Näkökohtia.
Mitä kauemmas päästiin, sitä kirkkaammaksi valo kävi. Vähän ajan
perästä se oli melkein yhtä kirkasta kuin fosforesensi Cavorin
säärissä. Sola, jota kuljimme, alkoi laajeta luolaksi, jonka perältä
tämä valo tuli. Minä huomasin jotain, joka pani sydämeni hyppimään ja
hytkähtelemään.
-- Cavor! -- sanoin minä. -- Se tulee ylhäältäpäin. Ihan varmaan se
tulee ylhäältäpäin.
Sanaakaan vastaamatta hän vain joudutti kulkuansa.
Se oli ilmeisesti harmahtavaa, hopeaista valoa.
Tuokion perästä oltiin sen alapuolella. Sitä herui alas kallioseinän
halkeamasta. Minä katsahdin ylös... tip! Vesipisara putosi
kasvoilleni. Minä säpsähdin ja astuin syrjemmäs. Tip! Toinen pisara
putosi ihan kuuluvasti kivilattialle.
-- Cavor! -- virkoin minä. -- Jos tässä jompikumpi nostaa toisensa,
niin nostettu pääsee tuohon rakoon.
-- Minä nostan, -- sanoi hän, kohottaen minut samassa korkealle,
niinkuin minkä vauvan.
Minä ojensin käteni ylös ja sain parahiksi sormenpäillä kiinni
pienestä pykälästä, jossa saatoin riippua. Valkoinen valo näytti
nyt paljoa kirkkaammalta. Vedin sitten itseni ylös kahden sormen
varassa varsin helposti, vaikka maan päällä painankin toistakymmentä
leiviskää, tartuin vielä ylempänä olevaan kallionkyhmyyn ja nostin
jalkani äskeiselle pykälälle. Ojensin käteni ja kopeloin kallion
päällystää sormillani: rako laajeni ylöspäin.
-- Kyllä tänne pääsee -- sanoin minä Cavorille. -- Voitteko hypätä
kiinni käteeni, jos kurotan sen teille?
Ponnistin nyt itseni kallioseinäin väliin, samalla nojaten polveni
ja jalkani pykälää vasten, ja ojensin käteni alas. Minä en voinut
nähdä Cavoria, mutta kuulin kolinan hänen liikkeistään, kun hän
valmistelihe hyppäämään. Läiskis! Ja tuossa hän riippui kädessäni,
keveänä kuin kissanpoika! Hinasin hänet sitten ylös, kunnes hänkin
sai kiinni pykälästä eikä enää tarvinnut minun apuani.
-- Helkkuna! -- arvelin minä. -- Täällä sitä kelpais vuorimieheksi
ken hyvänsä!
Ja nyt läksin kiipeämään ylemmäs täydellä todenteolla. Kiivettyäni
muutaman minutin, minä vilkasin ylös. Halkeama aukeni aukenemistaan,
valo kävi yhä kirkkaammaksi. Mutta...
Ei se päivänvaloa sittenkään ollut!
Seuraavassa silmänräpäyksessä minä näin, mitä se on, ja olin
epätoivossa vähällä lyödä pääni kallioon, sillä se, minkä näin,
ei ollut muuta kuin säännötön, viettävä aukio, ja sen kaltevalla
pohjalla kokonainen metsä pieniä suiponmuotoisia sieniä, joista
jokainen uljaasti hehkui hopeaisessa valossa. Tuokion verran minä
tuijottelin tuota lempeätä säteilyä, mutta sitten hyppäsin ylös
keskelle noita kasveja. Nykäsin niitä maasta puolenkymmentä ja
viskasin kalliota vasten; istahdin sitten ja nauroin katkerasti, kun
Cavorin punakat kasvot tulivat näkyviin.
-- Se on tuota fosforesensiä taaskin, -- lausuin minä. Niin, mikäpäs
hätä meidän tässä? Painakaa puuta ja olkaa kuin kotonanne.
Hän rupesi äittelemään meitä kohdanneesta pettymyksestä, minä
viskelemään yhä enemmän sieniä alas rotkoon.
-- Luulin päivänvaloksi, -- virkkoi hän.
