Mr. Bedford Littlestonessa.
Ylimmäiseen ilmakerrokseen saapuessani, minun lentoni kävi
melkein yhtäsuuntaa maanpinnan kanssa. Lämpötila pallossa alkoi
nousemistaan nousta. Tiesin nyt alkavani pudota suoraa päätä. Kaukana
alapuolellani häämöitti laaja meri. Minä avasin kaikki akkunat
ja putosin auringonpaisteesta illan hämärään ja illan hämärästä
yön pimeyteen. Yhä laajemmaksi ja laajemmaksi kasvoi allani maa,
sammutellen tähtiä näkyvistäni. Hopeainen, tähtien heiastuksessa
kuultava verho levittäytyi kietomaan minua helmaansa. Vihdoin ei maa
enää näyttänytkään pallolta, vaan tasangolta ja sitten koveralta. Ei
se enää esiintynyt taivaan planettana, vaan ihmisten maailmana. Minä
suljin kaikki akkunat, jättäen kunkin vain tuuman verran raolleen,
ja lähenin maata yhä vähenevällä nopeudella. Laajeneva meri, joka
nyt jo oli niin lähellä, että saatoin erottaa sen tummain vetten
välkähtelyn, kohoili ylös minua vastaan-ottamaan. Pallossa oli nyt
sangen kuuma. Minä tempasin kiinni viimeisenkin akkunanraon ja
istuin synkkänä ja rystysiäni pureskellen. Odottelin vain, milloin
tärähtää...
Sanomattomalla läiskäyksellä pallo paiskautui veteen, viskaten sitä
kaiketikin monen sylen korkeuteen. Läiskäyksen kuultuani, minä vedin
kaikki akkunat auki. Alaspäin sitä nyt mentiin, mutta yhä verkemmin
ja verkemmin. Vihdoin tunsin pallon ponnistuvan jalkojani vasten ja
sitten kohoavan ylös kuplan lailla, kunnes jo uiskenteli ja kellui
meren pinnalla.
Ja siihen se minun matkani avaruudessa päättyi.
Yö oli pimeä ja pilvinen. Kaksi keltaista täplää tuolla kaukana
tiesi ohikulkevaa laivaa. Lähempänä vilkahteli punainen valo puoleen
ja toiseen. Ellei sähkö olisi lampustani loppunut, olisi minut
varmaankin jo tänä yönä nostettu johonkin alukseen. Ja vaikka tavaton
väsymyskin jo alkoi saada valtaa, niin laivaa kumminkin vielä jonkun
aikaa kiihkeästi odottelin.
Mutta lopulti lakkasin astuskentelemasta pallossa ja istuin, kädet
polvilla, katsellen kaukaista, punaista valoa. Se heilui ja huojui
ylös ja alas, puoleen ja toiseen. Jännitykseni laukesi. Huomasin
olevani pakotettu viettämään pallossa vielä ainakin yhden yön.
Sanomattomasti alkoi nyt painostaa ja väsyttää. Minä nukahdin.
Äkkinäinen muutos pallon säännöllisessä huojunnassa herätti minut.
Minä tähystelemään pallon kuperan ja säteitä taittavan lasin läpi ja
havaitsin ajautuneeni suunnattoman suurelle hietasärkälle. Kaukana
olin näkevinäni taloja ja puita ja merempänä kaarevan, epäselvän
laivanhaamun, joka huojui taivaan ja meren välillä.
Minä nousin hoiperrellen. Päästä ulos -- siinä ainoa toivomukseni.
Kulkuaukko oli ylhäällä, ja sitä nyt rupesin kaikin voimin vääntämään
auki, ja vihdoin alkoi ilma vinkuen virrata sisään, niinkuin se
kerran oli vinkuen virrannut ulos. Mutta tällä kertaa en odotellut
ilmanpuristuksen tasaantumista. Seuraavassa silmänräpäyksessä pitelin
jo akkunan pulttia kädessäni, ja akkuna oli auki, selko seljällään.
Ilma löi minua niin äkisti rintaa vasten, että oli salvata minulta
hengen. Lasiruuvi kirposi kädestäni. Minä parkasin, painoin kädet
rintaani vasten ja vaivuin istumaan. Hetken aikaa tunsin kovia
kipuja, koetin sitten hengittää syvään ja pääsin vihdoin ylös ja
jaksoin kävellä taas.
Koetin pistää pääni kulkuaukosta ulos, mutta silloin pallo keikahti,
ja minusta tuntui kuin mikä olisi vetänyt päätäni veden alle. Minä
sukelsin pintaan ja hetken aikaa pyristeltyäni ja ponnisteltuani
pääsin vihdoin nelin kontin hiekalle, jota luodeveden viimeiset
aallot yhä vielä huuhtelivat.
