Ote Mr. Cavorin kuudesta ensimmäisestä sanomasta.
Kaksi Mr. Cavorilta jo aikaisemmin tullutta tiedon-antoa saattaa
varsin hyvin jättää isompaan nidokseen. Niissä kerrotaan vain hyvin
lyhyesti pallon rakentamisesta ja meidän lähdöstämme. Muutamissa
yksityiskohdissa ne esittävät asiaa hiukan toisin kuin minä.
Intressantteja ne kyllä ovat, olematta kumminkaan missään kohden
erittäin tärkeitä. Cavor puhuu pitkin matkaa minusta niinkuin
konsanaankin jo kuolleesta miehestä. Kertoessaan meidän tulostamme
kuuhun, hän näkyy muutteleivan mielialasta toiseen. "Bedford raukka",
niin hän puhuu minusta, ja: "tuo poloinen nuori mies". Hän moittii
itseänsä siitä, että oli viekoitellut "nuoren miehen, jolla ei ollut
tarpeeksi edellytyksiä tällaiseen seikkailuun," lähtemään pois
siitä planetasta "jossa hänellä epäilemättä oli kaikki menestymisen
mahdollisuudet". Minun mielestäni hän antaa liiankin vähän arvoa
minun tarmolleni ja käytännölliselle taidolleni, joka kyllä tuli
tarpeen hänen teoreetillista palloansa kuntoon pantaessa. "Perille
tultiin", sanoo hän, puhumatta mitään sen enempää meidän matkastamme
avaruuden halki, aivan kuin olisi rautatietä myöten jonnekin
pistäytty.
Ja sitten hän käy tekemään minulle yhä enemmän ja enemmän vääryyttä,
vääryyttä, sanon minä, niinkin suurissa määrin, etten mointa olisi
odottanut mieheltä, joka on opetettu etsimään totuutta. Katsellessani
uudestaan kaikkea sitä, mitä näistä asioista olen kirjoittanut,
täytyy minun sanoa olleeni läpikotaisin oikeampimielinen häntä
kohtaan kuin hän minua. Sangen vähän minä olen lievennellyt, enkä
pois ole jättänyt mitään. Mutta hänen kertomuksensa se kuului näin:
"Ennen pitkää oli huomattavissa, että kaikinpuolinen muutos oloissa
ja ympäristössä -- suuri painon alennus, ohennut, mutta silti sangen
happirikas ilma, siitä kiihtynyt lihasten toiminta, kummallisten
kasvien nopea kehittyminen näkymättömistä itiöistä, synkkä taivas --
että kaikki tuo sai matkakumppalini tavattomaan kiihkotilaan. Kuussa
hänen luonteensa näytti pahenneen. Mies kävi ärtyisäksi, kiivaaksi,
riitaiseksi. Rajumielisyydessään hän syödä ahmi jättiläismäisiä
pumpukoita, siitä hänen päänsä joutui pyörälle, ja se se saattoi
meidät seleniitain vangeiksi, ennenkuin olimme saaneet pienintäkään
tilaisuutta tutkimaan, millaista väkeä ne ovat..."
(Kelpasi ne "pumpukat" hänellekin, mutta siitä hän ei puhu mitään.)
Samaan henkeen hän sitten jatkaa:
"Tultiin tuosta heidän kanssaan erääsen hyvin hankalaan tienkohtaan,
jossa Bedford, väärinkäsittäen heidän viittauksensa", -- kauniita
viittauksia! -- "raivostui silmittömäksi, hyökkäsi heidän päälleen ja
löi kolme miestä kuolijaiksi. Ei sellaisen pahanteon jälkeen auttanut
minunkaan muuta kuin lähteä pakoon hänen kanssaan. Sittemmin saimme
vielä taistella suuren joukon kanssa, joka koetti sulkea meiltä tien,
ja siinä heitä kaatui vielä lisäksi seitsemän kahdeksan miestä.