-- Vai päivänvaloksi! -- huudahdin minä. -- Aamunkoitot,
auringonlaskut, kirkkaat taivaat ja pilviset säät... tokko semmoista
enää milloinkaan saamme nähdä?
Tätä puhuessani tuntui kuin eteeni aukenisi pieni kuva meidän omasta
maailmastamme, vähäinen, valoisa, kirkas, niinkuin takalikko eräissä
italialaisissa maisemissa.
Vaihteleiva taivas, ja vaihteleiva meri, ja kukkulat, ja vihannoivat
puut, ja kaupungit, ja kylät auringon paisteessa. Aatelkaas kosteata
kattoa mailleen menemään auringon valossa, Cavor! Aatelkaas akkunoita
lännen puolella!
Hän ei puhunut mitään.
-- Täällä -- jatkoin minä -- täällä sitä nyt saa penkoa, tässä
kaameassa maailmassa, joka ei oikeastaan mikään maailma olekaan...
mustetta huljuttava valtameri jossain hirvittävän syvällä synkissä
uumenissa, ja ulkona helteinen pouta ja yön hiljaisuus. Ja sitten
kaikki nuo luomat, jotka meitä parastaikaa takaa ajavat, petomaiset
nokka-ihmiset, turilas-ihmiset, painajaisen sikiöt! Ja... he ovat
sittenkin oikeassa! Mitäs varten me paiskiloimme heitä mäsäksi ja
häiritsemme heidän rauhaansa? Mikäli me ymmärrämme, on koko planetta
jo meidän jäljillämme. Kenties jo minutin perästä kuuluu heidän
vikinänsä ja reuhunsa. Mitäs nyt tehdään? Minne tästä mennään? Täällä
on meidän yhtä hauska vetelehtiä kuin Jamrashin käärmetten, jotka
ovat päässeet irti jossain Surbitonin huvilassa.
-- Se oli teidän syynne, -- sanoi Cavor.
-- Minunko? -- huudahdin minä. -- Hyväinen aika!
-- Minulla oli keino.
-- Minä annan palttua teidän keinoillenne.
-- Jos olisimme kieltäyneet liikkumasta...
-- Vaikka keihäilläkin sohittiin?
-- Vaikka. Ne olis kantaneet meidät.
-- Lankkuako myöten?
-- Niin. Niiden olis täytynyt kantaa meidät toiselle puolelle.
-- Kernaammin olisi kärpänen saanut kantaa minut huoneen lakea myöten.
-- Hyvät ihmiset!
Minä rupesin jälleen lyömään sieniä maahan. Mutta tuota tehdessäni
huomasin äkkiä jotain, josta itsekin hämmästyin.
-- Cavor! -- lausuin minä. -- Nämä kahleethan ovat kultaa!
Hän istui syvissä mietteissä, käsi poskellaan. Verkalleen hän
käänsi päätänsä ja katsoa tuijotti ensin minuun ja sitten, kun olin
toistamiseen lausunut mielipiteeni, kahleisinsa, jotka hän oli
kiertänyt oikean kätensä ympärille.
-- Niin onkin, -- virkkoi hän; -- niin onkin.
Mielenkiinto, joka hetkeksi oli elähtänyt hänen kasvoillaan, katosi
pian jälleen, ja mies vaipui taas entisiin mietteisinsä. Minä
kummastelin jonkun aikaa sitä, miksikä minä nyt vasta olin huomannut,
mitä ainetta kahleet ovat, mutta muistin sitten, että metallihan oli
sinisessä valossa näyttänyt aivan toisellaiselta. Ja tämä keksintö
synnytti minussa kokonaisen sarjallisen ajatuksia, jotka veivät minut
hyvin kauas. Minä unohdin kokonaan kysyneeni vastikään, mitä muka
meillä on täällä tekemistä. Kultaa...
Cavor katkasi äänettömyyden.
-- Meillä on minun mielestäni kaksi mahdollisuutta edessämme, --
lausui hän.
-- Antaas kuulla.
