Taistelu teurastajain luolassa.
En tiedä, kuinka kauan lienemme kiivenneetkään, ennenkuin se
ristikkoaita tuli vastaan. Saattaa olla, että olimme nousseet vain
pari-kolmesataa askelta, mutta silloin minusta tuntui, kuin tuota
kapuamista ja tarttuilemista ja hyppimistä ja pujotteleimista olisi
kestänyt mailin verran, jopa enemmänkin, suoraan ylöspäin. Milloin
vain noita hetkiä muistelen, olen yhä vielä kuulevinani meidän
kultakahleittemme kilkauksia joka askeleelta. Ennen pitkää olivat
minulla nilkat ja polvet niljellä ja poskessa kuhmu. Jonkun ajan
perästä meidän ponnistustemme rajuus alkoi asettua; nyt liikuttiin
järkevämmin ja varovammin. Takaa-ajavain seleniitain pauhua ei
kuulunut enää ensinkään. Näytti siltä kuin he eivät lainkaan olisi
seuranneet meidän jälkiämme, vaikka minun viskomani sienikasan olisi
kyllä pitänyt juoruta heille meidän matkamme suunnasta. Välisti
kouru kävi niinkin kapeaksi, että oli vaikea työntäytyä siitä läpi;
vuoroin se taas laajeni suuriksi luoliksi, joitten nyppylämäiset
seinät olivat täpötäynnään piikkipäisiä kiteitä tai pyöryläisiä,
hohtavia sienikyhmyjä. Toisin ajoin se kulki kierteissä, väliin
melkein vaakasuoraa suuntaa. Myötäänsä kuului puolelta ja toiselta
veden tipauksia tai lirinää. Kerran tai pari tuntui meistä, ikäänkuin
eläviä olentoja olisi kavahdellut jonkun matkan päässä. Millaisia
ne olivat, sitä emme milloinkaan saaneet nähdä. Mahdollista kyllä,
että ne, mikäli minä ymmärrän, olivat myrkyllisiä eläimiä, mutta
mitään pahaa ne eivät meille tehneet, ja mehän olimme nyt yleensäkin
sellaisessa mielentilassa, jossa muutama aavemainen, mateleva olento
enemmän tai vähemmän ei merkitse yhtään mitään. Ja vihdoin alkoi
kaukana edestäpäin jälleen hohtaa tuttua, sinertävää valoa. Jonkun
ajan perästä näimme sen tulevan erään ristikon lävitse, joka salpasi
meiltä tien.
Kumpainenkin kuiskasi hiljaa toiselleen tämän näkemänsä, ja siitä
pitäin ruvettiin entistä varovammin kapuamaan ylöspäin. Jopa päästiin
ristikon juurelle. Minä painoin kasvoni sen tankoja vasten ja näin
vähäisen osan sen takana olevaa luolaa. Se oli ilmeisesti hyvinkin
avara aukio, jossa epäilemättäkin virtasi kouruissa samaa sinistä
valoa, jonka olimme nähneet lähtevän jättiläismäisistä koneista.
Ja sillä välin myötäänsä tipahteli vettä tankojen välitse läheltä
kasvojani.
Ensi työkseni koetin tietysti saada nähdä, mitä tuon luolan pohjalla
on, mutta turhaan, ristikko kun sijaitsi notkossa. Huomiomme kiintyi
sen sijaan erillaisiin, sieltäpäin kuuluviin ääniin, ja äkkiä
huomasin useampia varjoja, jotka liikehtivät luolan laessa.
Luolassa oli epäilemättä joitakuita seleniitoja, kenties hyvin
paljonkin, sillä meille asti kuului heidän haastelunsa sihinää ja
samoin hiljaista kapsetta, jonka arvasin tulevan heidän astunnastaan.
