Kuunvasikkain laitumilla.
Ja niin me kaksi poloista maan asukasta nyt eksyneinä hiiviskelimme
näissä hurjaa vauhtia kasvavissa tiheiköissä, säikähdellen ääniä,
joita korvissamme kajahteli. Kauan kesti mielestämme, ennenkuin
saimme nähdä yhdenkään seleniitan (kuun asukkaan) tai kuunvasikan,
vaikka viimeksi-mainittujen ammunta ja mylvinä tuli yhä lähemmäs
meitä. Me ryömimme kiviröykkiöiden välitse, luminietosten poikki,
sienikasvien yli, jotka ensi kosketuksesta hajosivat kuin kuplat,
levittäen kosteata höyryä ympärilleen. Välisti oli tanner ihan
täynnään ukontuhnioita kuni katu kivillä laskettu; vuoroin taas
täytyi kontata loppumattomain pensastojen läpi. Ja yhä toivottovammin
silmin me tähystelimme kadonnutta palloa. Kuunvasikkain ääni oli
välisti umpeata, leveätä yminää, joka joskus yltyi kauheaksi,
vihaiseksi ammunnaksi ja lauhtui sitten katkonnaiseksi mörinäksi,
ikäänkuin nuo näkymättömät elukat olisivat koettaneet syödä ja ammua
samalla kertaa.
Ensimmäisen kerran näimme ne vain ohimennen, vilaukselta, mutta näky
oli silti epämiellyttävä, koskapa oli niin vaillinainen. Cavor ryömi
silloin edellä ja huomasi ensimmäisenä niitten läheisyyden. Hän
pysähtyi tyrmistyneenä ja antoi minulle merkin olla asemillani.
Rapina ja naksahtelu pensaissa kuului lähenevän suoraa päätä meitä
kohti, ja juuri kuin me päät yhdessä koetimme saada selville, mistä
ja minnepäin tämä liikahtelu kulkee, samalla kuului hirveä ammunta
takaapäin, niin lähellä ja niin voimakkaana, että okapensaitten
latvat sen edessä taipuivat ja kuuma, kostea hengitys leyhähti meihin
asti. Me käännyimme ja näimme silloin huojuvain runkojen välitse
kuunvasikan kiiltävät kupeet ja pitkän seljän kuultavan taivasta
vasten.
Minun on nyt tietysti vaikea sanoa, minkä verran minä sillä
kertaa näin, koskapa silloinen vaikutelma täydentyi myöhemmistä
havainnoista. Kaikista ensiksi huomasin tuon elukan olevan kooltaan
suunnattoman suuren: ruumiin ympärys oli noin 80 ja pituus kukaties
200:kin jalkaa. Sen kyljet ne paisuivat ja kutistuivat raskaasta
hengityksestä. Tuo jättiläismäinen, veltto ruumis loikoi maassa;
ryppyinen nahka oli valkoinen, mustissa täplissä seljän puolella.
Jalkoja emme erottaneet ensinkään. Luulenpa silloin nähneemme
ainakin profilissa melkein aivottoman pään, rasvapoimuisen niskan,
kuolaisen ja hurmivan suuren suun, pienet sieraimet ja lujaan
kiinnipuristetut silmät. (Kuunvasikat ne pitävät aina silmänsä kiinni
päivänpaisteessa.) Vilaukselta näimme myös laajan, punaisen kidan,
kun se avasi suunsa ammumaan ja mylvimään, ja tunsimme huounnan
tuosta kidasta. Ja senjälkeen tuo hirviö huojahti kuin mikä laiva,
liikahti eteenpäin, koko nahan lyödessä paksuja poimuja, vierähti
jälleen ja siirtyi siten ohitsemme, kallistellen puoleen ja toiseen.
