XV.

Huimaava silta.

Tätä tuskallista tilaa kesti parahiksi yhden silmänräpäyksen.

Nopeasti kaiketikin lienevät ajatukset juosseet niin meillä kuin

seleniitoillakin. Selvin tunnelma minussa oli se, ettei minulla

ole mitään selkänojaa, ja että he hyökkäävät päällemme ja tappavat

meidät. Me täällä -- tuohan oli kauheata mielettömyyttä, ja siksipä

minut valtasi synkkä, suunnaton äkeys. Mitenkähän minä olin

hullaantunutkaan lähtemään tälle järjettömälle, epäinhimilliselle

retkelle?

Cavor astui minun viereeni ja laski kätensä minun olalleni. Hänen

kalpeat ja säikähtäneet kasvonsa näyttivät aavemaisilta tässä

sinisessä valossa.

-- Me emme voi tehdä mitään, -- sanoi hän. -- Se oli erehdystä. Ei ne

meitä ymmärrä. Meidän täytyy mennä, mennä, minne vaan tahtovat.

Minä katsahdin häneen ja sitten seleniitoihin, joita yhä tuli avuksi

tovereilleen.

-- Jospa minulla olisi kädet vapaina...

-- Turhaa kaikki, -- ähki hän.

-- Niinpä lienee.

-- Lähdetään menemään.

Hän kääntyi kulkemaan meille määrättyä suuntaa.

Minä seurasin, koettaen näyttää niin alistuneelta kuin suinkin,

tuon tuostakin kopeloiden kahleita ranteissani. Vereni kuohui. En

enää huomannut mitään koko luolasta, vaikka melkoinen aika tuntui

kuluneenkin, ennenkuin oli päästy sen toiseen päähän, tahi, jos

jotain huomasinkin, unohdin sen samassa. Ajatukseni askaroivat

luullakseni koko ajan kahleissani ja seleniitoissa ja varsinkin

noissa kypäräpäisissä keihäsniekoissa. Ensi alussa he astuivat rinnan

meidän kanssa, varsin kunnioitettavan matkan päässä kumminkin, mutta

pian heihin liittyi kolme muuta, ja silloin he tulivat lähemmäs,

kunnes olivat käsivarren päässä meistä. Minä hätkähtelin kuin hevonen

ruoskan läimäyksistä, heidän lähestyessään. Lyhyt, pyylevä seleniita

kulki ensin meidän vieressämme, mutta asettui ennen pitkää taas

etunenään.

Kuinka syvälle on painunutkaan mieleeni tuo kuva: juuri edessäni

Cavorin kumartuneen pään takaraivo, lyyhistyneet hartiat ja oppaan

tuijottelevat kasvot, jotka myötäänsä kääntyivät taakse, ja

keihäsmiehet kahden puolen, vilkuilevaiset, suurisuiset -- sanalla

sanoen sininen monokroma. Muistan -- paitsi mieskohtaisia seikkoja,

-- senkin, että ennen pitkää ilmaantui jonkunlainen kouru, joka kulki

poikki luolan lattian, haarautuen sitten pitkin sitä kallioseinää,

jonka vieritse me astuimme. Kourussa virtasi laitoja myöten samaa

sinistä valoainetta, jonka olimme nähneet lähtevän suuresta koneesta.

Minä kuljin aivan sen lähitse ja voin todistaa, ettei siitä säteillyt

ensinkään lämpöä. Se loisti kirkkaasti, olematta kumminkaan

lämpimämpää tai kylmempää kuin ilma luolassa yleensä.

Kalkis, kolkis, kalkis, kolkis... tuossa toinenkin jättiläismäinen

kone, ja aivan sen pauhaavain vipujen alitse nyt astuttiin, kunnes

vihdoin saavuttiin erääsen avaraan tunneliin, jossa paljain jalkaimme

astuntakin selvään kuului, ja jossa oli aivan pimeä, lukuun-ottamatta

solisevaa sinistä valojuovaa oikealla puolen. Meidän ja seleniitain

varjot loivat jättiläismäisiä irvikuvia tunnelin röyhyisille

seinille ja kattoon. Tuon tuostakin välkähteli tunnelin seinissä

kiteitä, loistaen kuin jalokivet, ja tuon tuostakin tunneli laajeni

tippukivi-luolaksi tai lähetteli puoleen ja toiseen haaroja, jotka

katosivat pimeyteen.