Samoin uudistui yhä säännöllisiä suhauksia: suih, suih, suih; se oli
kuin veitsen tai lapion iskemistä johonkin pehmeään. Sitten kuului
kuin olisi kahleita kalisteltu; sen jälkeen seurasi vingahtelemista
ja jymyä, niinkuin olisi rattailla ajettu kumisevaa pohjaa myöten,
ja sitten taas suih, suih, suih. Varjot kertoivat noitten olentojen
liikkuvan nopeasti ja määränperäisesti, sopusoinnussa tuon suhinan
kanssa, ja pysähtyvän samassa kuin äänikin lakkasi.
Me asetuimme ihan lähelle toisiamme ja haastelimme aivan hiljaisin
kuiskauksin.
-- Ne ovat toimessa, -- sanoin minä, -- jossain toimessa.
-- Niin ovat.
-- Ei ne meitä hae; ei ne meitä ajattelekaan.
-- Tokkopa meistä vielä mitään tiennevätkään.
-- Nuo toiset tuolla alhaalla ovat kyllä ajossa. Mitähän, jos täällä
äkkiä astuttais näkyviin...
Me katsahdimme toisiimme.
-- Niin, -- virkkoi Cavor, -- sitten kenties pääsis pakinoille heidän
kanssaan.
-- Ei maar, -- sanoin, -- ei tässä tilassa.
Oltiin ääneti jonkun aikaa, kumpikin omissa mietteissään.
Suih, suih, suih pani taas, ja varjot liikkumaan jälleen puoleen ja
toiseen.
Minä tarkastelin ristikkoa.
-- Heikkoa tekoa, -- sanoin minä. -- Pari tankoa sopisi vääntää
syrjään ja sitten kömpiä ulos.
Haasteltuamme hetken aikaa minkä mitäkin, minä tartuin molemmin
käsin yhteen tankoon, painoin jalkani kallioseinää vasten, kunnes
ne tulivat melkein pääni tasalle ja ponnistin ristikkoa vasten. Se
taipui niin herkästi, että olin vähällä kaatua kumoon. Pyörähdin
ympäri ja väänsin viereisen tangon päinvastaiseen suuntaan, otin
sitten hohtavan sienen taskustani ja valaisin sillä aukkoa.
-- Älkää nyt vaan hätiköikö, -- kuiskasi Cavor, pujotteleidessani
väännettyjen tankojen lävitse. Ristikon toiselle puolelle päästyäni,
näin vilaukselta muutamia toimessaan häärääviä olentoja, mutta
kyyristyin samassa notkon äyrään suojaan, niin ett'eivät minua
huomanneet, ja viittasin Cavorille, joka oli tälle puolelle
ponnisteleimassa hänkin. Nyt olimme rinnatusten notkon äyräällä,
kurkistellen laidan yli luolaan ja siinä olijoihin.
Luola oli suurempi kuin ensi silmäykseltä näyttikään. Me katselimme
sitä nyt kaltevan pohjan alimmaisesta syrjästä. Se laajeni meistä
päin yhä avarammaksi. Laki laski tuonnempana yhä matalammas ja
kätki meiltä kokonaan luolan peräosan. Jättiläismäisiä esineitä,
jättiläismäisiä, vaaleita runkoja siinä seisoi pitkässä rivissä niin
kauas kuin silmä kantoi tuonne kaameaan kaukaisuuteen, ja näitten
runkojen ääressä seleniitat paraikaa hääräilivät. Ensi alussa nuo
rungot näyttivät suunnattomilta lieriöiltä, ties mitä sisässä,
mutta sitten erotin niissä meitä kohti käännetyt päät, silmättömät
ja nahattomat, niinkuin lampaanpäät teurastajan pihalla: ne olivat
kuin olivatkin kuunvasikkain runkoja, joita nyt avattiin siihen
tapaan kuin arvatenkin valaanpyytäjät avaavat laivaan kytkettyä
valaskalaa... He leikkelivät lihoja viipaleiksi, ja muutamista
rungoista tuolla kauempana näkyivät jo kylkiluut paljaina. Heidän
kirveillensä iskut ne saivat aikaan tuon suih, suih. Jonkun matkan
päässä oli kaabelirattaiden tapainen laitos, joka, täynnään
irtonaisia lihakimpaleita, vieri pitkin luolan loivaa rinnettä.
