Mr. Bedford äärettömässä avaruudessa.
Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut lyöty kuolijaksi. Tällaiselta
-- niin kuvailin mielessäni -- mahtaa tuntua miehestä, joka
on kuollut äkillisen, väkivaltaisen kuoleman. Ensimmäisessä
silmänräpäyksessä kuolinkamppailun tuska ja hätä, seuraavassa pimeys
ja hiljaisuus, ei valoa enää, ei eloa, ei aurinkoa, ei kuuta eikä
tähtiä... äärettömyyttä vain, äärettömyyttä. Olinhan omin käsin
saattanut itseni tähän tilaan, olinhan tällaisen vaikutelman alaisena
ollut jo ennenkin, Cavorin seurassa, mutta sittenkin tämä oli niin
hämmästyttävää, huumaavaa, valtavaa. Tuntui kuin minua vietäisiin
ylös suunnatonta pimeyttä kohti. Sormeni heltivät nappuloista, minä
lyyhistyin, niinkuin koko olemukseni olisi kadonnut, ja laskeuduin
vihdoin varsin hiljaa tavaramyttyjen, kultakahleitten ja kankien
päälle, jotka olivat siirtyneet pallon keskustaan.
Kuinka pitkän ajan kaikki tämä kysyi, en tiedä. Ajan aisti oli
tietysti pallossa vielä tehottomampi kuin kuussa. Tavaramyttyihin
kajottuani minä ikäänkuin heräsin horros-unesta. Minä käsitin heti,
että jos mieli minun pysyä valveilla ja hengissä, niin minun täytyy
saada valoa tai avata akkuna, niin että silmäni voisi kohdistua
johonkin. Ja sitäpaitsi minua paleli. Minä ponnahdin myttyjen päältä,
tartuin hienoihin nuoriin lasin sisäpuolella ja pääsin niitä myöten
kopeloimalla kulkuaukolle, jossa jälleen osasin laskea, missäpäin
valon ja uudinten nappulat ovat. Heittäysin taas irti, ja silloin
minut lennätti kerran pallon ympäri. Siinä minuun iski joku suuri,
hauras esine, joka leijui irrallaan. Pääsin tuosta nuoran johdolla
nappulain luokse ja sytytin ensinnäkin sähkölampun, nähdäkseni,
mikä esine se oli minuun törmännyt: se oli vanha numero _Lloyds
News'ia_, joka oli päässyt irti ja lähtenyt lentoon. Tämä se
palautti minut äärettömyyden tunnelmista takaisin omiin äärellisiin
mittoihini. Minua rupesi naurattamaan ja yskittämään, ja siitä
johtui mieleeni laskea lieriöstä palloon hiukan happea. Samalla
panin lämmityslaitoksen käymään, kunnes lämpenin, jonka jälkeen
nautin ravintoa. Lopuksi rupesin mitä suurimmalla varovaisuudella
käsittelemään cavoriiti-uutimia, osatakseni edes joissain määrin
arvata, mihin suuntaan pallo kulkee.
Vedin auki ensimmäisen uutimen, mutta suljin sen samassa, sillä
räikeä auringonvalo sokaisi ja huumasi minut hetkiseksi. Hiukan
mietittyäni avasin akkunan, joka oli suorassa kulmassa edellisestä,
ja näin silloin jättiläismäisen kuunsirpin ja sen takana pienen
maansirpin. Minä hämmästyin, huomatessani, kuinka kauas kuusta
jo olin joutunutkaan. Olin näet laskenut, että sangen vähän, jos
lainkaan, olen tunteva sitä täräystä, minkä maan ilmakehässä
olimme tunteneet, matkaan lähtiessämme. Olinpa laskenut, että kuun
pyörimisen tangentiaalinen sysäys oli oleva vähintäänsä 28 kertaa
pienempi kuin maan. Ja niinpä luulin olevani tällä haavaa vasta
kraaterin yläpuolella ja yön reunassa, mutta kaikki tuo olikin jo
vain ulkolaitaa siinä valkoisessa sirpissä, joka täytti koko taivaan.
Entäs Cavor?
Hän oli äärettömän pienenä nyt jo.
Koetin mielessäni kuvailla, mitenkä hänen oli käynyt, mutta silloin
en vielä osannut ajatella muuta kuin että hän on kuollut. Olin
näkevinäni hänet lyyhistyneenä, runneltuna jonkun sanomattoman
korkean putouksen juurella, josta sininen valovuo syöksee alas...
ja ylt'ympärillä seisoo noita typeriä turilaita... ne katsoa
tuijottelevat häntä...
Tuo pallossa leijaileva sanomalehti vaikutti minuun niin
virkistävästi, että minusta hetkiseksi tuli käytännöllinen mies.
