä tiedon-annoissaan Cavor myötäänsä korjailee ennen antamiansa

ilmoituksia sitä mukaa kuin uudet havainnot ovat saattaneet häntä

uusiin johtopäätöksiin. Siksipä on seuraavia otteita lukeminen

jonkinmoisella varovaisuudella. Ne on poimittu yhdeksännestä,

kolmannestatoista ja kuudennestatoista tiedon-annosta, mutta näinkin

katkonnaisina ja vaillinaisina ne kumminkin luovat tuon omituisen

yhteyskunnan elämästä niin täydellisen kuvan kuin ihmiskunta moneen

miespolveen suinkin saattaa toivoa.

"Kuussa", sanoo Cavor, "jokainen kansalainen tietää asemansa. Siihen

hän on synnynnästään asti määrätty. Huolellinen opetus ja kasvatus

ja mekanillinen käsittely tekevät hänet lopulti niin kykeneväksi

omaan erikoiseen tehtäväänsä, ett'ei hänellä ole muuhun halua eikä

elineitäkään. 'Ja mitäpäs hän niillä tekisikään?' sanoi Fiuu. Jos,

esimerkiksi, sen ja sen seleniitan on määrä tulla matemaatikoksi,

niin tätä tarkoitusperää opettajat ja kasvattajat yksinomaa silmällä

pitävätkin. He tukauttavat hänessä kaikki taipumukset muihin toimiin

ja edistävät hänen matemaatillisia luonnonlahjojaan täydellisellä

psykologisella taidolla. Hänen aivonsa kasvavat tahi ainakin hänen

aivojensa matemaatilliset elineet kasvavat, muun osan edistyessä vain

sen verran kuin tämän oleellisen osan kannattamiseen tarvitaan. Ja

niinpä vihdoin -- lepoa ja ravintoa lukuun ottamatta -- hänen ainoana

elämän-ilonansa on tämän kyvyn harjoittaminen ja kehittäminen, hänen

ainoana harrastuksenaan sen käyttäminen, hänen ainoana seurustelunaan

yhdessä-olo muitten spesialistien kanssa tällä alalla. Hänen

aivojensa kasvaessa, kaikki muu virkeys ja toiminta hänen ruumiissaan

näkyy kutistuvan mitättömiin. Hänen jäsenensä surkastuvat, sydän

ja ruuansulatus-elineet pienenevät, nuo hyönteiskasvot kätkeyvät

paisuneitten piirteitten suojaan. Hänen äänensä on pelkkää pärinää,

joilla hän ilmaisee matemaatisia kaavojansa. Kuuro hän näkyy olevan

kaikelle muulle, paitsi näppäräin problemain lausumiselle. Nauraa

hän ei osaa lainkaan, paitsi silloin kuin äkkiä sattuu keksimään

jonkun paradoksin. Mielenliikutusta hän tuntee vain silloin kuin joku

uusi laskelma on selvitettävä. Ja tällä tavoin hän pääsee elämänsä

päämäärän perille.

"Jos taas siitä ja siitä seleniitasta pitää säätämän kuunvasikkain

paimen, niin jo pienestä pitäin häntä harjoitetaan ajattelemaan ja

noudattamaan sitä elämänlaatua. Hänen parhaimpana hauskuutenansa

on oleva kuunvasikkain tunteminen, hoitaminen, ajaminen. Hänet

kasvatetaan jänteväksi ja vikkeläksi, hänen silmänsä karaistaan

tällaisen paimen-elämän ahtaiden puitteitten piirissä. Kuun

sisäosain oloja hän ei harrasta lainkaan; kaikkia niitä seleniitoja,

jotka eivät ole perehtyneet kuunvasikkain hoitoon, hän katselee

välinpitämättömyydellä, ivalla, jopa vihamielisyydelläkin. Hänen

ajatuksensa askaroivat yksinomaa laitumilla, hänen murteensa on

täydellistä kuunvasikka-murretta. Mutta hänkin rakastaa ammattiansa

ja työskentelee siinä kaikin puolin onnellisena. Ja niin on laita

kaikissa seleniitain oloissa ja kohtaloissa: itsekukin on täydellinen

osa maailmankoneistossa...

