Seleniitan ulkomuoto.
Huomasin istuvani lyyhistyneenä pimeässä, ympärilläni pauhua ja
melua. En kyennyt pitkään aikaan käsittämään, missä olen, enkä
sitäkään, kuinka tähän pälkääsen oli jouduttu. Mieleeni johtui se
komero, johon minut välisti lapsena pistettiin, ja sitten pimeä ja
rauhaton sänkykamari, jossa olin kerran maannut sairaana. Mutta
tällaisia ääniä, kuin nyt tässä ympärilläni, en ollut koskaan
kuullut, ja sitä paitsi leyhähti ilmassa välisti hiukan tallilta.
Sitten minusta tuntui kuin oltaisiin parhaillaan pallon rakentamisen
puuhissa ja minä niissä hommissa pistäynyt Cavorin kellariin.
Senjälkeen tulin ajatelleeksi, että kaiketi sitä ollaan pallossa ja
leijaillaan halki avaruutten.
-- Cavor, -- virkoin minä, -- eiköhän saisi hiukan valoa?
Ei kuulunut vastausta.
-- Cavor! -- toistin minä.
Vastaukseksi kuului voivotusta.
-- Voi päätäni! -- kuulin hänen sanovan. -- Voi päätäni!
Minä yritin painaa kädelläni omaa otsaa, jota myöskin kivisti, mutta
säikähdin, huomattuani niitten olevan kytkettyinä toisiinsa. Nostin
ne suulleni, ja tunsin metallin kylmän, sileän pinnan. Kädet oli siis
kahleissa. Koetin levittää jalkojani, mutta havaitsin niittenkin
olevan kammitsassa ja vihdoin sain selville, että olen vyötäisistä
kiinnitetty maahan vielä paksummilla kahleilla.
Minä peljästyin enemmän kuin koskaan muulloin meidän kummallisten
seikkailujemme aikana. Tuokion verran en osannut muuta kuin ääneti
riuhtoa kahleitani.
-- Cavor! -- huusin minä kovaa. -- Miksikä minä olen kahleissa? Mistä
syystä te olette kahlinnut minut käsistä ja jaloista?
-- En minä ole teitä kahlinnut, -- vastasi hän. -- Seleniitat sen
tekivät.
Seleniitat! Siihen minun ajatukseni hetkeksi pysähtyivät, ja sitten
alkoivat tapahtumat herätä henkiin muistissani: luminen erämaa,
jähmettyneen ilman sulaminen, kasvien itäminen, Cavorin ja minun
kummalliset hypyt ja ryöminnät kallioitten välissä ja kraaterin
kasvullisuus... Minut valtasi sama tuska kuin äskenkin, hurjasti
haeskellessamme palloa... Ja sitten tuo suuren kannen aukeneminen
kuilun päältä!
Koettaessani johdattaa mieleeni viimeisiä vaiheitamme hamaan tähän
olotilaan asti, rupesi armottomasti kivistämään päätä. Minä jouduin
ymmälle; eteeni nousi ylipääsemätön aita.
-- Cavor!
-- Ja-ha.
-- Missä ollaan?
-- Mistäs minä tiedän?
-- Ollaanko hengissä enää?
-- Mitä hullutuksia?
-- Me olemme siis heidän vallassaan.
Hän ei vastannut; murahti vaan. Myrkyn jätteet näkyivät vielä
vaikuttavan hänessä ärtymystä.
-- Mitäs te aiotte tehdä?
-- Mistäs minä tiedän, mitä tässä tehdä?
-- Vai niin vainen? -- virkoin minä ja vaikenin. Silloin minä heräsin
huumaustilastani.
-- Hyväinen aika! -- huudahdin minä. -- Heittäkää jo tuo pörinä!
Ääneti sitten olimme kumpikin, kuulahdellen kumeita ääniä, jotka
muistuttivat kadun umpeata kumua tai tehtaan kolinaa. Minen sitä
käsittänyt ensinkään, Hengessäni seurasin ensin yhtä poljentaa,
sitten toista, mutta selville en päässyt kumpaisestakaan. Pitkän
ajan perästä kuului muuan uusi, räikeämpi ääni, joka ei sekaantunut
muihin, vaan ikäänkuin heiastui erilleen tuosta himmeästä äänen
takalikosta. Se oli sarjallinen verraten varsin vähäisiä tarkkoja
ääniä, kopsetta ja rapinaa, niinkuin olisi muratin-oksalla lyönyt
ruutua vasten tahi niinkuin lintu hyppinyt lippaan kannella. Me
kuuntelimme ja tähystelimme joka puolelle, mutta niin oli pimeä kuin
olisi samettiverho vedetty eteen. Hetken kuluttua seurasi muuan ääni,
joka muistutti liukkaasti liikkuvaa sisusvärkkiä hyvin voidellussa
lukossa. Ja vihdoin olin näkevinäni hienon valojuovan, joka ikäänkuin
riippui keskellä tuota mittaamatonta pimeyttä.
-- Näettekö? -- kuiskasin minä hyvin hiljaa Cavorille.
-- Mitäs se on?
-- En tiedä.
Rupesimme tarkastelemaan.
Tuo pieni valojuova leveni ja kalpeni, näyttäen valkoiseksi
kalkittuun seinään paistavalta sinertävältä valolta. Sen ääriviivat
lakkasivat olemasta yhdensuuntaisia, muodostaen alaspäin hammasmaisen
laidan. Käännyttyäni Cavoriin päin, huomauttaakseni hänelle tuota
seikkaa, hämmästyin kovin, nähdessäni hänen toisen korvansa olevan
kirkkaassa valossa, -- muu osa ruumista oli yhä edelleen varjossa.