Päivänselvää oli, että minun täytyy nyt kaikin mokomin päästä
maahan jälleen, mutta minähän, mikäli ymmärrän, olen joutumassa
yhä kauemmaksi siitä. Olkoonpa Cavorin laita nyt mikä hyvänsä,
vaikkapa hän hengissäkin olisi, -- sitä en kumminkaan saattanut
pitää mahdollisena, nähtyäni nuo veripilkut paperissa -- enhän minä
enää mitenkään voi häntä auttaa. Siellä hän nyt on, hengissä tai
kuolleena, läpikuultamattoman yön vaipan alla, ja sinne hänen täytyy
jäädä, kunnes saan kootuiksi muita ihmisiä hänen avukseen. Teenkö
niin? Jotain sellaista minun mielessäni liikkui: tulla takaisin
maahan, jos suinkin mahdollista, ja sitten -- sitä mukaa kuin
tarkemmin harkittuani parhaaksi näen -- joko näyttää ja selittää
pallon rakennus moniaille luottamusmiehille ja ryhtyä toimimaan
yhdessä heidän kanssaan, tahi pitää koko asia salassa, myödä kullat,
hankkia aseita, muonaa ja apulainen, ja palata tänne. Silloin olen
tasaväkinen noitten hauraitten kuun asukasten kanssa, ja silloin minä
pelastan Cavorin, jos suinkin mahdollista on, ja joka tapauksessa
kokoan kultia kyllältäni, laskeakseni vastaiset yritykseni vakavalle
pohjalle. Mutta kaikki tuo oli pelkkiä toiveita vaan. Maahan ensin,
siinä pääasia.
Rupesin harkitsemaan juurta jaksain, mitenkä se maahantulo parhaiten
kävisi laatuun. Mitä sinne päästyäni sitten teen, siitä en enää
lainkaan huolehtinut. Maahan-tuloani nyt vain yksinomaa mietiskelin.
Näin tuosta viimein kaikkein parhaaksi pudota takaisin kuuta kohti
niin lähelle kuin vain uskaltaa, saadakseni sitä suuremman vauhdin,
sulkea sitten sen puoleiset akkunat ja kuun taakse päästyäni, avata
maahan päin antavat akkunat ja lähteä aika kyytiä kotia kohti. Mutta
pääsenkö tällä tavoin milloinkaan maahan vai lähdenkö kiertämään
sitä hyperbolassa tai parabolassa, sitä en osannut sanoa. Myöhemmin
älysin, onnellisesti kyllä, availla eräitä akkunoita kuuta kohti,
joka taivaalla oli asettunut maan eteen, ja sain siten kurssini
suunnatuksi sillä tapaa, että asetuin vastapäätä maata. Ellei näin
olisi käynyt, olisin hurahtanut sen taakse. Kyllähän minä mielessäni
koetin punnita ja pyöritellä tähän kuuluvia monimutkaisia problemoja
-- matemaatiko näet en ole -- mutta onnenkauppa se lopulti sittenkin
minut maahan toi eikä nämä visut mietinnät, siitä olen varma. Jos
silloin olisin tiennyt, kuinka monesta matemaatillisesta pulasta
minun oikeastaan on selvittävä, tokkopa olisin ryhtynytkään näitä
nappuloita naperoimaan. Mutta nyt, suunnilleen arvaamalla, mitä tässä
on tehtävä, minä avasin kaikki kuunpuoliset akkunat ja lyyhistyin:
tuo nykäys näet oli kohottanut minut muutamia jalkoja ylös ilmaan, ja
siinä minä nyt leijailin sangen omituisessa asemassa. Siinä sitten
odottelin kuunsirpin kasvamista yhä suuremmaksi ja suuremmaksi,
kunnes arvasin olevani jo kyllin lähellä sitä. Silloin päätin
sulkea akkunat, kiitää kuun ohi siitä saamallani vauhdilla -- ellen
nimittäin tulla tärähdä kuuhun takaisin -- ja painua maata kohti.
Ja niin minä teinkin.
Huomattuani päässeeni jo tarpeeksi lähelle kuuta, minä suljin kuun
näkyvistäni, ja siinä nyt istuin, vahtivuoroa pitäen tässä aineen
hiukkasessa keskellä ääretöntä avaruutta. Mieleni tila, sen muistan,
oli uskomattoman tyyni ja hätäilemätön, vaikka tätä vahtivuoroa
oli kestävä, kunnes maanpinta allani tuntuu. Lämmityslaitos oli
tehnyt tehtävänsä, happi oli raitistanut ilman, tunsin yleensä
voivani varsin hyvin, lukuun-ottamatta sitä painostusta päässä,
jota tunsin koko sen ajan, minkä olin maasta poissa. Olin jälleen
sammuttanut lampun, jott'ei valo minulta kesken loppuisi. Pimeässä
olin. Alapuolellani vain maa paistoi ja tähdet kimaltelivat. Kaikki
oli niin äänetöntä, niin hiljaista ympärilläni, että tuntui kuin
olisin ainoa elävä olento koko maailmankaikkeudessa, eikä sittenkään,
kumma kyllä, tuntunut sen yksinäisemmältä tai pelottavammalta kuin
jos olisin maan päällä virunut vuoteessa. Nyt tämä on minusta sitä
oudompaa, kuin viimeisinä hetkinä kraaterissa tuo yksinäisyys oli
tuntunut ihan kuolinkamppaukselta...
