Mr. Bedford yksinään.
Hetken verran minusta tuntui kuin olisin koko ajan ollut yksinäni
täällä kuussa. Ensi alussa etsiskelin jonkunlaisella innostuksella,
mutta helle oli yhä vieläkin ankara, ja ohentunut ilma se puristi
rintaa kuin vanteella. Tulin tuosta erääsen syvänteesen, jonka laidat
ylt'ympärillä olivat täynnään pitkiä, törröttäviä, kuivia okakasveja.
Sinne minä istahdin lepäämään ja vilvottelemaan. Aikomukseni oli
levähtää noin tuokion verran. Laskin kanget maahan viereeni ja
istuskelin siinä, poski käden nojassa.
Jotenkin välinpitämättömästi minä katselin, kuinka tämän syvänteen
kallioseinissä, joitten pinnan surkastunut lehtisammal oli siellä
täällä paljastunut näkyviin, kimalteli kultaa, paikoin suonina,
paikoin yksinäisin pilkuin. Siellä täällä sitä välkähteli pyörylöissä
ja kyhmyissä korsien välitse. Mitäpä tuosta nyt? Omituista raukeutta
tuntui niin jäsenissä kuin sielussakin. Oli hetki, jolloin en uskonut
toivoa pallon enää milloinkaan löytyvän tässä karussa erämaassa.
Tuntui, niinkuin ei olisi vähintäkään aihetta ruveta minkäänlaisiin
ponnistuksiin, ennenkuin seleniitoja tulee. Silloin, arvelin, silloin
on aika ryhtyä tositoimiin, noudattaen tuota mieletöntä vaistoa, joka
käskee ihmisen ennen kaikkea suojelemaan ja puolustamaan henkeänsä,
vaikkapa se säilyisikin sitä varten vaan, että kuolema ennen pitkää
on oleva kahta tuskallisempi.
Miksikä me olimme tulleet kuuhun?
Pulmallinen kysymys. Mikä henki se ihmistä iät kaiket pakottaa
luopumaan onnesta ja menestyksestä ja antaumaan vaivoihin ja
vaaroihin, suinpäin syöksemään melkein varmaa perikatoa kohti?
Täällä kuussa alkoi minulle hämärästi hämöittää muuan seikka, joka
minun muutoinkin olisi pitänyt tietää, se nimittäin, ettei ihmisen
loppumääränä ole ainoastaan turvallinen ja mukava olo ja hyvä ravinto
ja hupainen elämä. Kysykää tätä seikkaa keitä hyvänsä, -- melkein
jokainoa vastaa tietävänsä sen kyllä, elleihän sanoilla vastaakaan,
niin ainakin elämänkokemuksilla sen todeksi näyttää. Vastoin omia
harrastuksia, vastoin omaa onnea ihmistä myötäänsä vetää tekemään
mielettömyyksiä. Joku voima, joka ei ole hän itse, ajaa häntä, ja
mennä hänen vain pitää. Mutta miksi? Miksi? Istuessani nyt täällä,
keskellä hyödyttömiä kuun kultia, keskellä toisen maailman eloa ja
oloa, minä kävin tilille koko elämäni toimista. Otaksuessani, että
kuolen kuin haaksirikkoinen tänne kuun rannoille, en voinut lainkaan
nähdä, mikä tarkoitus minun elämälläni on ollut. En saanut täydelleen
ratkaistuksi tätä kysymystä, mutta selvemmäksi kun milloinkaan
ennen minulle joka tapauksessa kävi, etten ollut palvellut omia
tarkoituksiani, että koko elin-ikäni oli oikeastaan tarkoittanut
jotain muuta kuin omaa yksityistä elämääni. Mutta mikä, mikä
tarkoitus sitten minun elämälläni oli ollut?... Minen mietiskellyt
enää, miksikä me olimme tulleet kuuhun. Ajatukseni menivät kauemmas.
Miksikä minä olin ilmestynyt maahankaan? Miksikä minulla on ollut
yksityistä elämää ensinkään?... Minä vaivuin lopulti pohjattomiin
mietinnöihin...