Se mursi jäljillensä leveän polun pensastoon ja katosi pian silmistä
tuonne toisiinsa punoutuneiden kasvien taakse. Toinen tuli näkyviin
hiukan kauempana ja sitten vielä yksi, jonka jälkeen vilaukselta
huomasimme erään seleniitan, joka näytti kaitsevan näitä eläviä
lihavarastoja. Hänet huomattuani, minä tartuin suonenvetoisesti
Cavorin käsivarteen, ja niin siinä nyt kykittiin liikahtamatta,
kurkistellen ja pilkistellen kauan aikaa vielä senkin jälkeen kuin
hän jo kokonaan oli kadonnut meidän näköpiiristämme.
Kuunvasikkoihin verrattuna tuo seleniita näytti mitättömältä
muurahaiselta vain: tuskin oli mies viittäkään jalkaa pitkä. Yllään
oli hänellä puku jostain nahkamaisesta aineesta, niin ettei mitään
osaa hänen ruumiinsa rungosta näkynyt. Siitä meillä niinmuodoin ei
ollut aavistustakaan. Senpä vuoksi hän esiintyi tanakkana, karvaisena
olentona, joka paljon muistutti monimutkaista koppakuoriaista.
Hänen päänsä muoto oli kokonaan piilossa suunnattoman suuren,
piikeillä varustetun kypärän alla. -- Myöhemmin saimme tietää
hänen käyttävän näitä piikkejä vastahakoisten kuunvasikkain
kurittamiseen. -- Himmeät, kovasti sivuille vedetyt silmälasit
loivat noihin jonkinmoisella metallisella laitteella varustettuihin
kasvoihin jotain linnun-omaista. Käsivarret eivät pistäneet näkyviin
päällysverhon alta. Lyhyet jalat olivat lämpöisissä kääreissä, mutta
näyttivät meidän maallisiin silmiimme suhdattoman heikoilta. Reidet
olivat peräti lyhyet, sääret sangen pitkät, jalkaterät pienet.
Raskaalta näyttävästä puvustaan huolimatta, hän astui -- maalliselta
kannalta katsoen -- sangen pitkin askelin, heilutellen käsivartta,
joka joka liikaukselta antoi helähtävän äänen. Hänen astuntansa
siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän kulki ohitsemme, osoitti hänen
kiirehtivän ja olevan vihoissaan, ja heti hänen kadottuaan näkyvistä
me kuulimmekin erään kuunvasikan ammunnan äkkiä muuttuvan lyhyeksi,
kimakaksi vingahtelemiseksi. Sitä seurasi ryske, joka tiesi nopeampaa
liikuntoa. Ammunta hiljeni vähitellen ja lakkasi viimein kokonaan.
Elukat olivat arvatenkin päässeet sellaisille laitumille kuin paimen
oli tahtonut.
Me kuuntelemaan. Hetkeen aikaan ei kuulunut mitään. Mutta kotvanen
kului vieläkin, ennenkuin uskalsimme jälleen lähteä ryömien etsimään
kadonnutta palloa.
Seuraavalla kertaa näimme näitä kuunvasikoita vähän matkan päässä
meistä eräässä röyhyisessä kivikossa. Senpuoleiset rinteet olivat
hiukan loivemmat ja täynnään vehreitä, täplikkäitä ja untuvapintaisia
kasveja suurissa tilleissä ryhmissä. Siellä niillä mieluinen
laidunmaa. Olimme juuri päässeet ruoiston laitaan ja pysähdyimme
nyt siihen katselemaan niitä ja tähystelemään, näkyisikö toista
seleniitaa. Elukat loikoivat rehunsa ääressä jättiläismäisinä
vetelyksinä, suunnattoman suurina, lihavina möhkäleinä, purra
rouskuttaen ankaran ahnaasti. Ne näyttivät hirviöiltä, joissa on
pelkkää rasvaa, niin kömpelöiltä ja raskailta, että Smithfieldin
härkä olisi niitten rinnalla esiintynyt oikeana notkeuden
juurikuvana. Leuat liikkuivat yhtämittaa, pureskellen, maiskuttaen,
silmät olivat kiinni -- siinä kuva eläimellistä nautintoa, joka
meidän tyhjiin vatsoihin teki merkillisesti kiihottavan vaikutuksen.