Tuo avaruudessa viettämäni aika -- niin uskomattomalta kuin
tämä kuuluneekaan -- ei ollut minkäänlaisessa suhteessa minkään
elämäni jakson aikaan. Välisti tuntui kuin olisin istunut tässä jo
lukemattomia ikuisuuksia, niinkuin mikä tarun jumala lotus-lehdellä,
vuoroin taas kuin singahtaisin silmänräpäyksessä kuusta maahan.
Todellisuudessa tätä aikaa kesti muutaman maallisen viikon. Mutta
sen kuluessa oli huoli ja levottomuus, nälkä ja pelko olemattomissa.
Omituisen avarasti ja vapaasti minä tuossa leijaillessani mietiskelin
kaikkia tähänastisia kokemuksiamme, koko elämääni kaikkine monine
motiveineen ja salaisia seikkoja olemuksessani. Itse olin mielestäni
käynyt yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, menettänyt kerrassaan kaiken
liikunta-aistin, olin leijailevinani nyt tähtien keskellä, mielessäni
myötäänsä se tunnelma, että maa on niin pieni ja minun olemukseni sen
päällä niin äärettömän pientä.
En uskalla käydä selittelemään, mitä kaikkea silloin mielessäni
liikkui. Epäilemättä ne olisivat välittömästi tai välillisesti
johdettavissa silloisista erikoisista fyysillisistä oloista. Esitän
ne tässä semmoisinaan, ilman mitäkään selityksiä. Huomattavinta oli
valtava epäilys oman itseni olemassa-olosta. Minä, jos niin saan
sanoa, irtaannuin Bedfordista. Bedford oli mielestäni jonkunlainen
mitätön, satunnainen olento, jonka kanssa minä en enää ollut
yhteydessä. Hän esiintyi minun silmissäni monessakin suhteessa --
aasina tai jonkunlaisena elukka parkana, jota minä tähän saakka olin
hiljaisella ylpeydellä tavallisesti pitänyt varsin henkevänä ja
jotenkin vaikuttavana personana. Eikä hän minun silmissäni esiintynyt
ainoastaan aasina, vaan hyvin monen aasipolven jälkeisenä. Minä
loin silmäyksen hänen kouluaikaansa, hänen aikaisemman miehuutensa
päiviin, hänen ensimmäiseen lemmentaisteluunsa, aivan samoin kuin
välisti tarkastelee muurahaisen toimintaa hiekassa... Palanen
silloista kaunista kirkkauden aikaa on minussa vieläkin jäljellä,
ja yhä minä nytkin epäilen, tokko enää milloinkaan saan takaisin
nuoruuteni päiväin tyytyväisyyttä. Mutta silloin tuo ajatus ei ollut
lainkaan tuskallinen, minussa kun asui se erikoinen vakaumus, etten
ole Bedford enkä mikään muukaan, olenhan vain selkeässä avaruudessa
leijaileva henki. Mitäpä minä siis tuon Bedfordin puutteista ja
huolista? Enhän minä ole vastuun-alainen hänestä.
Jonkun aikaa minä taistelin tätä todellakin lumouksenomaista
harhatilaa vastaan. Koetin avukseni kerätä muistooni eloisia
hetkiä, helliä ja voimallisia liikutuksia. Jos saisi -- ajattelin
-- yhdenkin tunteen oikein valtavana esille, niin silloin tämä
yhä lisääntyvä erkaneminen kyllä lakkaisi. Mutta siitä ei tullut
mitään. Minä näin Bedfordin, hattu niskassa ja takinliepeet
liehumassa, astuvan Chancery Lanea myöten julkiseen tutkintoon.