Matka tunnelissa näkyi kauan aikaa suuntautuvan alaspäin. Hiljalleen

solisi virtaava valo, ja säännötöntä tassutusta piti meidän

astuntamme kaikuineen. Minun mieleni oli kiintynyt yksinomaa

kahleisini. Jospa saisi yhdenkin kierteen auki ensin... ja sitten

vääntäisi ne irti...

Jos vähitellen koettaisi saada tuota aikaan, niin jokohan ne

huomaisivat käteni kirpoavan löyhemmästä kierteestä? Ja jos

huomaavat, mitähän ne tekevät?

-- Bedford, -- virkkoi Cavor, -- nyt sitä kuljetaan, alaspäin,

yhtämittaa alaspäin.

Hänen huomautuksensa herätti minut synkistä mietteistäni.

-- Jos heillä olisi aikomus tappaa meidät, -- jatkoi hän,

hidastuttaen kulkuansa, päästäkseen minun rinnalleni, -- niin en

ymmärrä, miksikä ne ei olisi sitä jo tehneet.

-- Se on totta se, -- myönsin minä.

-- Ei ne meitä ymmärrä, -- puhui Cavor. -- Ne pitävät meitä vain

kummallisina elukoina, kukaties jonkunmoisena kesyttömänä lajina

kuunvasikoita. Vasta silloin kuin huomaavat meissä parempia

puolia, vasta silloin he rupeavat käsittämään meitä järjellisiksi

olennoiksi...

-- Silloin kuin piirrätte heille niitä geometrillisia problemoja, vai?

-- Esimerkiksi silloin.

Astua taaputeltiin taas jonkun matkaa.

-- Nämä, -- virkkoi Cavor -- ovat kaiketikin alemman luokan

seleniitoja.

-- Senkin pöllöjä, -- sanoin minä pisteliäästi, katsellen heidän

harmittavia naamojaan.

-- Jos kestämme sen, mitä nämä meille tekevät...

-- Kestää täytynee.

-- Kukaties täällä on vähemminkin typerää kansaa. Nämä seudut ovat

vain heidän maailmansa äärimmäisiä laitoja. Matka pitää tästä yhä

alemmas ja alemmas, tulee luolia ja käytäviä ja tunneleita, kunnes

saavutaan meren rannalle, satoja maileja syvällä kuun uumenissa.

Hänen puheensa pani minut ajattelemaan, että meidän yläpuolellamme

on nytkin jo mailin verran kallioita ja tunnelia. Tuntui kuin raskas

paino olisi sälytetty hartioilleni.

-- Kaukana auringon valosta ja ilmasta, -- virkoin minä.

-- Kaivoksessa, joka on puolikin mailia syvällä, alkaa ilma olla

raskasta.

-- Eipä täällä sentään niinkään. Täällä on arvatenkin ilmanveto.

Ilmaa tulee kaiketikin kuun pimeältä puolelta auringon valaisemalle

puolelle; sinne virtaa kaikki hiilihappo ja ravitsee ne kasvit

siellä. Tässä tunnelissa, esimerkiksi, kulkee ilmavirta ylöspäin. Ja

millainen lieneekään maailma siellä alhaalla, kun täälläkin jo on

tällainen kaivos ja koneita?...

-- Ja keihäitä, -- pistin minä väliin. -- Älkää unohtako keihäitä.

Hän astui jonkun matkaa minun edelläni.

-- Yksin keihäätkin... -- virkkoi hän.

-- Mitä niin?