-- Sikoja! -- virkkoi Cavor tavattoman kiihkeästi. -- Inhottavia
sikoja! -- toisti hän ja, luotuaan sinne vihaisen, kateellisen
silmäyksen, läksi jatkamaan konttaamistansa. Minä seisoin vielä
jonkun aikaa paikoillani, kunnes ennätin huomata, että nuo täplikkäät
kasvit ovat kerrassaan sopimattomia ihmisen ravinnoksi ja läksin
hänen peräänsä, pureskellen pientä kasvimurusta hampaissani.
Pian me taaskin pysähdyimme, nähtyämme lähellä toisen seleniitan.
Tällä kertaa oli meillä tilaisuus katsella häntä tarkemmin. Nyt
huomasimme, että seleniitan yllä oli todellakin puku eikä mikään
kuoriverho. Hän oli samallainen kuin äskenkin näkemämme, se vaan
erotusta, että tämän niskasta pisti esiin jokin täytetyn vaatetukon
näköinen esine. Hän seisoi kallion kielekkeellä, käännellen päätään
puoleen ja toiseen, niinkuin mitä tarkastellen kraateriin päin. Me
olimme aivan asemillamme, peljäten herättävämme hänen huomionsa.
Hetken kuluttua hän kääntyi ympärinsä ja katosi näkyvistä.
Kohdattiin sitten toinenkin lauma kuunvasikoita: ne ammuivat erään
notkon pohjalta. Senjälkeen astuttiin erään paikan poikki, johon
kuului ääniä, koneen mahtavia kumauksia. Tuntui kuin tuolla jalkain
alla olisi suunnaton konepaja. Ja näitten kolausten yhä kajahdellessa
me saavuimme erään laajan ja aivan tasaisen aukion laidalle. Se
näytti olevan noin sata metriä läpimitassa. Lukematta muutamia
lehtisammalelta äärillä, oli aukio aivan paljas; kellertävä tomu
näytti peittävän sen pintaa. Emme uskaltaneet astua tämän tasangon
poikki, mutta koska siinä oli helpompi liikkua kuin tiheikössä, niin
laskeusimme siihen ja aloimme juosta pitkin sen laitaa.
Alhaalta päin tuleva kolina taukosi hetkiseksi, ja kaikki oli jälleen
hiljaa, lukuun-ottamatta yhä korkeammalle kohoavien kasvien pitämää
heikkoa ääntä. Mutta sitten rupesi äkkiä kuulumaan pauhu, kovempi ja
ankarampi ja lähempänä kuin mikään tähän saakka havaitsemamme melu.
Se tuli ilmeisesti alhaalta. Vaistomaisesti me kyyristyimme niin alas
kuin mahdollista, valmiina puikahtamaan sivulla olevaan tiheikköön.
Jok'ainoa kolaus ja paukaus tuntui tärähtävän ruumiissamme. Yhä
kovemmiksi kävivät nämä iskut ja kumaukset, yhä tuntuvammiksi
täräykset ruumiissa, kunnes koko kuun maailma oli yhtenä hytkähtelynä
ja värinänä.
-- Piiloon! -- kuiskasi Cavor, ja minä käännyin pensastoon päin.
Samassa kajahti pamaus, niinkuin tykki olisi lauaistu, ja sitten
tapahtui jotain, mikä minua vieläkin unessa joskus ahdistaa. Olin
kääntynyt Cavoriin, ja ojentanut käteni eteenpäin. Mutta se kohtasi
tyhjää; se vajosi pohjattomaan aukkoon!
Rintani sattui johonkin kovaan ja poskeni huomasin painuneen jonkun
mittaamattoman kuilun laitaa vasten, kuilun, joka äkkiä oli allani
auennut, ja käteni tavoittelevan tyhjää. Koko tuo pyöreä, tasainen
tanner ei ollut muuta kuin jättiläismäinen kansi, joka nyt liukui
kattamansa aukon suulta varta vasten valmistettuun uurteesen.
Ellei Cavoria olisi ollut, olisin minä kaiketikin jäänyt olemaan
pitkin pituuttani tällä laidalla, katsellen alas tuonne suunnattomaan
kuiluun, kunnes uurteen laita vihdoin olisi syössyt minut syvyyksiin.