Suureksi on arvattava näitten olentojen suvaitsevaisuus, koskeivät
heti kohta tappaneet minua, saatuaan minut uudestaan kiinni. Pääsimme
sitten Bedfordin kanssa takaisin kuun pinnalle, siihen kraateriin,
jossa ensin olimme laskeneet maihin, ja erosimme toisistamme,
etsimään palloa kumpikin omalta haaraltamme. Ennen pitkää minä
kohtasin joukon seleniitoja. Heillä oli kaksi johtajaa, jotka
ulkomuodonkin puolesta olivat merkillisesti toisenlaisia kuin kaikki
tähän saakka näkemämme seleniitat: pää oli suurempi, ruumis hennompi
ja huolellisemmin verhottu. Yritettyäni jonkun aikaa päästä heistä
pakoon, minä putosin vuorenhalkeamaan, löin pahasti pääni ja vioitin
polvilumpioni. Kosken enää voinut ryömiäkään, niin päätin antautua,
jos nimittäin sallivat minun niin tehdä. He suostuivat ja, nähdessään
minun avuttoman tilani, kantoivat minut kuun sisäosiin takaisin.
Bedfordia en enää nähnyt, enkä ole hänestä sen koommin enää mitään
kuullutkaan enempää kuin luullakseni kukaan seleniitoistakaan. Joko
hänet yllätti yö kraaterissa tahi, mikä luultavampaa on, hän löysi
pallon ja läksi sen kanssa tiehensä, ennättääkseen minun edelleni.
Mutta, pelkään minä, hän ei osannut hallita palloa ja on käynyt
pitkällisempiä kohtaloita kohti avaruuksissa ".
Siitä ruveten Cavor jättää minut syrjään ja rupeaa antamaan
intressantimpia tietoja. Minun on varsin vastenmielistä ruveta
hyödykseni käyttämään julkaisijan asemaa, esittääkseni kaikki vain
minulle edullisessa valossa, mutta minun täytyy vastustaa sitä
käännettä, minkä hän asialle antaa. Hän ei puhu mitään katkonnaisesta
tiedon-annosta tuossa veripilkuilla tahratussa paperissa, jossa hän
kertoi tai koetti kertoa ihan toista. Tuo ansiokas antautuminen --
sen minä väitän -- on ihan uusi näkökohta, jolle hän on asettunut
siitä saakka kuin huomasi olevansa turvassa seleniitain keskellä.
Ja mitä tuohon "ennättääkseni minun edelleni" tulee, niin minä
mielelläni jätän tämän moitteen lukijan ratkaistavaksi kaiken sen
nojalla, mitä hän asiasta tietää. En minä mikään mallikelpoinen mies
ole, -- niin pitkälle en tavoittelekaan, -- mutta saattaako minua
syyttää _semmoisesta_?
Mutta tähänpä se minulle tehty vääryys loppuukin. Tästä ruveten
saatan tyynellä mielellä julaista Cavorin tiedon-annot, hän kun
niissä ei enää puhu minusta mitään.
Näyttää siltä kuin hänen kohtaamansa seleniitat olisivat vieneet
hänet johonkin "suureen kaivokseen" kuun uumenissa, ja matka sinne on
hänen ilmoituksensa mukaan tapahtunut "jonkinlaisessa ilmapallossa".
Hänen jotenkin sekavasta kuvauksestaan sekä myöhemmistä viittauksista
ja kertomuksista päättäen käy selville, että tuo "suuri kaivos"
kuuluu suunnattomaan ryhmään keinotekoisia kaivoksia, joista
itsekukin alkaa jostakin niin sanotusta kuun "kraaterista" ja
kulkee satakunta mailia alas kuun keskustaa kohti. Niitä yhdistää
toisiinsa tunnelit, jotka on rakennettu poikkipuolin, ja jotka
laajenevat avaroiksi luoliksi, muodostaen paikoin suuria "pallomaisia
onkalolta". Koko kuun sisusta sadan mailin matkalla pinnasta on
melkein yhtä kalliohohkaa. "Osittain nämä kolot ovat luonnollisia",
sanoo Cavor, "mutta enimmästä päästä muinaisten seleniitain
jättiläismäisen teollisuuden luomia. Näitten kaivosten suulle
luodut kivi- ja multakasat ne ne muodostavat nuo pyöreät renkaat,
joita astronomit täällä maan päällä -- väärän yhdenmukaisuuden
erehdyttäminä -- pitävät tulivuorten suina."