"Nuo suurpäiset olennot, joitten suoritettavana henkinen työ

on, muodostavat tässä omituisessa yhteiskunnassa tavallaan

ylhäisön. Ylimmäisenä heidän joukossaan, korkeimpana määränä kuun

intelligensiä, on tuo suuri hermokeskus, Suuri Lunari, jonka

eteen minä pian olen astuva. Hengenlahjain rajaton kehittyminen

intelligensi-olennoissa on mahdollista sen kautta, että heiltä

puuttuu kokonaan tuo luinen pääkallo, tuo omituinen luukoppa, joka

verhoaa ihmisen aivoja ja käskijänä säätää: 'tähän saakka, mutta

ei kauemmas.' Heitä on kolme eri luokkaa, jotka tarkoin eroavat

toisistansa vaikutuksen ja arvon puolesta. Ensinnäkin toimitsijat,

joihin Fiuukin kuuluu. Ne ovat näppäriä ja ovelia olentoja, itsekukin

edesvastauksessa niin ja niin suuresta kuutiotilasta kuunmassaa.

Toiseksi neuvonantajat, sellaiset kuin tuo suurpäinen ajattelija.

Niitten suoritettavina on erityisiä tehtäviä. Kolmanneksi oppineet,

kaiken tiedon varastoaitat.

"Tähän viimeksi-mainittuun luokkaan kuuluu Tsipuf, ensimmäinen

maallisten kielten professori kuussa. Näihin kolmannen luokan

olentoihin nähden on ohimennen mainittava, että tuo rajaton aivojen

kasvaminen on tehnyt tarpeettomaksi kaikkien sellaisten mekanillisten

apuneuvojen keksimisen, joita ihminen tarvitsee. Ei kuussa ole

kirjoja eikä muistiinpanoja, ei kirjastoja, eikä piirroksia

kallioitten kyljissä. Kaikkinainen tieto on kasattuna noihin

laajenneisin aivoihin, aivan samoin kuin Texasin hunajamuurahaiset

kantavat hunajavarastojaan laajentuneissa vatsoissansa. Somerset

House ja British Museum -- ne ovat kuussa eläväin aivojen säilyttämiä

kokoelmia...

"Toimitsijat -- huomaan ma -- tarkastelevat minua useimmiten

sangen suurella mielenkiinnolla joka kerta kuin heitä kohtaan. He

keskeyttävät työnsä, katsoa ammotellen minua, ja kyselevät Fiuulta,

joka vastailee heille. Ne kulkevat puoleen ja toiseen, mukanansa

suuret määrät kantajia, passareita, julistajia, laskuverhon pitäjiä

-- kirjava joukko. Suurin osa neuvon-antajista ei välitä minusta

vähääkään, niinkuin eivät välitä toisistaankaan, tahi huomaavat

minut, ruvetakseen vain suurisuisesti vetämään esille erityisiä

taitojansa. Oppineet ne enimmästä päästä ovat sulkeutuneet

läpitunkemattomaan ja horrosmaiseen itsetyytyväisyyteen, heräten

siitä vain silloin kuin joku kieltää heidän suuren oppineisuutensa.

Tavallisesti on heidän ympärillään pieniä vartijoita ja passareita,

usein myöskin pikkaraisia, vilkkaannäköisiä, ventoja nais-olentoja,

jotka lienevät heidän vaimojansa. Muutamat syvemmin oppineet, ollen

liian kookkaita liikkumaan omin neuvoin, kannattavat itseänsä

omituisissa kantotuoleissa, ja kunnioittavalla hämmästyksellä

minä katselen noita tietojen hyllyviä hyytelöitä. Tänne, näitten

sähkökoneitten ääreen, tullessani, jossa minun sallitaan vapaasti

liikkua, tuli minua vastaan juuri yksi tuollainen oppinut

kummallisissa kantimissa, pää suunnattoman suuri ja paljas, iho

ohutta. Hänen edellään kulki kummallisia, torvikasvoisia airueita,

jotka julki julistivat hänen kuuluansa ja mainettansa.

"Olen jo maininnut, mitä saattojoukkoa intelligenttien seurassa

tavallisesti kulkee: oppaita, kantajia, lakeijoita. Ne ovat kuin

ylimääräisiä koskettimia ja lihaksia, täydentämässä noitten

ylenpalttisesti, kehittyneitten henkien ruumiillisia vajavaisuuksia.

On heillä mukanaan tavattoman nopeita sanansaattajiakin, joilla on

raajat kuin hämähäkeillä, ja kädet varjostimen pitämistä varten,

samoin palvelijoita, joitten huutoon kuollutkin heräjäisi. Näitten

olentojen toimena on vain totella ja tehdä, mitä käsketään.