Mutta Cavor ei ollut saanut sellaista sysäystä, joka minut oli
huumannut. Hän oli jäänyt hiukan syrjään kannen laidasta ja,
huomattuansa minua uhkaavan vaaran, siepannut minua jaloista ja
vetänyt syrjään. Minä asetuin istuvilleni ja konttasin sitten nelin
ryömin jonkun matkan päähän reunasta, kavahdin pystyyn ja juoksin
hänen luokseen tuota tärisevää metallikantta myöten. Se näkyi
aukenevan yhä kasvavalla nopeudella. Pensaat edessäni siirtyivät
syrjään minun juostessani.
Enkäpä liian aikaisin joutunutkaan. Cavorin selkä katosi piikkiseen
pensastoon, ja minun kiivetessäni hänen peräänsä, tuo suunnaton
venttili paukahti uurteesensa. Hetken aikaa sitten seisottiin
läähättäen, uskaltamatta lähestyä aukkoa.
Mutta sitten läksimme varoen ja askel askelelta sitä kohti ja kävimme
sellaiseen asemaan, josta saattoi katsella alas. Pensaat meidän
ympärillämme huojuivat ja taittuivat, sillä kova tuuli alkoi puhaltaa
alas kaivokseen. Ensi alussa emme erottaneet muuta kuin sileät,
pystysuorat seinät, jotka laskivat alas tuonne läpikuultamattomaan
pimeyteen. Vähitellen alkoi sieltä näkyä koko joukko sangen heikkoja,
sinne tänne liikkuvia valontuikkeita.
Ensi alussa tuo salaperäinen kuilu veti kaiken huomiomme puoleensa
niin, että kokonaan unohdimme pallon. Kun sitten silmät olivat
tottuneet pimeään, alkoi pohjalta noitten nuppineulanpään kaltaisten
valojen välitse vilahdella pieniä, hämäräisiä olentoja...
Hämmästyneinä ja silmiämmekään uskomatta me tuijotimme alas, ja niin
olimme tuosta kaikesta ymmällä, ettemme osanneet sanaakaan sanoa.
Emme erottaneet mitään sellaista, jonka avulla olisi päässyt selville
noista liikkuvista olennoista tuolla.
-- Mitähän, -- kyselin minä, -- mitähän tuo mahtaa olla?
-- Koneisto se on!... Öiseen aikaan he kaiketi elävät näissä luolissa
ja päivällä tulevat ylös.
-- Cavor! -- virkoin minä. -- Jokohan?... _Tuo_ tuolla... näytti
ihmiseltä.
-- Ei _tuo_ mikään ihminen ollut.
-- Tässä ei auta uhmailla.
-- Ei auta ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.
-- Ei saa ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.
Murahtaen myöntävästi, hän nousi ylös, lähteäksensä liikkeelle,
tähysteli hetkisen ympärilleen, huokasi sitten ja viittasi minne
lähteä. Me puikelsimme pensastoon. Kotvan aikaa kontattiin
reippaasti, mutta sitten alkoi vauhti vähenemistään vähetä. Äkkiä
rupesi himmeänpunaisia valonleimuja hulmuamaan, ja samassa kuului
ympärillämme kovaa töminää ja huutoa. Me lyyhistyimme toisiimme.
Äänet kuuluivat kauan aikaa puolelta ja toiselta aivan lähellä
meitä. Mutta silloin emme nähneet mitään. Minä yritin kuiskaista
Cavorin korvaan, että tuskin tässä enää kovinkaan kauan jaksan astua
syömättä, mutta kulkkuni oli käynyt kovin kuivaksi kuiskuttelemisesta.
-- Cavor, -- sanoin minä, -- minun täytyy saada ruokaa.
Hän loi minuun säikähtäneen katseen.
-- Nyt pitää kestää, -- sanoi hän.
-- Mutta minun _täytyy_ saada, -- virkoin minä. -- Katsokaas näitä
huulia!
-- Janottanut tässä on minuakin jonkun aikaa.