Tuosta loppumattomasta rivistä runkoja, ruokavaroiksi tietystikin
aiotuita, me saimme käsityksen täkäläisen maailman suunnattoman
suuresta väkiluvusta, käsityksen, jonka valtavuudelle voi vetää
vertoja ainoastaan meidän ensimmäiset näkemämme tuolla alhaalla kuun
uumenissa.
Ensi alussa seleniitat näkyivät minun mielestäni seisovan
telineille asetetuilla lankuilla [En muista nähneeni kuussa mitään
esinettä puusta. Ovet, pöydät, kaikki, mikä maan päällä vastaa
puusepän teoksia, oli tehty metallista, enimmäkseen kullasta,
luullakseni, joka ennen muita metalleja tarjoutuu käytettäväksi,
se kun on sitkeätä, kestävää ja helppoa käsitellä.], mutta sitten
huomasin lankkujen, telineitten ja kirveitten olevan aivan yhtä
lyijynkarvaisia kuin minun kahleenikin, ennenkuin valkoinen valo
pääsi niihin paistamaan. Tanterella oli koko joukko lujannäköisiä
kankia, joilla nähtävästikin oli kuunvasikkain runkoja käännetty
kyljeltä toiselle. Ne olivat noin kuuden jalan pituisia, mukavilla
rivoilla varustettuja -- sangen hauskan näköisiä aseita. Koko paikka
sai valonsa kolmesta poikkipuolin juoksevasta sinivalokourusta.
Me viruimme kauan aikaa, ääneti katsellen kaikkia näitä esineitä.
-- No niin? -- virkkoi Cavor nyt.
Minä lyyhistyin alemmas ja käännyin hänen puoleensa. Mainio ajatus
iski mieleeni.
-- Ellei noita runkoja ole laskettu tänne kranoilla, -- sanoin minä,
-- niin ollaanpa lähempänä kuun pintaa kuin luulinkaan.
-- Kuinka niin?
-- Eihän kuunvasikat juokse, ja siivettömiä ne myöskin ovat.
Hän kurkisti jälleen laidan yli luolaan.
-- Minua kummastuttaa... -- arveli hän. -- Emmekä me lopulti ole
kovin kauas pinnalta joutuneetkaan...
Kesken hänen puhettansa minä tartuin häntä käsivarteen: olin kuullut
jotain melua kallionhalkeamasta meidän allamme.
Me pyörähdimme ja olimme hiljaa kuin haudassa, vireillä kaikki
aistit. Hetkisen kuluttua minä olin varma siitä, että jotain nousee
halkeamaa myöten ylös. Verkkaan ja aivan kuulumattomasti tartuin
silloin lujasti kahleisini, odotellen, ilmaantuuko sieltä ketä.
-- Vilkaskaas vielä kerran noihin kirvesniekkoihin tuolla, --
kuiskasin minä.
-- Sielläpäin kaikki hyvin, -- ilmoitti Cavor.
Minä tähtäsin kädelläni ristikon aukkoa kohti. Nyt erotti jo aivan
selvään halkeamassa nousevien seleniitain hiljaista sihinää, kätten
läiskäyksiä kalliota vasten ja senjälkeen irtaantuvan tomun rapinaa.
Sitten huomasin, että jotain liikkuu pimeässä ristikon takana, mutta
mitä se oli, sitä en voinut erottaa. Se näkyi pysähtyvän tuokioksi
ja sitten -- räiskis! Minä olin kavahtanut pystyyn ja hurjasti
huitaissut, torjuakseni jotain, joka oli välkähtänyt minua kohti. Se
oli keihään terävä kärki. Olen sittemmin tullut siihen päätökseen,
että keihäs oli liian pitkä, kääntyäkseen tuossa kapeassa halkeamassa
niin paljon, että olisi osunut minuun. Oli miten oli, se sujahti kuin
mikä käärmeenkieli ristikon läpi, ei sattunut, ponnahti takaisin ja
välkähti toistamiseen. Mutta tällä toisella kertaa minä sieppasin sen
kiinni. Tällä välin oli kumminkin jo toinenkin keihäs singahtanut
minua kohti, osumatta sekään.
