Eksyneitä ihmisiä kuussa.
Joku määrä minun kauhistustani kuvastui hänenkin kasvoillaan. Hän
nousi ja tuijotteli ympärillensä tuossa tiheikössä, joka ympäröi
meitä joka taholla, hurjaa vauhtia yleten ylenemistään. Epätietoisena
hän tarttui leukaansa. Hänen äänessään kuului odottamaton varmuuden
puute.
-- Eiköhän... -- sanoi hän verkalleen, -- eiköhän se liene...
jossain... _tuolla_ päin? -- Epäröivänä hän teki tutisevalla
sormellaan kaaren. -- En ole varma.
Yhä syvempi hämmästys ilmeni hänen katseessaan.
-- Oli miten oli, -- virkkoi hän, katsoen minuun, -- ei se kaukana
saata olla.
Me olimme seisovillamme kumpainenkin, äännellen tyhjänpäiväisiä
huudahduksia ja tähystellen tuohon yhä enemmän sekaantuvaan, yhä
tihenevään rikeikköön ympärillämme.
Kaikilla rinteillä, minne vain päivä pääsi paistamaan, huojui ja
heilui nuolina nousevia pensaita, paisuvia kaktuksia, matelevia
lehtisammalia, ja missä varjoa, siellä luminietoksiakin. Pohjoisessa,
etelässä, idässä ja lännessä -- kaikkialla levittelihe outojen
muotojen yhtenäinen yksitoikkoisuus. Ja jossain tuolla, noitten
toisiinsa takertuneitten kasvien alla, oli meidän pallomme, meidän
kotimme, siinä ainoat eväämme, ainoa pelastumisen toivo tästä päivän
kestävän kasvullisuuden fantastillisesta sydänmaasta, jonne nyt
olimme joutuneet.
-- Luulenpa sittenkin, -- sanoi hän, äkkiä viitaten, -- että pallo on
tuolla.
-- Ei, -- arvelin minä. -- Mehän olemme kiertäneet kaaressa. Kas,
tuossa on minun kantapäitteni jälkiä. Sen täytyy olla idempänä,
paljoa idempänä. Tuolla noin!
-- Minun mielestäni, -- sanoi Cavor, -- aurinko oli koko ajan
oikealla.
-- Ja minusta taas, -- virkoin minä, -- varjo kulki joka hyppäyksellä
minun edessäni.
Me katselimme toisiamme. Kraaterin laajuus oli meidän
mielikuvituksessamme käynyt äärettömäksi ja yhä kasvavat tiheiköt
läpipääsemättömiksi.
-- Voi taivas! Kuinka mielettömiä me olemme olleetkaan!
-- Pallo meidän löytää pitää, -- sanoi Cavor, -- se on selvä se, ja
pian se on löydettäväkin. Helle kasvaa. Jo se meidät nytkin olisi
painanut tainnuksiin, ellei olisi niin kuivaa. Ja... minun on nälkä.
Minä tuijotin häneen. Tätä seikkaa en ollut tullut ajatelleeksikaan.
Mutta nyt heräsi minussakin positivinen vaatimus.
-- Niin, -- sanoin minä painavasti, -- nälkä minunkin on.
Hän nousi, tarmokas päättäväisyys katseessaan. - Meidän täytyy löytää
pallo, -- lausui hän.
Niin tyynesti kuin suinkin tähysteltiin nyt noita lukemattomia
kallioharjanteita ja pensaikkoja, joista kraaterin pohja oli
muodostunut, ja kumpikin harkitsi mielessään, mitenkä paljon
mahdollisuuksia meillä on pallon löytämiseen, ennenkuin helle ja
nälkä yltyvät liian ankariksi.
-- Ei se saata olla täältä viidenkään kymmenen metrin päässä, --
sanoi Cavor, epävarmasti heilauttaen kättään. -- Täytyy vaan lähteä
samoilemaan ympäri, kunnes se löytyy.
-- Mikäpäs tässä muu auttaa! -- vastasin minä, tuntematta kovinkaan
suurta halua moiseen pyydystykseen. --
Olisi noille kirotuille piikkipensaille vähempikin kasvuvauhti
riittänyt.
-- Sepä se, -- virkkoi Cavor. -- Mutta pallo se oli kuin olikin
luminietoksessa.
Minä vaanimaan ympärilleni, nähdäkseni edes jonkun tutun mäennyppylän
tai pensaan, joka oli ollut pallon läheisyydessä, mutta turhaan.