-- Jospa olisi edes hiukan lunta jäljellä!
-- Se on tiessään. Me kiidämme nyt yhden asteen nopeudella minutissa
napaseuduista kuumaan ilman-alaan...
Minä pureskelin kynsiäni.
-- Pallo! -- lausui hän. -- Siinä meille ainoa tuki ja turva.
Voimia ponnistaen lähdettiin jälleen konttaamaan. Minun mieleni
se myötäänsä askaroitsi vain syötävissä aineissa ja vilvoittavain
kesäjuomain kihisevissä kuohuissa. Olutta varsinkin teki mieli.
Muistossani väikkyi se kuudentoista gallonin nassakka, joka
niin pulleana oli prameillut kellarissani siellä Lympnessä.
Muistelin kellarin viereistä ruokasäiliötä ja siinä semminkin
paistia ja munuaispasteijaa, murakkaa paistia ja täyteläisiä
pasteijia ja rasvaista kastiketta. -- Nälkä pani tuon tuostakin
haukottelemaan. Väliin osuttiin tasaisille paikoille, missä viljalti
kasvoi mehuisata, punaista maanhedelmää, suunnattoman suurissa
koralliriuttain kaltaisissa ryhmissä, niihin törmätessämme ne
särkyivät naksahdellen. Murtumakohdat vetivät huomioni puoleensa.
Tuo peiakkaan aine näytti rakenteeltaan semmoiselta, että teki
mieli iskeä siihen hampain kiinni. Ja hyvältäpä ne tuntuivat
lemahtelevankin.
Minä sieppasin palasen ja haistelin sitä.
-- Cavor! -- kuiskasin minä käheällä äänellä.
Hän katsahti minuun silmät pyöreinä päässä.
-- Älkää koskeko!
Minä pudotin sen maahan, ja niin kontattiin kotvanen edelleen näitten
vietteleväin lihakasojen kautta.
-- Cavor! -- kysäisin minä. -- _Miksei?_
-- Myrkkyä, -- kuulin hänen sanovan, mutta taakseen hän ei katsonut.
Ryömittyämme taas muutaman askelen, minä tein ratkaisevan päätöksen.
-- Minäpäs koetan, -- sanoin minä.
Hän teki epäävän liikkeen, mutta liian myöhään. Minulla oli jo suu
täynnä. Hän käpertyi kokoon, katsellessaan minua, kasvot vääntyneinä
outoon ilmeesen.
-- Hyvältä tää maistaa, -- virkoin minä.
-- Voi taivas! -- huudahti hän.
Hän katseli minun suuni liikkeitä. Hänen kasvojensa rypistys ilmaisi
vuoroin halua, vuoroin hylkimistä, mutta pianpa ruokahalu hänessäkin
pääsi voitolle, ja mies rupesi ahmimaan suun täydeltä. Hetken aikaa
emme muuta tehneet kuin söimme.
Tämä kasvi muistutti paljon maallisia sieniä; olihan vain löyhempää
ja kuumensi kulkkua nieltäessä. Ensi alussa tuntui hyvältä pelkkä
syömisen mekanillinen toiminta; sittemmin alkoi veri virrata
kuumempana suonissa, huulia ja sormenpäitä rupesi pistelemään, eikä
aikaakaan, niin alkoi mielessä heräillä uusia, keveitä, hajanaisia
ajatuksia.
-- Hyvältä maistuu, -- virkoin minä. -- Peiakkaan hyvältä. Täällä
sitä kelpais meidän liikaväestön olla ja elää! Tuon poloisen
liikaväestön! -- ja taas pistin suuhuni aimo palan.
Minusta tuntui niin merkillisen hauskalta, ajatellessani, että kuussa
on näin hyvää ravintoa. Sitä mukaa kuin nälkä katosi, sitä mukaa
mieleni täyttyi hassunkurisella hilpeydellä. Tähän-astinen pelko ja
tuskallinen olo oli kokonaan kadonnut. Minusta ei kuu enää ollutkaan
planetta, josta kaikin mokomin pitäisi päästä pois, vaan turvapaikka
inhimilliseltä puutteelta. Luulenpa, että minulta unohtuivat
seleniitat vasikoineen, kansineen, pauhuineen päivineen heti kuin
olin syönyt sientä.