-- Minä olin liian kiivas. Mutta... parasta oli sittenkin, että

läksimme eteenpäin. Heillä on toisellainen iho, ja toisellaiset

heillä lienee hermotkin. He eivät käsitä, miksikä me pyristelemme

vastaan... Tokkopa, esimerkiksi, Marsin asukas, maan päälle tultuaan,

oikein ymmärtäisi, mitä meillä kylkeen sysääminen merkitsee.

-- Parasta olisi, että nää täällä tarkoin miettisivät, ennenkuin

_minua_ kylkeen sysäävät.

-- Ja sitten tuo geometriakin... Heidän menettelynsä tarkoittaa

lopulti ymmärtämistä sekin, vaikka ryhtyvätkin ensi alussa elämisen

aikeisin eikä ajattelemisen. Ravitseminen. Pakko. Kipu. He

tavoittelevat niitä kaikkein alkuperäisimpiä käsitteitä.

-- Selvää _se_, jos mikään, -- virkoin minä.

Hän rupesi puhumaan siitä äärettömästä ja ihmeellisestä maailmasta

muka, johon nyt ollaan menossa. Hänen äänensä painosta päättäen, hän

ei vieläkään ollut epätoivoissaan siitä, että meidän täytyy joutua

yhä syvemmäs näihin epä-inhimillisiin uumeniin. Hänen mielensä pyöri

vain koneissa ja keksinnöissä, lainkaan kiintymättä niihin tuhansiin

hämäriin asioihin, jotka minua painoivat. Ei hänen tarkoituksensa

ensinkään ollut saada kaikesta tästä mitään hyötyä, hän tahtoi vain

päästä näkemään.

-- Tämähän, -- lausui hän taas, -- tämähän on suuremmoinen tilaisuus.

Kaksi maailmaa nyt kohtaa toisensa. Mitä kaikkea saammekaan vielä

nähdä! Aatelkaa, mitä kaikkea tuolla allamme on!

-- Ellei tässä valaistus parane, niin ei siellä kovinkaan paljoa

nähdä, -- huomautin minä.

-- Tämä on ulommaista kuorta vain. Mutta tuolla alhaalla... Jos

edistyminen käy yhä samassa mitassa, niin siell' on vaikka mitä.

Huomaatteko, kuinka erillaisilta nuo näyttävät, toisiinsa verraten.

Kyllä me vielä saamme korvauksen äskeisestä sattumasta.

-- Tuolla tavoin, -- vastasin minä, -- tuolla tavoinhan joku

harvinainen metsän-eläin saattaisi lohdutella itseänsä,

eläintieteelliseen puutarhaan vietäessä... Ei ole ensinkään sanottu,

että meille kaikki nuo hyvät näytetään.

-- Huomattuansa meidän olevan järjellisiä olentoja, -- sanoi Cavor,

-- he tahtovat saada tietää, mitenkä maan päällä ollaan ja eletään.

Ja vaikkei heissä olisikaan mitään ylevämielisyyttä, niin he

tahtovat opettaa meitä, oppiaksensa itsekin... Ja mitä kaikkea he

tiennevätkään! Kaikki täällä on jotain niin aavistamatonta!

Ja näin hän yhä edelleen haasteli siitä, kuinka muka täällä on

luultavasti olemassa sellaista, mitä hän maan päällä ei osannut ikinä

toivoakaan näkevänsä. Ja tätä kaikkea mies haasteli, avoin keihään

haava nahassaan! Paljon olen jo unohtanut siitä, mitä hän puheli,

minun huomioni kun oli kiintynyt siihen seikkaan, että tunneli oli

ruvennut laajenemistaan laajenemaan. Ilman vedosta päättäen, oltiin

nyt lähenemässä jotain suuren suurta aukiota. Sen suuruutta ei

kumminkaan osannut täydelleen arvata, koskapa se ei ollut valaistu.

