Keskustelu-kokeita.
Kun syöminen vihdoinkin oli päättynyt, he sitoivat meidän kätemme
jälleen tiukasti yhteen, irroittivat sitten kahleet jaloista ja
kiinnittivät ne höllemmälle, niin että pääsimme edes jonkun verran
liikkumaan. Sitten he ottivat kahleet irti vyötäisiltämme. Tätä
tehdäkseen heidän täytyi liikkua jos missä asennoissa, ja jo siinä
monastikin heidän kummalliset päänsä sattuivat aivan lähelle minun
kasvojani, tai nuo tuntosarven tapaiset kädet koskettivat päätäni
tai niskaani. En muista heidän läheisyytensä kertaakaan tuntuneen
kammottavalta tai ilkeältä. Auttamaton antropomorfismi meissä se
kaiketikin sai meidät kuvittelemaan, että heillä on ihmisen pää
tuon naamarin alla. Heidän ihonsa, joka tässä valaistuksessa näytti
sinertävältä, niinkuin kaikki muutkin esineet, oli kova ja kiiltävä
kuin kovakuoriaisen siipi, ei pehmeä, eikä kostea, eikä haivenissa,
kuten selkäpiillisten eläinten on laita. Päälakea pitkin kulki
niskalta otsan puolelle matala harjanne vaaleita törröttäviä karvoja;
toinen, paljoa suurempi, kiersi kummallekin puolelle silmäin päälle.
Se seleniita, joka minun kahleitani päästi, käytti suutaan käsiensä
apuna.
-- He näkyvät ilmeisestikin alkavan ymmärtää meitä, -- virkkoi Cavor.
-- Muistakaa, että nyt ollaan kuussa; älkää tehkö mitään äkkinäistä
liikettä.
-- Aiotteko te yrittää, sitä geometriaa?
-- Jos tilaisuutta sattuu. Mutta he tietystikin yrittävät ensin.
Me pysyimme passivisina, ja seleniitat, suoritettuaan tehtävänsä,
astuivat kauemmas ja näkyivät katselevan meitä. Näkyivät, sanon,
sillä koska heillä silmät oli sivuilla eikä edessä, niin oli heidän
katsomisensa suuntaa yhtä vaikea arvata kuin, esimerkiksi, sanoa,
minne päin kana tai kala milloinkin katselee. Heidän keskinäinen
puhelunsa oli tuommoista uikutusta tai piipitystä, jota meidän olisi
minun mielestäni ollut mahdoton tarkemmin määritellä tai jäljitellä.
Ovi takapuolella aukeni selkoseljälleen. Katsahdettuani olkani yli,
minä näin avaran tilan sen takana, jossa seisoi hyvin pieni ryhmä
seleniitoja. Merkillisen sekavalta joukolta tuo näytti.
-- Tahtoneeko nuo meitä matkimaan heidän piipitystään? -- kysäsin
minä Cavorilta.
-- En luule.
-- Minusta näyttää, niinkuin koettaisivat saada meille jotain
selväksi.
-- En minä heidän viittauksistaan sen viisaammaksi tule. Huomaatteko
tuota, joka vääntelee päätään, niinkuin se, jolla on epämukava kaulus?
-- Nyökäytetäänpäs päätä hänelle.
Me teimme niin, mutta huomattuamme, ettei se vaikuta yhtään mitään,
koetimme saada tehdyksi jotain heidän liikettänsä. Se näkyi
kiinnittävän heidän huomiotaan puoleensa. Ainakin he tekivät saman
liikkeen itsekukin. Mutta kun ei siitä sen enempää lähtenyt, niin
lakattiin vihdoin puolelta ja toiselta. Heidän kesken alkoi vilkas
piipitys, jonka jälkeen yksi joukosta, lyhyempi ja paljoa paksumpi
muita, suu peräti suuri, asettui kykkysilleen Cavorin viereen, pani
kätensä ja jalkansa samallaiseen asentoon kuin ne olivat Cavorillakin
ja kavahti sitten notkeasti pystyyn.
-- Cavor! -- huusin minä. -- Ne tahtovat meitä nousemaan ylös.
Hän tuijotti minuun suu auki.
-- Niin kai, -- virkkoi hän.
Ja monen vierinän ja kierinän ja ähkinän perästä -- kädet kun olivat
kovasti toisissaan kiinni -- meidän onnistui vihdoinkin päästä
pystyyn. Seleniitat ne väistyivät syrjään meidän norsumaisten
ponnistustemme tieltä ja näkyivät haastelevan keskenään entistä
vilkkaammin. Heti kuin olimme nousseet seisomaan, äskeinen pyylevä
seleniita tuli luoksemme, kosketti yläraajoillaan meidän kumpaisenkin
kasvoja ja läksi astumaan avonaista ovea kohti. Tuo nyt oli sangen
selvää puhetta, ja me läksimme hänen jälkeensä. Siellä seisoi
neljä seleniitaa, paljoa kookkaammat muita, puettuina kukin samaan
tapaan kuin kraaterissa äsken näkemämme, nimittäin päässä pyöreä,
piikkipäinen kypärä ja yllään lieriömäinen verho. Kullakin oli
kädessä piikillä ja kädensuojalla varustettu keihäs eli tutkain
samasta tummannäköisestä metallista kuin vaditkin. Nämä neljä
asettuivat sivuillemme, kaksi kummankin, ja niin lähdettiin huoneesta
ulos siihen rotkoon, josta valo tuli.
