Tähystely alkaa.
Me lakkasimme tarkastelemasta ja käännyimme toistemme puoleen, sama
ajatus, sama kysymys katseessa kummallakin. Koska nuo kasvit kerran
edistyvät, niin täytyyhän täällä olla ilmaa, vaikkapa ohentunuttakin,
ilmaa, jota mekin saattanemme hengittää.
-- Entäs jos kulkuaukko...? -- virkoin minä.
-- Miksei? -- vastasi hän. -- Jos vaan tuo, mikä näkyy, on ilmaa.
-- Hetkisen kuluttua, -- jatkoin minä, -- nuo kasvit venyvät meidän
pituisiksemme. Mitähän jos... jos... mutta onkohan se varma? Mistä
sen tietää, että tuo aine on ilmaa? Saattaisihan se olla typpeä...
saattaisi olla hiilihappoakin.
-- Pian siitä selvä saadaan -- vastasi hän, ja rupesi todistamaan.
Hän otti tavarapakasta suuren palan rutistunutta paperia, sytytti sen
ja viskasi kiireesti kulkuaukon venttilin kautta ulos. Minä kumarruin
katsomaan paksun lasin läpi, näkyykö tuota pientä liekkiä, josta niin
paljon riippuu!
Minä näin paperin putoavan keveästi lumelle. Tulen punainen liekki
katosi. Silmänräpäyksen verran näytti siltä kuin se olisi sammunut.
Mutta sitten huomasin paperin reunassa pienen sinisen liekin; se
tuikahteli, hiipi edelleen ja levisi!
Hiljalleen koko paperi kyti loppuun ja kutistui -- paitsi sitä
kohtaa, missä se oli välittömästi lumessa kiinni -- ja työnsi ylös
värähtelevän savusäikeen. Nyt en enää epäillyt. Kuun atmosferi on
joko puhdasta happea tai ilmaa ja niinmuodoin -- elleihän ole liian
ohutta -- kelvollista ylläpitämään meidänkin, muukalaisten, henkeä.
Me saatamme siis nousta pallosta ja -- elää!
Minä istahdin, jalat kummallakin puolen kulkuaukkoa, valmiina
kiertämään sen auki, mutta Cavor pidätti minut.
-- Yksi pikkuinen varokeino ensin! -- virkkoi hän, huomauttaen
minulle, että, vaikka ulkona onkin hapensekaista ilmaa, se saattaa
olla niin ohutta, että käy vaaralliseksi meille. Hän johdatti
mieleeni, kuinka ihminen korkeilla vuorilla rupeaa voimaan pahoin,
ja kuinka liian äkisti nousseilta ilmassa-purjehtijoilta rupeaa ihon
alta verta tihkumaan. Ja niinpä hän ensin jonkun aikaa hääräili,
valmistaessaan pahanmakuista juomaa, jota hän tyrkytti minulle.
Juotuani sen, tunsin hieman huumausta, mutta muuta pahaa se ei
minussa vaikuttanut. Sitten vasta hän salli minun ruveta kiertämään
kulkuaukkoa auki.
Hetken kuluttua oli kulkuaukon lasitulppo sen verran auennut,
että tiheämpi ilma pallon sisäpuolelta alkoi virrata ulos pitkin
ruuvinkierteitä, pitäen samallaista laulavaa ääntä kuin kattilassa
vesi ennen kiehumistaan. Hän käski minun silloin pysähtyä. Pian
kävikin selväksi, että ulkopuolinen paino on paljoa vähempi kuin
sisällä, mutta kuinka paljoa, sitä emme saattaneet sanoa.
Minä istuin, pidellen molemmin käsin kiinni sulkimesta, valmiina
kiertämään tulpan jälleen kiinni, jos, vastoin hartainta
toivomustamme, kuun ilma sittenkin osoittautuisi olevansa liian
ohutta meille. Cavor piteli käsissään lieriötä, jossa oli
kokoonpuristettua happea, valmiina lisäämään ponnistusta pallon
sisäpuolella. Sanaakaan puhumatta me katselimme toisiamme ja vuoroin
tuota fantastillista kasvillisuutta ulkona, joka ääneti laajeni yhä
suuremmaksi. Räikeätä piipitystä tulpan kierteissä kesti yhä edelleen.
