Aamu kuussa.
Tuo armottoman mustuuden ja valkeuden räikeä tunnelma oli
kokonaan muuttunut. Auringonpaiste oli saanut hienon, ambramaisen
kellervyyden; varjot kraaterin kallioseinillä esiintyivät syvässä
purppuravärissä. Idässä päin hiiviskeli vielä tumma usmaryhmä,
suojassa auringonvalolta, mutta lännen taivas oli sininen ja kirkas.
Minä rupesin käsittämään, kuinka kauan minun tainnuksissa-oloani oli
kestänytkään.
Emme olleet enää tyhjässä avaruudessa. Ilmakehä oli kerääntynyt
ympärillemme. Esineitten ääriviivat olivat käyneet tarkoiksi ja
osoittivat suurta vaihtelua. Siellä täällä tosin huomasi vielä
valkoisia, sinervään vivahtavia pintoja -- ne olivat lunta eikä
ilmaa -- mutta yleensä oli maiseman arktillinen asu kokonaan
kadonnut. Paljas ja röyhyinen maa levittelihe kaikkialla laajoina,
tummanruskeina aloina auringonpaisteessa. Siellä täällä lumikinosten
laidoilla näki vesikouruja ja puroja, -- ainoa, mikä hiukankin
elähdytti tätä karua aluetta. Päivä paistoi kahdesta akkunasta
sisään, ja siitä oli seurauksena, että pallossa ilma kävi kuumaksi
kuin sydänkesällä. Jalat oli meillä kumminkin siimeksessä. Pallo oli
pysähtynyt keskelle luminietosta.
Rinteellä huomasin siellä täällä joitakin varpujen tapaisia ja
niitten välissä sulamattoman lumen muodostamia valkoisia juovia.
Kuivilta, kierteisiltä varvuilta ne näyttivät, yhtä ruskeilta kuin
kalliokin niitten alla. Siinäpä kylläkin ajattelemisen aihetta.
Varpujako? Elottomassako maailmassa? Kun sitten silmäni olivat
tottuneet katselemaan noitten varpujen rakennetta, huomasin, että
melkein koko ala oli täynnään kuitumaisesti muodostuneita piikkejä,
aivan kuin havupuitten alla näkee tiheän kerroksen ruskeita neulasia.
-- Cavor! -- virkoin minä.
-- Ja-ha?
-- Olkoon tämä vain kuollutta maailmaa, mutta kerran...
Huomioni kiintyi johonkin. Olin havainnut näitten neulasten seassa
koko joukon pieniä pyöreitä esineitä. Ja nyt näkyi yksi niistä
liikahtaneen.
-- Cavor! -- kuiskasin minä.
-- Mitäs nyt?
Min'en vastannut heti. Katsella tuijottelin vain, enkä hetkeen aikaan
osannut uskoa silmiäni. Minulta pääsi epäselvä äännähdys. Minä
tartuin häntä käsivarteen ja viittasin ulos.
-- Katsokaa! -- huudahdin minä, saaden jälleen puhelahjani. --
Tuolla! Niin! Ja tuolla noin!
Hän seurasi silmillään minun osoittamaani suuntaa.
-- No niin? -- kysyi hän.
Kuinka kykenisin kuvailemaankaan näkemääni? Se olisi niin peräti
vähällä sanottu, ja sittenkin se on niin ihmeellistä, niin
repäisevää. Mainitsin jo nähneeni noitten neulasten välissä pieniä,
soikean pyöreitä esineitä, joita olisi saattanut pitää pikkuisina
piikivinä. Ja nyt oli ensin yksi, sitten toinen niistä liikahtanut,
pyörähtänyt ja haljennut, ja kummankin halkeamassa näkyi vähäinen
kellertävänvihreä juova, joka pyrki kohoamaan ylös vasta-nousseen
auringon rohkaisevia säteitä kohti. Ei aikaakaan, niin jo liikahti
kolmaskin ja halkesi.
-- Se on siemen, -- sanoi Cavor.
Ja sitten kuulin hänen hiljaa kuiskaavan:
-- _Eloa!_
-- Eloa!
Ja samassa sävähti se ajatus mielessämme, ettei meidän suunnaton
matkamme sittenkään ollut mennyt hukkaan, ett'emme olleet
saapuneet autioon erämaahan, joka on täynnään pelkkiä mineraaleja,
vaan maailmaan, joka elää ja liikkuu. Nytkös me katselemaan ja
tarkastelemaan! Muistan vielä, kuinka minä yhtämittaa pyyhin
lasiseinää edessäni, harmissani pienimmästäkin huurupilkusta.
Kuva oli selvä ja eloisa ainoastaan keskellä kenttää. Tämän
keskikohdan ympärillä kaikki liikkumattomat kuidut näyttivät kuperan
lasin kautta suuremmilta ja epäselvemmiltä. Mutta tarpeeksi meillä
oli näkemistä silti! Pitkin koko auringonpuoleista rinnettä nuo
ihmeelliset pienet ruskeat esineet murtuivat ja halkesivat, niinkuin
siemenkodat, niinkuin hedelmäpalot, suun täydeltä ahmien lämpöä, jota
vuolaana virtana valui vasta-nousseesta auringosta.
Joka silmänräpäys halkeili yhä useampia siemenverhoja, ja sillä välin
jo ennen auenneet idut paisuivat, astuen toiseen kehitysvaiheesensa.