Ajatukseni alkoivat käydä epämääräisiksi, sameiksi; ne eivät enää
kulkeneet määrättyä suuntaa. En ollut tuntenut painostusta enkä
uupumusta -- lieneekö kenenkään käynyt kuussa koskaan niin? -- mutta
luulenpa olleeni peräti väsyksissä. Oli miten oli -- minä nukahdin.
Uni rauhoitti minua kaiketikin suurissa määrin, ja koko makuu-ajan
aurinko oli laskeunut yhä alemmas ja helle helpottanut. Minä heräsin
äkkiä johonkin kaukaiseen huutoon ja tunsin pystyväni toimimaan
taas. Hieroin silmiäni ja oikaisin jäseniäni. Nousin ylös -- hiukan
kankealta ruumis tuntui -- ja läksin kanki kummallakin olalla,
jälleen tästä kultasuonisten kallioitten syvänteestä ulos palloa
etsimään.
Aurinko oli jo koko lailla entistänsä alemmalla, ilmakin paljoa
viileämpi. Arvatenkin olin nukkunut verraten kauan. Läntisten
kallioitten kohdalla olin huomaavinani hienoa, sinervää utua.
Hyppäsin pienelle kallion lohkareelle ja tähystelin kraateria. Ei
näkynyt missään kuunvasikoita eikä seleniitojakaan. Ei näkynyt
Cavoriakaan missään. Nenäliina se vain välkkyi tiheikön latvoilla.
Silmäsin ympärilleni ja hyppäsin lähimpään sopivimpaan pysäyskohtaan.
Minä tein puoliympyrän suuntaisen kierroksen ja palasin takaisin
yhä suuremmassa kaaressa. Väsyttävää ja toivotonta työtä. Ilma
oli tuntuvasti kylmempää, ja läntisten kallioitten luoma varjo
mielestäni laajempi kuin ennen. Pysähtelin aika ajoin tähystelemään,
mutta Cavorista ei merkkiäkään, enempää kuin seleniitoistakaan.
Kuunvasikoita ei näkynyt enää niitäkään -- ne oli arvatenkin ajettu
sisäosiin takaisin. -- Rupesin yhä enemmän kaipaamaan Cavoria. Päivän
hehkuva pyörä oli nyt laskenut niin alas, että tuskin enää oli
läpimittansakaan matkassa taivaanrannasta.
Minua ahdisti se ajatus, että seleniitat piakkoin sulkevat kaikki
aukkonsa ja venttilinsä, jättäen meidät kuun yön armottomiin
kouriin. Jo oli mielestäni aika Cavorin kiiruimmiten jättää etsinnät
sikseen ja käydä kanssani neuvotteluille. Meidän täytyy piammiten
ratkaista, minne mennä. Pallo on jäänyt löytämättä, ei ole enää
aikaa etsiä sitä, ja kun kerran kaikki pääsypaikat on suljettu,
silloin meidän hukka perii. Avaruuden musta yö laskee päällemme,
tuo tyhjyyden pimeys, joka on vain absoluutista kuolemaa. Minua
hirvitti ajatellessani sen lähenemistä. Meidän täytyy mennä kuun
sisäosiin takaisin, vaikkapa löisivät meidät siellä kuolijaiksi.
Olin näkevinäni, kuinka kaksi ihmistä, me kaksi, kuolijaiksi
paleltumaisillaan, viimeisillä voimillaan vielä jyskyttävät suuren
onkalon kantta... Tuntui niin kamalalta.
En ajatellut enää lainkaan palloa. Ajattelin vain, kuinka löytäisin
Cavorin. Olin jo puoleksi taipuvainen kernaammin menemään yksinäni
kuun sisään kuin etsiskelemään häntä, kunnes kaikki jo on liian
myöhäistä. Olin juuri lähtemäisilläni astumaan takaisin nenäliinaa
kohti, kun äkkiä...
Huomasin pallon!
Pallo se oikeastaan löysi minut enkä minä sitä. Se oli paljoa
loitompana lännessä kuin olin osannut arvatakaan. Laskevan auringon
vinot säteet olivat heiastuneet sen lasipinnalta ja häikäisevällä
välkäyksellä ilmiantaneet sen piilopaikan. Ensi iskuun luulin tuota
uudeksi salajuoneksi seleniitain puolelta meitä vastaan, mutta pian
ymmärsin asian oikean laidan.