Jo alkoi suhista korvissani, ja Cavorin liikkeitten ääni kävi yhä
hiljaisemmaksi. Minä huomasin, kuinka ilman ohenemisen vaikutuksesta
kaikkityyni oli käynyt entistä vähemmin äänekkääksi.
Mikäli pallosta ilma pääsi sihisemään ulos, sikäli sen kosteus sakeni
pieniksi hattaroiksi.
Hetken kuluttua tunsin, kuinka hengitykseni alkaa käydä tiheäksi.
Sitä kestikin sitten kaiken aikaa, minkä olimme kuun ilmakehän
vaikutuksen alaisina. Korvissa ja sormenpäissä jonkun aikaa
huomaamani vastenmielinen tunne meni pian ohitse.
Senjälkeen rupesi minua pyörryttämään ja kuvottamaan, ja se se teki
äkkinäisen muutoksen mieleni rohkeudessa. Minä väänsin tulpan puoli
kierrosta kiinni ja ilmoitin Cavorille voivani pahoin. Mutta nyt oli
hänen vuoronsa olla vilkas. Hän vastasi minulle äänellä, joka kuului
tavattoman hiljaiselta ja kaukaiselta -- koskapa ääntä kantava ilma
oli niin ohutta -- kehoittaen minua ottamaan pienen kulauksen viinaa.
Itse hän ryyppäsi ensiksi, ja pian minäkin tunsin voivani paremmin.
Väänsin sulkimen taas auki. Suhina korvissani kävi kovemmaksi, ja
ennen pitkää huomasin piipityksenkin lakanneen, vaikken ensi käteen
ollut aivan varma, että se todellakin oli lakannut.
-- No? -- sanoi Cavor aaveen-omaisella äänellä.
-- No? -- sanoin minä.
-- Lähdetäänkö ulos?
Minä miettimään.
-- Jokos kaikki on selvänä?
-- Jos vaan kestänette.
Vastauksen asemesta minä kiersin tulpan ihan auki, nostin sen sitten
irti ja asetin huolellisesti tavarapakan päälle. Pari lumihiutaletta
tuprahti näkyviin ja katosi heti kuin tämä ohut ja outo ilma oli
täyttänyt pallon. Minä laskin polvilleni, istahdin sitten kulkuaukon
laidalle ja kurkistin ulos. Alapuolella, metrin päässä kasvoistani,
näkyi luminen tanner, johon ei kukaan vielä ollut polkenut.
Hetken äänettömyyden jälkeen meidän katseemme kohtasivat toisensa.
-- Eihän keuhkojanne kovin paljon ahdista? -- kysyi Cavor.
-- Ei, -- vastasin minä. -- Kyllä minä tämän kestän.
Hän sieppasi vaippansa, pisti päänsä sen aukosta sisään ja kääräsi
vaipan ympärilleen, istahti sitten kulkuaukon laidalle ja laski
jalkansa riipuksiin, kunnes ne olivat kuuden tuuman päässä kuun
pinnasta. Hetken epäröityään hän hyppäsi alas ja seisoi nyt kuun
tähän saakka vielä kenenkään koskemattomalla pinnalla.
Minä katselin hänen suurennettua ja epämuotoista kuvaansa paksun
lasin läpi. Hän seisoi kotvasen aikaa asemillaan, vilkuen puoleen ja
toiseen. Sitten hän kokosi voimansa ja hyppäsi.
Lasi esitti kyllä kaikki väärennetyssä muodossa, mutta sittenkin
tämä hänen loikkauksensa näytti tavattoman pitkältä. Hän oli yhdellä
ponnahduksella ennättänyt hyvin kauas, 20-30 jalan päähän. Hän seisoi
korkean kallion harjalla ja viittoi minua luokseen. Kenties hän
huusikin, mutta ääni ei saavuttanut minua. Mutta millä tontun tavalla
hän oli päässyt tuonne? Minusta tuntui kuin miehestä, joka vast'ikään
on nähnyt silmänkääntäjä-tempun.