Minä kiljaisin riemusta, tuntiessani, että seleniita, pidettyään
ensin vastaan, oli päästänyt keihään käsistään, jonka jälkeen
minä rupesin sillä pimeässä umpimähkään sohimaan ristikon lävitse
alaspäin. Cavor oli siepannut toisen keihään käteensä ja heilutti
sitä nyt minun vieressäni, tokaisten päättömästi milloin mihinkin
suuntaan. Kilkis, kalkis! kuului äkkiä ristikon kautta... kirves
singahti ilmassa ja kolahti kalliota vasten meidän takanamme,
muistuttaen minulle teurastajain ja vasikan runkojen olemassa-oloa
luolassa.
Minä käännyin taakseni. Sieltäkös tuli meitä kohti, kirveitään
heilutellen, lyhytkasvuisia, lihavia, pitkäkätisiä lurjuksia, niin
peräti toisenlaisia kuin ne, joita tähän asti olimme nähneet. Jos ei
heillä todellakaan jo ennen ollut tietoa meistä, niin uskomattoman
nopeasti he nyt olivat käsittäneet asiain tilan. Minä katselin heitä
hetkisen, keihäs kädessä.
-- Vartioikaa ristikkoa! -- kiljasin minä Cavorille, päästin sitten
ankaran huudon, heitä pelottaakseni, ja hyökkäsin heitä vastaan.
Kaksi heistä heitti kirveensä minua kohti, vaikka turhaan; muut
pakenivat, jonka jälkeen nämä kaksikin läksivät takaisin luolaan,
nyrkit sojossa ja päät kumarassa. En ole ihmisten ikinä nähnyt
juoksevan sillä tapaa!
Pian huomasin, ettei minulle keihäästä suurtakaan apua ole, se kun
oli kovin ohut ja hauras. Se kelpasi vain heittoaseeksi, mutta
oli liian pitkä uudestaan käytettäväksi. Ja niinpä minä karkoitin
seleniitat vain ensimmäiselle rungolle asti, pysähdyin siinä ja
sieppasin käteeni yhden siinä olevista kangista.
Se tuntui lohdullisen raskaalta. Tällähän, arvelin, lyö heitä kumoon
vaikka kuinka monta. Heitin keihään pois ja otin toiseenkin käteen
kangen. Heilutettuani näitä uhkaavasti niitä seleniitoja kohti, jotka
kaukana luolan perällä olivat pysähtyneet pienenä ryhmänä, minä
palasin katsomaan, kuinka Cavorin on laita.
Hän juoksi ristikon edessä puoleen ja toiseen, yhä vieläkin
uhkaavasti sohien taittuneella keihäällään. Se oli oikein. Sillä
tavoin seleniitat tuolla halkeamassa ainakin jonkun aikaa pysyvät
asemillaan. Katsahdin jälleen luolaan. Mitä ihmettä ja kummaa meidän
pitää nyt tehdä?
Me olimme nyt jo jonkinlaisessa saarroksessa. Teurastajat tuolla
luolan perällä olivat kyllä hämmästyksissään, säikäyksissäänkin
kaiketi, eikä heillä ollut muita aseitakaan kuin nuo pienet kirveet.
Ja sinnehän meillä tie piti, jos mieli pelastua. Nuo pyylevät olennot
-- paljoa pienemmät ja paksummat kuin ennen näkemämme paimenet
-- olivat hajallaan pitkin rinnettä, ilmeisestikin neuvottomina.
Minulla oli samallainen siveellinen etu nyt puolellani kuin
sonnilla, joka kujassa teutoo. Mutta tuosta kaikesta huolimatta
heitä näkyi olevan hirmuisen paljon, ties kuinka suuret laumat. Ja
noilla tuolla halkeamassa on varmaankin peiakkaan pitkiä keihäitä.