Tällaista kaivosta myöten Cavoria vietiin tuossa "jonkunlaisessa
ilmapallossa", josta hän puhuu. Ensin oli pilkkosen pimeä, mutta
mitä syvemmälle tultiin, sitä voimakkaammaksi kävi fosforoiva valo.
Merkillistä, kuinka hän näissä tiedonannoissaan niin kovin vähän
välittää yksityiskohdista, ihan vastoin kaikkea tiedemiesten tapaa.
Sen verran niistä sentään saa kokoon, että tämä valo syntyy virroista
ja putouksista, joitten vesi "epäilemättä sisältää jotain fosforoivaa
orgaanista ainetta". Se virtaa yhä runsaammissa määrin kohti
Keskijärveä. Alas tultaessa, sanoo hän, "seleniitatkin kirkastuivat".
Ja kaukana alapuolellansa hän vihdoin näki Keskijärven pinnan. Näytti
kuin se olisi palanut kylmässä tulessa, se välkkyi ja liikehti,
"niinkuin loistava sininen maito, joka juuri on kiehahtamaisillaan".
"Tämä Kuujärvi", sanoo Cavor myöhemmin, "ei ole mikään tyynipintainen
valtameri. Auringon vaikuttama nousuvesi panee sen myötäänsä
liikkumaan kuun akselin ympäri, ja usein syntyy sen pinnalla kovia
aallokoita ja kuohuntaa ja virtoja. Joskus nousee rajusäitä ja
ukkos-ilmoja, jolloin kylmä tuuli puhaltaa yläpuolella olevain
muurahaiskekojen kihiseviä katuja pitkin. Vesi loistaa ainoastaan
liikkeellä ollessaan, tyynenä se on mustaa, vaikka harvoin se
tyynenä pysyy. Tavallisesti sen vedet näyttävät nousevan ja laskevan
raskaissa, öljymäisissä, haihtuvapintaisissa mainingeissa, ja suuret
määrät välkkyvää vaahtoa kuohahtelee silloin sen verkkaisilla,
himmeillä harjoilla. Seleniitat purjehtivat luolain kouruissa ja
lahdelmilla pienissä, matalissa, kanotintapaisissa venheissä. Jo
ennen lähtöäni Suurta Lunaria -- kuun valtiasta -- ympäröiviin
gallerioihin, minun sallittiin tehdä lyhyt veneretki meren pinnalla.
"Luolat ja käytävät ovat luonnostaankin hyvin monimutkaisia. Suuri
osa näitä väyliä on tunnettu ainoastaan kokeneille luotseille
kalastajain joukossa, ja usein sattuu seleniitoja ainaiseksi eksymään
noihin labyrintteihin. Kaukaisimmissa rotkoissa kuuluu olevan
kummallisia eläimiä, jotka siellä saalistansa väijyvät, muutamat
niistä peräti hirveitä ja vaarallisia, eikä tiede kuussa vieläkään
ole kyennyt niitä hävittämään sukupuuttoon. Mainittakoon varsinkin
Rata, muuan sekavan sekava vyyhti kiinniottavia haaroja. Lyö niistä
joku poikki, niin yhä enemmän kasvaa uusia sijaan. Samoin Tsee
niminen, nuolena lentävä eläin, jota ei milloinkaan näe, sillä niin
äkkiä se iskee kuolijaksi"...
Yrittäähän se Cavor antaa niistä jonkunlaisia selityksiäkin.