Osaamatta tätä näkemääni vielä millään tavoin selittää, minäkin
heittäysin alas kulkuaukosta. Aivan edessäni oli lumikinos
painautunut jonkinmoiseksi ojaksi. Minä otin askeleen ja hyppäsin.
Silloin huomasin lentäväni kautta ilman ja Cavorin tulevan
kallioineen yhä lähemmäs minua, pääsin sinne ja tartuin kallioon
kiinni, täynnä sanomatonta hämmästystä.
Minulta pääsi tuskainen, käheä nauru. Olin kauheasti tyrmistynyt.
Cavor kumartui puoleeni ja piipittämällä kehoitti minua olemaan
varovainen.
Olin unohtanut, että kuun massa eli tiheys on kahdeksan kertaa ja
läpimitta neljä kertaa pienempi kuin maanpakolla, ja että minun
painoni kuussa on kuutta kertaa pienempi kuin maassa. Tämä tosiasia
se nyt kyllä mieleeni painui.
-- Emmepäs olekaan enää maaemosen talutusnuorassa, -- virkkoi hän.
Verkalleen ponnistellen pääsin kallion huipulle ja liikuttuani niin
varovasti kuin mikä luuvalon vaivaama potilas, seisoin vihdoin hänen
vieressään auringon hohteessa. Pallo oli 30 jalan päässä tuolla
takanamme, yhä pienenevällä lumikinoksella.
Niin kauas kuin silmä kantoi yli tuon suunnattoman kiviröykkiön,
josta kraaterin pohja oli muodostunut, kaikkialla oli sama piikkinen
tiheikkö henkiin heräjämässä, siellä täällä vaihteena täyteläisiä
kaktusmaisia kasveja ja vaalean- ja tulipunaisia lehtisammalelta,
jotka kasvoivat niin nopeasti, että näyttivät hiiviskelevän kivien
yli. Koko kraaterin alue esiintyi silloin yhtenäisenä sydänmaana ihan
tuota ympäröivää kallioseinää myöten.
Tämä kallioseinä oli nähtävästi aivan paljas; kasvullisuus ulottui
ainoastaan sen juurelle asti. Pylväineen, penkereineen, palttoineen
se ei meissä kovinkaan suurta huomiota silloin herättänyt. Se oli
joka puolella monen mailin päässä meistä, ja me seisoimme mielestämme
melkein kraaterin keskipisteessä. Tuota ympäröivää kallioseinää me
siitä katselimme jonkunlaisen utuharson läpi, jota tuuli huljutti,
sillä nyt oli noussut tuulikin, nopea, mutta heikko tuuli, joka
kyllä hyvinkin kylmältä tuntui, mutta ei vaikuttanut sanottavaa
painoa. Se näkyi puhaltavan kraaterin ympäri, usmaisesta pimeydestä
päivänpuoleisen seinämän juurella valaistua laitaa kohti. Vaikea oli
katsoa tähän itäiseen usmaan; täytyi sirristää ja kädellä suojustaa
silmiä, sillä niin hillittömän räikeä oli liikkumattoman auringon
valo.
-- Tyhjä näkyy olevan, -- sanoi Cavor, -- autio ja tyhjä.
Minä katsahdin jälleen ympärilleni, yhä vieläkin toivoen saavani
nähdä edes merkinkään jostain ihmisolennosta, jotain katonharjaa,
taloa, työkalua, mutta ylt'ympärillä oli vain pelkkiä röyhyisiä
kiviä röykkiöinä ja harjanteina, törröttävää tiheikköä ja pöhöisiä
kaktuksia, jotka paisumistaan paisuilivat. -- Kaikki tuo näkyi
tekevän kerrassaan tyhjäksi moiset toiveet.
-- Nuo kasvit näyttävät olevan täällä vain omaa itseänsä varten, --
virkoin minä. -- Ei jälkeäkään mistään muusta elävästä luomasta.
