Mr. Cavorin arveluita.
Hetken aikaa olimme ääneti kumpikin. Koota yhteen kaikki, mitä olimme
saaneet kokea, -- se tuntui käyvän yli minun henkisten voimieni.
-- Nyt ollaan heidän vallassaan, -- virkoin minä vihdoin.
-- Sen ne sienet teki.
-- Niin, mutta ellen minä olisi niitä maistanut, niin nälkäänhän sitä
olisi kuoltu.
-- Pallo olisi löydetty.
Tuommoinen itsepäinen jankutus vei minulta maltin kerrassaan; minä
kirosin itsekseni. Jonkun aikaa me vihasimme toisiamme kaikessa
hiljaisuudessa. Minä rummuttelin sormillani lattiaa polvieni välissä
ja kalistelin kahleitani. Äkkiä minun tuli taas pakko puhua.
-- Oli miten oli... Mitäs te kaikesta tästä luulette? -- kysäisin
minä säveästi.
-- Järkeviä olentoja ne ovat... Ne pystyvät tekemään yhtä ja toista.
Nuo valotkin, jotka näimme...
Hän pysähtyi. Ei näkynyt olevan sen selvemmällä hänkään. Ja sen
huomasi, kun hän taas rupesi puhumaan.
-- Enemmän ihmismäisiä ne ovat kuin olimme oikeutetut luulemaankaan.
Arvelenpa...
-- Arvelenpa joka tapauksessa, että järjellisillä olennoilla kaikissa
planetoissa, missä niitä löytyy, on päälaki ylöspäin, ja kädet niillä
on, ja pystyssä ne astuvat...
Äkkiä hän käänsi puheen toisaalle.
-- Nyt ollaan kappale matkaa kuun uumenissa, -- sanoi hän. -- Pari
tuhatta jalkaa alempana, kenties enemmänkin.
-- Mistä sen päätätte?
-- Tääll' on vilpoisempi. Äänetkin kuuluvat kovemmilta. Tuo
hataruus... sitä ei ole enää. Ja toiseltahan nyt tuntuu korvissakin
ja kulkussa.
Sitä en ollut tähän saakka huomannutkaan, mutta huomasin nyt.
-- Ilma on täällä sakeampaa. Nyt ollaan kenties kokonaista mailia
syvemmällä.
-- Emme tulleet ajatelleeksikaan, että kuun sisässä on oma maailma.
-- Emme.
-- Mahdotonta se olisi ollutkin.
-- Olisi pitänyt sitäkin ajatella... mutta ihminen piityy niin
kokonaan totuttuun ajatustapaansa.
Hän mietiskeli hetkisen.
-- Nyt, -- sanoi hän, -- nyt tuo näyttää niin päivänselvältä.
-- Tietysti. Kuussa täytyy olla suunnattomia onteloita, ilmaa
täynnään, ja ontelojen keskuksessa on järvi.
-- Tiedettiinhän jo ennenkin, että kuun ominaispaino on pienempi kuin
maan; tiedettiin, että sen pinnalla on vähän ilmaa tai vettä; sekin
tiedettiin, että kuu on maan sisar-planetta, ja että siis on mahdoton
ajatella sen olevan rakenteeltaan toisenlaisen. Ja se päätös, että
sen täytyy olla ontto, oli käteen tuntuva. Ja kumminkaan sitä ei ole
koskaan tosiasiana nähty. Kepler tosin...
Hänen äänessään ilmeni syvä asianharrastus, niinkuin konsanaankin
miehessä, joka on päässyt selvien johtopäätöksien jäljille.
-- Niin, -- jatkoi hän. -- Kepler noine _sub-volcan'eineen_ oli
sittenkin oikeassa.
-- Olisi ollut suotava, että te olisitte ottanut vaivaksenne saada
selville kaiken tuon, ennenkuin tänne tultiin, -- virkoin minä.
Hän ei vastannut mitään, pörisihän vaan, ajatuksiansa ajellessaan.
Minen malttanut enää.
-- Kuinkas teidän mielestänne meidän pallon on käynyt? -- kysäisin
minä.
-- Mennyttä kalua, -- tokasi hän, niinkuin ainakin se, joka vastaa
epämieluisaan kysymykseen.
-- Kasveihinko hukkunut, vai?
-- Elleiväthän _ne_ sitä löydä.
-- Entäs jos?
-- Mistäs minä tiedän?
-- Cavor, -- lausuin minä jonkinlaisella hysterillisellä
katkeruudella, -- kovin näyttävät olevan loistavalla kannalla ne
minun yhtiö-aatteeni.
Hän oli ääneti.
-- Hyväinen aika! -- huudahdin minä. -- Kun aattelee, mitä kaikkea
vaivaa on saatu nähdä, ennenkuin on tähän kuiluun kupsahdettu!...
