XVIII.

Auringon valossa.

Pian huomasimme luolan aukenevan hämäräistä hohdetta kohti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme saapuneet eräälle kaltevalle

kalterille, joka näkyi vievän suunnattoman suuren aukion partaalle.

Tämä aukio oli jättiläismäinen lieriö, joka ulottui pystysuoraan

ylös- sekä alaspäin. Sen sisäpuolella tuo kalteri, ilman mitäkään

rintasuojusta tai kaiteita, teki puolitoista kierrosta, johtaen

ylhäällä jälleen keskelle kallioita. Se muistutti joissain määrin

noita spiralimaisesti kierteleviä rautateitä, joita kulkee St.

Gotthardin lävitse. Kaikki tuo oli kammottavan suuremmoista. Tuskin

kyennen antamaan täyttä kuvausta koko tästä summattomasta näystä,

ilmituomaan koko sen summatonta vaikutusta. Silmät seurasivat tuon

laajan torven sisälaitoja yhä ylemmäs... Kaukana tuolla huimaavassa

korkeudessa kuulsi pyöreä aukko, josta kalpeita tähtiä katseli tänne

alas, ja jonka toisesta reunasta heiasteli melkein häikäisevän kirkas

päivänpaiste. Huuto pääsi meiltä kummaltakin, sen nähtyämme.

-- Matkaan nyt! -- sanoin minä, lähtien edeltä.

-- Entäs tuolla? -- virkkoi Cavor, astuen hyvin varovasti kalterin

partaalle. Minä noudatin hänen esimerkkiänsä, kurottauduin laidan

yli ja katsahdin alas. Äskeinen auringonvalo oli soaissut minulta

silmät, niin etten nähnyt muuta kuin pimeän pohjattomuuden ja siinä

karminin- ja purppuran-karvaisten valojen salaperäistä välkähtelyä.

Korvani oli sen sijaan sitä herkempi. Pimeydestä nousi omituinen ääni;

se oli kuin vihaista surinaa, jota kuulee, pitäessään korvaa

mehiläispesän seinässä. Sellainen ääni tuli tuosta suunnattomasta

onkalosta, arviolta noin neljän mailin syvyydestä.

Hetken aikaa tuota kuunneltuani, minä tartuin entistä lujemmin

kankeeni ja läksin eteenpäin.

-- Tässä, -- virkkoi Cavor, -- tässä mahtaa olla se kuilu, jonka

tuonottain näimme, se kannen alainen.

-- Sieltä kaiketi ne valotkin pilkottivat.

-- Valot! -- toisti Cavor. -- Niin, ne valot siitä maailmasta, jota

emme enää milloinkaan saa nähdä.

-- Tullaan toiste, -- sanoin minä. Päästyämme niin monesta pulasta,

minä olin nyt varsin toivorikkaalla tuulella, varmana siitä, että

pallo löytyy.

En kuullut hänen vastaustansa.

-- Mitenkä? -- kysäisin minä.

-- Vähät siitä, -- vastasi hän.

Ääneti jatkettiin sitten matkaa.

Tämä kalteva tie -- koko kaarta myöten lukien -- oli neljä viisi

mailia pitkä ja nousi niin jyrkkänä, että maan päällä sitä olisi

ollut melkein mahdoton kulkea, mutta täällä kuun oloissa siinä astui

varsin helposti. Tällä matkalla ei nähty kuin kaksi seleniitaa,

jotka, meidät huomattuaan, heti läksivät suin päin pakenemaan.

Tieto meidän voimastamme ja kovakouraisuudestamme oli ilmeisesti

levinnyt jo heihinkin asti. Odottamattoman sujuvasti tämä matka vain

kävi. Spiralimainen kalteri puikahti äkisti kohoavaan tunneliin,

jonka pohjalla näkyi runsain määrin kuunvasikkain jälkiä, ja joka

kaarevuuteensa verraten oli niin jyrkkä ja lyhyt, ett'ei se missään

kohden ollut aivan pimeä. Pian se alkoikin kirkastua, eikä aikaakaan,

niin jo tuli kaukana tuolla ylhäällä näkyviin sen häikäisevän kirkas

yläpää. Siinä palanen alppimaista vuorenrinnettä, jonka ylälaidalla

heleätä auringon valoa vasten kohosi tiheä viidakko okaisia kasveja,

nyttemmin jo taittuneita, surkastuneita, kuolleita.