-- Ei hyönteistä... ei lintua... ei mitään! Ei ainoatakaan jälkeä,
ei merkin pahaistakaan eläinkunnasta... Ja jos olisi, niin mitäpä ne
täällä pitkän yön aikana tekisivätkään?... Ei, ei täällä ole muuta
kuin nuo kasvit vaan.
Minä varjostin silmiäni kädellä.
-- Tämähän on tuommoista unen maisemaa. Nämä kasvithan ovat vielä
vähemmin maan kasvien kaltaisia kuin mitä mielessänsä kuvailee
löytävänsä kallioitten välissä merenpohjalla. Katsokaas tuota!
Luulisi sisiliskoksi, joka on muuttunut kasviksi. Ja tämä kirkkaus ja
hohde!
-- Aamun viileyttä vasta, -- sanoi Cavor.
Hän huokasi ja katsahti ympärilleen.
-- Ei tämä ole luotu ihmisiä varten, -- virkkoi hän. -- Ja yksi
seikka se sittenkin viittaa siihen...
Hän vaikeni hetkiseksi, jonka jälkeen rupesi kuulumaan hänen
miettivää pörinäänsä.
Minä hätkähdin jostain kosketuksesta ja huomasin sammaleen ohuen,
vaaleanharmaan lehden puikeltavan jalkani yli. Minä potkaisin sitä.
Se hajosi tomuksi, ja joka tomuhiukkanen alkoi heti kasvaa.
Kuulin Cavorin parkaisevan ja näin erään paksun kasvin piikin
pistäneen häntä.
Hän epäröitsi. Hänen silmänsä etsiskelivät jotain kiviröykköistä
ympärillämme. Punertava hohde oli ruvennut nousemaan ylös erästä
röyhyistä kalliolohkaretta myöten. Omituista väriä tuo, vaaleahkoa
fuksinia.
-- Katsokaas! -- huusin minä, kääntyen Cavoriin päin.
Mutta -- Cavor oli kadonnut!
Minä tyrmistyin ensin. Astuin sitten nopean askeleen, nähdäkseni
kalliolaidan yli. Mutta tuota ystäväni katoamista kummastellessani,
olin taaskin unohtanut, että nyt ollaan kuussa. Tuo polkaisu
tantereesen, astumaan lähtiessäni, olisi maan päällä vienyt minut
metrin eteenpäin, mutta kuussa se kiidätti minut kuudetta, ainakin
lähes viisi metriä kallionlaidasta. Tässä silmänräpäyksessä tuntui,
kuin painajaisen ahdistaessa: on putoavinaan yhä syvemmälle. Maan
päällä putoaa ensimmäisessä sekunnissa 16 jalkaa, täällä sen sijaan
kaksi ja vain kuudennella osalla omasta painostaan. Minä putosin tai
paremmin sanoen vaivuin 9-10 metriä. Ja siihen tuntui menevän koko
pitkä aika, viisi kuusi sekuntia, minun harkintani mukaan. Siinä
sitä sitten leijuin halki ilman ja putosin kuin höyhen polviani
myöten lumikinokseen, vaaleanharmaan halkeaman pohjalle eräässä
valkojuovaisessa kalliossa.
-- Cavor! -- huusin minä, ympärilleni vilkuen.
Mutta Cavoria ei näkynyt.
-- Cavor! -- huusin minä kovemmin, niin että kalliot kajahtivat.
Käännyin rajusti kallioihin päin ja kiipesin niitten harjalle.
-- Cavor! -- huutelin minä, ja ääneni kuului kuin kadonneen karitsan
ääni.
Ei näkynyt palloakaan... Tuskallinen yksinäisyyden tunne valtasi
minut hetkiseksi kokonaan.
Mutta jopa näin hänet. Hän viittaili naurusuin, vetääkseen minun
huomiotani puoleensa. Hän seisoi parin kolmenkymmenen askeleen päässä
minusta paljaalla kallionlohkareella. Hänen ääntänsä en kuullut,
mutta käden huitominen se sanoi: "hypätkää!" Minua epäilytti, sillä
hirmuinenhan oli välimatka. Mutta, arvelin sitten, tottahan minussa
on miestä hyppäämään pitemmälle kuin Cavor.