Ja mitä kaikkia yllätyksiä heillä lieneekään... Tonttu vieköön!
Jos tässä hyökkää luolaan, silloin nuo tuolta halkeamasta pääsevät
ahdistamaan takaapäin, ja ellei hyökkää, silloin nuo kääpiön pahukset
kaiketikin saavat lisävoimia. Ties taivas, mitä kaikkia hirvittäviä
sota-aseita, tykkejä ja pommeja ja maa-torpedoja ja sen semmoisia
lieneekään tuolla tuntemattomalla, jalkaimme alaisella maailmalla,
tuolla laajemmalla maailmalla, jonka päällimmäisen hipiän vain
olemme puhkaisseet! Ja kaikki tuo sitten tuodaan meille tuhoksi
ja turmioksi... Nyt oli selvä, ettei meidän auta muu kun käydä
hyökkäämään! Ja yhä selvemmäksi se kävi, kun luolan puolelta alkoi
vilkkua yhä useampia sääriä: uusia seleniita-laumoja oli rientämässä
meitä kohti.
-- Bedford! -- huusi Cavor ja katso! hän oli puolitiessä minun ja
ristikon välillä.
-- Menkää takaisin! -- huusin minä. -- Mitäs te aiotte?...
-- Niill' on... siell' on semmoinen pyssyn tapainen!
Cavor kävi jälleen sohimaan keihäällään, mutta väistellen niitä
kohosi halkeamasta pää ja hartiat: näkyviin tuli tavattoman laiha ja
kulmikas seleniita, muuan monimutkainen kapine käsissään.
Minä huomasin, kuinka peräti pätemätön Cavor on nyt tapahtuvaan
taisteluun. Hetken aikaa epäröityäni minä hyppäsin hänen peräänsä
seleniitaa kohti, joka parhaillaan tähtäsi minuun peräti
kummallisella tavalla: ase vatsaa vasten. Minä heiluttamaan kankiani
ja huutamaan, saadakseni hänen tähtäämisensä harhaan... Tup! pani
samassa. Ase ei ollutkaan pyssy, vaan jonkinlainen jousi, jonka nuoli
osui minuun kesken hyppäystäni.
Minen kaatunut, vaan putosin maahan. -- Ellei minuun olisi sattunut,
niin olisin tullut maahan hiukkaa myöhemmin.
-- Minusta tuntui kuin jotain olisi minuun käynyt ja jälleen
luiskahtanut pois. Tapasin vasemmalla kädellä hartioitani ja huomasin
jonkunlaisen keihään istuvan siinä. Seuraavassa silmänräpäyksessä
minä olin jo kohdalla ja iskin turalla seleniitaa vasten kalloa.
Hän lyyhähti, murtui ja menehtyi siihen paikkaan, pää mäsänä kuin
rikkilyöty muna.
Minä laskin toisen kangen maahan, nykäsin keihään hartiastani ja
rupesin pistelemään sillä pimeässä ristikon läpi. Joka iskusta
kuului sihinää ja piipitystä. Lopuksi minä viskasin keihään kaikesta
voimastani ristikosta alas pimeyteen, hyppäsin sitten ylös, sieppasin
kangen ja ryntäsin luolassa olevaa laumaa vastaan.
-- Bedford! Bedford! -- huusi Cavor, kiitäessäni hänen ohitsensa.
Tuntuu niinkuin vieläkin kuulisin hänen astuvan perässäni.