En yrittänytkään nousta pystyyn. Tuntui kuin ruumiini olisi äkkiä
muuttunut lyijyksi. Maa-emonen se nyt jälleen otti minut kouriinsa:
ei ollut enää cavoriitia sen ja minun välilläni. Minä istahdin,
huolimatta siitä, että jalat olivat vedessä.
Silloin oli hämärä, harmaa hämärä, taivas pilvessä. Siellä täällä
vain kuulsi joku pitkä, vehreänharmaa juova. Jonkun matkan päässä
häämöitti suuren esineen haamu ja siinä keltainen valonpilkku: laiva
siellä kellui ankkurissa. Vireillen merenvesi loiskui loivissa
aalloissa hiekkasärkkää vasten. Kauempana oikealla kaareili matala
kivikkoranta pienine mökkeineen, joitten takana erotti majakan,
meriviitan ja jonkun torninhuipun. Maanpuolella näkyi hietatasanko,
siinä paikoin vesirapakoita. Noin mailin päässä se yhtyi matalaan
pensaikkoon. Koillisessa huomasi rivin matalia asuinmajoja, jotka
epäselvinä ryhminä kuvastuivat yhä selkenevää taivasta vasten --
pisimmät esineet, mitä maan puolella näki. Siellä oli arvatenkin joku
yksinäinen kylpypaikka.
Kauan aikaa minä istuin yhdessä kohdin, haukotellen ja kasvojani
hieroskellen. Rupesin sitten ponnistelemaan jaloilleni. Tuntui kuin
olisi raskas paino ollut nostettavana. Minä nousin.
Loin tuosta silmäni noihin kaukaisiin taloihin. Ensi kertaa siitä
saakka, kuin olimme nähneet nälkää kraaterissa, rupesin ajattelemaan
maallista ruokaa.
-- Sianlihaa, -- kuiskasin itsekseni, -- munia, paahdettua leipää ja
hyvää kahvia... Ja miten kuron lailla minä saan kaikki matkakompeet
Lympneen?... Ja missähän minä nyt oikeastaan lienen? -- ajattelin
sitten. -- Itärannalla sitä nyt jossain ollaan, sillä näinhän minä
Europan, ennenkuin pallo -- alas putosi.
Hiekassa kuului narskuvia askeleita. Rannalle ilmaantui muuan
pyöreäkasvoinen, ystävällisen näköinen mies flanelleissaan,
kylpyliina hartioilla ja uimapuku käsivarrella. Heti huomasin
olevani Englannissa. Hän katsella tirkisteli palloa ja minua ja
astui lähemmäs. Minä mahdoin näyttää hirmuiselta villiltä, likainen
ja pörröpäinen kun olin ihan uskomattomissa määrin. Mutta sillä
hetkellä en tullut ajatelleeksi omaa itseäni lainkaan. Hän pysähtyi
parinkymmenen metrin päähän minusta.
-- Halloo, hyvä mies! -- huusi hän epäröiden.
-- Halloo vaan! -- vastasin minä.
Hän rauhoittui ja tuli lähemmäksi.
-- Mikäs kumman kapine tuo on? -- kysyi hän.
-- Osaattekos te sanoa, missä minä olen? -- kysyin minä.
-- Täm' on Littlestone, -- vastasi hän, viitaten taloihin. -- Ja
tuoll' on Dungeness. Oletteko vast'ikään laskenut maihin? Mikäs tuo
oikeastaan on? Jonkunlainen koneko, vai?
-- Niin on.
-- Oletteko te ajautunut maihin? Onko tapahtunut haaksirikko tai
jotain sellaista?
Koetin saada pikaisen käsityksen tuosta miehestä, hänen tullessaan
yhä likemmäs.
-- Tonttu vieköön! -- puheli hän. -- On maar teillä ollut kolttosia.
Kai te... no niin... missä se laiva särkyi?
... Onkos tuo kapine semmoinen... niinkuin hengenpelastuskapine, joka
kelluu...?
Päätin yhtyä tähän ajatukseen ja sanoin hänelle, että jotain
semmoistahan se on.
-- Minä tarvitsen apua, -- virkoin sitten käheällä äänellä. -- Minun
pitäisi saada muutamia kapineita maihin... eihän niitä tännekään sovi
jättää.
Samassa huomasin kolme muutakin hauskan näköistä nuorta miestä,
olkihatut päässä ja kylpyliinat ja pyyhkimet käsivarrella, astuvan
hiekkaa myöten minua, kohti. Kaiketikin aikaisia kylpijöitä täällä
Littlestonissa.