"Tällä retkelläni muistui mieleeni se, mitä olin lukenut mammuttien
luolista. Jos edes olisi minulla ollut keltavaloinen tulisoihtu tämän
läpitunkevan sinisen valon sijassa, ja kunnon pursimies mela kourassa
eikä tuommoinen pannupäinen seleniita veneen perässä, käsissään
jonkunmoinen kone, niin olisin saattanut kuvailla tulleeni maahan
takaisin. Kalliot ympärillämme olivat hyvin monenlaisia, paikoin
mustia, paikoin sinisiä ja suonikkaita; kerran ne välkkyivät ja
kimaltelivat, ikäänkuin olisi tultu safirikaivokseen. Alhaalla näki
aavemaisesti fosforioivia kaloja, jotka välähtelivät ja katosivat
melkein yhtä räikeästi fosforioivaan syvyyteen. Ja sitten tuli
ryöppyävän kulkukanavan päässä äkkiä näkyviin ultramarini-värinen
tausta... jo vilahti silmissä laituri... jo katosi katse ylös
suunnattoman kaivoksen pystysuoraan hormiin.
"Eräässä tilavassa kohdassa, jossa stalaktiti häikäisevästi
kimalteli, näkyi koko joukko kalaveneitä. Me laskimme yhden veneen
viereen ja katselimme, kuinka pitkäkätiset kalastaja-seleniitat
vetivät verkkoa veneesen. Ne olivat pieniä, kyttyräselkäisiä
turilaita, käsivarret varsin lujat, sääret lyhyet, väärät ja kasvot
ryppyiset. Heidän kiskomistaan katsellessani, näytti minusta kuin tuo
verkko olisi kaikkein raskain esine, mitä vielä kuussa oli silmiini
sattunut. Se oli varustettu kiveksillä -- luultavasti kullasta -- ja
kauan kesti sitä vetää ylös, sillä näissä vesissä ovat suuremmat ja
paremmat kalat syvällä. Kalain kohoaminen pintaan oli kuin sinervän
kuun nousua ikään -- sinivärin lentoisata hulvahtelua.
"Saaliikseen he saivat muun muassa erään monilonkeroisen,
rumasilmäisen, mustan eläimen, joka riuhtoi vimmatusti. He
tervehtivät sitä huudoilla ja kihinällä ja hakkasivat sen kiivain,
tempovin liikkein pienillä kirveillä palasiksi. Kaikki irtihakatut
jäsenet hyppivät ja potkivat vielä kauan aikaa sangen kiivaasti.
Myöhemmin, kuumeen houreissa ollessani, minä myötääni olin näkevinäni
tämän ilkeän, raivokkaan eläimen nousevan ylös oudosta merestä. Se
oli vilkkain ja vihaisin kaikista eläimistä, mitä ikinä olen nähnyt
täällä kuun sisäosissa...
"Tämän meren pinta on varmaankin kaksi, jopa kolmattakin sataa
mailia kuun ulkopinnan sisäpuolella. Kaikki kuun kaupungit
kuuluvat olevan tämän Keskijärven rannalla sellaisissa laajoissa
onkaloissa ja keinotekoisissa käytävissä kuin edellä olen kertonut.
Ulkopinnan kanssa ne pitävät yhteyttä suunnattomia pystysuoria
kaivannoita myöten, joitten yläsuita astronomit maan päällä sanovat
'kraatereiksi'. Tällaista suuta kattavan kannen olin nähnyt jo ennen
vangiksi joutumistani.
"Millaisia olot ovat kuun pinnemmissa osissa, siitä en ole vieläkään
saanut tarkkoja tietoja. Sielläkin on paljon suunnattomia notkoja,
joissa kuun vasikoita pidetään yön aikana. Siellä on niinikään
teurastushuoneita ja sen semmoisia -- yhdessä sellaisessa minä
ja Bedford taistelimme teurastajain kanssa -- ja myöhemmin olen
nähnyt, kuinka lihoja lasketaan sieltä ilmapalloissa alas kuun
sisempiin osiin. Tuskin olen näistä seikoista sentään saanut sen
tarkempaa selvää kuin zulukafferi olisi samassa ajassa päässyt
selville Suurbritannian viljanviennistä. Se on ainakin varmaa,
että näillä pystysuorilla hormeilla ja kuun pinnan rehevällä
kasvullisuudella on sangen suuri merkitys kuun ilmanvaikutuksessa
ja ilman raitistamisessa. Ensi aikoina, varsinkin kohta sen jälkeen
kuin olin päässyt vankeudesta, puhalsi ilmeisesti kylmä tuuli hormeja
myöten _alas_, ja myöhemmin ylöspäin kulkeva siroccon tapainen tuuli
lienee ollut syynä minun tautiini. Noin kolme viikkoa senjälkeen
nimittäin minä sairastuin omituiseen kuumeesen, joka saattoi minut
varsin kurjaan tilaan, vaikka kyllä koetin olla tilassa ja ottaa
kiniiniä, jota minulla kaikeksi onneksi sattui olemaan taskussa. Tätä
huonovointisuutta kesti melkein siihen asti kuin minut vietiin Suuren
Lunarin, kuun valtiaan, eteen.