-- Ensimmäinen: me koetamme raivata itsellemme tien ulos -- vaikkapa
taistellenkin, jos tarvis vaatii, -- ja käymme etsimään palloa,
kunnes sen löydämme tahi yön pakkanen meidät tappaa. Toinen:...
Hän pysähtyi.
No niin? -- kysyin minä, vaikka kyllä tiesin, mitä nyt tulee.
-- Toinen on se, että vielä kerran koetamme saada heidät jollain
tavoin ymmärtämään meitä.
-- Minä puolestani kannatan ensimmäistä.
-- Minua se epäilyttää.
-- Minua ei.
-- Katsokaas, -- puheli Cavor. -- Minun mielestäni me emme saa
tuomita seleniitoja sen mukaan, mitä tähän asti olemme nähneet.
Heidän keskusmaailmansa, heidän sivistynyt maailmansa on kaiketikin
kaukana alhaalla, syvemmissä onkaloissa meren rannalla. Tämä
päällimmäinen kuoriseutu on vain ulkopalstoja, laidunmaita.
Niin minä ainakin luulen. Meidän näkemämme seleniitat ovat vain
jotain sellaista kuin karjanpaimenet ja koneenlämmittäjät. Tuo
keihäitten käyttäminen ne ovat karjan tutkaimia kaiketikin; -- tuo
vailinainen mielikuvitus, kun luulivat meidän pystyvän tekemään
kaikkea sellaista, mitä hekin; tuo ilmeisesti raakamainen kohtelu...
kaikki tuo näkyy viittaavan siihen. Mutta jos me kärsivällisesti
kestäisimme...
-- Astua kuuden tuuman lankkua myöten pohjattoman kuilun yli, sitä ei
kestäisi meistä kumpikaan.
-- Ei maar, mutta sitten...
-- Siitä ei tule mitään.
Hän keksi nyt uusia mahdollisuuksia.
-- No niin, -- puhui hän, -- otaksutaanpa, että me löydämme jonkun
komeron, jossa voimme puolustautua noita renkejä ja päiväläisiä
vastaan. Jos, esimerkiksi, kestäisimme sillä tapaa viikon päivät,
silloin on varsin todennäköistä, että sanoma meistä on ennättänyt
alas älykkäämpäin osastojen asustamiin, väkirikkaampiin seutuihin...
-- Jos niitä on.
-- Täytyy olla, sillä mistäs nämä jättiläismäiset koneet olisivat
peräisin?
-- Saattaa olla niinkin, mutta tämä teidän nyt esittämänne
mahdollisuus on pahin kaikista.
-- Meidän sopisi tehdä merkkejä kallioseiniin.
-- Mistäpäs sen tietää, näkisivätkö heidän silmänsä noita merkkejä?
-- Jos hakkais ne kallioon...
-- Se käy kyllä laatuun.
Ajatukseni saivat uuden suunnan.
-- Ettehän -- virkoin minä -- ettehän te toki luule, että seleniitat
ovat aivan äärettömän monta kertaa viisaammat ihmisiä?
-- Arvatenkin ne tietävät koko joukon enemmän kuin ihmiset, ainakin
koko joukon toisellaisia asioita.
-- Niin, mutta... -- epäröin minä, -- mutta myöntäkää, Cavor, että te
olette jotensakin omituinen mies.
-- Kuinka niin?
-- Niinpä vain... te olette tuommoinen yksinäinen olento, ja
sellainen olette aina ollutkin. Te ette ole ollut naimisissa.
-- Enkä tahdo ollakaan. Mutta miksikäs...
-- Ja eihän teistä ole tullut sen rikkaampaa miestä kuin olette
toivonutkaan?
-- En ole toivonutkaan.
-- Tietoja vain olette tonkinut?
-- No niin, onhan joku määrä tiedonhalua varsin luonnollista...
-- Teidän mielestänne. Siinäpä se on. Te luulette, että jokaisen
tekee mieli tietoja. Muistan kysyneeni teiltä kerran, miksikä te
niin paljon vaivaa ja puuhaa noissa tutkimuksissanne näette. Silloin
te vastasitte tahtovanne saada nimenne perään tuon F. R. S. ja
toivovanne, että sen teidän aineenne nimeksi tulisi cavoriiti, ja sen
semmoista. Tiesittehän te vallan hyvin, ettei se teidän päämääränne
ollut, mutta minun kysymykseni tuli teille niin odottamatta, että te
tahdoitte välttämättömästi ilmaista edes jonkun vaikuttimen. Itse
asiassa te teitte tutkimuksia siitä syystä, että teidän _täytyi_ niin
tehdä. Siinä koko juttu.