Mitä varten me tänne oikeastaan tulimme? Mitä hakemaan? Mitä kuulla
oli tekemistä meidän kanssamme tai meillä kuun? Me tavoittelimme
liikoja. Me yritimme liikoja. Meidän olisi pitänyt pysyä pienemmissä
asioissa ensin. Tehän te tätä kuuta esititte! Cavoriiti-uutimet muka!
Ihan varmaan niitä olisi sopinut käyttää maallisiinkin tarkoituksiin.
Ihan varmaan! Käsitittekö te oikeastaan minun ehdotustani?
Teräslieriö...
-- Höröntöröä! -- virkkoi Cavor.
Keskustelu katkesi.
Kotvasen koetti sitten Cavor yksinään pitää ääntä, saamatta kovinkaan
paljon säestystä minun puoleltani.
-- Jos ne sen pallon löytävät, -- alkoi hän, -- jos ne sen
löytävät... niin mitä ne sillä? Sepä se. Ja siinä se ydinkohta
lieneekin. Ei ne sitä ymmärrä. Jos ne sellaista ymmärtäisivät, niin
jo ne aikaa sitten olisivat tulleet maahan. Eikö? Miksei? Ei ne olisi
jättäneet hyväkseen käyttämättä sellaista tilaisuutta. Ei maar! Nyt
he rupeavat tutkimaan sitä. Älykästä ja tiedonhaluista väkeähän ne
ovat. Ne tutkivat ja tarkastelevat... menevät sisään... naprivat
nappuloita. Sinne meni! Ja se merkitsee, että kuuhun sitä jäätiin
koko iäksemme. Kummallista väkeä, kummastuttavia tietoja...
-- Mitä niihin kummastuttaviin tietoihin tulee... -- yritin minä,
mutta sanomatta multa jäi.
-- Kuulkaas nyt, Bedford, -- virkkoi Cavor, -- vapaasta
tahdostannehan te läksitte tälle retkelle?
-- Senhän piti olla tiedusteluretki.
-- Kaikissa tiedusteluissa on vaaroja tarjona.
-- Varsinkin kun ne tehdään ilman varustuksia, harkitsematta kaikkia
mahdollisuuksia.
-- Pallohan se veti minulta kaiken huomion puoleensa. Tapaus yllätti
meidät ja vei mukanaan.
-- Yllätti _minut_, sanokaa niin.
-- Yhtä paljon minutkin. Mistäs minä tiesin, että, ruvetessani
tutkimaan molekulaarifysikkaa, minut viskaisi tänne ja juuri tänne?
-- Lemmon tiedettä tuo tuommoinen! -- huudahdin minä. -- Hiidestä
heitettyä! Keskiajan papit ja vainoojat ne olivat oikeassa, nää
nykyaikuiset väärässä joka mies. Ihminen ryhtyy tuon tieteen kanssa
kauppoihin, ja se tarjoaa hänelle ties mitä hyvää. Ja juuri kuin hän
tarttuu niihin, niin jo se lyö hänet mäsäksi jollain odottamattomalla
tavalla. Vanhat intohimot ja uudet aseet... milloin se tekee lopun
hänen uskonnostaan, milloin kumoaa hänen sosialiset aatteensa,
milloin lennättää hänet erämaahan, kurjuutta näkemään!
-- Oli miten oli; tarpeetonta teidän on riidellä minun kanssani
_nyt_. Nuo luomat -- nuo seleniitat, vai miksi heitä sanommekaan --
ovat nyt kytkeneet meidät kahleisin käsistä sekä jaloista. Kestäkää
tämä millä mielellä tahdotte, kestettävä se vaan on... Me saamme
kokea yhtä ja toista, ja se kysyy kyllä kylmäverisyyttä meiltä.
Hän pysähtyi, ikäänkuin odotellen minun myöntymystäni. Mutta minä
istuin äreänä.
-- Palttua minä teidän tieteellenne! -- murahdin minä.
-- Nyt, -- sanoi Cavor, -- nyt on kysymys, mitenkä keskustella heidän
kanssaan. Viittaukset, pelkään minä, ovat heillä ihan toisenlaiset
kuin meillä. Merkkikieltäkö? Merkkejä eivät käytä mitkään muut
luontokappaleet kuin ihmiset ja apinat.
Tuo väite oli minun mielestäni kerrassaan nurinpäinen.
Melkein jokikinen eläin, -- huudahdin minä, -- antaa merkkejä
silmillään tai kuonollaan.
Cavor miettimään.