-- Apuako? -- virkkoi tuo ensimmäisenä tullut. -- Miksei? -- Hän
alkoi liikehtiä neuvottomana. -- Mitäs te nyt nimenomaa tahtoisitte?
-- Hän pyörähti, käsillään viittaillen. Toiset kolme jouduttivat
askeleitaan. Yks kaks he olivat ympärilläni kaikki, ja nyt sateli
päälleni kysymyksiä, joihin en ollut kovinkaan halukas vastaamaan.
-- Minä kerron kaikki tyyni perästäpäin, -- virkoin minä.
-- Nyt olen väsynyt kuin koira, rääsynä koko mies.
-- Menkää tuonne hotelliin, -- sanoi ensimmäinen pikku mies. -- Me
vartioimme tätä sill'aikaa.
Minua epäilytti.
-- Se ei käy laatuun, -- sanoin minä. -- Tuossa pallossa on kaksi
suurta kultakankea.
He katsahtivat toisiinsa epäilevästi ja loivat sitten minuun tutkivan
silmäyksen. Minä astuin pallon ääreen, kumarruin ja kiipesin sisään,
eikä aikaakaan, niin jo olivat seleniitain kultakanget ja katkotut
kahleet heidän edessään. Ellen olisi ollut niin kauheasti uuvuksissa,
olisin voinut nauraa heille. He olivat kuin kissat koppakuoriaisen
ääressä, tietämättä oikein, miten olla, mitä tehdä. Lihava pikku mies
kumartui, kohotti yhtä kankea toisesta päästä ja pudotti sen sitten
maahan, jotain jupisten. Samoin tekivät muutkin.
-- Se on joko lyijyä tai kultaa! -- virkkoi yksi.
-- _Kultaa_ se on! -- sanoi toinen.
-- Kultaa ihan varmaan! -- arveli kolmas.
Ja sitten he katsahtivat minuun, ja sitten he katsahtivat laivaan,
joka seisoi ankkurissa.
-- Mutta kuulkaas nyt! -- huudahti pikku mies. -- Mistäs te olette
nämä saanut?
Minä olin liiaksi väsynyt, jaksaakseni enää jatkaa valhetta.
-- Kuusta ne on saatu, -- vastasin heille.
Minä näin heidän tuijottelevan toisiinsa.
-- Kuulkaas nyt, -- sanoin minä. -- En minä nyt tässä rupea asiata
juurta jaksain selittelemään. Auttakaa minua vain saamaan nämä
kultaharkot hotelliin. Tottahan te kahden miehen jaksatte aina yhden
tangon kantaa, kun lepäätte välillä; minä laahaan nämä kahleet
perässäni. Saatuani hiukan ruokaa, kerron teille enemmän.
-- Entäs tuo kapine?
-- Eihän se mitään pahaa kellenkään tee, -- vastasin minä. -- Ja
saahan se, tonttu vieköön, kaikissa tapauksissa olla paikoillaan.
Vuoksen tullessa se kyllä nousee pintaan.
Ja sanomattoman ihmettelyn vallassa nämä nuoret miehet nostivat
minun aarteeni varsin kiltisti olkapäilleen, ja minä, jalat raskaina
kuin lyijy, läksin kulkueen etunenässä astumaan tuota merikaupungin
viikkoista kohti tuolla kaukana. Puolitiessä liittyi joukkoon
kaksi kauheasti hämmästynyttä tyttöä, lapiot kädessä, ja hiukan
myöhemmin ilmestyi muuan laiha, pieni poika, jonka nenä tuhisi ihan
pelottavasti. Hän talutti polkupyörää ja seurasi meitä noin sadan
metrin päässä oikealla. Sitten hän lienee pitänyt meidän joukkoamme
varsin epä-intressanttina, koskapa hyppäsi polkupyöränsä selkään ja
läksi ajamaan hiekkarantaa pitkin palloa kohti.
Minä katsahdin taakseni.
-- Ei _tuo_ siihen koske, -- vakuutti lihava mies, ja minä olin
liiankin herkkä kuuntelemaan hänen vakuutustaan.
Harmaa aamu oli tähän asti painanut minun mieltäni, mutta äkkiä
pilkisti aurinko pilvien lomista ja loi kirkkaan valonsa maailmaan,
muuttaen lyijynkarvaisen merenkin kimalteleviksi aalloiksi. Henkeni
voimat elpyivät. Mieleeni johtui, kuinka sanomattoman paljon tärkeätä
minä olin jo saanut aikaan, ja kuinka paljon minun vielä on aikaan
saatava. Sen se auringonpaiste teki. Ihan minä purskahdin nauramaan,
kun etummainen mies kompastui minun kultani alla. Jahka minä tästä
oikealle sijalleni maailmassa nousen, niin mahtaa se maailma
hämmästyä!