Ponnistus, hyppäys... tupsis, ponnistus, hyppäys... Joka harppaus
näkyi kestävän koko iäisyyden, ja joka harppaukselta luolakin laajeni
ja seleniitain lauma kasvamistaan kasvoi. Ensi alussa ne näkyivät
juosta puikeltavan ympäri kuin muurahaiset häirityssä keossa, pari
kappaletta tuli kirveitään heiluttaen minua vastaan, toiset syöksivät
runkojen välisiin käytäviin, ja sitten tuli taas toisia, keihäät
kädessä, ja sitten taas, yhä uusia. Peräti omituista tuo näky vaan
oli: pelkkiä piiloon puikahtelevia käsiä ja jalkoja. Luolan perällä
oli pimeä. Hiuh! Jotain lensi minun pääni ylitse. Hiuh! pani taas
kesken minun ilmahyppyäni, ja minä näin keihään osuvan erääsen
runkoon vasemmallani ja jäävän siihen väräjämään. Parahiksi alas
päästyäni, toinen keihäs sattui maahan minun edessäni, ja samalla
kuulin kaukaa tup! niinkuin heidän joutsensa panevat lauetessaan.
Ja taas hiuh! hiuh! Jonkun aikaa tuo oli oikein kamalaa, Nuohan oli
yhteislaukauksia...
Minä seisoin kuin suolapatsas.
En luule, että minulla silloin oli yhtään selvää ajatusta.
Muistan vain, että mielessäni sävähti tuo vanha hangattu lause:
"Tulenpiiristä pois!" Tiedän rynnänneeni kahden rungon väliin
ja pysähtyneeni siihen hengästyneenä, tuntien tilani sangen
viheliäiseksi.
Hain silmilläni Cavoria, mutta jonkun aikaa näytti kuin mies olisi
hävinnyt koko maailmasta. Vihdoin hän astui esiin pimeydestä, kulkien
runkojen rivin ja luolan seinän välitse. Minä näin hänen pienet
kasvonsa, tummat, siniset, hikiset, mielenliikutusta täynnään.
Hän sanoi jotakin, mutta minä en välittänyt hänen puheestaan. Minulle
oli käynyt selväksi, että nyt täytyy pyrkiä eteenpäin rungolta
rungolle, kunnes olemme päässeet niin lähelle, että sopii hyökätä
täydellä voimalla. Hyökätä tai antautua -- muuta neuvoa ei ollut.
-- Tulkaa nyt! -- sanoin minä ja läksin näyttämään tietä.
-- Bedford! -- parkui hän turhaan.
Mieleni oli jännityksissään, astuessamme runkojen ja luolanseinän
välistä kujaa. Seinä kulki kaarteessa; siinä he siis eivät voineet
osata meihin. Emmehän me tässä kapeassa paikassa saattaneet hyppiä,
mutta maan päällä syntyneinä meillä oli sentään voimia joutua paljoa
nopeammin kuin seleniitat. Minun laskuni mukaan meidän piti piakkoin
tulla heidän kohdalleen. Ja kun niin pitkälle pääsemme, silloin ei
seleniitat ole meille sen vaarallisempia kuin torakat. Mutta... kyllä
kai sitä ennen yhteislaukaus taas tuhahtaa. Mitähän, jos keksis
pienen sotajuonen? Minä riisuin kesken astuntaani flanellipuseron
yltäni.
-- Bedford! -- kähisi Cavor minun perässäni.
Minä vilkasin taakseni.
-- Mitäs nyt? -- kysyin minä.
Hän viittasi runkojen päällitse ylös.
-- Valkoista valoa! -- sanoi hän. -- Valkoista valoa taas!
Minä vilkasin sinnepäin, ja aivan oikein: kaukaa luolan perältä
häämöitti hämärä kuulto. Tämä tuntui lisäävän minulle voimia kaksin
verroin.
-- Pysykää lähellä nyt! -- sanoin minä.
Pitkä seleniitan huippana puikahti ulos pimeästä, parkasi ja pakeni.
Minä seisahdin ja pysäytin kädelläni Cavorinkin. Ripustin sitten
puseroni kangen nenään, kyyristyin lähimmän rungon taakse, heittäen
kangen puseroineen maahan. Sen tehtyäni minä kurkistin rungon yli,
mutta vetäydyin heti alas jälleen.
Tupp... hiuh!