Ja kummallista! Me, joista tuo kasvullisuus vielä vähän aikaa sitten

oli näyttänyt niin kamalalta ja pelottavalta, me katselimme sitä

nyt samallaisella liikutuksella, jota tuntenee kotiansa palajava

maanpakolainen, nähdessään synnyinmaansa jälleen. Ilomielin me

tervehdimme sitäkin seikkaa, että ilma oli täällä ohuempaa, vaikka

pyrkikin henkeä salpaamaan juostessamme, ja vaikka täytyi ponnistaa

kuuloansa, erottaakseen toisen sanoja. Yhä avarammaksi ja avarammaksi

laajeni päivänpaisteinen aukko meidän yläpuolellamme, ja tunneli

takana vaipui vaipumistaan läpitunkemattoman pimeyden peittoon.

Lakastuneissa piikkipensaissa ei näkynyt vehreätä enää lainkaan;

ne olivat nyt ruskeita, kuivia, puisevia. Niitten ylimmät haarat

näköalan takana tuolla ylempänä loivat tiheäsäikeisiä, monimutkaisia

kudekuoseja röyhyiseen kallioseinään. Ja aivan tunnelin yläreunassa

oli avara, poljettu ala: kuunvasikkain laidunmaita.

Sinne mekin vihdoin saavuimme, valoon ja helteesen, joka oli

kerrassaan painostava ja tukala. Vaivoin astuimme sitten aution

tasangon poikki ja kiipesimme pensaitten välitse rinteelle, jossa

vihdoin laskeusimme läähättäen maahan erääsen ylävään paikkaan,

monijuovaisen laavaröykkiön varjoon. Kallio tuntui kuumalta täällä

varjossakin.

Polttavan kuuma ilma vaikutti varsin epäedullisesti meidän

ruumiilliseen hyvinvointiimme, mutta eihän nyt toki enää painajainen

meitä runnellut. Tuntui kuin olisi tultu omille olosijoille,

takaisin tähtien alle. Kaikki se pelko ja ahdistus, joka oli mieltä

ahdistanut, paetessamme pimeitä käytäviä myöten ja halkeamien

poikki, se oli poissa nyt. Viimeinen taistelu oli täyttänyt meidät

suunnattomalla itseluottamuksella seleniitoihin nähden. Tuskin

uskoi silmiänsä, katsellessaan nyt tuohon mustaan aukkoon, josta

vastikään oli noustu. Tuolla alhaalla, sinisessä hohteessa -- joka

nyt mielestämme tuntui melkein ehdottomalta pimeydeltä -- siellä oli

kohdattu olentoja, ihmisen irvikuvia, kypäräpäisiä luomia, siellä oli

sydän kourassa kuljettu heidän edellänsä, taivuttu heidän ylivaltansa

alle, kunnes tuosta ylivallasta oli täytynyt tehdä loppu. Ja katso,

ne olivat lyyhistyneet kokoon kuin vaha, hajonneet kuin akanat,

paenneet, kadonneet kuin unikuvat!

Minä hieroin silmiäni: eiköhän kaikki tämä liene ollutkin vain

pelkkää unta, noitten huumaavain sienten vaikuttamaa? Mutta äkkiä

huomasin verta kasvoillani; harteissa ja käsivarressa teki kipeätä:

paita oli tarttunut ihoon.

-- Tonttu toisen kerran! -- ärähdin minä, kädelläni tutkien vammojani

ja arvostellen niitten suuruutta, ja silloinpa äkkiä tuo kaukainen

tunnelin suu näytti minusta vaanivalta silmältä.

-- Cavor! -- sanoin minä. -- Mitähän nuo tuolla nyt tekevät? Ja mitäs

meidän nyt pitäisi tehdä?

Hän puisteli päätään, tunneliin tuijottaen.

-- Kukas sen tietää, mitä ne tekevät?

-- Kaikki riippuu siitä, mitä ne meistä ajattelevat, ja menepäs sitä

arvaamaan! Ja siitäkin se riippuu, mitä varavoimia heillä on. Kyllä

se niin on, kuten te sanoitte, Cavor, että me olemme koskettaneet

vasta tämän maailman ulommaisia ääriä. Ties mitä kaikkea heillä

lieneekään tuolla sisemmällä. Pelkillä noilla ampuma-aseillaankin he

saattavat panna meidät pahaan pulaan...

-- Mutta sittenkin, -- puhui Cavor, -- vaikk'emme palloa löytäiskään,

on meillä yksi mahdollisuus. Vaikkapa yökin meidät saavuttais.

Mennään alas ja tapellaan.