Ellen olisi ollut niin peräti näännyksissä, niin olisi Littlestonin
hotellin isäntä minua hyvinkin huvittanut, nähdessäni hänen
epäröimisensä: toisella puolen minua kultani ja arvoisa seura ja
toisella minun likainen personani. Mutta vihdoin huomasin kerran
jälleen olevani maallisessa kylpyhuoneessa, jossa sain pestä itseni
lämpimässä vedessä ja puin päälleni toiset vaatteet, hassun pienet
kyllä, mutta joka tapauksessa puhtaat. Ne olin saanut lainaksi
hauskalta pikku mieheltä. Lainasi hän minulle partaveitsenkin, mutta
minussa ei ollut miestä kajoamaan törröttävän partani ulommaisiin
etuvartijoihinkaan.
Istahdin sitten englantilaisen aamiaisen ääreen, söin hitaalla
ruokahalulla -- monen viikon vanhahan se olikin ja peräti nuutunut
-- ja kävin nyt vastaamaan neljän nuoren miehen kysymyksiin. Pelkkää
totta heille puhuinkin.
-- No niin, -- sanoin minä, -- koska te minua ahdistelette; kuusta
nuo kullat on.
-- Kuustako?
-- Niin, kuusta tuolla taivaalla.
-- Mitäs te sillä tarkoitatte?
-- Sitä, mitä sanon, peiakas olkoon!
-- Ettäkö olette vast'ikään tullut kuusta?
-- Aivan niin. Kautta avaruuden, tuossa pallossa.
Samassa pistin suuhuni aika annoksen munaa, painaen mieleeni, että
ensi kerralla, kuuhun lähtiessäni, otan laatikollisen munia mukaan.
Minä huomasin selvään, ett'eivät he usko yhtään ainoata sanaa minun
puheestani, vaan pitävät minua kaikkein suurimpana valehtelijana,
mitä ikinä olivat kohdanneet. He katsahtelivat toisiinsa ja
suuntasivat sitten silmistänsä yhteisen tulen minua kohti. Toivoivat
kaiketi pääsevänsä minun perilleni, nähdessään, millä tavoin
minä panen suolaa ruokaani. He olivat nähtävästikin huomaavinaan
jotain erikoista siinä, mitenkä minä riputan pippuria munaan. Nuo
omituisen muotoiset kultakasat, joitten alla he olivat kompastelleet,
kiinnittivät heidän huomiotaan puoleensa. Tuossahan ne olivat
edessäni, itsekukin tuhansien puntain arvoinen: moisia esineitä
on ihmisen yhtä mahdoton varastaa kuin taloa tai maankaistaletta.
Katsellessani kahvikuppini ylitse heidän uteliaita kasvojansa, minä
huomasin, millaiseen selitysten kuiluun minun täytyy vajotakaan, jos
mieli saada heidät käsittämään minua edelleen.
-- Ettehän te toki _todella_ tarkoita... -- aloitti nuorin herroista
sellaisella äänellä, jolla puhutellaan itsepäistä lasta.
-- Tehkää hyvin ja ojentakaa tuo leipäkori minulle, -- virkoin minä,
ja kysyjältä jäi suu kiinni.
-- Mutta kuulkaas nyt, -- virkkoi toinen herroista. -- Me emme usko
teidän puheitanne.
-- Hja! -- virkoin minä, kohauttaen olkapäitäni.
-- Hän ei tahdo sanoa meille, -- arveli nuorin mies "syrjään",
niinkuin näytelmässä, ja lisäsi sitten peräti kylmäverisesti: --
sallinette minun sytyttää sigaretin?
Suopealla kädenviittauksella minä ilmoitin suostumukseni ja jatkoin
aamiaista. Toiset kaksi astuivat kauimpana olevan akkunan luo ja
haastelivat hiljaisella äänellä. Muuan seikka johtui mieleeni.
-- Joko luode on laskenut? -- kysäisin minä.
Äänettömyys. He näkyivät epäröivän, kumpainenko vastaisi.
-- Pian alkaa vuoksi, -- sanoi lihava herra.
-- No sama se, -- arvelin minä. -- Ei se sitä kovin kauas vie
kumminkaan.
Minä rupesin kuorimaan kolmatta munaa ja aloitin pienen puheen.
-- Katsokaas, -- lausuin minä, -- älkää toki luulko, että minä
olen äreissäni tahi muutoin päästelen teille säädyttömiä valheita
ja sen semmoista. Minun on melkein pakko olla harvasanainen ja
salaperäinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että tämä on teistä niin
nurinkurista kuin olla saattaa, ja että teidän mielikuvituksenne on
ihan ylimmillään. Uskokaa minua: te elätte nyt merkillistä aikaa.