Kolmanteen huomautukseeni "liikaväestöstä" Cavor vastasi kehaisemalla
hänkin kuuta. Tunsin kyllä päätäni viepottavan, mutta pidin sitä
ravinnon kiihotuksena pitkällisen paastoamisen jälkeen.
-- Erinomen... nomenomaista tää teidän tekemä... nemänne keksintö,
Cavor, -- puhelin minä. -- Peru... pota... peraatien jälkeen pararas
kaikesta.
-- Kuhu... huhuinka? Kuunko keks... seksintö paras potanoitten
jälkeen?
Minä vilkasin häneen ja säikähdin miehen käheätä ääntä ja sekavaa
puhetta. Silmänräpäyksessä sävähti mielessäni, että hän on
juovuksissa, kenties juuri sienistä. Ja sitten tulin ajatelleeksi,
että mies on ihan erehtynyt, luullessaan keksineensä kuun. Eihän
hän sitä keksinyt, saapui vaan sinne. Minä laskin käteni hänen
käsivarrelleen ja koetin selittää hänelle tätä asiaa, mutta se oli
liian hienoa hänen käsittää. Ja odottamattoman vaikeata minunkin oli
saada se lausutuksi. Tuokion ajan näytti siltä kuin hän ymmärtäisi
minua -- muistan silloin aatelleeni, lieneeköhän ne sienet tehneet
minun silmäni yhtä talmaisiksi kuin hänenkin -- ja rupesi tekemään
omasta puolestaankin huomautuksia.
-- Me ollaan -- julisti hän kesken juhlallisia nikotuksia, -- me
ollaan luonnon tulo-loksia siitä, mitä me syömme ja juomme.
Hän sanoi sen vielä toistamiseen, ja minä kun satuin olemaan
kerrankin taas oikein viisastelevalla tuulella, päätin ruveta
vastustamaan häntä. Poikkesin siinä kaiketi syrjään pääasiasta, mutta
Cavor ei sitä varmaankaan huomannut. Hän nousi seisaalleen niin
hyvin kuin osasi, nojaten kädellään minun päätäni vasten -- sangen
epäkohteliaasti kyllä -- ja tuijotti ympärilleen, hituistakaan enää
pelkäämättä kuun olentoja.
Minä koetin saada hänelle selväksi, että hänen mielipiteensä on
vaarallinen -- jostain syystä, jota en oikein itsekään ymmärtänyt
-- mutta tuo "vaarallinen" pyrki, kumma kyllä, takertumaan sanaan
"varomaton" ja lopulti siitä tuli "vahingollinen" tai jotain sinne
päin. Yritettyäni purkaa noita sanoja jälleen irti toisistaan, minä
palasin alkuperäiseen väitteeseni, pääasiallisesti kiintyen noihin
omituisiin, mutta samalla huomiota herättäviin korallikasveihin
tuossa kummallakin puolen. Minä tunsin, että nyt sitä pitää tehdä
tarkka erotus kuun ja perunain välillä, ettei niitä sekoitettaisi
toisiinsa, mutta häkellyin pitkän pitkään välilauseesen, jossa koetin
mieleen painaa, kuinka tärkeätä määritelmän tarkkuus todistelussa
on. Ponnistin kaikki voimani, ollakseni väliä pitämättä siitä, että
ruumiissani alkoi jo tuntua hiukan ilkeältä.
Jollain tavoin -- en enää muista, miten, -- jouduin jälleen entisiin
mietelmiini siirtokuntain perustamisesta.
-- Meidän pitää anekteerata tämä kuu, -- puhuin minä. -- Pois kaikki
vitkastelu ja vetelyys. Se on yksi osa "valkoisen miehen taakkaa".
Cavor!... Me ollaan -- nik! -- Me ollaan sart... se tahtoo sanoa
satraapeja. Mointa vantakultaa Caesarkaan ei ikinä unissaankaan
nähnyt. Kaikki salomanehdet siitä puhuu. Cavoresia. Bedfordesia.