"Suuri osa näitä olentoja, joita kulkee ylös ja alas spiraleja

myöten, ja jotka täyttävät ilmapallot ja laskuvarjojen avulla

putoilevat minun ohitseni, -- ne kuuluvat arvatenkin työntekijäin

luokkaan. Muutamat heistä ovat sanan täydessä merkityksessä

konekäsiä. Niinpä kuunvasikkain paimenen ainoa käsi on muodostunut

kiinniottamista, nostamista ja ajamista varten, jota vastoin muu osa

ruumista ei ole kuin välttämätön lisäke tuolle tärkeimmälle raajalle.

Toisilla taas, joitten toimena luullakseni on kelloa soittavain

koneitten hoitaminen, on suunnattoman herkkä kuulo; toiset taas,

jotka pitävät huolta tärkeistä kemiallisista töistä, ovat varustetut

mitä tarkimmalla hajuaistilla; toisilla ovat jalat litteät,

ihan kuin polkusimia varten luodut; toiset, joitten sanottiin

olevan lasinpuhaltajia, näyttävät olevan pelkkiä keuhkoja. Mutta

hämmästyttävän tarkasti, huolellisesti ja sirosti itsekukin heistä

tehtävänsä suorittaa. On siellä sitten heidän joukossaan myöskin

kamminvääntäjiä, tavallista väkeä, joitten velvollisuutena ja ainoana

riemuna maailmassa on olla pienten konelaitosten käynnissäpitäjiä.

"Ja kaikkien näitten asiain yli valvojina on koko joukko kaikkein

rotevimpia olentoja, mitä kuussa olen ikinä nähnyt. Ne muodostavat

täällä tavallaan polisivoiman, joka arvatenkin on jo pienestä pitäen

toimeensa harjaantunut. Se se hillitsee erehtyväisiä taipumuksia

pääsemästä valtaan ja katsoo, että suurpäitä pidetään asianmukaisessa

arvossa ja kunniassa.

"Hyvin olisi intressanttia nähdä, kuinka näitä erillaisia olentoja

harjoitetaan itsekutakin eri ammattiinsa. Toistaiseksi tuo asia on

minulle vielä hyvin hämärä. Sen verran tiedän vaan, että erityisten

koneitten hoitajia, esimerkiksi, valmistetaan sillä tapaa, että heitä

nuorina pidetään purkeissa, joista vain eturaajat pistävät esiin.

Tämän korkealle kehittyneen teknillisen kasvatuksen mukaan karaistaan

noita 'käsiä' kiihottavilla aineilla ja ravitsevilla ruiskeilla, jota

vastoin muut ruumiin-osat päästetään surkastumaan. Fiuu se selitti

-- ellenhän nyt häntä aivan väärin ymmärtänyt -- että nämä pienet

olennot ensi alussa näyttävät kärsivän tuollaisesta pitelystä, mutta

piankin tottuvat kohtaloonsa. Muun muassa hän vei minut katsomaan,

kuinka muutamia notkeakoipisia sanansaattajia taivuteltiin ja

venytettiin jos jollain lailla. Kyllähän nämä silmäykset tällaisiin

kasvatusmetodeihin vaikuttavat minuun vastenmielisesti, mutta

toivonpa tuon tunteen pian hälvenevän ja ennen pitkää saavani nähdä

yhä enemmänkin heidän ihmeellisestä yhteiskunta-järjestöstään.

Ilkeältä tuntuu vieläkin, ajatellessani noita purkeista ulospistäviä

raajoja, mutta on se sittenkin paljoa inhimillisempää menettelyä

kuin meillä maan päällä, jossa lasten annetaan ensin kasvaa

ihmis-olennoiksi ja sitten tehdään heistä koneita.

"Ihan äskettäin -- mennessäni yhdettä- tai kahdettatoista kertaa

sähkökoneeni luo -- sain nähdä omituisia puolia työväen elämästä.

Sillä kertaa en lähtenyt oppaineni spiraliportaita ja Keskijärven

rantoja myöten, vaan oikotietä pitkän, pimeän käytävän kautta.

Saavuttiin tuosta erääsen suureen, matalaan, verraten jotensakin

valoisaan luolaan, jossa nenääni tuli omituinen maallinen haju. Valo

tuli nopeasti paisuvista sienimäisistä kasveista, jotka, muistuttivat

maallisia tatteja, mutta olivat miehen korkuisia, jopa korkeampiakin."

-- 'Syövätkö kuulaiset näitä?' -- kysyin minä Fiuulta.

-- 'Söö-ö; se ole ravinto.'

-- 'Mutta hyvät ihmiset!' -- huudahdin minä. -- 'Mitäs tuo on?'