Mutta minä en saata ryhtyä sen tarkempiin selityksiin; se on ratki
mahdotonta. Minä vakuutan kunniasanallani tulleeni vast'ikään
kuusta... muuta en saata sanoa... Joka tapauksessa olen teille
sanomattoman kiitollinen, sanomattoman kiitollinen ja toivon samalla,
ettei kohteluni ole millään tavoin loukannut teitä.
-- Eikö mitä! Ei millään muotoa! -- sanoi nuorin heistä kohteliaasti.
-- Tietystihän te... -- jatkoi hän, tuijotellen kaiken aikaa minuun
ja heiluen tuolillaan yhä innokkaammin, kunnes oli vähällä keikahtaa
seljälleen. Suurella vaivalla hän sai sentään pysyneeksi siinä.
-- Ettehän te mitenkään... -- virkkoi lihava herra. -- Älkää toki
sellaista ajatelko.
Ja he nousivat ylös joka mies ja läksivät astumaan huoneessa
edestakaisin, sytyttivät sigarettinsa, koettaen esiintyä niin
herttaisina ja luontevina kuin suinkin, vailla pienintäkään
uteliaisuutta palloon nähden.
-- Oli miten oli, minäpä pidän silmällä tuota laivaa tuolla, --
kuului yksi heistä kuiskasevan naapurilleen.
Luulen kuin luulenkin, että jos heissä olisi ollut tarpeeksi
rohkeutta, niin jo he vainenkin olisivat menneet ulos ja jättäneet
minut yksin. Minä kävin kolmannen munan kimppuun.
-- Ilma, -- virkkoi lihava herra, -- ilmahan on ollut aivan
tavatonta, eikö niin? En tiedä, milloinka meillä olisi ollut
tällaista kesää...
Pau... hih!
Se oli kuin hirveä raketti.
Jossain kuului akkuna kilahtavan rikki...
-- Mitäs se oli? -- kysäisin minä.
-- Eikös se ollut...? -- huudahti pikku mies, syösten nurkka-akkunaan.
Akkunaan riensivät muutkin. Minä katselin heitä tutkistellen.
Äkkiä minä kavahdin pystyyn, kaasin kolmannen munan kumoon ja juoksin
akkunaan. Muuan ajatus oli sävähtänyt päässäni.
-- Ei tästä mitään näe! -- huusi pikku mies ja hyökkäsi ovelle.
-- Se oli se poika! -- huusin minä, vimmasta käheänä. -- Se oli se
peiakkaan poika!
Samassa käännyin ympäri, sysäsin syrjään passarin, joka oli tuomassa
minulle voileipiä lisää, törmäsin ovea vastaan ja siitä ulos hotellin
edustalla olevaan pieneen esplanadiin.
Meri, joka tähän asti oli ollut tyyni, kävi nyt lakkapäissä. Siinä
kohden, missä pallo oli ollut, vesi kihisi kuin laivan vanassa.
Taivaalla kieri muuan pilvenpilkku hälvenevän savun lailla, ja
kolme neljä miestä rannalla katsella ammotti kysyväisesti tuohon
odottamattoman pamauksen tulokseen. Siinä kaikki! Passari ja äskeiset
neljä herraa hotellista riensivät minun perässäni. Huutoja kuului
ovista ja akkunoista, ihmisiä jos jonkinlaisia juosta läähätti joka
puolelta, suut ammollaan jok'ainoalla.
Tuossa minä nyt seisoin liikahtamatta. Tämä asiain käänne oli
niin valtava, etten kyennyt ajattelemaankaan ihmisiä ympärilläni
tuossa. Olin niin huumautunut, etten vielä käsittänyt tätä tapausta
varsinaiseksi onnettomuudeksi, -- olin huumautunut kuin se, joka
äkkiä on saanut ankaran iskun: kärsitty vahinko alkoi selvetä vasta
myöhemmin.
-- Hyvä isä sentään!
Tuntui kuin joku olisi ruiskauttanut vettä niskaan. Jalkani
hetkahtivat. Mieleeni iski, mikä merkitys tällä onnettomuudella
minulle onkaan. Tuolla se nyt lentää, se peiakkaan poika, ylös
ylä-ilmoihin! Senkö sitä iloa vain kestikin! Tuonne ruokasaliin
jäivät minulta kullat -- ainoa omaisuuteni maan päällä. Mitenkäs nyt
käy? Sanomaton neuvottomuus valtasi minut.
-- Kuulkaas, -- virkkoi pikku mies minun takanani, -- kuulkaas!