Kaikkialla vaan tuo sekottava yhtäläisyys, kaikkialla yhä kohoilevia
pensaita, paisuvia sieniä, pieneneviä lumiluotoja, jotka alinomaa
muuttivat näkyänsä. Pistävästi paahtoi päivä, ja sanomattomaan
hämmästykseemme tuli vielä lisäksi odottamattoman nälän synnyttämä
raukeus. Ja juuri tuossa seisoessamme neuvottomina ja eksyneinä
keskellä näitä aavistamattomia asioita, kuului ensi kertaa kuussa
muuan ääni, toisellainen kuin ne, mitä tähän asti kasvien liikunta,
tuulen hiljainen hyminä tai omat ääntelemisemme olivat synnyttäneet.
Bum... Bum... Bum... Se tuli jalkain alta, maan sisästä. Tuntui
kuin kuulisimme sen jaloilla yhtä hyvin kuin korvillakin. Sen kumua
vaimensi välimatka, välillä oleva ainemassa. En saata kuvailla
mielessäni ääntä, joka sen ankarammin olisi voinut tyrmistyttää
meitä, tahi sen täydellisemmin muuttaa asiain tilaa ympärillämme.
Tuo täyteläinen, verkallinen, tarkoitusperäinen ääni ei meidän
mielestämme saattanut olla muuta kuin jonkun jättiläismäisen, maan
uumeniin kätketyn kellon lyöntejä.
Bum... Bum... Bum...
Se johti mieleen hiljaisia luostareita, unettomia öitä tiheästi
asutuissa kaupungeissa, valvomisia, odotetuita hetkiä, kaikkea
semmoista, mikä järjestettyä ja systemaatillista elämässä on, ja
nyt se valtavana, salaperäisenä kajahtelee tässä fantastillisessa
sydänmaassa! Silmän nähden kaikki oli entisellään: mieltä masentavain
pensaitten ja kaktuskasvien hiljainen huojunta tuulessa... ne
ulottuvat yhtenäisenä massana tuonne kaukaisiin kallioihin asti...
taivas yhä pimeä ja tyhjä... vitkasteleva aurinko se paahtamistaan
paahtaa... Ja keskellä kaikkea tätä nyt tämä ääni-arvoitus
varoituksena, uhkana.
Bum... Bum... Bum...
Me kyselemään toisiltamme heikoin, kähein äänin.
-- Kelloko?
-- Siltä kuuluu.
-- Mikähän se on?
-- Mikä lieneekään!
-- Lukekaa lyönnit, -- kehoitti Cavor, mutta liian myöhään, sillä
kumu vaikeni samassa.
Tuo tähtimäinen häiritys entisessä hiljaisuudessa oli uusi
hämmästyksen aihe. Hetken verran saattoi epäillä, tokko tuota ääntä
oli kuullutkaan vai vieläkö sitä yhä jatkuu. Olinko minä todellakin
kuullut mitään kumua?
Tunsin äkkiä Cavorin käden puristavan käsivarttani. Hän puhui
kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten herättävänsä jotain.
-- Pysytään yhdessä, -- sopotti hän, -- ja käydään etsimään palloa.
Meidän täytyy palata siihen. Tämähän käy jo yli kaiken ymmärryksen.
-- Minne käsin tästä lähdetään?
Hän epäröi. Valtavalla voimalla meidät täytti se ajatus, että
ympärillä, lähellä on olentoja, näkymättömiä asioita. Mitä lienevät
nuo? Ja missä? Tämä sydänmaa tässä, jonka määränä on vuoroin jäätyä,
vuoroin kärvetä, onko se jonkun maanalaisen maailman ulkonaista
kuorta, suojusta vain? Ja jos niin on, millisen maailman? Minkälaisia
asukkaita se saattaneekaan äkkiä purkaa kidastansa meitä vastaan?
Ja sitten taas, äkisti kuin odottamaton ukkosen jylinä, tunkeusi
tähän tuskalliseen hiljaisuuteen pauhina ja räminä, niinkuin olisi
suuria metalliportteja heitetty kumoon!
Me pysähdyimme. Ja siinä sitä seisottiin ammotellen, neuvottomina.
Cavor puikahti minun luokseni.
-- En käsitä ensinkään! -- kuiskasi hän ihan korvani juuressa,
epämääräisesti heittäen kättään taivasta kohti: se oli epäselvä
osoitus vielä epäselvemmistä ajatuksista.