Bedfordesia -- nik! -- Osakesumman takauksia vastaan... se tahtoo
sanoa rajattomalla takauksella. Käytännöllisesti...
Minä olin ilmeisesti juovuksissa.
Ryhdyin sitten selvittämään, kuinka äärettömän paljon siunausta
meidän tänne-tulomme on kuulle tuottava, ja sitä tehdessäni takerruin
todistelemaan, että Kolumbon maahantulosta, kokonaan katsottuna, oli
ollut paljon siunausta Amerikalle. Mutta alkuperäinen ajatus oli
minulta jo unohtunut, niin etten osannut muuta kuin hokea: "aivan
kuin Kombumbo."
Siitä ruveten en enää tarkoin muista, mitä kaikkea tuo ilkeä sieni
vaikutekaan. Himmeästi häämöittää mielessäni vain, kuinka me
julistimme, ettei tässä suinkaan aiota sietää kaikkien peiakkaan
hyönteisten ja sen semmoisten turilaitten tyhmyyksiä, ja ettei
miehisten miesten mitenkään sovi noin häpeällisellä tavalla lymyillä
tällä planetalla, joka ei ole kuin meidän maan ympäri pyörivä
kiertolainen. Ja sitten me keräsimme kokonaiset kantamukset sieniä --
heittoaseiksiko vai miksi, en tiedä, -- ja niin lähdettiin eteenpäin
selkeässä päivänvalossa, rahtuakaan välittämättä okapensaitten
pistoksista.
Heti senjälkeen me kaiketikin lienemme kohdanneet seleniitoja.
Kuusi henkeä heitä oli, ja astuivat peräkkäin erään kalliopaltan
poikki, pitäen peräti merkillistä ulinaa ja piipitystä. He näkyivät
huomanneen meidät yht'aikaa joka mies, pysähtyivät vaieten ja
seisoivat siinä nyt kuin mitkä elukat, kasvot meihin päin.
Minä selvisin silmänräpäykseksi.
-- Turilaat, -- jupisi Cavor, -- senkin turilaat! Ja nuoko luulevat,
että mies tässä vatsallaan ryömii, selkäpiillinen mies vatsallaan!
-- Vatsallaan, -- toisti hän, ikäänkuin yhä vieläkin märehtien mointa
ihmis-arvon alennusta.
Ja sitten hän äkkiä, raivoisasti kiljaisten, astui kolme pitkää
askelta ja hyppäsi heitä kohti. Mutta huonostipa tuon hyppäyksen
kävi: mies keikahti ilmassa pari kertaa, heilahti heidän ylitsensä
ja putosi ankaralla läiskäyksellä keskelle pulleita kaktuksia.
Millaiselta tämä hämmästyttävä ja minun mielestäni sangen arvoton
hyökkäys toisesta planetasta lienee näyttänyt seleniitain silmissä,
sitä en osaa suunnilleenkaan sanoa. Muistelen heidän kääntäneen
meille selkänsä ja juosseen tiehensä, mutta en ole siitä ihan
varma. Kaikki nämä viimeiset tapahtumat, ennenkuin kokonaan menetin
tajuntani, ovat säilyneet epämääräisinä ja himmeinä muistossani.
Sen vaan tiedän, että astuin askeleen Cavoria kohti, liukastuin ja
putosin päistikkaa kallioitten väliin. Siitäkin olen varma, että
äkkiä rupesin voimaan hyvin pahoin. Mielessäni häämöittää, että kova
ottelu siinä kävi, kunnes tunsin käteni kammitun metallisiin pitimiin.
Ensimmäinen selvä muistoni on se, että olimme vankeina, itsekään
tietämättä, kuinka syvällä kuun uumenissa oltanee. Pimeys vallitsi
ympärillämme, ja kummallisia, huumaavia ääniä kuului. Ruumis oli
meillä kummallakin täynnään naarmuja ja vammoja, ja päätä pakotti
ankarasti.