Minä pyörähdin ympäri ja näin pari kolme kymmentä ihmistä seisovan
ympärilläni kuin mikä säännötön saartojoukko ja pommittavan minua
äänettömillä kysymyksillä, ääretön epäilys ja epäluulo katseissaan.
Heidän silmäyksensä tuntuivat minusta sietämättömiltä. Minulta pääsi
parahdus.
-- Enhän minä saata sanoa! -- huusin minä. -- Kuulittehan, etten
saata. Minen pysty siihen! Koettakaa itse päästä selville ja menkää
hornan tuuttiin!
Niin huimasti siinä huidoin käsiäni, että hän peräytyi askelen,
luullen minun uhkaavan häntä. Ja sitten syöksin ihmisjoukon lävitse
ja kiirehdin hotelliin. Siellä hyökkäsin ruokasaliin ja soitin kelloa
kuin riivattu. Passari tuli. Minä hänen kimppuunsa.
-- Kuuletteko te? -- huusin minä. -- Hankkikaa apumiehiä ja kantakaa
nämä tangot heti kohta minun huoneeseni.
Hän ei oikein ymmärtänyt minua, ja minä huutamaan ja raivoamaan kahta
kauheammin. Hetken perästä tuli huoneesen muuan pieni, säikähtäneen
näköinen ukko, sininen esiliina vyöllään, ja lisäksi kaksi äskeistä
nuorta herraa. Minä hyökkäsin heidän luokseen ja komensin heidät
palvelemaan minua. Saatuani kullat huoneeseni, minä olin valmis
taistelemaan.
-- Ja nyt ulos! -- huusin minä. -- Ulos joka mies, ellette tahdo
nähdä miehen menettävän järkensä teidän silmäinne edessä.
Passari vitkasteli ovella, mutta sai minulta jouduttavan sysäyksen
hartioihinsa. Lukittuani oven heidän perässään, minä rupesin
kiskomaan yltäni pikku miehen vaatteita, heitellen niitä sen sikäli
tän täkäli, ja pujahdin suoraa päätä sänkyyn. Ja siinä minä sitten
viruin kauan aikaa, noituen ja ähkien ja kiivauttani jäähdytellen.
Vihdoin olin siksi tyyntynyt, että uskalsin nousta vuoteesta ja
soittaa kelloa. Passari tuli sisään silmät pullollaan. Minä käskin
hänen tuoda minulle flanellisen yöpaidan, soodavettä ja whiskyä sekä
muutamia hyviä sikareja. Harmillisen kauan nämä tavarat viipyivät,
niin että minun täytyi jo soittaa heristää monta kertaa uudestaan,
mutta vihdoin ne tuotiin. Minä lukitsin oven jälleen ja rupesin nyt
tyyten tarkoin harkitsemaan asiain tilaa.
Suuri yritys oli mennyt kerrassaan myttyyn, -- sellaiseen päätökseen
minä tulin. Taistelu oli päättynyt täydelliseen tappioon, ja minä
yksin olin jäänyt henkiin. Kaikki oli romahtanut kokoon, ja tämä nyt
oli se viimeinen onnettomuus. Ei ollut muuta jäljellä kuin pelastaa
tästä sekasorrosta oma itseni ja se vähä, mikä toiveita tulevaisuuden
varalta vielä oli jäljellä. Yksi ainoa ratkaiseva kovan onnen isku
oli tyhjäksi tehnyt kaikki minun epäselvät aikeeni palajamisesta
ja uusista yrityksistä. Olin aikonut käväistä kuussa vielä kerran,
tuoda sieltä koko pallollisen kultaa, tutkituttaa sitten cavoriiti
kemiallisesti, päästäkseni tuon suuren salaisuuden perille: kenties
löytää Cavorin ruumiskin... Kaikki tuo oli nyt mennyt kuin tina
tuhkaan.
Minä olin ainoa henkiin jäänyt tanterella ja siinä kaikki.
Tuo vuoteesen käyminen oli luullakseni onnistuneimpia päähänpistoja,
mitä minulla pulmallisissa tiloissa milloinkaan on ollut. Muutoin
olisin ihan varmaan joko joutunut kaistapäiseksi tai tehnyt jotain
ajattelematonta, hurjaa. Mutta nyt, lukitussa huoneessa ja turvassa
kaikilta häirityksiltä, minä saatoin punnita koko asiaintilaa
kaikessa sen laajuudessa ja miettiä rauhassa tarpeenmukaisia keinoja.