-- Kenties...
-- Sellaista ei tapaa yhdessä edes miljonastakaan. Useimmat ihmiset
halajavat... no niin, kaikenlaista, mutta harvapa se tietoja pelkän
tiedon vuoksi halajaa. _Minä_ en ainakaan, se on varma. Kyllähän
nuo seleniitat näkyvät olevan puuhaavaa ja toimekasta väkeä, mutta
mistä te tiedätte, että älykkäimmätkään heistä välittäisivät
meistä tai meidän maailmastamme? En usko heidän edes tietävänkään,
että meilläkin on oma maailma. Yön aikana he eivät milloinkaan
tule ulos, sillä he paleltuisivat kuolijaiksi. Tuskin he ovat
milloinkaan nähneet muuta taivaankappaletta kuin polttavan auringon.
Mistä he siis tietäisivät, että muuta maailmaa onkaan? Ja mitä he
sillä tiedolla tekisivät? Ja vaikkapa olisivat nähneetkin moniaan
tähden tuikahtavan, vaikkapa itse maankin sirpin loistavan, niin
mitä sitten? Mitäpä vainenkaan planetan sisäosissa elävät ihmiset
vaivaisivat itseänsä moisilla huomioilla? Ei ihmisetkään sellaisista
olisi välittäneet, ellei olisi vuoden-aikoja ja merikulkua, saatikka
sitten kuun asukkaat!...
-- No niin, -- jatkoin minä, -- aatelkaa, että täällä on
joitakuita filosofeja, samallaisia kuin te. Ne ne juuri ovat
sellaisia seleniitoja, jotka eivät milloinkaan saa tietää meidän
olemassa-olostamme. Kuvailkaa mielessänne, että joku seleniita
olisi tulla tuhahtanut maan päälle, teidän ollessanne Lympnessä.
Tehän olisitte ollut koko maailmassa viimeinen, joka olisi kuullut
siitä puhuttavan, sillä tehän ette milloinkaan lue sanomalehtiä!
Asianhaarat ovat siis asettuneet teitä vastaan. Ja juuri näitä
asianhaaroja saamme kiittää siitä, että nyt istumme tässä tyhjää
toimittamassa sillä välin kuin aika rientää käsistä. Pinteessä ollaan
kuin ollaankin, uskokaa pois. Tänne sitä tultiin ilman aseita, pallo
on kadotettu, ruokaa ei ole, seleniitain näkyviin on astuttu ja saatu
ne pitämään meitä kummallisina, väkevinä, vaarallisina eläiminä. Ja
elleivät nämä seleniitat ole ihan ilmeisiä hulluja, niin tottahan
lähtevät liikkeelle ja ajavat meitä takaa, kunnes saavuttavat, ja
saavutettuaan he koettavat ottaa meidät kiinni ja elleivät saa, niin
tappavat meidät, ja sen pituinen se. Jos saavat meidät kiinni, niin
jonkun väärinkäsityksen kautta he meidät sittenkin hengiltä ottavat.
Ja kun meistä on loppu tehty, silloin he käyvät tarkastelemaan,
mitähän nuo muka lienevät olleetkaan, mutta sivu suusta meiltä se
lysti menee.
-- Jatkakaa vain.
-- Ja toiselta puolen: tääll' on kultaa kaikkialla kuin valurautaa
siellä kotona. Jos vain saatais sitä jonkun verran mukaan ja
löydettäis pallo, ennenkuin ne sen löytävät ja mukaansa ottavat,
niin...
-- Niin mitä?
-- Niin saatais asiat lujemmalle pohjalle. Tultais takaisin
suuremmassa pallossa, pyssyt matkassa.
-- Hyvä isä! -- huudahti Cavor, niinkuin olisi kuullut hyvinkin
hirmuisen asian.