Kokonaisvaikutelmaa tästä luolasta emme saaneet heti ensi alussa.
Meidän huomiomme oli kiintynyt edessämme olevain seleniitain
liikkeisin ja asentoihin. Sitä paitsi meidän täytyi pitää huolta
omasta liikunnostamme, jott'emme jollain kovin pitkällä harppauksella
säikäyttäisi ja hälyttäisi sekä heitä että itseämme. Etunenässä kulki
tuo samainen pyylevä olento, joka oli ratkaissut pystyyn-nousemisen
probleman. Siinä hän astui, tehden käsillään liikkeitä, meidän
ymmärtääksemme jok'ainoalla kehoittaen meitä seuraamaan perässä.
Hänen kannunnokan näköiset kasvonsa kääntelivät tavattoman vilkkaasti
puoleen ja toiseen, ilmaisten selvästi kyselemistä. Nämä seikat
ne, kuten jo sanoin, vetivät ensi alussa kokonaan meidän huomiomme
puoleensa.
Vihdoin sentään koko se luolakin, jonka peräseinää kohti oltiin
astumassa, astui oikeuksiinsa. Nyt kävi selväksi, että syynä ainakin
suurimpaan osaan sitä kolinaa, joka oli korvissamme kajahdellut
hamasta siitä saakka kuin olimme sienten vaikuttamasta huumaustilasta
heränneet, oli ankaran suuri, parhaillaan käynnissä oleva kone. Sen
heiluvat ja pyörivät osat näkyivät epäselvästi meidän ympärillämme
astuvain seleniitain välitse ja päitten yli. Mutta muutakin läksi
tästä koneesta kuin pelkkä humu, joka kaiken ilman täytti. Se oli
myöskin ahjona sille omituiselle valolle, jota säteili kaikkialle.
Olimme jo ennenkin pitäneet aivan luonnollisena asiana, että
maan-alaisissa uumenissa täytyy olla keinotekoinen valo, mutta
en nytkään, vaikka tosiasia oli ilmeisenä silmieni edessä, vielä
täydellisesti käsittänyt sen tärkeyttä, ennenkuin kohdakkoin
taas oltiin pimeässä. Tuon nyt näkemämme jättiläismäisen koneen
tarkoitusta ja rakennetta en osaa selittää, sillä ei kumpikaan meistä
saanut tietää, mitä se tekee ja mitenkä toimii. Myötäänsä lensi
sen keskustasta ylös metallikankia, kulkien, mikäli minä ymmärrän,
parabolan muotoisessa käyrässä ja, korkeimmilleen tultuansa, lykäten
jonkunlaisen heiluvan haarukan sekä vihdoin pudoten pystysuoran
lieriön sisään, jonka se samassa painoi alas. Niitten ääressä
liikehti hennompia pikku olentoja, koko lailla toisenlaisia kuin nämä
tässä ympärillämme. Joka kerta kuin nuo haarukat putosivat alas,
kuului helinää ja sitten pauhua, jolloin lieriöitten päistä hulvahti
ulos tuo hehkuva, kaikkialle ulottuva valo, lähtien vuotamaan
pitkin laitoja, niinkuin maito kiehahtaa yli kattilasta, ja tippuen
vihdoin alapuolella oleviin valosäiliöihin. Se oli kylmää, sinistä
valoa, jonkinlaista fosforioivaa hehkua, mutta paljoa kirkkaampaa.
Säiliöistä se sitten virtasi kouruja myöten eri haaroille luolaa.
Puh, puh, puh panivat nuo tämän käsittämättömän koneen heiluvat
haarukat, ja valoaine se juosta kihisi ja pihisi. Ensi alussa kone
näytti kohtalaisen suurelta ja lähellä olevalta, mutta huomattuani,
kuinka peräti pieniltä seleniitat sen ääressä näyttävät, minä käsitin
koko tuon luolan ja koneen äärettömän suuruuden. Kun sitten tästä
jättiläismäisestä rakennuksesta käänsin silmäni seleniitoihin,
niin jo vainenkin katselin heitä suuremmalla kunnioituksella. Minä
pysähdyin. Cavor pysähtyi hänkin tuijottelemaan tuota suuremmoista
konetta.
-- Tämähän on hämmästyttävää! -- virkoin minä. -- Mikähän sillä
virkana?