-- Niin, -- virkkoi hän viimein. -- Kyllä niinkin. Se on niin
erillaista... niin erillaista! Saattaisihan... mitenkä mä nyt oikein
sanoisin?... Kielihän on heilläkin. Heidän puheensa on tuommoista
uikuttamista ja piipittämistä. En ymmärrä, kuinka se meiltä sujuisi.
Ja lieneekö tuo tuollainen heidän puhettansa, vai mitä se on? Heillä
on kukaties aistitkin toisenlaiset ja ajatusten lausuminenkin
toisenlaista. Henkiolentoja he kuitenkin ovat, ja henkiolentoja
olemme me: tottahan sitten meillä lienee jotain yhteistä. Ties minkä
verran käsittäisivätkään meitä!
-- Ei ne ole samaa laatua lainkaan, -- sanoin minä. -- Ne eroavat
meistä enemmän kuin erillaisimmat eläimet maan päällä toisistaan.
Toista sorttia ne ovat kokonaan. Mitä te sitten turhia?
-- Ei maar! -- sanoi Cavor hetken mietittyänsä. -- Missä henkiä
on, siellä on jotain _yhtäläisyyttäkin_ niitten välillä, vaikkapa
olisivatkin eri planetoilla kehittyneet. Tietysti, jos asia koskisi
vaistoja vain... jos he olisivat pelkkiä eläimiä...
-- Mitäs ne muutakaan ovat? Takaraajojensa puolesta ne ovat enemmän
muurahaisten kuin ihmisten näköisiä, ja onko ikimaailmassa kukaan
saanut selvää muurahaisen puheesta?
-- Entäs nuo koneet ja vaatetus? Ei maar, minä olen toista mieltä
kuin te. Juopa on suuri...
-- Ylipääsemätön.
-- Mutta yhtäläisyys muodostaa sillan sen yli. Muistan lukeneeni
kerran erään kirjoituksen professori Galton vainajalta: keskustelun
mahdollisuudesta muitten planettain kanssa. -- Siihen aikaan minä
valitettavasti luulin, ettei siitä olisi minulle niitäkään hyötyä,
mutta nytpä pelkään kiinnittäneeni siihen liian vähän huomiota...
nykyiseen asiain tilaan nähden. Mutta... älkääs huoliko...
-- Niin, -- jatkoi hän. -- Hänen aatteensa mukaan pitäisi aloittaa
sellaisilla laajaperäisillä totuuksilla, joitten täytyy olla
ylt'yleisiä kaikille mahdollisille henkisille olennoille, ja panna
ne yrityksen pohjaksi. Ensi alussa, esimerkiksi, geometrilliset
totuudet. Hänen ehdotuksensa mukaan olisi otettava joku Euklideen
pääväitteistä, rakennettava se suureen muotoon ja sen kautta
annettava tietää, että se ja se totuus on meille tuttu. Niinpä
esimerkiksi olisi todistettava, että tasakylkisen kolmion asemakulmat
ovat yhtäsuuret, ja että, jos kyljet pitennetään, ulkokulmatkin
ovat yhtäsuuret; tahi että suorakulmaisen kolmion hypotenusalle
rakettu neliö on yhtäsuuri kuin toisille sivuille raketut neliöt
yhteensä. Tällaisten asiain todistamisella me todistaisimme olevamme
järjellisiä olentoja... Aatelkaas nyt, että... että minä piirrän
geometrillisen kuvion märällä sormella johonkin pintaan tahi ilmaan
vain...
Hän vaikeni. Hänen sanansa panivat minut miettimään. Ensi alussa
minut lumosi tuo hänen hapuileva toivonsa päästä keskustelemaan
näitten aavemaisten olentojen kanssa. Mutta ennen pitkää valtasi
minut jälleen äreä epätoivo, seurauksena mieleni masennuksesta ja
ruumiillisesta kurjuudesta. Äkkiä minä taas, entistä elävämmin,
tunsin, kuinka peräti päättömästi minä olin tähän saakka menetellyt.
-- Aasi! -- huudahdin minä itselleni. -- Senkin aasi, auttamaton
aasi!... Minun kohtaloni näkyy olevan tehdä kaikki nurinpäin...
Miksikä me pallosta lainkaan lähdimme?... Hyppiä heilata ympäri kuun
kraatereita, etsimässä muka patentteja ja osakeyhtiöihin aiheita!...
Jospa edes olisi meissä ollut sen verran älyä, että olisimme sitoneet
nenäliinan riuun nenään pallon kohdalle!...
Minä lyyhistyin, vihasta puhkien.
-- Selvää on, -- puheli Cavor, -- että ne ovat järjellisiä olentoja.
Sen huomaa kaikesta. Ne eivät tappaneet meitä heti paikalla; se
tietää siis, että ne osaavat armahtaa... armahtaa tai ainakin
pidättäytyä... kenties keskustelukin. Tulevat kukaties tänne meitä
katsomaan. Aatelkaas tätä huonetta, ja minkä vaikutuksen vartija
meihin teki! Entäs nämä kahleet? Todistuksia korkealle kehittyneestä
älystä nekin...