Minä heitin halkeamaan jälleen yhden loistavan sienen.
-- Katsokaas, Cavor, -- lausuin minä, -- minulla on joka tapauksessa
puolet ääniä tässä yrityksessä, ja se kysyy käytännöllistä miestä.
Minä _olen_ käytännöllinen mies, te ette. Minä en aio enää hyökätä
seleniitain kimppuun enkä turvautua geometrillisiinkään kuvioihin,
jos suinkin muutoin toimeen tullaan... Siinä se. Tulkaa toiste tänne.
Jättäkää nyt sikseen kaikki salaperäiset asiat tai ainakin suurin osa
niitä. Ja mennään nyt.
Cavor miettimään.
-- Minun olisi pitänyt tulla kuuhun yksinäni, -- virkkoi hän.
-- Nyt on kysymys -- sanoin minä, -- mitenkä päästä pallon luokse.
Hetken aikaa istuimme ääneti, polveansa silitellen kumpainenkin.
Vihdoin hän näkyi taipuvan minun ehdotukseeni.
-- Kyllä täällä, -- puheli hän -- sentään yksi ja toinen asia
selvenee. Ilmeistähän on, että auringon ollessa tällä puolen
kuuta, ilmaa tulee tämän sieniplanetan pimeältä puolen tänne. Ilma
ainakin tällä puolen laajenee ja uutta puhaltaa kuun uumenista
kraatereihin... No niin, täällähän vetää.
-- Vetää.
-- Ja se tietää, ettei tämä osa ole mikään kuollut ääri. Tuonnepäin
tämä halkeama arvatenkin jatkuu, yhä ylemmäs. Tuulenhenki käy
ylöspäin; sinne siis meillä matka. Jos siellä kohdataan joku torvi
tai muu kouru, niin ensinnäkin päästään pois näistä käytävistä, missä
meitä ajetaan takaa, ja...
-- Entäs, jos kouru on kovin ahdas?
-- Sitten käännytään takaisin.
-- St! -- sanoin minä äkisti. -- Mikäs se oli?
Me kuuntelemaan. Ensi alussa se oli epäselvää murinaa, ja sitten
erotti vaskiastian räminää.
-- Ne luulevat meitä kaiketi kuunvasikoiksi, -- virkoin minä. -- Sitä
me muka säikähdetään.
-- Ne tulevat tuota käytävää myöten -- sanoi Cavor.
-- Arvatenkin.
-- Halkeamaan he eivät ymmärrä poiketa. Ohi menevät.
Minä kuuntelin hetken aikaa.
-- Tällä kertaa -- kuiskasin minä, -- tällä kertaa niillä on aseita
mukanaan luultavastikin.
Mutta äkkiä minä kavahdin pystyyn.
-- Taivaat, Cavor! -- huudahdin minä. -- Nyt ne näkee ne sienet,
joita minä olen heittänyt alas! Nyt ne...
Lause jäi minulta kesken. Minä pyörähdin ja hyppäsin sienten latvain
yli onkalon ylimmäiseen päähän. Siellä näin halkeaman nousevan
ylöspäin ja kapeana kouruna kohoavan synkkään pimeyteen. Olin juuri
ryhtymässä kiipeämään, mutta käännyin takaisin.
-- Mitäs nyt? -- kysäisi Cavor.
-- Astukaa te eteenpäin vain! -- sanoin minä, menin hiukan takaisin
päin ja nykäsin maasta kaksi hohtavaa sientä. Toisen pistin
flanellipuseroni rintataskuun, niin että näkisin sen valossa
kiivetä, ja toisen annoin Cavorille. Seleniitain melu kuului jo
läheltä halkeaman suuta. Lienee heistä sentään kiipeäminen näyttänyt
vaikealta, vai lienevätkö epäröineet nousta siihen, peljäten meidän
kukaties tekevän vastarintaa. Oli miten oli, se lohduttava tieto
meidät ainakin valtasi, että meissä, toisen planetan lapsissa, on
enemmän lihasvoimia. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä jo olin
huikein voimin kiipemässä ylös, oppainani Cavorin siniseltä hohtavat
kantapäät.