Tähän-astinen pieni valojuova heikkeni heikkenemistään ja katosi

vihdoin kokonaan tuolla kaukana edessäpäin. Nyt oli kallioseinätkin

toiselta puolen kadonneet. Ei näkynyt muuta kuin polku edessä ja

kiivaasti soliseva puro sinistä fosforesensiä. Cavor ja oppaana

toimiva seleniita kulkivat minun edelläni; heidän päänsä ja jalkainsa

puron puoliset piirteet näkyivät selvinä ja kirkkaan sinisinä,

mutta toinen puoli, jota ei enää heiastus seinistä valaissut, suli

täydellisesti pimeyteen.

Ennen pitkää huomasin lähestyttävän jotakin putousta, koska pieni

valojuova katosi näkyvistä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme nähtävästi joutuneet putouksen

partaalle. Loistava puro teki epäröivän polven ja syöksi sitten

laidan yli. Se putosi niin syvälle, ettei sen solinaa enää pohjalta

lainkaan kuulunut. Äärettömän kaukana tuolla putouksen syvyydessä

kuulsi sinervä, usmainen hohto. Mutta äyräällä vallitsi synkkä

pimeys. Ei näkynyt muuta kuin joku lankun tapainen, joka kallion

reunalta ulottui eteenpäin, himmeni ja katosi näkyvistä. Putouksesta

huohti lämmintä ilmaa ylös.

Tuokion verran me Cavorin kanssa seisoimme niin lähellä äyrästä kuin

suinkin uskalsimme, kunnes opas tarttui minua käsivarteen.

Sitten hän jätti minut, meni lankkua kohti, astui sen päälle ja

katsahti taaksensa. Huomattuansa meidän yhä vain tuijottavan häneen,

hän kääntyi ja rupesi astumaan lankkua myöten yhtä varmasti kuin

olisi kävellyt lujalla maalla. Hetken aikaa erotti vielä hänen

olentonsa, sittemmin se tummeni sinerväksi haamuksi ja häipyi vihdoin

silmistä.

Pieni pysäys.

-- Totta tosiaan...! -- virkkoi Cavor.

Toinen seleniita astui muutamia askeleita pitkin lankkua, kääntyi

ympärinsä ja katseli meitä huolettomasti. Muut seleniitat olivat

valmiina seuraamaan meitä. Oppaan haahmo tuli jälleen näkyviin.

Hän oli tullut katsomaan, miksikä me muka emme olleet lähteneet

liikkeelle.

-- Mitähän tuolla takana lienee? -- kysyin minä.

-- Enpä voi nähdä, -- vastasi Cavor.

-- Emme me tästä yli pääse millään ehdoin, -- sanoin minä.

-- Minen voisi astua siinä kolmeakaan askelta, -- arveli Cavor, --

vaikka olisivat kädetkin vapaina.

Neuvottomina siinä katselimme toisiamme.

-- Ne ei mahda tietää, mitä se on, kun päätä huimaa, -- virkkoi Cavor.

-- Meidän on ratki mahdoton astua tuota lankkua myöten.

-- Minä luulen, ett'eivät ne näe samalla tapaa kuin me. Olen

tarkastellut heitä. Tokkohan ne käsittävät, että tuo on pilkko

pimeätä meille. Mitenkähän sen saisi heille selväksi?

-- Tavalla tai toisella se pitää saada.

Näitä puhuessamme meissä kaiketikin oli jonkun verran toivoa, että

seleniitat ymmärtävät meitä. Minä olin aivan varma siitä, että

nyt on selitys tarpeen, nyt, jos koskaan. Mutta katsahdettuani

heidän naamoihinsa, minä ymmärsin, että mahdottomia ovat mitkään

selitykset. Tässäpä juuri se yhtäläisyys ei muodostanutkaan siltaa

erillaisuuksien välille, niinkuin Cavor taanoin oli sanonut. No

niin, minen lähde astumaan lankkua myöten, en vaikka. Minä nykäsin

ranteeni irti jo hankautuneesta paulasta ja rupesin vääntämään

rannetta päinvastaiseen suuntaan. Tätä tehdessäni minä seisoin

lähinnä porraslankkua, mutta silloin tuli kaksi seleniitaa luokseni

ja alkoivat hiljalleen työntää minua sitä kohti.