Minä katselin ympärilleni tutkivin silmin. Äskeinen suunnaton

kasvullisuus oli lakastunut ja sen kautta maiseman asu kokonaan

muuttunut. Korkealta harjanteelta, jossa nyt istuttiin, avautui

laaja näköala kraaterille: kaikki oli siellä kuihtunutta ja kuivaa;

kuun iltapäivän myöhäinen syksy oli tullut. Mustuneita rinteitä

ja ketoja, karjan laidunmaita kaikkialla; kauempana lekotteli

täydessä auringonpaisteessa lauma unisia kuunvasikoita hajanaisin

ryhmin, musta varjotäplä itsekunkin vieressä. Mutta seleniitoista ei

merkkiäkään. Lienevätkö paenneet, meidän tultuamme ulos päivänvaloon,

vai lieneekö heillä tapana vetäytyä sisäosiin, ajettuaan karjansa

laitumelle, -- kukapa sen osasi sanoa? Edellinen mahdollisuus oli

luultavinta.

-- Jos olis pistää tuli maahan ja päästää kulo kulkemaan, -- virkoin

minä, -- niin kukaties pallo löytyis.

Cavor ei ollut kuulevinaankaan. Varjostaen _kädellä_ silmiään, hän

tarkasteli tähtiä, jotka runsaslukuisina tuikkivat taivaalla, vaikka

olikin täysi päivä.

-- Kuinka kauan luulette meidän olleen täällä? -- kysyi hän sitten.

-- Missä niin?

-- Kuussa.

-- Kaksi maallista päivää kenties.

-- Luultavammin kokonaista kymmenen. Aurinko on nähkääs jo kulkenut

korkeimman kohtansa ohitse ja alkaa laskeutua länteen. Neljän päivän

perästä, kenties pikemminkin, tulee yö.

-- Mutta mehän olemme syöneet yhden ainoan kerran!

-- Kyllä minä sen tiedän. Ja... Mutta tuollahan on tähdet!

-- Mutta mitenkäs aika tuntuu toiselta tällaisella pienemmällä

planetalla?

-- En tiedä, mutta niin se vaan on.

-- Mitenkäs sitä aikaa sitten täällä lasketaan?

-- Nälkä... väsymys... se on täällä erillaista. Kaikki on

erillaista... kaikkityyni. Minusta tuntuu kuin siitä hetkestä saakka,

jolloin pallosta nousimme, olisi ollut kysymys vaan tunneista...

pitkistä tunneista vain.

-- Kymmenen päivää! -- arvelin minä, -- ja senjälkeen... -- Minä

katsahdin aurinkoon: se oli jo puolitiessä zenitin ja äärimmäisen

lännen välillä. -- Neljä päivää!... Cavor! Mitäs me tässä istutaan ja

uneksitaan? Joko ryhdytään toimiin, vai?

Minä nousin.

-- Meidän täytyy -- jatkoin minä -- määrätä itsellemme joku kiinteä

kohta. Nostetaan lippu tai nenäliina tai jotain sellaista, jaetaan

alue pienempiin ruutuihin ja pengotaan ne yksi erältään.

Hän seisoi vieressäni.

-- Niin kyllä, -- sanoi hän. -- Ei tässä muu auta kuin lähteä

etsimään palloa. Muuta keinoa ei ole. Tottahan se löytyy... tottahan

vainenkin löytyy... Ja ellei...

-- Niin katsellaan ja tähystellään edelleen.

Hän silmäili puoleen ja toiseen, vilkasi taivaalle ja viluasi

tunneliin, ja hämmästytti minua sitten äkillisellä, maltittomalla

liikkeellä.

-- Voi sentään! -- lausui hän. -- Kuinka mielettömiä me olemme

olleet! Joutua tällaiseen tilaan! Aatelkaas, kuinka toisin olisi

saattanut olla, ja mitä kaikkea olisimme saattaneet tehdä!

-- Onhan se mahdollista vielä nytkin.

-- Nyt se on myöhäistä. Tässä jalkaimme alla on kokonainen maailma.

Aatelkaas, mitä kaikkea siinä saattaa olla! Aatelkaas noita koneita,

jotka näimme, tuota kantta, tuota kaivosta! Ne olivat vain ulommaisia

asioita, pinnalla, ja nuo olennot, jotka kohtasimme ja joitten

kanssa tappelimme, ne olivat vain typeriä talonpoikia, rajakansaa,

moukkia, puoleksi raavasmaista rahvasta. Mutta alhaalla! Luola

luolan vieressä, tunneleita, rakennuksia, teitä... Mitä alemmas

siellä tulee, sitä avarampia täytyy aueta aloja, yhä väkirikkaampia

seutuja. Aivan varmaan. Ja syvimmällä sitten meri siellä huuhtelee

kuun sisimmäistä sydäntä. Aatelkaas sen mustemaisia vesiä, niukassa

valossa... _jos_ heidän silmänsä ylipäänsä valoa kaipaavatkaan!