-- Nurinkurista! -- intin minä. -- Ojasta allikkoon. Hullun yritys
ensin ja toinen perään. Sitä se luottamus teihin teki! Miksen
vainenkaan pysynyt näytelmäni ääressä? Siihen olisin kyllä pystynyt.
Siinä minun maailmani, siinä elämä, jota varten minä olin luotu.
Minä olisin saanut näytelmäni kirjoitetuksi. Niin... ja hyvä siitä
olisi tullutkin. Suunnittelu oli jo melkein ihan valmis. Mutta
sitten... aatelkaas... lähteä loikkaamaan kuuhun! Minun elämäni
on, käytännöllisesti puhuen, mennyt sitä sipoista tietään! Tuolla
vanhalla muijalla Canterburyn ravintolassa oli enemmän älyä päässä...
Minä nostin silmäni ja pysähdyin kesken puhettani. Sinervä valo oli
jälleen hulvahtanut pimeyteen. Ovi oli auki, ja useampia seleniitoja
näkyi astuvan kuulumattomin askelin huoneesen. Sanaakaan sanomatta
minä katselin heidän kummallisia kasvojaan.
Äkkiäpä tämä epähauskalta tuntuva oudostelu muuttui hartaaksi
mielenkiinnoksi. Huomasin kahden ensimmäisen kantavan vateja. Olihan
olemassa ainakin yksi yhteinen tarve, joka oli käsitettävissä niin
heille kuin meillekin. Vadit oli tehty jostakin metallista, joka,
niinkuin meidän kahleemmekin, näytti tässä sinervässä valossa
tummalta. Kummassakin vadissa oli vaaleahkoja palasia. Kaikki se
tuima tuska ja kova kurjuus, mikä minua tähän saakka oli painanut,
katosi kokonaan, ilmeten nyt nälkänä. Ahnain silmin kuin susi minä
katselin noita vateja, sillä erää lainkaan välittämättä siitä --
vaikka unta siitä yhä vieläkin näen -- että ensimmäisen seleniitan
minua kohti ojennetuista yläraajoista puuttui kädet; niissä ei ollut
kuin lipuke ja peukalo, niinkuin norsun kärsän päässä.
Palaset vadissa olivat löyhää ainetta, vaaleanruskeata väriltään,
melkein kuin kylmän omeletin palasia. Niitten haju muistutti sieniä.
Siitä teurastetusta ja puoleksi avatusta kuunvasikasta päättäen,
minkä ennen pitkää saimme nähdä, luulen noitten palasien olleen
kuunvasikan lihaa.
Käteni olivat niin tiukasti kiinni toisissaan, että tuskin ulotin
vatiin. Nähtyään minun ponnistukseni, kaksi seleniitaa läheni minua
ja irroittivat sangen sukkelasti yhden kierteen ranteistani. Heidän
tuntosarven tapaiset kätensä tuntuivat pehmeiltä ja kylmiltä. Minä
ahmasin heti kohta ruokaa suun täydeltä. Se oli haurasta ainetta,
niinkuin kaikki muukin organinen rakenne kuussa näkyy olevan. Se oli
kuin voffelia tai kosteata meringi-leivosta eikä maistunut millään
muotoa pahalta. Otin jälleen kaksi suuntäyttä.
-- Syödä pitää, -- virkoin minä, siepaten vielä suuren palasen.
Hetken aikaa me söimme vain, mistään muusta väliä pitämättä. Me
söimme ja sitten joimme kuin mitkä kulkurit kunnankeittiössä. Ei
ole minulla koskaan ennen eikä sittemminkään ollut niin hurjaa
nälkää, ja, ellen itse olisi kokenut, en olisi ikinä uskonut voivani
niin kerrassaan unohtaa koko ympäristöäni ja kiintyä yksinomaa
syömiseen neljännesmiljonan peninkulman päässä meidän maasta, kesken
sanomatonta mielenmasennusta ja noitten kummallisten olentojen
katsellessa ja kosketellessa meitä, olentojen, jotka olivat
oudomman ja epäinhimillisemmän näköisiä kuin pahinkin painajainen.
He seisoivat ympärillämme, tuijotellen meihin ja silloin tällöin
sihauttaen toisilleen. Se oli luullakseni heidän puhettansa. Ei
minua kammottanut heidän kosketuksensakaan. Ja kun minä, ensimmäisen
nälänpuuskan ohimentyä, vilkasin Cavoriin, huomasin hänenkin syöneen
yhtä hävyttömän ahnaasti kuin minäkin.