Minä olin tietysti ihan selvillä siitä, mitenkä pojan oli
käynyt. Hän oli kiivennyt pallon sisään, sormitellut nappuloita,
sulkenut cavoriiti-akkunat ja lähtenyt ylä-ilmoihin. Sangen
vähän on luultavissa, että hän oli kiertänyt kulkuaukon kannen
kiinni, ja vaikkapa niinkin olisi, niin oli hänen palajamiseensa
yksi mahdollisuus tuhannesta. Siellä hän nyt varmaankin leijuu
tavaramyttyjeni kanssa jossain keskikohdalla palloa, ja siihen hän
jää. Ja jos lopulta päätynee johonkin avaruuden kohtaan, niin ei
ne sikäläiset vähääkään huoli siitä, että hän on ollut laillisesti
oikeutettu asukas maan päällä, niin merkillisenä ilmiönä kuin häntä
muutoin pitänevätkään. Siitä asiasta minä tulin piankin aivan varmaan
vakaumukseen.
Minun edesvastaukseni tässä asiassa sitten... Mitä enemmin sitä
asiata ajattelin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että jos vain
tyynenä pysyn, niin ei minulla ole syytä hätäillä. Jos surevat
vanhemmat vaativat minulta poikaansa takaisin, niin minä vaadin
kadonnutta palloani takaisin tai kysyn, mitä he oikeastaan
tarkoittavat. Ensi alussa olin jo näkevinäni itkeviä vanhempia ja
holhoojia ja kaikenlaisia selkkaannuksia, mutta nyt huomasin, että
jos vain pidän suuni kiinni, niin asia nukkuu nahkoihinsa. Ja mitä
enemmän siinä loikoilin ja polttelin ja mietiskelin, sitä selvemmäksi
kävi, että parasta on olla niin läpitunkematon kuin mahdollista.
Jokaisen brittiläisen alamaisen on oikeus -- elleihän mitään vahinkoa
tee eikä säädyttömästi menettele -- ilmestyä äkisti missä vain
halajaa ja niin repaleisena ja likaisena kuin suinkin tahtoo, ja
mukanaan niin paljon puhdasta kultaa kuin sopivaksi näkee mukanaan
kuljettaa, olematta kenelläkään oikeutta estellä tai pidätellä häntä.
Minä sovitin tämän kaiken itseeni, toistellen mielessäni, että
tämähän on tavallaan minun vapauteni magna charta.
Saatuani nyt tämän asian lukkoon, saatoin samalla muotoa ryhtyä
harkitsemaan muutamia muita seikkoja, joita tätä ennen tuskin olin
uskaltanut ajatellakaan, nimittäin minun vararikkooni kuuluvia
kohtia. Mutta nyt, tyynesti ja häiriöittä tätäkin puolta punniten,
minä huomasin, että jos vain verhoan identtisyyteni jollakin vähemmin
tunnetulla nimellä, ja jos jätän kahden kuukauden vanhan partani yhä
kasvamaan, niin saanen olla rauhassa häirityksiltä pahan-ilkisen
velkojani puolelta, josta jo olen ohimennen maininnut. Ja tästä nyt
kävi selvä reitti maallisen toimintani lopulliseen järjestämiseen.
Sangen vähäpätöistähän tuo kaikki on, arvelin, mutta minkäs sille
mahtaa?
Tilasin kirjoitusneuvoja ja kirjoitin kirjeen New Romney Bankiin
-- passarin osoituksen mukaan kaikkein lähimpään -- ilmoittaen
johtajalle haluavani avata siellä konton ja pyytäen häntä lähettämään
kaksi luotettavaa valtuutettua miestä ja rattaat, vahva hevonen
edessä, noutamaan pari sataa kiloa kultaa, jota minulla sattuu
olemaan mukanani. Nimekseni merkitsin "Blake", joka mielestäni tuntui
varsin arvokkaalta. Sen tehtyäni rupesin selailemaan Folkestonen
osoitekalenteria, valitsin sieltä vaatetusliikkeen ja käskin sen
lähettää luokseni räätälin ottamaan mittaa minusta harmaata pukua
varten, tilaten samalla matka- ja käsilaukun, ruskeat kengät,
paitoja, hattunäytteitä ja muuta sellaista. Kellosepältä tilasin
kellon.
Lähetettyäni kirjeet, tilasin aamiaispäivällisen niin hyvän kuin
hotelli suinkin aikaan saa, ja viruskelin sitten, sikaria poltellen,
niin tyynenä kuin mahdollista, kunnes kaksi asianmukaisesti
valtuutettua sihteeriä saapui pankista. He punnitsivat kullat ja
veivät ne pois. Senjälkeen vedin peitteen pääni ylitse, ettei
pieninkään kolina minua häiritsisi ja nukuin makeaan uneen.