Minä kohotin käteni, päästin kaamean huudon ja läksin pitkin
harppauksin palloa kohti. Yhden harppauksen olin kiireissäni laskenut
väärin ja putosin syvään kuoppaan, jossa loukkasin nilkkani.
Siitä pitäin kompastelin melkein joka hyppäykseltä. Minä olin nyt
omituisessa hysterillisessä kiihkotilassa, vavisten joka jäsenessäni.
Olin aivan hengästynyt jo kauan ennen kuin pääsin sen luokse. Ainakin
kolme kertaa minun täytyi pysähtyä ja puristaa kylkiäni, ja hiki se
valui pitkin kasvoja, vaikka ohutta olikin ilma.
En ajatellut mitään muuta kuin palloa, kunnes pääsin sen ääreen. En
enää muistanut huolehtia siitäkään, missä muka Cavor nyt lienee.
Viimeisellä hyppäyksellä törmäsin käsin pallon lasia vasten. Ja siinä
minä nyt loioin, huohottaen ja turhaan koettaen huutaa: "Cavor! Pallo
on täällä!" Hiukan toinnuttuani, minä kurkistin paksun lasiseinän
läpi: esineet sen sisässä näkyivät olevan epäjärjestyksessä.
Kumarruin lähemmäksi tarkastelemaan. Sitten vasta yritin astua
sisään. Palloa piti kallistaa hiukan toiselle laidalle, saadakseni
pääni kulkuaukosta sisäpuolelle. Aukon kansi oli pallossa, kaikki
muutkin esineet olivat ehjänä ja kunnossa. Siinä se nyt oli,
sellaisena kuin olimme sen jättäneet, astuessamme ulos lumeen. Jonkun
aikaa minä uudestaan ja taas uudestaan tarkastelin pallon kalustoa.
Huomasin koko ruumiini vapisevan. Kuinka hyvältä tuntuikaan jälleen
nähdä tätä pimeä sisustaa! En osaa sanoakaan, kuinka hyvältä.
Kiipesin sisään ja istahdin. Katsahdin lasin läpi kuun maailmaan, ja
minua hirvitti. Laskin sitten kultakankeni tavaramyttyjen päälle ja
hain itselleni hiukan syötävää, en siitä syystä, että olisi ollut
nälkä, vaan siksi, että sitä oli käsillä. Senjälkeen muistin, että
nyt on aika astua ulos ja antaa merkki Cavorille. Mutta enpä heti
vielä lähtenytkään antamaan Cavorille merkkiä. Tuntui kuin mikä vielä
pitelisi täällä...
Nythän on kaikki kohdallaan. On meillä vielä aikaa ottaa mukaan
suuremmatkin määrät tuota taikaperäistä kiveä, joka omistajallensa
antaa vallan ihmisten yli. Tuolla ulkona, ihan lähellä, on kultaa
yltäkyllin, kourin koottavaa, ja vaikka sitä panisi pallon
puolilleen, niin yhtä hyvin se kulkisi kuin tyhjinäänkin. Nyt meidän
sopii lähteä takaisin, oman itsemme herroina ja maailman herroina, ja
sitten...
Nousin vihdoin ja pakotin itseni lähtemään pallosta. Ulos tultuani
minä säpsähdin, sillä illan ilma oli jo käynyt sangen kylmäksi.
Minä seisoin notkelmassa, tähystellen puoleen ja toiseen. Tarkasti
katselin ympärillä olevia pensaita, ennenkuin hyppäsin lähimmälle
kalliolle, ja sitten tuli harppaus sama kuin minun ensimmäinenkin
harppaukseni kuussa. Tällä kertaa vain tein sen ilman vähintäkään
ponnistusta.
Kasvaminen ja lakastuminen olivat nopeasti seuranneet toisiansa. Näky
kallioilla päin oli muuttunut, mutta yhä vieläkin erotti sen rinteen,
missä siemenet olivat ruvenneet elämään, ja sen kalliontörmän, josta
ensi kertaa olimme katselleet kraateria. Mutta kolmekymmentä jalkaa
korkea piikkipensas tuolla rinteellä seisoi nyt kellastuneena ja
näivettyneenä, luoden pitkiä varjoja kauas silmän kantamattomiin.