Varmasti ja vitkailematta nämä kummalliset siemenet työnsivät pienen
juurisäikeen maata kohti, samalla kuin omituinen, pieni kimppumainen
silmikko nousi ylös. Vähän ajan kuluttua oli koko rinne täynnään
tuommoisia pikkuruisia kasvin-alkuja, ikäänkuin valmistuneina
vastaan-ottamaan käskyjä auringon helteeltä.
Kauan ei niiden tarvinnut odotellakaan. Kimppumaiset silmikot
paisuivat, jännittyivät ja aukenivat yhdellä nytkäyksellä, työntäen
ulos terävälehtisen terän ja levittäen viuhkan hienoja, suippopäisiä,
ruskeita lehtiä, jotka kasvoivat nopeasti, kasvoivat ihan silmissä.
Tuo kaikki liikehti hitaammin kuin missään eläimessä ja nopeammin
kuin missään kasvissa ikinä olin nähnyt. Kuinka kykenisin teille
selittämäänkään tämän kasvamisen kulkua? Lehden kärjet kasvoivat
niin, että ihan erotti niitten liikunnan eteenpäin. Ruskea
siemenverho surkastui ja maatui yhtä nopeasti. Oletteko koskaan
kylmänä päivänä pidelleet termometriä lämpöisessä kädessänne ja
katselleet hienon elohopea-patsaan kohoamista lasipillissä? Samaan
tapaan kuussa kasvitkin nousivat.
Muutamassa minutissa -- meidän arvataksemme -- itsekukin pisimmälle,
kehittyneistä silmikoista oli jatkunut varreksi ja lykkäsi esiin jo
toista lehtiviuhkaa, eikä aikaakaan niin jo koko tuo äsken vielä niin
eloton rinne oli tummennut olivinvehreistä, karvamaisilla pistimillä
varustetuista kasveista, jotka huojuivat nopeasta kasvamisestansa.
Minä käännyin ympärini ja katso! Erästä itäistä kalliota reunaili
samallainen, melkein yhtä nopeasti kehittynyt sauma, joka heilui
ja huojui tummana auringon häikäisevää valoa vastaan. Sen takana
häämöitti varjokuvan tavoin kasviryhmiä, jotka löivät kyhmyisiä
haaroja kuin kaktukset ja paisuivat silmin nähden, paisuivat kuin
rakko, johon ilmaa puhalletaan.
Sitten huomasin lännessäkin tiheikön takana tuollaisen uusimuotoisen
kasviryhmän. Mutta täällä päivänvalo lankesi suoraan sen sileille
pinnoille, jolloin se esiintyi heleänä, kellervänpunaisena. Se
kasvoi silmissä sekin. Jos siitä minutinkaan ajaksi kääntyi pois
ja sitten jälleen katsahti siihen, niin jo huomasi sen ääriviivain
muuttuneen. Se työnsi ilmi tylsiä, täyteläisiä haaroja, kunnes vähän
ajan kuluttua oli kohonnut useamman jalan korkuiseksi, koralliston
tapaiseksi ryhmäksi. Maan päällä kasvava ukonsieni eli ukontuhnio,
joka välisti yhdessä yössä paisuu jalan suuruiseksi läpimitalleen,
oli tähän verrattuna koko kuhnus, vaikka totta sekin, että ukontuhnio
kasvaa kuutta kertaa kovempaa puristusta vastaan kuin tämä täällä.
Tuolla taampana -- meidän katseemme eivät olleet sinne asti
ulottuneet, mutta auringon elvyttävä voima kyllä -- syvänteissä ja
tasangoilla kohosi törröttävänä partana heleävaloisista halkeamista
ja penkereistä teräväokainen ja mehukas kasvillisuus, kiihkeästi
kiirehtien hyödykseen käyttämään tuota lyhyttä päivää, jonka kuluessa
sen oli määrä kukoistaa ja hedelmöittyä ja kylvää siemenensä ja
kuolla. Ihmeeltä näytti kuin näyttikin tuo kasvanta. Näin kaiketi
lienevät puut ja muut kasvit nousseet maailmanluomisen päivinä; näin
ne kaiketi silloinkin peittivät vasta-luodun, aution maan.
Kuvailkaa mielessänne kaikki tuo! Kuvailkaa vainenkin: Jäätyneen
ilman elpyminen, maaperän liikehtiminen ja henkiin heräjäminen ja
sitten tuo kasvillisuuden äänetön kehittyminen, tuo epämaallinen
mehukkaitten lehtien ja teräväin okain nopea nouseminen. Ajatelkaa
kaikki tämä semmoisessa kirkkaudessa, jonka rinnalla heleinkin
päivänpaiste maan päällä tuntuisi laimealta ja tympeältä. Ja
sittenkin tämän yhä kohoilevan tiheikön ympärillä, missä vain
varjopaikkoja oli, sinertäviä luminietoksia. Ja saadaksenne
täydellisen käsityksen meitä kohdanneista vaikutelmista, on teidän
muistaminen, että me näimme kaiken tämän paksun, kuperan lasin
läpi epämuotoisena, niinkuin esineet linssissä aina epämuotoisina
esiintyvätkin. Selväpiirteisiä ne olivat vain keskipisteessä ja
hyvinkin kirkkaita siinä, mutta laidoilla näkyivät suurennettuina,
epätodellisina.