Astuin askeleen taaksepäin, kyyristyin ja hyppäsin kaikesta
voimastani. Tuntui kuin olisin ponnahtanut suoraan ylös ilmaan,
tuntui kuin sille tielle jäisinkin...
Hirvitti ja miellytti samalla kertaa. Rajua se oli tuommoinen lento,
niinkuin olisin ollut painajaisen kourissa. Huomasin harpanneeni
liian pitkälle. Minä lensin suoraan Cavorin pään ylitse ja näin
piikkisen tiheikön, joka eräästä notkosta törrötti ylös, valmiina
vastaan-ottamaan minut. Minulta pääsi hätähuuto. Levitin käteni ja
oikasin jalkani.
Minä putosin sienimäiseen kasaan, joka tuhoutui allani kokonaan,
levittäen suunnattomat määrät punakellertäviä itiöitä kaikille
haaroin ja verhoten minut yltääni samanvärisellä pölyllä. Puhallellen
ja pärskyen minä vieriskelin tanterella, pääsin vihdoin asemilleni ja
hengästyneenä purskahdin nauruun.
Näin tuosta Cavorin pienten, pyöreäin kasvojen kurkistelevan okaisen
pensaan ylitse. Hän huusi jotain ontolla äänellä.
-- Kuinka? -- yritin kysyä, mutta en kyennyt, sillä henkeä salpasi.
Hän läksi kulkemaan minua kohti, raivautuen pensaston läpi.
-- Varovasti täällä liikkua pitää, -- sanoi hän. -- Ei tämä kuu
ymmärrä laista ja asetuksista yhtään mitään. Antais meidän mennä
vaikka mäsäksi.
Hän auttoi minut pystyyn.
-- Olettepa ponnistellut ihan liikoja, -- virkkoi hän, kädellään
puistellen kellervää tomua vaatteistani.
Minä seisoin passivisena, läähättäen ja sallien hänen puistella tomua
minun polviltani ja kyynäspäistäni ja kuunnellen hänen luentoansa
minun kovaonnisesta kohtalostani.
-- Me emme ota lainkaan lukuun gravitationia. Lihakset meissä ovat
jotenkin tottumattomia vielä. Meidän täytyy niitä hiukan harjoitella,
jahka olette päässyt hengästymisestänne.
Minä nykäsin pari kolme okaa kädestäni ja istahdin
kallionlohkareelle. Lihakset vapisivat yhä vielä, ja minut valtasi
sama nolouden tunnelma kuin sen, joka maan päällä opettelee
polkupyörällä ajamista ja ensi kertaa kaatuu kellelleen.
Äkkiä iski Cavorin mieleen, että kylmä ilma notkossa saattaisi,
kovasta helteestä tultua, synnyttää minussa kuumeen. Ja niinpä me
kapusimme takaisin päivänpaisteesen. Siellä huomattiin, että, paria
niljettymää lukematta, minä en ollut saanut mitään sanottavampaa
vammaa. Ruvettiin kuin ruvettiinkin katselemaan turvallista paikkaa,
minne nyt loikata. Valitsimme erään kallionkielekkeen noin 10 metrin
päässä. Sen ja meidän välillämme oli pieni tiheikkö olivinharmaita
piikkejä.
-- Ajatelkaa, että se on tuossa noin, -- puhui Cavor, kasvoillaan
tuommoinen opettajan ilme ja osoittaen jotain paikkaa kolmen neljän
jalan päässä minusta.
Tämän hyppäyksen minä suoritin helposti ja tunsinpa -- sen myönnän
-- jonkunmoista tyytyväisyyttä, huomatessani Cavorin pudonneen paria
jalkaa tännemmäs ja saaneen hänenkin kokea, miltä okapiikit maistuu.
-- Siinä sen nyt näkee, kuinka varovainen täällä olla pitää, --
virkkoi hän, piikkejä irtikiskoessaan. Ja siitä hetkestä hän lakkasi
olemasta minun opettajanani, ruveten minun oppilaskumppalikseni
kuullisten liikkeiden harjoittamisessa.