Pienet siemenet sen oksain päässä riippuivat kuin rypäleet, ruskeina
ja kypsinä. Se oli tehtävänsä tehnyt; hauraana se siinä seisoi,
valmiina kaatumaan ja murenemaan jäätyvässä ilmassa, heti kuin yön
hetki lyö. Ja nuo jättiläismäiset kaktus-kasvit, joitten olimme
nähneet ihan silmissä paisuvan, olivat jo aikaa sitten katkenneet ja
hajottaneet itiönsä kaikkiin kuun neljään ilmansuuntaan. Kummallinen
kolkkanen maailman avaruutta tämäkin... ihmisten maalle-nousun paikka!
Joskus -- näin minä mietin -- joskus piirrätän keskelle tätä notkoa
kirjoituksen, joka on kertova meidän tulostamme tänne. Ja silloin
tulin ajatelleeksi: jos tuo vilkas ja virkeä maailma tuolla sisässä
täydelleen tajuaisi tämän hetken tärkeyden -- mikä räyhy ja pauhu
siinä nousisikaan silloin!
Mutta tällä haavaa tuolla maailmalla tuskin on aavistustakaan
tänne-tulomme merkityksestä, sillä jos se sitä aavistaisi, niin jo
vainenkin tämä kraateri olisi takaa-ajon temmellystantereena eikä
hiljainen kuin kuolema! Katselin ympärilleni, mistä kohden olisi
sopivinta Cavorille antaa merkki, ja huomasin sen kallionlohkareen,
johon hän ensi kerralla oli tästä hypännyt. Tuolla se loisti
päivänpaisteessa yhtä alastomana ja karuna kuin ennenkin. Tuokion
aikaa minua epäilytti lähteä niin kauaksi pallosta... mutta sitten
minä häpesin mointa epäröimistä ja hyppäsin...
Siitä edullisesta paikasta tarkastelin taas kraateria. Hyvin kaukana
tuolla, oman suunnattoman varjoni päässä, heilui pensaitten latvoilla
valkoinen nenäliina, näyttäen pieneltä tilkulta. Cavoria ei näkynyt.
Tähän aikaan hänen olisi pitänyt lähteä tiedustelemaan minua,
sellainenhan meillä oli välipuhe. Mutta eipä miestä kuulunut.
Minä odottelin ja tähystelin, suojelin silmiä kädelläni, joka
silmänräpäys toivoen huomaavani hänet. Lienen siinä seisonut hyvinkin
kauan. Koetin huutaa, mutta muistin taas ilman olevan täällä kovin
ohutta. Astuin epäröivän askeleen palloa kohti. Aikomukseni oli ottaa
ulos vaippa ja nostaa se merkiksi, mutta en uskaltanut, sillä yhä
vain pelkäsin seleniitoja. Rupesin taas etsiskelemään kraaterista.
Kamala oli se tyhjyyden tunnelma, minkä kraateri nyt minussa
synnytti. Hiljaista oli kaikki. Ei ääntä pienintäkään enää
seleniitain maailmasta tuolta alhaalta. Hiljaista kuni haudassa.
Vieno tuuli vain silloin tällöin huhahti läheisessä pensaassa. Ja se
oli niin kylmää, tuo tuulenhenki.
Peiakkaan Cavor!
Minä henkäilin syvään, panin kädet torveksi suun eteen ja huusin
"Cavor!" Se oli kuin kääpiön äännähdys jostain kaukaa.
Vilkasin nenäliinaan, vilkasin taakseni lännen kallion yhä
laajenevaan varjoon, vilkasin käteni suojasta aurinkoon. Olin ihan
näkevinäni, kuinka se kiirehtii alas taivaanrantaa, kohti.
Nyt täytyy toimia tarmokkaasti, arvelin, jos mieli saada Cavor
pelastetuksi. Sieppasin liivit päältäni ja ripustin ne merkiksi
pensaan latvaan takanani ja sitten -- suoraa päätä nenäliinaa kohti.