Niin, minä nukuin. Olihan tuo kieltämättäkin sangen proosallista
ensimmäisen, kuussa käyneen ihmisen toimeksi. Nuorelle ja
mielikuvitukseltaan vilkkaalle lukijalle tämä minun käytökseni
varmaankin on oleva suurta pettymystä. Mutta minä olin niin
hirveästi väsynyt ja nuutunut, ja -- sitä paitsi -- mitä tonttuja
minä muutakaan olisin osannut tehdä? Eihän ollut pienintäkään
mahdollisuutta, että ihmiset olisivat uskoneet minua, jos olisin
heille historiani kertonut. Ihan varmaan olisin vaan joutunut
kaikenlaisiin ikäviin selkkauksiin. Panin kuin paninkin maata.
Heräsin tuosta vihdoin, ja nyt olin valmis katselemaan maailmaa
silmästä silmään, kuten olin tottunut sitä katselemaan siitä saakka
kuin aikamieheksi olin tullut. Ja sitten matkustin Italiaan, ja
siellä minä nyt tätä kertomustani kirjoitan. Ellei maailma tahdo sitä
pitää tosi tapahtumana, niin pitäköön jutelmana. Se ei liikuta minua.
Ja nyt, kun tämä kertomus on lopussa, minä ihmeekseni huomaan,
kuinka mukavasti koko seikkailu on käynyt ja päättynyt. Jok'ainoa
ihminen pitää Cavoria tuommoisena vähemmin nerokkaana tieteellisenä
kokeilijana vain, joka Lympnessä räjäytti talonsa ja itsensä ilmaan.
Selitykseksi taas sille pamaukselle, joka kuului minun tultuani
Littlestoniin, he viittaavat niihin kokeiluihin, joita myötäänsä
toimitetaan hallituksen omistamassa räjäys-aineitten tehtaassa
Lyddissä, kahden mailin päässä täältä. Minun täytyy tunnustaa, etten
vieläkään ole myöntänyt osallisuuttani master Tommy Simmonsin -- sen
pienen pojan -- katoamiseen. Itse tapahtumaa lienee heidän vaikea
millään tavoin saada toisellaiseksi. Minun tuloani Littlestonen
rannalle ryysyisenä ja kaksi ilmeistä kultakankea mukanani selitekään
senkin seitsemällä näppärällä tavalla, mutta minusta on yks'kaikki,
mitä he minusta ajattelevat. He väittävät minun keksineen koko jutun,
päästäkseni vain tiukoista kyselyistä, mistä muka minun rikkauteni
on peräisin. Tahtoisinpa vainenkin nähdä sen miehen, joka voisi
keksimällä keksiä tällaisen yhtenäisen jutun. He tahtovat pitää koko
tapausta tekemällä tehtynä. No niin, tässä se nyt on.
Historiani olen kertonut, ja nyt minun arvatenkin täytyy jälleen
palata tämän maailman hyörinään ja pyörinään. Henki se on
elätettävä, vaikka olisit käynyt kuussa asti. Ja niinpä minäkin
olen laittelemassa kuntoon sitä näytelmää, jonka olin saanut
suunnitelluksi silloin kuin Cavor minun maailmaani astui. Olen
päättänyt pitää elämätäni koossa samaan tapaan kuin ennen hänen
näkemistänikin.
Täytyy tunnustaa, että minun on vaikea pitää ajatuksiani kiinni
näytelmässäni silloin kuin kuu alkaa paistaa huoneeseni. Täällä on
parhaillaan täyden kuun aika, ja viime yönä minä istuin tuntikausia
Pergolan pylväskujassa, katsellen tuota loistavaa valkoista valoa,
joka takanaan kätkee niin paljon. Aatelkaas: pöytiä ja lavitsoja ja
telineitä ja kultakankia. Pahus, kun keksis taas tuon cavoriitin!
Mutta eipä sellaista taida kahdesti maailmassa sattua. Tässä minä
nyt istun, hiukan paremmissa oloissa kuin Lympnessä, siinä kaikki.
Ja Cavor on tehnyt itsemurhan mutkallisemmalla tavalla kuin yksikään
ihmis-olento ennen häntä. Ja niin tämä juttu pyöristyy ja päättyy
kuin hyväkin uni. Se käy niin peräti vähän yhteen kaiken muun kanssa,
mitä elämässä on. Paljon se sisältää sellaista, joka on niin ylen
kaukana kaikesta inhimillisestä kokemuksesta, tuo juokseminen,
syöminen, hengitys, nuo painottomat ajat, että todellakin on hetkiä,
jolloin minä, kuun kullasta huolimatta, enemmän kuin puoleksi uskon
kaiken tämän olleen pelkkää unta vain...