Silmiini oli sattunut muuan tavattoman suuri ja kömpelönnäköinen

seleniita, joka liikkumattomana makasi alassuin noitten sienirunkojen

välissä. Me pysähdyimme.

-- 'Kuollutko?' -- kysyin minä uteliaana, sillä tähän saakka en ollut

vielä nähnyt yhtään kuollutta kuussa.

-- 'E-hei!' -- huudahti Fiuu. -- 'Se ole se ku teke töö... mutta nyt

ei ole töö. Ne anta se pikkisen joomista... ja se nukkuma... niin

kauan kuin ne taas tarvitse hän. Ja miksi vasten hän heräjämä, hä? Ei

se nyt tarvitsema kulkema ympäri.'

-- 'Tuolla vielä yksi!' virkoin minä.

"Ja todellakin: koko tuo suunnaton tattitanner oli kuin pippuroitu

noilla alassuin makaavilla olennoilla. Siinä ne nukkuivat huumauksen

unta, kunnes niitä taas tarvitaan, ja siinä oli heitä jos

minkälaisia. Muutamia heistä me vähällä vaivalla saimme käännetyiksi

seljälleen, jolloin minä sain tilaisuuden katsella heitä tarkemmin

kuin tähän saakka. Käännettäessä he ääntelivät, mutta eivät sentään

heränneet.

"Yksi heistä varsinkin teki minuun syvän vaikutuksen, kaiketikin

siitä syystä, että hänen asemansa tuossa omituisessa valossa

muistutti selvästi ihmistä. Hänen eturaajansa olivat, pitkiä,

kehittyneitä koskettimia -- hän oli nähtävästikin joku näppärä

käsityöläinen. -- Hänen asentonsa tiesi alistuvaa kärsimystä.

Erehdystä tämä luulo minussa kaiketikin oli, mutta niin se minusta

vain näytti. Ja kun Fiuu oli pyöräyttänyt hänet takaisin tattien

väliin, tuntui minusta kuin palanen hyönteistä tuossa työntekijässä

jälleen olisi tullut näkyviin.

"Tämä todistaa vain, kuinka mieletöntä on tottumus tunteissa. Antaa

unijuomaa työmiehelle, jota ei tarvita, ja vieräyttää hänet syrjään

-- se on ihan varmaan paljoa parempi kuin ajaa hänet tehtaasta pois

ja päästää pitkin katuja kuljeksimaan ja nälkää näkemään. Kaikissa

monimutkaisissa yhteiskunnissa tapahtuu milloin yhden milloin toisen

erikoistyön alalla pysäyksiä, ja sellaisen menettelyn kautta kuin

kuussa käyvät nuo työväen levottomuudet kokonaan mahdottomiksi.

Ja kumminkin -- niin nurinpäistä on välisti se tieteellisestikin

sivistyneitten mieli -- minä en siedä enää nähdä noita makaavia

olentoja loistavain sienten rauhallisessa pylväistöissä, vaan olen

tästä puolin välttänyt tuota oikotietä, vaikka entinen onkin paljoa

pitempi, epämukavampi ja meluisampi.

"Seleniitain sukupuoli-oloista, vaimon ottamisesta ja miehelle

menosta, syntymisestä ja sen semmoisesta on minulla toistaiseksi

vielä sangen vähän tietoja. Mutta mitä enemmän Fiuu oppii

englanninkieltä, sitä selvemmälle minä tästäkin asiasta pääsnen".

Tähän juuri tämä Cavorin tiedon-anto pahaksi onneksi keskeytyy. Niin

katkonnaista ja kiusallista kuin edellisen luvun sisällys onkin,

antaa se kuitenkin ylimalkaisen, leveäpiirteisen kuvauksen tuosta

aivan oudosta ja ihmeellisestä maailmasta, jonka kanssa meidän oma

maailmamme tulee tekemisiin ties kuinka pian jo. Tuo aika-ajottainen

tiedon-antojen tipahtelu, liima vastaanotto-neulan kuiskaus täällä

vuoriston hiljaisuudessa, on ensimmäinen merkki muutoksista

inhimillisissä oloissa, muutoksista, joita ihmiskunta tähän asti on

tuskin osannut aavistaakaan. Tuo meidän maanpallomme seuralainen

kätkee helmassaan uusia elementtejä, uusia laitteita, uusia

traditioneja, valtavan lavinin uusia aatteita, voimakkaan rodun,

jonka kanssa me ehdottomasti joudumme taistelemaan yliherruudesta, ja

kultaa yhtä viljalti kuin täällä rautaa ja puuta...