Sinne oli noin pari mailia, siis parin sadan harppauksen matka.
Olen jo kertonut, kuinka kuussa harppaillessa tuntuu kuin leijuisi
jonkun aikaa ilmassa. Joka leijauksella minä tähystelin Cavoria.
Kummastelin, miksikä mies on mennyt piiloon. Ja joka leijaukselta
olin tuntevinani auringon laskeneen yhä alemmas. Ja joka kerta, kuin
maahan tömähdin, teki mieleni palata takaisin.
Vielä viimeinen harppaus, niin jo seisoin notkossa nenäliinan
alapuolella; askel vielä, niin jo olin käden kantamassa siitä. Nousin
sitten seisaalleni ja rupesin penkomaan ympäriltäni, yhä piteneväin
varjojen välissä. Kaukana tuolla, loivan rinteen juurella oli sen
tunnelin suu, josta olimme nousseet päivänvaloon. Minun pitkä varjoni
ulottui sen reunaan, ja ulottui itse tunnelin suuhunkin, koskettaen
sitä niinkuin mikä öisen haamun sormi ikään.
Ei merkkiäkään Cavorista, ei äännähdystäkään tässä hiljaisuudessa.
Pensaitten huojahtelua vain ja varjojen kasvamista. Rupesi äkkiä
taas hirvittämään... Cav... yritin minä, mutta huomasin taas, kuinka
tehotonta huuto ohuessa ilmassa on.
Hiljaa kaikki. Kuoleman hiljaisuutta...
Sitten välähti silmissäni jotain... muuan pieni esine, noin
viidentoista metrin päässä erään rinteen juurella, murtuneitten ja
lakastuneitten oksain päällä. Tunsin sen, enkä sittenkään olisi
tahtonut sitä tuntea.
Astuin lähemmäs. Se oli Cavorin pieni krikettilakki. En kajonnut
siihen, katsoa tuijottelin siihen vain.
Huomasin sitten, että oksat ylt'ympärillä oli pengottu ja poljettu
rikki. Hetkisen epäröityäni astuin eteenpäin ja nostin lakin.
Ja siinä nyt seisoin, Cavorin lakki kourassani, silmäillen
rikkipoljetuita korsia ja oksia. Muutamissa niistä näkyi tummia
täpliä, joihin en uskaltanut kajota. Kymmenkunnan askeleen päässä
tuulenhenki pöyhäytti näkyviin jonkun pienen, liikkuvan, valkoisen
esineen.
Se oli palanen kokoonrutistettua paperia. Minä nostin sen ja näin
siinä punaisia täpliä. Huomasin siinä sitten hienoja lyijykynän
piirtoja. Oikasin sen sileäksi. Siinä näkyi epätasaista, katkonnaista
kirjoitusta, joka päättyi koukeroiseen viivaan yli paperin.
Rupesin tavailemaan sitä.
"Olen loukannut polveni. Polvilumpio taitaa olla rikki. En voi juosta
enkä ryömiä". Niin se alkoi varsin selvällä käsialalla.
Sitten tuli sekavampaa:
"He ovat jonkun aikaa ajaneet minua takaa, ja nyt on vain"... sitten
näkyy olleen kirjoitettuna sana "kysymys", mutta sen yli oli vedetty
viiva ja päälle kirjoitettu jotain, josta en saanut selvää...
"milloinka he ottavat minut kiinni. He ovat saartaneet minut joka
puolelta".
Senjälkeinen kirjoitus oli hyvin hyppelevää. "Minä kuulen heidän
liikkeensä", jotain sellaista siinä oli, mutta sitten oli taas
aivan mahdoton lukea. Hiukan etempänä jälleen ihan selvästi: "Nämä
seleniitat aivan toisellaisia; ne näkyvät johtavan..." sekavia
kynänpiirtoja taas.
"Heillä on suurempi pääkallo, paljoa suurempi; ruumis solakampi;
raajat hyvin lyhyet. He pitävät hiljaista ääntä; liikkeet ovat
määränperäisiä, harkituita..."