Valitsimme sitten vieläkin helpomman hyppäyksen ja suoritimme sen
ilman vaikeutta, hyppäsimme takaisin taas, ja näin monta kertaa
vuoroin puoleen ja toiseen, totuttaen lihaksia tottelemaan uutta
mittakaavaa. En ikinä olisi uskonut tätä mukautumista niin helpoksi,
ellen itse olisi sitä kokenut. Ja todellakin, varsin lyhyessä ajassa,
korkeintaan kolmenkymmenen kokeen perästä, me osasimme laskea, kuinka
paljon voimaa mikin välimatka kysyy, osasimme melkein yhtä varmasti
kuin maankin päällä.
Ja kuun kasvit ne sillä välin ympärillämme nousemistaan nousivat
yhä pitemmiksi ja tiheämmiksi, yhä enemmin toisiinsa takertuen,
joka silmänräpäys paisuen ja paksuten. Siinä piikkilehtistä kasvia,
vehreätä kaktusryhmää, siinä sientä, mehevää lehtisammalta, mitä
kummallisimmalla tavalla säteileviä ja kierteleviä lajeja. Mutta me
olimme niin kiintyneet hyppimiseemme, ett'emme kotvaan aikaan tulleet
niitten ehtymätöntä edistymistä tarkastaneeksikaan.
Meidät oli vallannut jonkinlainen ylvästely. Osaksi siihen kaiketi
oli syynä se tieto, että olimme päässeet vankeudesta pallossa,
mutta pääasiallisesti kumminkin ohuen ilman raikkaus, tuon ilman,
jossa -- siitä olen varma -- oli paljoa suurempi määrä happea kuin
maapallon ilmakehässä. Niin kummallista kuin kaikki ympärillämme
olikaan, tunsin olevani yhtä seikkailevalla ja kokeilevalla mielellä
kuin Lontoon keikari ensi kertaa vuoristossa. Enkä luule, että
kumpaistakaan meistä kovinkaan pelotti, vaikka olimmekin täällä
Tuntemattoman kasvojen edessä.
Meidät oli vallannut yritteliäisyyden henki. Me valitsimme
lehtisammaleisen pahan, joka oli meistä arviolta 14-15 metrin päässä,
ja hyppäsimme siihen perätysten sangen onnellisesti.
-- Mainiota! -- huusimme toisillemme. -- Mainiota!
Ja Cavor se astui kolme askelta ja loikkasi erästä viehättävää
lumirinnettä kohti. Sinne oli parikymmentä metriä. Minä olin hetken
aikaa tyrmistynyt siitä repäisevän lystikkäästä vaikutuksesta, minkä
minuun teki hänen liihotteleva olentonsa, tuo likainen krikettilakki,
törröttävä tukka, pieni pyylevä ruumis, käsivarret ja nuo sääret
kireelle napitetuissa polvihousuissa, ja kaiken tuon takalikkona
sadun-omainen, laaja kuumaisema. Minua pyrki naurattamaan, mutta
perään ponnahdin minäkin. Tupsis! Siinä sitä oltiin vierekkäin taas.
Tehtiin vielä kolme neljä oikein jättiläismäistä harppausta, ja
istahdettiin viimein sammalen peittämään painanteesen. Keuhkoja
kivisti. Siinä nyt istuimme kumpainenkin, kylkiämme pidellen ja
koettaen päästä tyynesti hengittämään, sekä päätä toisillemme
nyökäytellen hyväksyvästi. Cavor se puheli käheällä äänellä jotain
"hämmästyttävistä tuntemuksista".
Tuossa sitten sävähti muuan ajatus päässäni. Ei se ensi hätään
niinkään hirvittävältä tuntunut; olihan vain sangen luonnollinen
kysymys, asian-olojen herättämä.
-- Asiasta toiseen! -- virkoin minä. -- Missähän se meidän pallomme
oikeastaan lienee?
Cavor katsahti minuun.
-- Hä?
Nyt minulle selvisi koko tämän asian tärkeys.
-- Cavor! -- huusin minä, tarttuen häntä käsivarteen, -- missä on --
pallo?