Minä puistelin kiivaasti päätäni.

-- Ei menemä, -- sanoin minä. -- Ei tulema tolkku. Ettekö te nyt

ymmärrä?

Kolmaskin seleniita rupesi auttamaan kumppalejansa. Minut pakotettiin

astumaan eteenpäin.

-- Nyt on minulla keino! -- huusi Cavor.

Kyllä minä ne hänen keinonsa tunsin.

-- Kuulkaas nyt! -- kiljaisin minä seleniitoille. -- Varokaa!

Kyllähän teidän kelpaa...

Minä pyörähdin ympäri ja rupesin kiroilemaan, sillä yksi noista

aseellisista seleniitoista oli pistänyt minua keihäällään. Minä

riuhtasin käteni irti noista tuntosarven tapaisista kourista, jotka

minua pitelivät, ja käännyin keihäsniekan puoleen.

-- Peiakas! -- huusin minä. -- Johan minä varotin sinua. Mitä tontun

ainetta sinä luulet minun olevankaan, kun tuolla lailla pistelet? Jos

kerrankaan vielä yrität...

Vastauksen asemesta hän tokaisi minua uudestaan.

Minä kuulin Cavorin hälytys- ja hätähuudon. Yhä silloinkin hän

nähtävästi vielä luuli pääsevänsä pakinoille noitten luontokappalten

kanssa.

-- Kuulkaa, Bedford! -- huusi hän. -- Nyt minä tiedän, mitä tehdä!

Mutta tuo toinen pistos näkyi päästäneen valloilleen jonkun verran

minun tympeynyttä tarmoani. Samassa katkesi yksi nivel kahleistani,

ja samassa katkesi myös se harkintakin, joka tähän asti oli saanut

meidät pysymään alallamme näitten täkäläisten luomain käsissä. Tässä

silmänräpäyksessä ainakin viha ja vimmastus minussa kuohahti, ja minä

iskin tuota keihäsniekkaa suoraan vasten kasvoja, kahleet nyrkin

ympärillä...

Ja nyt tapahtui taas yksi noista inhottavista yllätyksistä, joita

kuun maailma on täynnään.

Panssaroitu kourani näkyi menevän koko hänen ruumiinsa läpi. Hän

särkyi... särkyi kuin mikä likörillä täytetty pehmoinen namu ikään!

Hän hajosi yhdeksi läjäksi, tärskähti ja pirskahti siihen paikkaan.

Näytti kuin olisin potkaissut lahoa sientä. Hänen hatara ruumiinsa

se heilahti pitkän matkan päähän ja pudota mäsähti maahan. Minä

hämmästyin. En olisi ikinä luullut elävää olentoa noin hataraksi.

Ensi hetkessä tuntui kuin koko tapaus olisi ollut unta.

Pianpa huomasin, että tässä on täysi tosi edessä ja varsin vakavaa

laatua. Niin Cavor kuin seleniitatkin näkyivät olleen aivan

toimettomina siitä silmänräpäyksestä, kuin minä olin kääntynyt,

siihen asti kuin seleniita makasi maassa. Kaikki olivat peräytyneet

odottavaan asemaan. Tätä pysäystä kesti vielä sekunnin verran

seleniitan kaaduttuakin. Jokainen tarvitsi nähtävästikin aikaa,

perehtyäksensä tähän uuteen asiain tilaan. Minä puolestani, mikäli

muistan, seisoin, käsi puoleksi ojennettuna, perehtymässä asiain

tilaan minäkin.

-- Entäs nyt? -- pauhasi aivoissani -- entäs nyt?

Ja sitten syntyi yleinen liikehtiminen!

Minä huomasin, että meidän täytyy päästä irti kahleistamme, mutta

sitä ennen on seleniitat lyötävä pakosalle. Ja niin astuin uhmaavasti

kolmea keihäsmiestä kohti. Samassa yksi heistä heitti keihäänsä

minua kohti. Se singahti pääni ylitse ja putosi takanani arvatenkin

syvyyteen.