"En käy tässä nyt laveammin kertomaan silloisesta kurjasta
tilastani", huomauttaa Cavor. Hän ryhtyy kumminkin puhumaan hyvin
tarkasti yksityisseikoista, mutta ne jätän tässä syrjään. "Ruumiini
lämpö", sanoo hän lopuksi, "pysyi kauan aikaa tavattoman korkeana;
ruokahalua ei ollut vähintäkään. Väliin sain valvoa pitkät ajat,
väliin taas levottomat unennäöt minua vaivasivat. Yhden otteen olin
jo niin heikkona, että koti-ikävä sai minussa vallan: tulin melkein
hysterilliseksi. Maltittomasti odottelin, että edes jokunenkaan valo
saisi jotain vaihtelua tähän iän-ikuiseen siniväriin..."
Sitten hän rupeaa jälleen puhumaan ilmasta kuun hohkamaisissa
onteloissa. Astronomeilta ja fyysikoilta olen kuullut, että kaikki,
mitä hän tästä mainitsee, pitää täysin yhtä sen kanssa, mitä kuusta
tähän saakka jo on ollut tunnettuna. Jos astronomeilla täällä --
sanoo Mr. Wendigee -- olisi ollut tarpeeksi tarmoa ja mielikuvitusta
rohkean johtopäätöksen tekemiseen, niin he olisivat jo ennalta
osanneet sanoa kaiken sen, mitä Cavorilla on ollut kertomista kuun
yleisestä rakenteesta. He tietävät nyt aivan varmaan, ett'eivät kuu
ja maa ole niinkään vain satelliiti ja emäplanetta, vaan pikemmin
kaksi sisarusta, pienempi ja suurempi, yhdestä massasta muodostuneita
ja siis samoja aineksiakin sisältäviä. Ja koska kuun tiheys on vain
3/5 maan tiheydestä, niin täytyy sen olla täynnään onttoja onkaloita.
Ei meidän, -- sanoo Sir Jabez Flap, F.R.S., yksi hauskimmista
tähtimaailman lystikästen puolten selittäjistä -- ei meidän
lainkaan olisi tarvinnut mennä kuuhun asti tekemään näin helppoja
johtopäätöksiä. Siinä hän kohdistaa pilapuheensa Gruyèriin, arvellen,
että tämä olisi jo ennenkin saattanut julistaa maailmalle tietonsa
kuun onttoudesta.
Ja, jos kuu on ontto, silloin tuo näennäinen ilman ja veden puute
siellä on helposti selitettävissä. Meri on onkaloitten pohjalla,
ja ilma kulkee suuria hormeja ja käytäviä myöten yksinkertaisten
fysikaalisten lakien mukaan. Auringon kiertäessä kuuta, ilma
ulommaisissa, valonpuoleisissa onkaloissa kuumenee, sen ponnistus
lisääntyy; osa sitä nousee pinnalle, sekaantuen kraaterien ohenevaan
ilmaan (kasvit siellä imevät itseensä siitä hiilihappoa); suurin
osa sitä vastoin virtailee gallerioita myöten entisen, paksunneen
ilman sijaan jähtyvällä, valottomalla puolen kuuta. Ulkopuolisissa
gallerioissa käy niinmuodoin myötäänsä itätuuli; hormeissa taas
käy veto ylöspäin kuun päivän kuluessa, vaihdellen hyvinkin paljon
aina sitä myöten, minkä muotoinen mikin galleria on, ja millaisia
laitoksia näppärät seleniitat mihinkin ovat keksineet.