Aatelkaas pauhaavia lisävirtoja, joita syöksee heidän kanavistaan,

merta raviten! Aatelkaas pauhaavaa ja kiehuvaa vuosta ja luodetta!

Kenties laivoja sen pinnalla purjehtii, kenties siellä on uljaita

kaupunkeja ja ristiin rastiin kulkevia maanteitä... kenties

järjestystä ja älyä enemmän kuin ihmisissä maan päällä. Ja me

kenties kuolemme tähän ulkokuorelle, milloinkaan näkemättä niitä

maanmahtavia, -- joita siellä _täytyy_ olla, ja jotka kaikkea tätä

hallitsevat ja vallitsevat! Mahdollista on, että me jähmetymme tänne

ja kuolemme, ja ilma meidän päällämme jähmettyy ja sulaa jälleen ja

-- sitten! Sitten he löytävät meidät, näkevät meidän kangistuneet ja

äänettömät ruumiimme, ja löytävät pallon, jota me emme löytäneet, ja

silloin he, mutta liian myöhään, käsittävät, kuinka paljon ajatuksen

ponnistusta ja vaivaa on mennyt hukkaan!

Hänen äänensä oli koko tämän puheen aikana kuulunut kaukaiselta ja

heikolta, niinkuin olisi puhunut telefonin kautta.

-- Entäs pimeys? -- virkoin minä.

-- Kyllä siitä selvittäis.

-- Miten?

-- En tiedä. Mistä minä tiedän? Saattaisihan ottaa tulisoihdun

mukaansa tai lampun... Nuo toiset... ne käsittäisivät varmaankin.

Hän seisoi hetkisen kädet riipuksissa ja surumielinen ilme

kasvoillaan, katsellen tuota erämaata, joka niin uhmaavana

levittelihe hänen edessään. Ja sitten hän viittasi kädellään

tuommoisen: "minkäs sille tekee!" ja astui minun luokseni, ehdottaen,

että nyt käytäisiin etsimään palloa oikein systemaatillisesti.

-- Saatammehan me tulla tänne toisenkin kerran, -- huomautin minä.

Hän katsahti ympärilleen.

-- Ennen kaikkea meidän tulee päästä maahan, -- sanoi hän.

-- Ja kun toiste tullaan, niin otetaan mukaan lamppuja ja

kiipeämärautoja ja senkin seitsemät muut tarpeelliset vehkeet.

-- Niin kyllä, -- virkkoi hän.

-- Tämä kulta on oleva meillä todistuksena retken onnistumisesta.

Hän katsahti minun kultakankiini eikä puhunut kotvaan aikaan

mitään, seisoihan vain hetken aikaa kädet seljän takana, kraateria

silmäillen. Sitten hän huokasi ja rupesi jälleen puhumaan.

-- Tänne minä kyllä tien löysin, mutta löytää tie ei aina ole samaa

kuin osata pitää tie omanaan. Jos minä otan salaisuuteni mukaani

maan päälle, niin mitäs tapahtuu? En ymmärrä, kuinka minä voisin

salaisuuteni säilyttää yhtä vuottakaan, osaakaan vuodesta. Ennemmin

tai myöhemmin se tulee tietyksi, vaikkapa muutkin sen uudelleen

keksisivät. Ja sitten... Hallitukset ja vallat alkavat kilvan

pyrkiä tänne, käyvät taistelemaan keskenään ja tätä kuun väestöä

vastaan. Sota leviää vain yhä laajemmalle, ja yhä uusia sodan-aiheita

syntyy. Jos minä salaisuuteni ilmoitan, niin pian, ja hyvinkin pian

tämä planetta on oleva syvimpiä onkaloltaan myöten kirjavanaan

ihmisruumiista. Miten käynee muitten asiain, tämä ainakin on varma...

Eihän ihmisellä oikeastaan ole mitään tekemistä kuussa. Ja mitä

hyvää hänelle kuusta olisikaan? Ja mitäpäs he omasta planetastakaan

ovat aikaansaaneet muuta kuin taistelukentän ja iän-ikuisten

mielettömyyksien temmellystanteren? Niin pieni kuin hänen maailmansa

ja niin lyhyt kuin hänen aikansa onkaan, on hänelle jo siinäkin

paljoa enemmän tekemistä kuin ikinä kykenee aikaansaamaan. Ei! Tiede

on liiankin kauan vaivaa nähnyt, takoessaan aseita hupsujen käsiin.

Aika sen on pysähtyä jo. Keksiköön ihminen keinot kuuhun pääsemiseen

-- tuhannen vuoden perästä.