Samassa lensi nuoli. Nyt oltiin lähellä seleniitoja, ja tuollahan
niitä seisoi ryhmässä, paksuja ja pieniä ja pitkiä sekaisin,
patterillinen ampukoneita suunniteltuina alas luolaa kohti. Kolme
neljä nuolta seurasi ensimmäistä; senjälkeen ammunta lakkasi.
Nostin pääni jälleen näkyviin, ja olipa niin ja näin, että ennätin
ajoissa lyyhistyä, sillä nyt lauaistiin kymmenkunta nuolta, ja
samassa kuului seleniitain innostunut kiljahdus ja sihinä. Minä
nostin maasta kangen puseroineen.
-- Nyt! -- virkoin minä, kohottaen puseroni laidan yli.
Tuptuptup... hiuh... hit!
Silmänräpäyksessä oli pusero nuolia täynnä, tutisten kuin hyväkin
tuuhea parta. Samassa tempasin kangen irti puserosta, heitin puseron
maahan -- siellä kuussa se minun tietääkseni on tänäkin päivänä -- ja
syöksin seleniitain päälle.
Nyt seurasi minutin verran kestävä verinen temmellys. Minä olin liian
raju, häikäilläkseni lainkaan, ja seleniitat liian hämmästyneitä,
kyetäkseen taistelemaan. Oli miten oli, ei he vain vastarintaa
tehneet. Minä olin punainen kuin kukko, niinkuin sanotaan. Tuntui
-- sen muistan vielä -- kuin olisin kahlannut noitten nahkaisten,
hauraitten olentojen päällitse, niinkuin missä tiheässä ruohikossa
ikään. Minä niitin ja kaadoin oikealle ja vasemmalle. Se oli yhtä
kalsketta ja kahinaa. Kosteita pisaroita pirskahteli ylt'ympärille.
Esineet jalkaini alla murtuivat ja parahtelivat ja kävivät
liukkaiksi. Lauma se paisui ja harveni ja tiheni ja virtasi kuin
vesi. Ei niillä näkynyt olevan mitään yhteistä suunnitelmaa. Keihäitä
lenteli ympärilläni, yksi jo hipasi korvaanikin. Kerran sattui minua
käsivarteen, toisen kerran niskaan, mutta sen sain selville vasta
perästäpäin, kun veri, jonkun aikaa juostuaan, alkoi tuntua kylmältä
ja kostealta.
Mitä Cavor lienee tällä välin tehnyt, en tiedä. Jonkun aikaa tuntui
kuin tätä tappelua olisi kestänyt jo kokonaisen ihmis-iän ja tulisi
kestämään vielä iät kaiket. Mutta äkkiä koko temmellys taukosi... ei
näkynyt muuta kuin ylös ja alas loikkivia niskoja, joitten omistajat
pakenivat kaikille suunnille... Tuntui kuin ei minulle olisi
tapahtunut mitään pahaa. Minä juoksin jonkun askeleen eteenpäin,
huutaen ja meluten, mutta käännyin sitten takaisin. Ja nyt olin kuin
puusta pudonnut.
Olin huimilla lentoharppauksillani hypännyt heidän ylitsensä; he
olivat nyt minun takanani ja kiitivät pakoon mikä minnekin.
Olin sanomattomasti hämmästynyt, huomatessani, että se suuri
taistelu, johon olin antautunut, oli nyt lopussa. Eikä riemunikaan
ollut kovin vähäinen. Näytti siltä kuin en lainkaan olisi huomannut
seleniitoja odottamattoman hauraiksi, vaan sen sijaan tuntenut oman
itseni odottamattoman väkeväksi. Minä nauroin tympeätä naurua. Tuo
fantastillinen kuu!
Vilkasin vihdoin noihin ruhjottuihin, kiemurteleviin olentoihin,
joita oli hajallaan luolan pohjalla, ja mielessäni alkoi häämöittää
epämääräinen ajatus vielä edessä-olevista väkivallan teoista. Sitten
riensin Cavorin luokse.