-- Piiloon! Siltä varalta, että...
Lähdettiin liikkeelle taas ja hiivittiin varkain eteenpäin, mitä
huolellisimmin karttaen pienintäkin risausta. Käännyttiin erästä
tiheikköä kohti. Nyt alkoi kuulua kalketta, niinkuin kattilata
taottaessa, ja se se joudutti askeleitamme.
-- Meidän täytyy ryömiä, -- kuiskasi Cavor.
Piikkikasvien alimmat lehdet, jotka jo olivat joutuneet uusien,
päälle kasvaneitten varjoon, olivat jo alkaneet lakastua ja
surkastua, niin että me sen pahemmitta vaurioitta pääsimme
pujotteleimaan yhä paksunevain varsien välitse. Vähät me siitä, jos
välisti pistikin kasvoihin tai käsivarteen. Keskellä tiheikköä minä
pysähdyin ja vilkasin hengästyneenä Cavoriin.
-- Maan alta, -- sopautti hän. -- Tuolta noin.
-- Sieltähän ne saattavat tulla esille.
-- Meidän täytyy löytää pallo!
-- Niin täytyy, -- myönsin minä. -- Mutta miten?
-- Hiipiä, kunnes päästään sen luokse.
-- Mutta ellei päästä?
-- Niin ollaan piilossa ja katsellaan, millaista ovat väkeä.
-- Pysytään yhdessä, -- virkoin minä.
Hän mietti hetkisen.
-- Minnepäin mennään?
-- Lähdetään onnen kaupalla.
Kurkistettuamme puoleen ja toiseen, läksimme hyvin varovasti
ryömimään alimman tiheikön kautta, kiertäen mielestämme ympyrässä,
ja pysähdellen jok'ainoan huojuvan sienen kohdalla ja joka kerta
kuin vähänkin ääntä kuului, mielessä yksinomaa vain pallo,
josta niin ajattelemattomasti olimme lähteneet. Alinomaa tuli
kuun sisästä, alapuoleltamme, täräyksiä, lyöntejä, kummallisia,
selittämättömiä, mekanillisia kolauksia. Ja kerran, jopa useammankin
olimme kuulevinämme ilmankin kautta jotain rapinaa ja jyskettä.
Säikäyksissämme emme kumminkaan uskaltaneet nousta ylevämmälle
paikalle tähystelemään kraateria. Pitkään aikaan emme nähneet niitä
olentoja, joitten synnyttämät äänet niin runsaasti ja yhtämittaa
meille asti kuuluivat. Ellei olisi ollut nälkä ja kulkkua kuivannut,
niin olisi tämä ryömiminen tuntunut pelkältä eloisalta unennäöltä. Se
oli niin kerrassaan epätodellista! Nuo äänet, ne ne yksistään olivat
jotain oloperäistä.
Kuvailkaa mielessänne! Ympärillä satumainen tiheikkö, yläpuolella
äänettömät, välkkyvät, okaiset lehdet, ja kätten ja polvien alla
äänettömät, eloisat, heloittavat lehtisammalet, jotka kasvunsa
innossa liikahtelevat, niinkuin liikahtelee matto, kun tuuli sen
alle pääsee puhaltamaan. Myötäänsä pistää näkyviin joku uusi
sieni, paisuen ja kimallellen auringonpaisteessa. Myötäänsä tunkee
esille uusia heleänvärisiä muotoja... Solut näissä kasveissa
olivat minun peukaloni kokoisia, muodostaen ikäänkuin värillisiä
lasihelmi-nauhoja. Kaikki nämä kappaleet olivat pienimpiä osiansa
myöten täynnään päivänpaistetta, kun niitä katseli tummansinistä
taivasta vasten, jossa päivänkin paistaessa yhä vielä väikkyi
muutamia jäljelle jääneitä tähtiä. Omituista! Kivetkin olivat
muodolleen ja rakenteelleen omituisia... Omituista oli kaikki,
ruumiin tuntemus oli jotain ennen aavistamatonta, jok'ainoa uusi
liike yllätystä. Ilma kulki ohuena kulkun kautta rintaan, veri
hulvahteli suonissa voimakkaasti kuin nousuvesi... puk... puk...
puk...
Ja myötäänsä tuo levottomuuden tunne, myötäänsä vasarankalketta,
kilinää ja konemaista pauketta... Ja nyt äkkiä... suurten eläinten
mylvinää.