-- Onhan niitä salaamisen keinoja, -- huomautin minä.

Hän katsahti minuun naurahtaen.

-- Mutta eipä huolista hoivaa! -- virkkoi hän. -- Hyvin vähän on

meillä mahdollisuutta pallon löytämiseen, ja alhaalla tuolla kiehuu

ja kihisee. Jos me toivomme pääsevämme täältä pois, niin se on

tuota ihmisessä niin tavallista toivomista viimeiseen hengenvetoon

asti. Nyt se kova aika vasta alkaa. Me olemme tehneet näille kuun

asukkaille väkivaltaa, osoittaneet, millaisia me oikeastaan olemme,

ja nyt on meillä enteet yhtä hyvät kuin tiikerillä, joka on päässyt

irti ja tappanut Hyde Parkissa ihmisiä. Tieto meistä se kulkee nyt

kuilusta kuiluun, alemmas ja alemmas, hamaan keskustaan asti... Ei

sitä järkevää olentoa, joka sallisi meidän viedä pallomme takaisin

maahan, nähtyään meistä niin paljon kuin nämä täällä ovat nähneet.

-- Ei asia sillä parane, että tässä istua kykitään, -- sanoin minä.

Me seisoimme rinnatusten.

-- Nyt -- lausui hän, -- nyt tästä lähdetään eri haaroille. Me

sidomme nenäliinan jonkun korkean törröttävän piikin nenään, ja sen

keskipisteen ympärillä me sitten liikumme. Te lähdette länteen ja

kuljette puoliympyrässä edes takaisin auringon laskua kohti, ensin

niin, että varjo on oikeallanne, kunnes se on suorassa kulmassa

nenäliinan kanssa ja vihdoin vasemmallanne. Minä liikun samalla

tapaa itää kohti. Meidän täytyy tutkia jok'ainoa notkelma, jokikinen

kallioryhmä. Jos seleniitoja näkyy, vetäymme piiloon niin hyvin

kuin laatuun käy. Jos janottaa, niin pistetään lunta suuhun, ja jos

nälkä rupeaa vaivaamaan, niin tapetaan kuunvasikka ja syödään lihaa

raakana. Täten kulkee kumpikin omia teitään.

-- Entäs kun toinen tai toinen löytää pallon?

-- Tulkoon viirin luo ja antakoon sillä merkin toiselle.

-- Mutta ellei kumpikaan...?

Cavor katsahti aurinkoon.

-- Niin etsitään edelleen, -- sanoi hän, -- kunnes yö ja kylmä meidät

saavuttaa.

-- Mitähän, jos seleniitat olisivat löytäneet pallon ja piilottaneet

sen?

Hän kohautti olkapäitään.

-- Tahi jos tulevat ajamaan meitä takaa?

Hän ei vastannut.

-- Parasta olisi, kun ottaisitte kangen käteenne, -- sanoin minä.

Hän puisteli päätään, tähystellen kauas erämaahan.

Tuokion aikaa hän viipyi vielä ja katsahti sitten minuun arasti,

epäröiden.

-- Näkemiin! -- virkkoi hän viimein.

Tuntui äkkiä niin omituiselta. Tulin ajatelleeksi, kuinka paljon me

sentään olimme täällä suututtaneet toisiamme, minä varsinkin häntä.

-- Tonttu vieköön! -- arvelin itsekseni, -- olis tässä saattanut

tehdä parempaakin.

Olin jo pyytää häntä lyömään kättä sovinnoksi, -- sillä sellaisella

mielellä silloin olin, -- mutta samassa hän ponnistihe ja hyökkäsi

pohjoista kohti. Hän näkyi leijuvan ilmassa kuin lakastunut lehti,

putosi sitten keveästi maahan ja hyppäsi jälleen.

Katseltuani häntä hetkisen, käännyin vastenmielisesti länttä

kohti ja rupesin valitsemaan paikkaa mihin hypätä, tuntien samaa

kuin kaiketikin se, joka aikoo pulahtaa jääkylmään veteen. Löysin

sopivan kohdan ja ponnahdin eteenpäin hakuretkille minun osakseni

jääneesen puoliskoon kuun maailmaa. Minä tärähdin jotenkin kömpelösti

kallioitten väliin, nousin ylös ja vilkasin ympärilleni. Kiipesin

sitten kallionkielekkeelle ja läksin jatkamaan matkaa...

Tapailin kohta sen jälkeen silmilläni Cavoria, mutta hän oli kadonnut

näkyvistä. Nenäliina se kumminkin välkkyi koreasti päivänpaisteessa

tuolla ylängöllä.

Päätin olla päästämättä sitä hetkeksikään silmistäni.