Minä käännyin, mikäli kahleet myöten-antoivat.
-- Cavor, -- sanoin minä, -- se tulee takaapäin.
Korva katosi, ja sen sijaan tuli silmä.
Aukko, josta valo oli päässyt, laajeni äkkiä ja ilmeni oven
aukkona. Sen sisäpuolelta loisti sinervä valo, ja kynnyksellä näkyi
karkeapiirteinen olento.
Me koetimme kaikin voimin päästä kääntymään sitä kohti, mutta kun
yritykset eivät onnistuneet, niin istuimme asemillamme, katsellen
olan yli aukkoon päin minkä suinkin saatoimme. Ensi hätään olin
näkevinäni jonkun kömpelömuotoisen nelijalkaisen, joka seisoo pää
nuokallaan. Sitten huomasin, että siinä kuvastuukin seleniitan laiha
ja lyyhistynyt ruumis, sääret pienet ja tavattoman hoikat, väärät,
pää painuneena hartiain väliin. Hänellä ei ollut kypärää päässä eikä
sitä ruumiinverhoa yllä, jota he ulkopuolella liikkuessaan kantavat.
Meidän silmissämme hän esiintyi pelkkänä tyhjänä, mustana haamuna,
mutta mielikuvituksemme meissä se vaistomaisestikin liitti tuohon
varsin ihmismäiseen muotoon kasvotkin. Minä ainakin otaksuin heti
paikalla, että hän oli kyttyräselkäinen, otsa korkea ja kasvot
pitkullaiset.
Hän astui kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi. Hänen liikuntansa
näytti olleen aivan äänetöntä. Sitten hän kulki taas eteenpäin,
linnun tapaan: toinen jalka suorana toisen eteen. Hän siirtyi aukosta
tulevan valojuovan ulkopuolelle ja katosi kokonaan varjoon.
Tuokion aikaa silmäni hakivat häntä väärästä paikasta, kunnes näin
hänen seisovan täydessä valossa edessämme. Mutta noita inhimillisiä
piirteitä, joita olin kuvitellut, ei ollut ensinkään!
Ja olisihan minun pitänyt arvata tuo jo ennaltakin. Ensi hetkeen
minä hätkähdin sanomattomasti. Näytti siltä kuin ei tuossa edessäni
olisikaan kasvoja, vaan naamari, peljätin, muodoton kummitus, joka
nyt oli paljastettava, oikeaan asuunsa avattava. Nenää ei ollut;
tympeät, pulleat silmät olivat sivuilla -- äsken olin luullut niitä
korviksi. Korvia ei ollut... Olen koettanut piirustaa paperille
tuommoista päätä, mutta en ole osannut. Suu oli vetäynyt alaspäin,
niinkuin ihmisellä, joka oudostellen katsoa tuijottelee...
Kaula oli kolmiosainen, melkein niinkuin kravun jalka. Raajain
niveliä en voinut nähdä, ne kun oli kiedottu kääreisin, -- siinä sen
ainoa puku.
Sennäköinen olento se nyt katseli meitä tuossa!
Minun ajatukseni askaroitsi tällä haavaa yksinomaa tässä
kysymyksessä: kuinka moinen luoma on lainkaan mahdollinen? Hän oli
kaiketi peljästynyt hänkin, kenties vielä suuremmasta syystä kuin
me. Mutta eihän se sen syötävä näyttänyt sitä. Me ainakin tiesimme,
millä tavoin tämä yhtymys näin kokonaan erillaisten olentojen välillä
oli syntynyt. Aatelkaahan, miltä tuntuisi kunnon lontoolaisesta,
esimerkiksi, jos hän Hyde Parkissa äkkiä näkisi lampaitten joukossa
hyppimässä pari elävää, ihmisen kokoista olentoa, aivan toisenlaista
kuin kaikki muut eläimet maan päällä! Siltä lienee tuostakin tuntunut.
Entäs me! Kammitsassa kädet ja jalat, väsyneinä, likaisina,
parransänki kahta tuumaa pitkä, kasvot mustelmissa ja verinaarmuissa.
Kuvailkaa mielessänne Cavor: poloisella polvihousut jalassa,
useammasta kohden pensaan piikeissä repeyneet, yllään Jaeger-paita
ja päässä vanha krikettilakki, karkea tukka pörrössä, takkulat
kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Tässä sinervässä valossa hänen
kasvonsa eivät näyttäneet punakoilta, vaan peräti tummilta ja huulet,
niinkuin hyytynyt veri minun käsissänikin, mustilta. Minä olin, jos
mahdollista, vielä surkeamman näköinen kuin hän, minä kun olin pudota
jysähtänyt keskelle keltaisia sammalia. Nutut oli meillä päästetty
napeista auki, kengät riisuttu ja pantu jalkojemme juureen. Ja niin
me siinä istuimme seljin tuohon omituiseen sinertävään valoon,
tähystellen: milloinka vain ilmestyneekään sieltä joku hirviö,
jommoisen Dürer olisi ollut omiansa tässä keksimään.
Cavor katkaisi äänettömyyden. Hän koetti puhua, tunsi äänensä
käheäksi ja karisti kulkkuansa. Ulkoa kuului samassa hirmuinen
mölinä, niinkuin kuunvasikan hätähuuto. Se päättyi kovaan
parahdukseen, ja sitten oli kaikki taas hiljaa.
Seleniita pyörähti äkkiä ja puikahti varjoon. Tuokion aikaa hän
seisoi ovessa, seljin valoon, ja veti sitten oven kiinni. Ja nyt sitä
taas oltiin samassa humuavassa pimeydessä, jossa olimme heränneetkin.