Silloin minä ryntäsin kaikin voimini häntä vastaan. Hän kääntyi

pakoon, mutta minä paiskasin hänet nurin, astuin hänen päällensä,

luiskahdin ja kaaduin maahan. Hän näkyi kiemurtelevan minun allani.

Minä jäin istuvilleni. Kaikilla haaroin näkyi seleniitain sinertäviä

selkiä: he pakenivat pimeyttä kohti. Pantuani kaikki voimani

liikkeelle, minä katkasin kahleistani yhden nivelen ja sen tehtyäni

väänsin irti kahleet nilkoistani. Nousin sitten pystyyn, kahleet

kädessä. Toinenkin keihäs vingahti ohitseni, ja silloin hyökkäsin

pimeyttä kohti sinnepäin, mistä se oli tullut. Käännyin sitten

takaisin Cavoria kohti, joka seisoi kourun valossa lähellä kuilua,

suonenvetoisesti askaroiden kahleittensa kimpussa ja samalla puhua

paasuten jonkin joutavia hänen tehokkaasta muka keinostaan.

-- Tulkaa pois! -- huusin minä.

-- Entäs kädet! -- vastasi hän.

Huomattuaan sitten, etten minä uskalla hypätä hänen luokseen, koskapa

huonosti harkittu hyppäys saattaisi lennättää minut laidan yli, hän

läksi astua huojumaan minua kohti, kädet sojossa.

Minä ryhdyin heti kirvoittamaan häntä kahleista.

-- Missä ne on? -- ähki hän.

-- Tiessään. Mutta kyllä ne palajavat ja rupeavat heittelemään

keihäillään meitä, kanaljat. Minnekä päin sitä nyt mennään?

-- Kourun vieritse. Tunneliin. Vai?

-- Niinpä niinkin, -- vastasin minä.

Hänen kätensä olivat nyt vapaat. Minä laskeusin polvilleni ja rupesin

irroittamaan kahleita hänen jaloistaan. Räiskis! kuului äkkiä -- en

tiedä, mistä se tuli -- ja tuosta sinervästä valovuosta räiskähti

säkeniä ympärillemme. Kaukaa oikealta alkoi kuulua piipitystä ja

vihellyksiä.

Minä nykäsin kahleet hänen jaloistaan ja annoin ne hänelle käteen.

-- Lyökää näillä! -- sanoin minä ja, vastausta odottamatta läksin

rientämään pitkin harppauksin samaa polkua myöten, jota oli tultukin.

Minussa oli ilkeä tunto siitä, että nuo hirtehiset karkaavat

takaapäin minun kimppuuni. Cavor kuului hyppiä tupsahtelevan perässä.

Me juoksimme pitkin askelin. Mutta -- ymmärrättehän sen -- tämä

juoksu, oli aivan toisellaista kuin maan päällä. Täällä maan päällä

juostaessa, jalka joka harppauksen perästä koskettaa tannerta, mutta

kuussa, jossa painovoima on heikompi, juoksija leijaa jonkun aikaa

ilmassa, ennenkuin taas laskeutuu maahan. Kiivasta oli vauhti kyllä,

mutta sittenkin saattoi joka loikkauksen aikana lukea seitsemään,

mitäpä kahdeksaankin. "Nyt!" ja silloin sitä mentiin! Ja jo siinä

yksikin kysymys ennätti mielessä sävähtää. "Missähän ne seleniitat

nyt lienevät? Ja mitähän aikonevat? Päästäänköhän tunneliin

milloinkaan? Onkohan se Cavor perässä? Vai katkaisevatko häneltä

tien?" Tupsis! Nyt ollaan maassa, ja sitten uusi harppaus taas.

Minä huomasin erään seleniitan juoksevan edelläni. Hänen jalkansa

liikkuivat aivan samalla tapaa kuin maan päällä juoksevan ihmisen.