"Ja vaikka olen loukannutkin itseni ja virun nyt tässä avutonna,
niin heidän ulkomuotonsa se sittenkin herättää minussa toivoa..."
Se oli ihan Cavorin tapaista. "He eivät ole ampuneet minua eivätkä
koettaneet tehdä... minulle... pahaa. Luulen..."
Ja nyt tuli tuo äkkinäinen kynänveto yli paperin, jonka laidoissa ja
selkäpuolessa näkyi -- verta!
Ja siinä nyt seisoessani neuvotonna, hämmästyneenä, tämä sanattomaksi
tekevä paperi kourassani, tunsin hiljaisen, pehmeän, kylmän
kosketuksen kädessäni. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen. Sitten
muuan pieni, valkoinen täplä lensi varjon poikki. Se oli hieno
lumihiutale, ensimmäinen lumihiutale, yön airut.
Säpsähtäen minä katsahdin ylös. Taivas oli pimennyt melkein mustaksi.
Tiheässä väikkyi siinä kylmiä, tirkisteleviä tähtiä, ja yhä uusia
ryhmiä ilmaantui näkyviin. Loin silmäni itään: senpuoleinen
surkastunut maailma kuulsi synkässä pronssivalossa. Länteen sitten
silmäni loin: aurinko, jolta yhä tihenevä utu oli riistänyt jo
puolet lämpöä ja loistoa, valaisi viimeisillä säteillään kraaterin
reunain ylälaitoja, itse jo katoamaisillaan näkyvistä; mutta mustina,
epämuotoisina haamuina kuvastuivat sitä vasten kaikki nuo pensaat ja
päällekkäin kasaantuneet, röyhyiset kallioryhmät. Ja tuonne, lännen
pimeyden pohjattomaan helmaan, laskeutuu suunnaton usmaseppele. Kylmä
viima pani koko kraaterin värähtelemään. Äkkiä tuprahti kokonainen
pilvellinen lunta, kietoen minut tuokioksi vaippaansa. Koko maailma
ympärilläni synkistyi, tummeni.
Ja sitten kosketti korvaani -- ei kovana, eikä läpitunkevana, kuten
ensi kerralla, vaan hiljaisena, umpeana -- tuo kumu, tuo samainen
kumu, joka täällä oli tervehtinyt päivän nousua: bum!... bum!...
bum!...
Se kajahteli kraaterin ympärillä. Tuntui kuin se jysähtelisi sitä
mukaa kuin suuret tähdet taivaalla tuikahtelevat... päivänpyörän
veripunainen yläreuna vajosi vajoamistaan, ja sillä välin yhä tuota
bum!... bum!... bum!...
Mitenkä on käynyt Cavorin? Tympeänä minä seisoin yhdessä kohdin koko
tuon kumun aikana... Se taukosi vihdoin...
Tunnelin ammoitteleva suu tuolla alhaalla sulkeutui äkkiä, sulkeutui
kuin silmä ja katosi näkyvistä.
Nyt olin todellakin ypö yksin.
Minun päälläni, minun ympärilläni, minua lähennellen, yhä lujemmin
minua syleillen vallitsi iankaikkisuus, se, mikä ennen alkua ollut
on, ja mikä lopun jälkeen on voittoriemuisena pysyvä: tuo ääretön
tyhjyys, jossa kaikki valo ja elämä ja olemus on vain hetkellistä,
pian sammuvaa lentotähden välkähdystä; kylmyys, äänettömyys,
hiljaisuus... ääretön, lopullinen avaruuksien yö.
Tämän yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteen sijaan astui toinen:
minusta tuntui kuin joku valtavan voimallinen olemus kumartuisi
puoleeni, melkein jo koskettaisi minua.
-- Ei! -- huusin minä. -- Ei! Ei vielä, ei vielä! Odota! Odota! Odota
toki!
Minun ääneni paisui parkumiseksi. Minä heitin rutistuneen paperin
maahan, kiipesin kallion huipulle, määrätäkseni suunnan, ja läksin
sitten, kooten yhteen koko tahtoni lujuuden, rientämään sitä viittaa
kohti, jonka olin pystyttänyt, ja joka häämötti tuolla kaukana
varjojen ulkoreunassa.