Näin hänen pujotteleivan kihisevässä parvessa samallaisia pieniä
olentoja, törmäävän yhteen heidän kanssaan, jopa tervehtivänkin
heitä. Minäkö tuo? Näin Bedfordin samana iltana istuvan erään ladyn
vierashuoneessa. Hänen hattunsa oli viereisellä pöydällä, ja kovin
oli miehen tukka silloin harjan tarpeessa, ja kyynelet oli hänellä
silmissä. Minäkö tuo? Näin hänen, haastelevan tuon ladyn kanssa,
kiihtyneenä ja jos minkinlaisissa asennoissa... Näin hänen rientävän
Lympneen, kirjoittamaan näytelmää, keskustelevan Cavorin kanssa,
paitahihasillaan täydessä puuhassa rakentelevan palloa ja kulkevan
Canterbyryyn, koska pelkäsi lähteä mukaan. Minäkö? En usko.
Kyllä kaiketi, ajattelin sitten taas, kyllä kaiketi tämä on
harhanäköä, johon on syynä tämä yksinäisyys ja se seikka, ettei
minussa enää ole painoa eikä vastustamisen aistia. Saadakseni
takaisin tämän aistin, minä heittelime pallossa puoleen ja
toiseen, nipistelin käsiäni, puristelin niitä yhteen. Muun muassa
sytytin lampun, sieppasin käteeni rikkinäisen _Lloydin_ numeron
ja luin jälleen noita vakuuttavan realistisia ilmoituksia Cutaway
polkupyörästä ja yksityisvarain omistajasta, ja pulaan joutuneesta
ladystä, joka tarjoaa kaupan veitsiä ja lusikoita. Epäilemättä nuo
kaikki ovat yhä vieläkin olemassa, ja tuohan, sanoin itsekseni,
tuohan on sinun maailmaasi, ja sinä olet Bedford, matkalla viettämään
tuollaisten asiain keskuudessa loput ikääsi. Mutta epäilykset
sisimmissäni ne todistivat vastaan: "Ethän sinä noita ilmoituksia
lue, Bedfordhan se on; ethän sinä Bedford ole, kylläs sen tiedät.
Siinähän koko juttu".
-- Tonttu vieköön! -- huudahdin minä. -- Ellen minä ole Bedford, niin
mikäs minä olen?
Mutta ei se asia vain ottanut siltä puolen selvitäkseen, vaikka
päässäni pyöri mitä kummallisimpia mielikuvia, outoja, kaukaisia
epäluuloja, etäisten varjojen kaltaisia... Minulla oli sellainenkin
käsitys, tiedättenkös, että olen jotain, joka on kokonaan
ulkopuolella maailmaa, jopa ulkopuolella kaikkia maailmoita, tilaa ja
aikaa, ja että tuo Bedford parka on juuri tuommoinen kurkistusreikä,
josta minä elämää katselen...
Bedford! Niin lujasti kuin kielsinkin hänen olemassaolonsa, olin
sittenkin ihan varmaan kiinteässä yhteydessä hänen kanssaan; minun
täytyi kuin täytyikin tuntea hänen mielitekojensa painostusta, minun
täytyy ottaa osaa hänen iloihinsa ja suruihinsa hamaan hänen elämänsä
loppuun saakka. Ja kun Bedford kuolee -- kuinkas sitten?...
Mutta jo riittää tästä kokemusteni kummallisesta vaiheesta. Olen
kertonut niistä, osoittaakseni vain, kuinka yksinäisyys ja poissa-olo
tältä planetalta saa aikaan outoja, aavistamattomia häiriöitä ei
ainoastaan kaikissa ruumiin elineittein tunnossa ja toiminnassa,
vaan koko hengen sisäisessä rakennuksessa. Suurin osa aikaani tällä
matkalla avaruuksien halki meni minulta tällaisten aineettomain
asiain ajattelemiseen. Aineesta irtaantuneena, aineelle tympeänä minä
leijailin, kuin mikä hämärän suuruuden-hulluuden rasittama mies,
tähtien ja planettain keskellä avaruuksien tyhjyydessä. Sanomattoman
vähäpätöiseltä, ventovieraalta tuntui minusta ei ainoastaan se
maailma, jonne olin palajamassa, vaan seleniitainkin sinivaloisat
luolat, heidän kypäräpäänsä, jättiläismäiset, ihmeelliset koneensa ja
Cavorin kohtalo, hänen, joka auttamattomasti oli takertunut sinne.
Tällaisessa tilassa minä olin, kunnes vihdoin aloin tuntea itsessäni
maan vaikutusta. Tunsin, kuinka se alkaa vetää minua takaisin siihen
maailmaan, joka ihmisiä varten todella luotu on. Ja silloin alkoi
käydä yhä selvemmäksi, että minä sittenkin olen Bedford, palajamassa
hämmästyttäväin seikkailujen perästä meidän omaan maailmaamme, ja
että minussa on henki ja elämä, jonka kaiketikin menetän, tullessani
takaisin. Ja niin rupesin aprikoimaan, mitenkähän sen minun
maahan-tuloni oikeastaan käynee.