Minä näin hänen katsahtavan taakseen ja kuulin hänen vinkaisevan,

ponnahtaessaan tieltäni pois pimeyteen. Hän näytti äskeiseltä

oppaalta, mutta ihan varma en siitä ole. Seuraavan harppauksen

jälkeen alkoivat toisella puolen kallioseinät astua näkyviin. Kaksi

hyppäystä vielä, niin jo olin tunnelissa, jossa täytyi hyppyjä hieman

hillitä, jott'ei pää kolahtaisi tunnelin matalaan lakeen. Jatkoin

matkaa vielä ensimmäiseen tienkäänteesen, pysähdyin ja katsahdin

taakseni. Tupin, tapin... Jo tulee Cavorkin näkyviin, loiskahdellen

joka hyppäykseltä siniseen valokouruun, yhä suureten ja tulla

tuhuttaen minua kohti. Siinä nyt seisoimme, toisistamme pidellen.

Hetkeksi ainakin olimme päässeet vihollisistamme ja olimme nyt yksin.

Hengästyneitä olimme kumpainenkin ja puhuimme läähättäen,

katkonnaisissa lauseissa.

-- Te olette tärvellyt koko asian! -- ähki hän.

-- Joutavia! -- huudahdin minä. -- Tappaneethan ne olisi meidät!

-- Mitäs nyt tehdään?

-- Piiloon!

-- Mitenkäs se olisi mahdollista?

-- Tääll' on tarpeeksi pimeä.

-- Mutta minne?

-- Ylös jostakin noista sivuluolista.

-- Entäs sitten?

-- Tuumitaan.

-- No niin... matkaan!

Lähdettiin liikkeelle ja tultiin ennen pitkää pimeään luolaan,

joka antoi syrjään päätunnelista. Cavor kulki edellä. Epäröityään

hetkisen, hän valitsi erään komeron, joka näytti turvalliselta

tyyssijalta. Hän pistäysi sinne, mutta tuli heti takaisin.

-- Siell' on niin pimeä, -- virkkoi hän.

-- Teidän sääristänne ja jaloistanne lähtee kyllä valoa. Tehän olette

ihan märkä tuosta loistavasta aineesta.

-- Mutta...

Äkkiä alkoi päätunnelista kuulua äänten kumua, varsinkin omituista,

ikäänkuin vaskivadin räminää. Se tuntui kamalalta; olihan se kuin

rajua takaa-ajoa. Me puikahdimme luolan valottomalle puolelle.

Cavorin sääret valaisivat meille tietä sinne.

-- Onni sentään, -- läähätin minä, -- että riisuivat meiltä kengät;

muutoin meidät kapse kyllä pettäisi.

Me riensimme eteenpäin, varoen kolahtelemasta luolan lakeen. Jonkun

ajan perästä näytti siltä, että olimme päässeet pakoon. Humu hiljeni

hiljenemistään ja hälveni vihdoin kokonaan.

Minä pysähdyin ja katsahdin taakseni. Cavor kuului hyppiä laputtavan

perässä. Sitten hänkin pysähtyi.

-- Bedford! -- kuiskasi hän. -- Tuolta edestäpäin pilkottaa jotain

valoa.

Minä vilkasin sinne, mutta en nähnyt ensi alussa mitään. Sitten

huomasin hänen päänsä ja hartiainsa erottautuvan jotain hämärää

vasten. Näin niinikään, ett'ei tuo kuulle ollut sinistä, niinkuin

kaikki muu valo täällä kuun sisässä, vaan vaalean harmaata,

epämääräistä, päivänvalon tapaista hohdetta. Cavor huomasi tämän

erotuksen yhtä pian, jopa pikemminkin kuin minä, ja luultavasti se

hänetkin täytti yhtä hurjalla toivolla.

-- Bedford -- sopotti hän vapisevalla äänellä. -- Tuo valo... se

kenties...

Hän ei rohjennut lausua ilmi toivoansa. Olimme hetken aikaa ääneti.

Äkkiä minä kuulin hänen jalkainsa laputuksesta, että hän astuu tuota

hämärää kohti. Minä läksin sykkivin sydämin sinnepäin minäkin.