Hyppäys ja taas ja taas... ja joka hyppäys niin loppumattoman pitkä.
Käärmereunainen päivänkiekko tuolla edessäni laski laskemistaan yhä
alemmas, ja pitenevä varjo se kiirehti yhä kiivaammin, kietoakseen
valtaansa pallon, ennenkuin minä pääsen sen luokse. Kaksi mailia
vielä, siis pari sataa hyppäystä. Ilma ympärilläni oheni myötäänsä,
niinkuin ohenee ilmapumpussa, ja kylmä kouristeli jäseniä. Mutta
jos silloin olisin kuollut, niin kesken hyppäystäni olisin kuollut.
Kerran, jopa toisenkin jalka lipesi yhä lisääntyvässä lumessa, ja
sehän se kulkua hidastutti. Kerran otin liian vähän vauhtia ja
putosin pensaisin, jotka rasahtivat ja särkyivät pölyksi ja tomuksi.
Kerran taas kompastuin, maahan laskiessani, ja pyörähdin suinpäin
notkoon. Sieltä nousin ruhjoutuneena ja verinaarmuissa, oikeasta
suunnasta häipyneenä.
Mutta nämä sattumat eivät olleet mitään niitten kamalien välihetkien
rinnalla, jolloin leijailin ilmassa kohti yrmeän yön vuosta.
Hengitykseni piti piipittävää ääntä; tuntui niinkuin veitsillä olisi
viileskelty keuhkoja. Sydämen sykintä se tuntui keskelle aivoja.
-- Pääsenkö perille? Voi taivaat, pääsenkö perille?
Koko minun olemukseni oli yhtä hätää.
-- Vaivu maahan! -- kähisi tuska ja epätoivo. -- Vaivu maahan!
Mitä lähemmäs päämäärää minä ponnistelin, sitä kauemmas se näytti
pakenevan. Tuo oli kamalaa. Minä olin kuuro, minä kompastelin, minä
loukkailin, minä satuttelin itseäni, verta kumminkaan vuodattamatta.
Jo näkyy.
Minä kaaduin maahan. Hengitys oli vinkuvaa.
Minä ryömimään. Härmää keräytyi huulilleni, jääpuikkoja riippui
viiksissä, jäätyvä ilma veti muut yltääni huuruun.
Vielä kymmenkunta metriä. Silmissä alkoi hämärtää.
-- Vaivu maahan! -- kähisi epätoivo. -- Vaivu maahan!
Jo kosketin palloa ja pysähdyin.
-- Liian myöhään! -- kähisi epätoivo. -- Vaivu maahan!
Minä taistelin ankarasti vastaan. Saavuin jo kulkuaukon reunalle,
tympeämielisenä, puoli-kuolleena. Lunta ympärillä joka taholla. Minä
laahasin itseni aukosta sisään. Ilma oli siellä hiukan lämpimämpi.
Lumihiutaleita -- ilmahiutaleita -- tuprutti aukosta sisään,
koettaessani kohmettunein käsin asettaa kantta eteen, kunnes vihdoin
sain sen lujasti kiinni. Minua nikotti, hampaat kalisivat.
-- Minä tahdon! -- jupisin minä, kääntyen vapisevin ja murskilta
tuntuvin sormin etsimään uutimien nappuloita.
Niitä kopeloidessani -- ennen en ollut niitä milloinkaan käsitellyt
-- näin himmeän, huurteisen lasin läpi, kuinka laskevan auringon
viimeiset punaiset säteet hyppivät ja välkähtelevät lumituiskun läpi,
ja kuinka pensaitten mustat haamut paisuvat ja taipuvat ja taittuvat
yhä lisääntyvässä lumessa. Ja lunta tupruttaa yhä tiheämmin ja
tiheämmin, mustana valonkuultoa vasten. Mitähän, jos ei minun onnistu
löytää nappuloita?
Mutta silloin naksahti jotain käteni alla, ja samassa katosi
silmistäni viimeinenkin jälki kuun maailmasta.
Ja niin minä nyt istuin planettain välisen pallon hiljaisuudessa ja
pimeydessä.