Cavorin sinisillä kasvoilla asui syvämietteinen kunnioitus.
-- Eihän tämä vain liene unta! Nuo olennot tuossa... Ei ihmiset
maan päällä pystyisi tekemään tällaista kuin he! Katsokaas noita
haarukoita... vivuillakohan ne käyvät?
Pyylevä seleniita oli huomaamattansa joutunut muutamia askeleita
meistä edelle. Hän palasi ja asettui meidän ja suuren koneen eteen.
Minä koetin olla katsomatta häneen, arvaten hänen taas viittailevan
meitä lähtemään liikkeelle. Hän astui sinne päin, minne meitäkin
tahtoi, kääntyi takaisin ja näpsäytti meitä kasvoihin, herättääkseen
meidän huomiotamme.
Cavor ja minä katsahdimme toisiimme.
-- Emmeköhän saisi heitä käsittämään, että tämä kone herättää meissä
mielenkiintoa?
-- Jaha, -- vastasi Cavor. -- Koetetaanpas.
Hän kääntyi oppaan puoleen ja myhähti, viittasi sitten konetta
ja myhähti taas, osoitti sormellaan päätänsä ja jälleen konetta
kohti. Mutta sitten hän hullaantui luulemaan, että jos mongertaisi
heille jotain rengonkieltä, niin he paremmin käsittäisivät hänen
viittauksensa.
-- Minä katsoma se, -- puheli hän; -- minä tykkä se hyvin paljo.
Juu-u!
Tämä sai aikaan sen, että seleniitat lakkasivat hetkiseksi
pakottamasta meitä astumaan eteenpäin. He katselivat toisiansa,
nuo omituiset päät alkoivat taas liikkua, ja piipitys kävi entistä
vilkkaammaksi. Sitten astui joukosta esiin muuan laiha, pitkä
olento, yllään jonkunlainen viitta tavallisen puvun päällä, kietoi
norsunkärsän kaltaisen kätensä Cavorin vyötäisille ja työnsi häntä
hellävaroin opasta kohti, joka jälleen läksi astumaan etunenässä.
Cavor pani vastaan.
-- Samahan se, -- arveli hän, -- vaikka nytkin jo alkais puuttua
pakinoille heidän kanssaan. Muutoin saattaisivat pitää meitä
uudensorttisina eläiminä, uutena lajina kuunvasikoita kenties. Tuiki
tärkeätä siis on, että jo alun pitäin näytämme heille olevamme
järjellisiä olentoja, jotka yhtä ja toista ymmärtävät.
Hän rupesi kovasti puistelemaan päätänsä.
-- Ei, ei! -- intti hän. -- Minä ei liikahtama vielä yks minutti...
Minä katselema...
-- Mitähän jos näyttäisi heille jonkun geometrillisen kuvion, joka
sopisi tähän tilaisuuteen? -- ehdotin minä, huomatessani seleniitain
rupeavan jälleen neuvottelemaan.
-- Kenties parabolan... -- yritti hän.
Mutta samassa hän parkasi ja hyppäsi kuusi jalkaa korkealle, jopa
enemmänkin.
Muuan noista neljästä aseellisesta miehestä oli pistänyt häntä
keihäällään.
Minä käännyin keihäsmieheen takanani ja tein nopean, uhkaavan
kädenhuitauksen. Hän peräytyi. Tämä ja Cavorin äkkinäinen parkaus
ja hyppäys hämmästytti nähtävästi kaikki seleniitat. He väistyivät
kauemmas, kasvot meihin päin. Ja nyt tuli yksi niitä silmänräpäyksiä,
jotka näkyvät kestävän iät kaiket. Siinä me seisoimme tuimina ja
uhkaavina, edessämme seleniitat, hajaantuneina puoliympyrään.
-- Hän pisti minua! -- sanoi Cavor katkonnaisella äänellä.
-- Minä näin sen, -- vastasin minä. -- Peiakas!-- huusin sitten
seleniitoille. -- Tätä me emme siedä! Mitä kummia luulette meidän
olevankaan?
Minä vilkaisin oikealle ja vasemmalle. Tuolta suunnattoman luolan
sinervästä kaukaisuudesta näkyi koko joukko muita seleniitoja
juoksevan meitä kohti, kookkaita ja notkeita olentoja, yksi toistaan
paksumpipäisiä. Luola kävi laajemmaksi ja matalammaksi, pimeten joka
puolelta. Katto näkyi pullistuvan sisäänpäin, ikäänkuin noitten
jättiläismäisten kallioröykkiöitten painosta, jotka piirittivät
meitä joka taholta. Ei pääsyä minnekään päin... ei ainoatakaan.
Yläpuolella, alapuolella, kaikilla haaroin outoa, tuntematonta, ja
sitten nuo epä-inhimilliset olennot keihäineen ja viittauksineen...
ja kaiken tämän keskellä kaksi turvatonta ihmistä.